Mikä ei ollut muuttunut.
Erottuamme paperin valmistustehtaan superintendentistä sanoin Edithille
että olin aamupäivän kuluessa saanut niin paljon uusia vaikutelmia
ja uusia mietelmiä kuin mielessäni jaksoin sulattaa ja että tunsin
tarvitsevani lepuuttaa mieltäni hetkeksi jotakin sellaista näkemällä
-- jos sellaista voisi olla -- joka ei ollut muuttunut tai parantunut
viime vuosisadalta.
Hetken mietittyään Edith huudahti: "Minä tiedän! Älä kysy mitään, vaan
tule kanssani."
Heti päästyämme hänen määräämälleen tielle hän kävi käsivarteeni ja
sanoi: "Kiirehtäkäämme hiukan."
Kiirehtiminen oli yhdeksännentoista vuosisadan sääntönä. "Hurry up!"
oli enimmän käytetty lause englannin kielessä, ja se olisi pikemmin
kuin "E pluribus unum" sopinut Amerikan kansan ponsilauseeksi, mutta
ensi kerran nyt huomautus kiireestä sattui huomiooni sen jälkeen kuin
olin ruvennut elämään kahdennenkymmenennen vuosisadan päivinä. Tämä
seikka sekä seuraajani kosketus käsivarteeni kuin olisi siten tahtonut
askeleitani jouduttaa sai minun katsahtamaan ympärilleni ja samalla
pysähtymään äkisti.
"Mikä tämä on!" huudahdin.
"Se on kovin ilkeätä", sanoi seuralaiseni. "Koetin saada sinut ohi niin
ettet olisi sitä huomannut."
Mutta vaikka olin kysynyt mikä oli tämä rakennus jonka edustalla
seisoimme, ei kukaan sen paremmin kuin minä voinut tietää mikä se oli.
Salaisuutena oli miten se oli saanut jäädä tuohon, sillä keskellä tätä
yhdenvertaisuuden loistavaa kaupunkia, missä köyhyys oli tuntematon
sana, tapasin edessäni tyypillisen yhdeksännentoista vuosisadan
vuokrakasarmin kurjinta laatua -- yksi niitä todellisia harakan pesiä
joita oli tiheässä kaupungin pohjoispuolella ja muissakin osissa.
Ympäristö oli kuitenkin aivan vastakkainen kuin sellaisten rakennusten
minun aikanani, ne kun tavallisesti olivat työnnetyt innoittavien
kujien ja pimeitten pahalta löyhkäävien pihojen eksyttäviin soliin,
jotka olivat ilkeitten tuoksujen höyryäviä säiliöitä ja rajoitetut
korkeilla valoa sulkevilla seinillä. Tämä rakennus seisoi yksinään
keskellä avointa toria, kuin olisi se ollut joku palatsi tai muu
näyttelypaikka. Mutta selkeämmin osottautui yksinäisenä ollen
tämän likaisen rakennuksen inhoittava saastaisuus. Siitä tuntui
heijastavan synkkä ja kolea ilma jota ei raittiin syyskuun iltapäivän
täysteräinen päivän paistekaan kyennyt vallitsemaan. Eipä olisi ketään
hämmästyttänyt, vaikkapa keskipäivälläkin olisi nähnyt aaveita noissa
mustissa akkunoissa. Oven yläpuolella oli kirjoitus ja minä kuljin
torin poikki sitä lukemaan Edithin vastahakoisesti seuratessa minua.
Nämä sanat luin keskioven yläpuolella:
_"Tämä julmuuden asunto on säilytetty muistona tuleville sukupolville
rikkaitten vallinnasta."_
"Tämä on yksi niitä aaverakennuksia", sanoi Edith, "joita pidetään
kansaa pelottamassa, jotta ei milloinkaan suostuttaisi mihinkään mikä
olisi vanhan asiain järjestyksen palauttamista muistuttavaakaan,
myöntämällä jollekulle jonkun tekosyyn nojalla taloudellista etua
toisen rinnalla. Luullakseni olisi parasta ne repiä pois, sillä enää
ei ole olemassa maailmalla vaaraa, että vanha järjestys palautuisi,
suurempaa kuin on maapallolla että pyörimisensä kääntäisi toisin päin."
Lapsijoukko nuoren naisen saattamana tuli torin poikki meidän
seisoessamme rakennuksen edustalla kulkien ovelle ja siitä ylös mustia
ahtaita portaita myöten. Pienokaisten kasvot olivat kovin vakavat ja he
kuiskutellen puhuivat.
"He ovat koululapsia", sanoi Edith. "Meidät kaikki viedään tämän
tai toisen samallaisen rakennuksen läpitse ollessamme koulussa, ja
opettaja selittää minkä laatuisia asioita siellä toimitettiin ja
siedettiin. Minä muistan hyvin miten minut vietiin lapsena tämän
rakennuksen läpi. Vasta pitemmän ajan kuluttua jälestäpäin toinnuin
siellä saamastani kauheasta vaikutuksesta. Toden teolla en luule
että on mikään hyvä aatos tuoda nuoria lapsia tänne, mutta se tapa
otettiin käytäntöön vallankumouksen jälkeisellä aikakaudella, jolloin
orjuuden kauhut, joista he vasta olivat päässeet, olivat vielä tuoreina
kansan muistossa, ja heidän suurimpana pelkonaan oli että valppauden
puutteessa rikkaitten johtovalta voisi uudistua."
"Tietysti", hän jatkoi, "tämä rakennus ynnä toiset samallaiset, jotka
varoituksina säilytettiin, kun loput perustuksia myöten hajotettiin, on
perin pohjin puhdistettu ja vahvistettu sekä laitettu terveelliseksi
ja varmaksi kaikin puolin, mutta taiteilijamme ovat sangen taitavasti
jäljentäneet kaikki lian ja saastan vanhat vaikutteet, joten kaikki
näyttää aivan samalta kuin ennenkin. Huoneissa olevat taulut osottavat
miten monen ihmisolennon oli siellä kasassa oltava sekä heidän elämänsä
kauhistuttavat olosuhteet. Pahinta kaikista on se että kaikki asiat
ovat otetut historiallisista lähteistä ja ovat ehdottomasti tosia.
Muutamin paikoin on näiden rakennusten asukkaat kuvatut vahasta tai
kipsistä, sellaisina kuin he tavallisesti olivat niissä parveutuneena,
ynnä yksityiskohdittain puvut, huonekalut sekä kaikki muut piirteet
ajan todellisten kuvausten tai kuvien mukaan laaditut. Tällä tavoin
laitetuissa rakennuksissa käynti on sanomattoman kammottavaa. Mykät
kuviot näyttävät rukoilevan kävijältä apua. Siitä on jo niin kauan, ja
yhä tuntee omantunnon pistoksia siitä, kun ei kykene mitään asiassa
tekemään.
"Mutta; Julian, tule pois. Olipa minun tuhmuuttani, kun saatoin sinut
tästä ohi. Kun otin näyttääkseni sinulle jotakin mikä ei ollut sinun
päiviesi jälkeen muuttunut, en aikonut sinua narrinani pitää."
Nykyaikaisen nopean kulkulaitoksen avulla seisoimme kymmentä
minuuttia myöhemmin valtameren rannalla, jossa Atlannin laineet ääntä
pitäen särkyivät jalkaimme juurella ja sen sininen pinta ulottui
keskeymättömänä taivaan rannalle asti. Täällä todella oli jotakin mikä
ei ollut muuttunut -- mahtava olemus jolle tuhat vuotta oli kuin yksi
päivä ja yksi päivä kuin tuhannen vuotta. Ei voinut olla mitään säveltä
nyt minua varten sellaista kuin tämän suuren olemassa olon vaikutus,
tämän kaiken maailman muuttuvaisuuden muuttumattoman todistajan. Miten
vähäpätöiseltä tuntuikaan se pikku ajan ripse, jonka minä olin kokenut,
seisoessani tämän ijäti-kestäväisyyden symboolin läheisyydessä joka
menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden teki mitätöntä merkitseviksi
sanoiksi.
Seuratessani Edithiä sille paikalle rannikkoa jossa seisoimme, en
ollut pannut ollenkaan merkille suuntaamme, mutta nyt ruvetessani
tarkastelemaan rannikkoa, huomasin eläväksi hämmästyksekseni että hän
oli tietämättään tuonut minut entisen rannikkoasumukseni paikalle
Nahantissa. Rakennukset olivat kyllä jo menneet ja puitten kasvaminen
oli kokonaan muuttanut maiseman ulkonäön, mutta rannikon rajaviiva oli
muuttumaton ja sen tunsin heti. Pyytäen häntä seuraamaan minua kuljin
tietä pitkin erään niemen ympäri vähäiselle kapealle rantamasuikaleelle
meren ja kallioseinän väliin, mikä esti näkemästä ja kuulemasta
mitään takana olevasta maasta. Entisen elämäni aikana tämä paikka oli
ollut mielipaikkani rannikolla asuessani. Niin kauan sitten kuluneen
elämäni aikana, joka nyt mieleeni muistui kuin eilispäivä, olin täällä
poikasesta pitäen käynyt uneksimassa haavekuvittelujani. Jokainen
piirre tästä sopesta oli minulle yhtä tuttua kuin makuuhuoneeni ja
kaikki oli aivan muuttumatta. Meri edessä, taivas yläpuolella, saaret
ja kaukaa siintävän mantereen rannikko -- kaikki mikä näköalaan kuului
oli samaa yksikohtia myöten. Heittäysin meren rannan lämpimälle
sannalle, kuten olin tottunut tekemään, ja silmänräpäyksessä oli
tuttujen yhteisvaikutelmien virta kiidättänyt minut takaisin entiseen
elämääni, niin että kaikki kokemani ihmeet, kun niitä aloin muistella
tuntuivat vain utukuvilta jotka olivat mieleeni tulvineet kuten niin
monet muut ennen tällä rannikon sopukalla. Mutta mikä unelma se oli
ollut, tämä kuvittelu tulevasta maailmasta; varmasti lumoavin kaikista
siellä meren luona mieleeni johtuneista!
Tyttö oli ollut niissä unelmissa, neito ylen toivottu. Pahapa olisi
ollut, jos hänet olisin menettänyt; mutta enpähän ollut, sillä tässä
hän oli, tämä outo- ja sulopukuinen tyttö, joka vieressäni seisoi ja
minulle hymyili. Jonkun mahdottoman onnen avulla olin hänet tuonut
mukanani unelmaini maailmasta, pitäen hänestä kiinni lempeni voimalla,
kun haavekuva muuten kokonaan oli hävinnyt silmäni auettua.
Miksi ei? Kukapa nuorukainen ei usein ole nähnyt unelmissaan
immytihanteita, kauniimpia mitä maailmassa vaeltaa, joille hän
valvoen on huokaillut ja joiden puoliksi muistoon jääneet kasvot ovat
seuranneet häntä hämärällä kauneudellaan? Onnellisempana kuin he olin
pettänyt unien polkujen kateellisen vartijan ja tuonut unelmain maan
kuningattareni mukanani heidän ohitsensa.
Koettaessani Edithille tehdä uskottavaksi tätä aatostani hänen
olemassaolostaan, hän myönsi sen olevan sangen järkevän ja me
kauan jatkoimme tämän aatoksen kehittämistä. Joutuessamme sen
mielikuvan valtaan että hän oli ennakko-olento kahdennenkymmenennen
vuosisadan naisesta sen sijaan että minä olisin ollut ontto jäännös
yhdeksännentoista vuosisadan miehestä, me haaveilimme mitä kesän
aikana tekisimme. Päätimme käydä suurilla huvituspaikoilla missä
epäilemättä hän herättäisi suurta uteliaisuutta ja samalla hänellä
olisi tilaisuus tutkia miltä hänen kahdennenkymmenennen vuosisadan
mielelleen tuntuisi vielä hämmästyttävämmät ihmisolennot kuin miltä hän
heistä näyttäisi -- nimittäin ihmiset jotka puutteen ja viheliäisyyden
maailman ympäröiminä saattoivat tyytyä olemaan onnellisia arvottomassa
ja jäytävässä laiskuudessa. Jälestäpäin läksisimme Europaan katselemaan
siellä sellaisia asioita jotka luonnollisesti olisivat merkillisyyksiä
vuoden 2000 tyttöselle, sellaiset kuin Rothschild, keisari sekä
harvat erikoiset ihmisolennot, joita siihen aikaan muutamia vielä oli
Saksassa, Itävallassa ja Venäjällä, ja jotka vilpittömästi uskoivat
että Jumala oli antanut heidän visseille lähimmäisilleen jumalallisen
arvon heitä hallitakseen.