voi, -- "on sanomattoman suloista tietää, että olen pitänyt huolta
omistani, kun vielä oli aikaa. Laupias Jumala, kuinka vaikea minun
olisi kuolla, jos minun tarvitsisi nuhdella itseäni siitä, että vaimoni
ja lapseni täytyisi minun huolimattomuuteni tähden kärsiä kuolemani
jälkeen puutetta! Jumala siunatkoon teitä siitä hyvästä neuvosta, jonka
taannoin annoitte minulle!"
Kanslianeuvos kääntyi toisaalle päin, sillä hän häpesi näyttää
neuvottomuutta, jota hänen kasvonsa osottivat. Kuolevan miehen jokainen
sana sattui häneen kuin tikarinpisto. Niin oli hän, yksinkertainen,
mutta huoltapitäväinen ja hellä perheenisä tehnyt. Kuinka oli _hän
itse_ sitä vastoin menetellyt, hän, joka tiedon ja taidon kautta oli
toista paljoa etevämpi? Katkerat omantunnon nuhteet täyttivät hänen
mielensä, ja hän oli iloinen, kun lääkärin tulo keskeytti tuskallisen
tilan ja antoi hänen ajatuksillensa toisen suunnan.
Lääkäri tutki sairaan huolellisesti, sitoi hänen pudotessa saadut
haavansa ja määräsi edellä kaikkea lepoa ja hiljaisuutta. Kun neuvos
vei hänen syrjään ja kysyi, oliko parannuksen toivoa, kohotti hän
olkapäitään.
"Jumala voi tehdä ihmeitä", vastasi hän, "mutta inhimillinen taito ja
tieto ovat tässä kohden voimattomat!"
Heimberger jätti onnettoman perheen hyvästi ja saattoi lääkäriä
kappaleen matkaa, saadaksensa kuulla lähempiä tietoja lähettiläänsä
tilasta. Tohtori ei salannut, ett'ei sairas _hänen_ mielestänsä
voisi elää tulevaa yötä, sillä tärähdys oli ollut liian kova. Säälien
kuuli neuvos kokeneen lääkärin tuomion ja koko päivän vallitsi hänessä
vakava, melkein surullinen mieli, johon syynä oli kunnon ja kelpo
alamaisen onnettomuus, mutta varmaan myöskin joku toinen seikka, josta
ei neuvos itsekään voinut saada selvää. Mikähän se oli? -- -- --
Viides luku.
Pilattu.
Seuraavana aamuna, juuri neuvoksen istuessa rouvineen aamiaispöydässä,
toi palvelija sanoman, että virkalähettiläs oli sydänyön aikana
kuollut.
Vaikk'ei surkea ilmoitus ollut odottamaton, vaikutti se kuitenkin
alakuloisuutta aviopariin, joka aina oli kunnioittanut ja pitänyt kelpo
miestä suuressa arvossa.
"Ja miten erosi hän?" kysyi neuvos tukalan vait'olon perästä.
"Hiljaisesti, voisi melkein sanoa iloisesti", kuului palvelijan
vastaus. "Minä kävin tänä aamuna varhain hänen asunnollansa
kuulustelemassa sairaan tilaa ja silloin kertoi rouva Wagner itse
minulle, miten Jumalalle otollinen ja tuskaton hänen miehensä loppu
oli. Täytyihän minun uskoa häntä, sillä saatuani pyynnöstäni vielä
kerran nähdä kuolleen, tunsin itseni oikein liikutetuksi siitä
lempeästä autuaallisuuden näöstä, joka ilmaantui hänen kasvoissansa.
Hän ei näyttänyt kuolleelta, vaan nukkuvalta, joka näkee iloista,
suloista unta. Ell'eivät kasvot olisi olleet niin kalpeat, olisin
luullut hänen vielä elävän!"
"Entä hänen vaimonsa?" kysyi rouva neuvoksetar mietittyään hetkisen
aikaa. "Kuinka kestää hän suuren vahinkonsa?"
"Kuten kunnon hurskaan vaimon sopii", vastasi palvelija. "Selvästi voi
havainta syvän surun hänen kalpeista kasvoistansa, mutta hän ei itke
eikä valita, vaan ottaa kärsivällisesti ja nöyrästi vastaan koetuksen.
Ja Vilhokin, hänen poikansa, on ihmeen järjekäs. Hän on kuitenkin vielä
puoleksi lapsi, mutta kun kuulee, miten ymmärtäväisesti hän puhuu
äitinsä kanssa ja miten lohduttavaiselta ja mieltä rohkaisevaiselta
jokainen hänen sanansa kuuluu, täytyy oikein kunnioittaa häntä."
"Niin, hän on hyvä ja ymmärtäväinen poika, minä tunnen hänet", virkkoi
neuvos. "Hän on kerran oleva kelpo isä-vainajallensa kunniaksi, siitä
olen varma. Mutta nyt kylliksi surullisesta kohtauksesta, jota emme,
ikävä kyllä, enää voi muuttaa. Mitä tuotte minulle virkatoimistosta?"
-- -- Viikkoja ja kuukausia kului, tuiman talven täytyi, vaikka
hitaasti ja vastahakoisesti, peräytyä keväisen tuulen ja vallan edestä;
jää suli virroista ja puroista; lumi suli päivän yhä lämpimämpien
säteitten vaikutuksesta ja lounastuulen lempeä hengitys karkoitti sen,
ensin niityiltä ja tasangoilta, sitte kukkuloilta ja vuoriltakin;
pensastot ja mäen rinteet pukeutuivat nuoreen, tuoreesen, viheriään
pukuun; ensimmäiset lumikelloset, ensimmäiset tuoksuvat neilikat
virkistivät ihmisten silmät ja mielet; lukemattomat pienet vihreät
ruohon korret katselivat vielä vähän ujoina sinistä taivasta
niityiltä ja puutarhoista; keltaisia kieloja ja sinisiä orvokkia oli
metsänrinteiden koristuksena; pikku linnut visertelivät, riemuitsivat
ja lauloivat iloisia lirityksiänsä oksilta tahi taivaan sini-ilmoista
-- sanalla sanoen, oli kevät; armas, suloinen, lämmin kevät oli taasen
palannut kaikkine runsauksineen, kauneuksineen ja loistoineen ja
jokainen elävä olento tervehti sitä ilolla ja hengitti helpommin ja
vapaammin kuin tuiman talven masentaessa hänen mieltänsä. Ja kuitenkin
oli yksi, jolta kevään suloisuus tuskin voi houkutella ainoatakaan
hymyä, yksi, jota ei sen ilo ja herttaisuus ensinkään liikuttanut, joka
surusilmin katseli sen loistoa, tuntematta ahdistuneessa sydämessään
yleistä riemua. Ja se oli kanslianeuvos Heimberger.
Eikä ennen niin iloinen ja hilpeä mies tosiaankaan ollut syyttä
synkkämielinen ja suruinen. Aina virkalähettiläs Wagnerin kuolemasta
saakka, joka kentiesi koski häneen enemmän, kuin hän tahtoi myöntää,
oli hän huomattavasti muuttunut. Hän oli yhä kivulloinen. Hän ei tosin
voinut niin pahasti, että oli estetty virkaansa toimittamasta tahi
käymästä ulkona, mutta hän oli kuitenkin kipeä. Hänen entinen luja
terveytensä näkyi saaneen vaikean kolauksen. Hän valitti milloin kipua
rinnassansa, milloin sydämessään, väliin mahassaan tahi siellä ja
täällä, ja ken ei ollut pitkään aikaan nähnyt häntä, pelästyi
todellakin hänen riutuneesta näöstään, kalpeista, laihtuneista
kasvoistaan, lakastuneista silmistänsä ja veltostuneesta ryhdistään,
hänen, joka aina ennen oli niin uhkean näköinen.
Paitsi ruumiillisia kipuja mahtoi joku hengellinenkin tuska vaivata
häntä, vaikka hän huolellisesti koetti salata sen muilta, etenkin
rouvaltansa. Kuitenkin huomasi viimemainittu sen sangen hyvin ja arvasi
syynkin siihen. Hän ei kumminkaan huolinut pukea ajatuksiansa sanoiksi,
ett'ei kiukustuttaisi jo ennestään sangen kiukullista miestänsä. Hän
odotti vaan kärsivällisesti aikaa, jolloin hänen miehensä itsestään
avaisi sydämensä hänelle, ja toivoi salaa ett'ei se aika viipyisi aivan
kauan.
Monta muutakin seikkaa yhtyi antamaan kanslianeuvoksen
synkkämielisyydelle vielä mustemman värin. Niin tuli leski Wagner
eräänä aamuna hänen luoksensa pyytämään häneltä neuvoa, jota hän
myöskin kernaasti antoi hänelle.
"Miten teidän muuten käy, rouva Wagner?" kysyi hän viivyttäen häntä,
kun hän, kohteliaasti kiitettyään neuvosta, aikoi lähteä. "Toivon,
ett'ei kelpo miehenne kuolema ole saattanut teitä puutteesen!"
"Oi ei, herra neuvos, ei Jumalan kiitoa", vastasi leski. "Pieni
eläkeraha, joka kuukausittain maksetaan minulle, riittää kylliksi minun
ja Vilhoni tarpeisiin ja olenhan minä vielä nuori ja terve sekä voin
lisäksi työllä, esimerkiksi pesolla, lattioitten puhdistamisella ja
muilla senkaltaisilla töillä ansaita muutamia taaleria viikossa. Paitsi
sitä on minulla, tiedättehän, viisisataa taaleria hengenvakuutuksesta!
Olen asettanut ne varmaan paikkaan kasvamaan, enkä ota niistä
äyriäkään. Ne tulevat kerran Vilholleni hyödyksi, jos hän myöhemmin
tahtoo oppia jotakin ammattia, ruveta kauppiaaksi tahi lukea vaikka
yliopistossakin. Rahat riittävät kaikkeen. Niin, se on suureksi
lohdutukseksi minulle, herra kanslianeuvos! sillä katsokaa, mihin olisi
poika parkani ryhtynyt ell'ei hyvä mies-vainajani olisi vakuuttanut
henkeänsä? Ei niin mihinkään! Hänen ei onnistuisi päästä hyvään, kelpo
asemaan, kun sitä vastoin hänen tulevaisuutensa nyt on taattu, jos vaan
laupias Jumala suo hänelle terveyttä ja voimaa."
Kanslianeuvos käveli rouva Wagnerin kertoessa levottomasti edestakaisin
huoneessa, ja vastusti silminnähtävästi tunnetta, joka ikävästi,
milt'ei tuskallisesti, ahdisti häntä.
"Niin, niin", sanoi hän sitte, "voin kyllä kuvailla mielessäni, että
semmoinen rahasumma on teille oikea aarre. Ovatko asianomaiset siis jo
maksaneet sen teille?"
"Ovat, jo kohta armaan mies-vainajani hautajaisten jälkeen", vastasi
leski. "Sangen liikuttuvaa ja kaunista se onkin, herra neuvos.
Katsokaa, asiamies Kluge, -- tunnettehan hänet -- lähetti minulle sanan
tulla hänen luoksensa seuraavana päivänä kello yksitoista. Mentyäni
tapasin siellä paitsi häntä vielä papin ja tohtorin, joka oli
helpottanut mies raukkani viimeiset hetket ja kaikki tervehtivät minua
erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti. Minun täytyi istuutua ja
sitte puhui herra Kluge, miten häntä ilahutti kaikesta sydämestänsä,
että voi maksaa minulle summan rahaa, joka epäilemättä poistaisi suuren
osan huolistani. Sen jälkeen puhui herra pastori paljon hyvää ja
kiitettävää mies-vainajastani, kiittäen etenkin siitä kun hän oli niin
viisas, että eläessään piti huolta perheensä tulevaisuudesta. Viimein
kertoi tohtori, miten paljon häntä ilahutti ja liikutti nähdä mieheni
niin tyyneenä ja valmistuneena kuolevan ja että hänen suurimmaksi
osaksi tuli kiittää miehensä vakuutusta siitä rauhasta ja että se ei
tuottanut ainoastaan hänen perheellensä, vaan hänelle itselleenkin
siunausta. Sitte vei herra Kluge minut erään pöydän luo, missä oli
viisisataa taaleria kiiltävää hopea- ja kultarahaa ja sanoi sen kaiken
olevan minun omani ja minun voivan pitää kaikki kauniina muistona
mies-vainajaltani ja pitää ne senkaltaisina arvossa. Ah, herra neuvos,
minun täytyi itkeä ilosta! Ei kuitenkaan rahojen tähden, ei suinkaan!
vaan sentähden, että mieheni oli niin hyvä ja hellä perheenisä ja että
aina voin rakkaudella ja kunnioituksella muistella häntä. Niin,
herroillakin, jotka toivottivat minulle onnea, olivat kyyneleet
silmissä ja minä huomasin selvästi, eitä he kaikki tarkoittivat
parastani, Silloin rohkasin mieleni ja pyysin herra Klugen olemaan hyvä
ja asettamaan kauniit rahani luotettavaan paikkaan Vilhoni ja minun
hyväkseni. Sen hän myöntyväisesti tekikin ja minä voin olla ihan
huoletta rahaini suhteen ja saan vielä lisäksi runsaan koron niistä."
"Ja minäkin onnittelen teitä, hyvä rouva, että teillä oli niin kelpo ja
varovainen mies", sanoi kanslianeuvos vähän vapisevalla äänellä.
"Suokoon Jumala, että moni ajattelisi samaten kuin hänkin; silloin
olisi paljon vähemmän surua, murhetta ja kurjuutta maailmassa!"
Rouva Wagnerin heti sen jälkeen lähdettyä löi kanslianeuvos, jäätyään
yksin huoneesen, nyrkillään otsaansa ja sanat: minä hullu, kurja,
mieletön! kuuluivat ehdottomasti hänen huuliltansa. Mitä hän niillä
tarkoitti, ei kukaan tietysti voinut tietää. Kaikissa tapauksissa oli
selvä, että keskustelu rouva Wagnerin kanssa oli elävästi liikuttanut
häntä ja saattanut hänet erinomaisen levottomaksi.
Vielä toinenkin mielenliikutus kohtasi häntä muutaman päivän perästä.
Juuri samaan aikaan tapahtui suuri kaupanhäiriö, joka sai aikaan
melkoisia mullistuksia kauppiaitten kesken. Satoja kauppiaita, joita
pidettiin upporikkaina, tulivat lyhyen ajan kuluessa kykenemättömiksi
suorittamaan maksujansa ja joutuivat mierontielle. Kanslianeuvos oli
tosin kuullut siitä häiriöstä, vaan ei sen enempää siitä huolinut, kun
hänellä virkamiehenä ei ollut heidän kanssansa juuri sanottavasti
tekemistä. Mutta silloin kuuli hän huhun, joka äkkiä herätti hänen
välinpitämättömyydestänsä ja sai hänet suuresti säikähtymään. Hän kävi
eräänä iltana "Harmoniossa" ja kuuli siellä kauppias Meyerheimin,
muitten kauppahuoneitten konkurssin johdosta, joutuneen häviöön ja
joutuneen siitä onnettomuudesta niin pahoillensa, että sai halvauksen
ja makasi kuoleman kielissä.
"Mahdotonta!" huudahti neuvos -- "olinhan minä eilen hänen luonansa
viemässä pieniä säästöjäni hänelle talletettavaksi ja hän oli sangen
iloinen ja hyvällä tuulella! Mahdotonta!"
"Jos epäilette", vastasi tuttava, joka kertoi hänelle sen uutisen,
"niin kysykää tohtori Cruft'iltä, joka juuri tulee tuossa. Mikäli minä
tiedän, on hän perhelääkärinä Meyerheimillä."
Heimberger riensi tohtorin luokse.
"Onko totta, tohtori?" kysyi hän kiireesti, "Meyerheim...?"
"On kuolemaisillaan", vastasi tohtori olkapäitään kohottaen sangen
vakavasti. "Minä tulin vast'ikään hänen luotansa ja olen hyvin
liikutettu kovin surkeasta kohtauksesta, joka minun täytyi nähdä.
Kuoleva mies kiroillen julmasti itseään, hänen onneton vaimonsa
tuskissaan väännellen käsiänsä, ja itkevä poika -- kauhea kohtaus."
"Mutta suuri Jumala, miten on se voinut tapahtua?" huudahti neuvos ihan
kalpeana.
"Sangen luonnollisesti", vastasi tohtori. "Jo viikko sitte tunsi
Meyerheim maan tärisevän jalkojensa alla ja hän ponnisti kaikki
voimansa pelastaaksensa itseään häviämästä, mutta, ikävä kyllä,
turhaan. Toinen onneton sanoma seurasi toista; kerta toisensa perästä
sai hän tietoa kauppahuoneiden häviöstä, joitten kanssa hän oli
asioissa, ja tänä aamuna tapahtui vielä viimeinen, kovin kohtaus, joka
täydellisesti masensi hänen rohkeutensa. Eräs Wieniläinen kauppias,
jota koko maailma luuli miljoonain omistajaksi ja mitä kunnollisimmaksi
mieheksi, on kaikessa salaisuudessa karannut ja paollansa saattanut
kaikki velkojansa epätoivoon. Hän oli Meyerheimin viimeinen toivo.
Tänään varhain sai hän sähkösanoman kautta tiedon että hänen viimeisen
toivonsa kipinä oli sammunut, ja samassa oli hänen lujuutensa lopussa.
Salama heitti hänet maahan, hän joutui hurjaan raivoon. Jonkinlainen
aivojenhalvaus seurasi, ja nyt makaa hän siinä kauhean epätoivon
saaliina. Minä sanon teille, että on kauheaa, herra neuvos, nähdä
onnettoman miehen tilaa!"
"Ja hän on todellakin kadottanut kaiken omaisuutensa, tuo rikas
Meyerheim?"
"Vielä enemmän, häneltä jää sen lisäksi vielä melkoisia velkoja, joiden
maksamisesta ei ole toivoakaan. Hänen vaimonsa ja poikansa, jotka vielä
kaksi viikkoa sitte elivät ylellisyydessä, voiden mielin määrin jaella
kultaa, ovat nyt kerjäläisiä, joitten täytyy elää ihmisten
armeliaisuudesta!"
"Laupias Jumala, kuinka kauheata!" huudahti Heimberger väristen.
"Onneton rouva, poloinen lapsi!"
"Heitä ei Meyerheimin häviö ole _yksin_ saattanut onnettomuuteen",
jatkoi tohtori. "Vielä muitakin perheitä, jotka uskoivat rahansa
_rikkaalle_ Meyerheimille, saa hänen kauttansa kärsiä suuria
vahinkoja. Minä tiedän teidänkin, hyvä neuvos, kuuluvan niiden
joukkoon."
"Ei, ei summa ole kovinkaan suuri", vastasi Heimberger nopeasti.
"Ainoastaan vähäisiä säästöjä, jotka voi suuretta vahingotta kadottaa,
liiatenkin verraten Meyerheimin äärettömään onnettomuuteen. Mutta mistä
tiedätte te...?"
"Meyerheimin omasta suusta", vastasi tohtori. "Raivotessaan epätoivosta
valitti hän kerran uskottelemisensa kautta estäneensä teitä
vakuuttamasta henkeänne ja teidän silloin luvanneen tuoda säästönne
hänelle tallennettavaksi. Se seikka näkyi suuresti rasittavan hänen
omaatuntoansa. Hän kirosi itseänsä, ylpeyttänsä ja rahanhimoansa, joka
myöskin esti häntä itseään vakuuttamasta henkeänsä perheensä hyväksi.
'Siinähän se nyt on!' huusi hän änkyttäen ja nyrkkiään pudistaen
tuskanhien valuessa suurina pisaroina alas hänen poskiansa myöten, --
'minun armas vaimoni, ainoa lapseni syöstyinä ulos säälimättömään
maailmaan! Ja minä, tunnoton isä, joka olisin voinut sen estää! Murunen
ylellisyydestäni olisi riittänyt suojelemaan heitä suurimmasta
puutteesta ja kumminkin suonut heille varman elatuksen, tehnyt ihmisten
almut tarpeettomiksi. Oi, minua konnaa ja sydämetöntä. Minua tunnotonta
isää! Minua vaimoni ja lapseni onnen hävittäjää!' Niin raivosi hän,
huusi ja väänteli käsiänsä, kiroten itseänsä ja rangaistusta
ansaitsevaa välinpitämättömyyttänsä. Kauheata oli nähdä ja kuulla
semmoista tapausta, jolloin ei perheenisä kuolinvuoteellansa voi saada
rauhaa omassatunnossaan! Kauheata se oli! Hirveätä! Ah, ihan toista oli
seisoessani köyhän kirjeiden kulettaja Wagner vainajan kuolinvuoteen
ääressä! Toisessa paikkaa hirveä epätoivo, toisessa rauhallinen,
melkein iloinen myöntymys Jumalan valtaan, syntynyt hyvästä
vakuutuksesta, että oli täyttänyt pyhän velvollisuuden ja oikeaan
aikaan pitänyt huolta perheensä onnesta. Mikä eroitus! Mikä vastakohta!
Niin, uskokaa minua, herra neuvos, vasta maatessaan kuolinvuoteellaan
käsittävät ihmiset, mikä kutsutaan kuoleman kärjeksi ja mikä
tekee sen helpoksi: _se on tieto, että on uskollisesti täyttänyt
velvollisuutensa!_ Ei mikään muu voi niin helposti poistaa
ruumiillisen kuoleman pelkoa!"
Kanslianeuvos oli syvästi liikutettu, hänen sieluansa oikein
kauhistutti. Hän kuvaili mielessään onnettoman Meyerheimin loppua ja
hänen sydäntänsä värisytti muistellessa _omiansa_. Mitä hän oli
tehnyt karkoittaaksensa huolet omiensa elämästä? Pieni summa, jonka hän
heidän hyväksensä oli säästänyt, oli kadonnut suuressa häviössä, ja
vaikk'ei se olisikaan tapahtunut -- sen huomasi hän jo selvästi -- niin
ei se auttaisi mihinkään tahi melkein mihinkään, jos taivas samana tahi
seuraavana päivänä ottaisi hänet heiltä pois.
Hän oli koko illan sangen totinen ja haaveksivainen; hiljaa ja
miettiväisesti kävi hän kotiin, hiljaa ja haaveksivaisesti meni hän
levolle, saamatta huuliensa yli kertomusta vaimolleen Meyerheimin
onnettomuudesta ja omantunnon nuhteista. Hän tunsi itse omantunnon
vaivoja ja häntä hävetti antaa toisen, vaikkapa oman vaimonkin, sitä
huomata.
Kuudes luku.
Liian myöhään.
Seuraavana aamuna näytti neuvos Heimberger istuessansa vaimonsa
vieressä aamiaispöydässä yhtä iloiselta kuin entisinä hyvinä
aikoinakin. Selvästi näkyi, että hän oli tehnyt päätöksen, joka varmaan
mahtoi olla hyvä, koska se niin ilahutti häntä ja karkoitti kaikki
murheen pilvet hänen sielustansa. Ei hän kuitenkaan maininnut mitään
rouvallensa, vaan nautti tavallista nopeammin aamiaisensa ja puki sitte
kiireesti päällensä toimittaaksensa, kuten hän sanoi rouvalleen, jonkun
asian, ennenkuin meni virkahuoneellensa. Nopein, jäntevin askelin
riensi hän eteenpäin seisahtumatta, ennenkuin oli saapunut komean
kartanon eteen, jonka etupuolella oli suuri osoitetaulu ja siinä
kultakirjaimilla luettava: "_Lontoolaisen hengenvakuutusyhtiön
toimisto_".
Siihen taloon astui hän sisään, pyysi puhutella asiamiestä ja ilmoitti
hänelle tahtovansa vakuuttaa henkensä muutamasta tuhannesta taalerista
yhtiössä.
Se oli siis päätös, johon hän edellisenä unetonna yönä oli tullut ja
joka teki hänet niin tyytyväiseksi. Hän oli siis viimein tullut
selville omantuntonsa kanssa. Jo kunnon Wagnerille tapahtuman
onnettomuuden jälkeen teki hänen mieli täyttää, mitä oli laiminlyönyt;
mutta jonkinlainen ujous, jota hän tunti asiamies Klugea kohtaan,
saattoi hänet viipymään päivästä toiseen. Sitte oli hän taasen ollut
rahan puutteessa; milloin oli hänen kivulloisuutensa ollut esteenä ja,
lyhyesti, vaikka hänen omatuntonsa usein vaivasi häntä, oli hän
kuitenkin jättänyt koko jutun sikseen, kunnes sanoma Meyerheimin
häviöstä ja sairaudesta salaman tapaisesti kohtasi häntä ja kerrassaan
herätti hänen omantuntonsa sikeästä unesta, johon hän ehdon tahdon oli
sitä tuudittanut.
"Huomenna varhain lähden asiamiehen luo", lupasi hän itselleen yön
kuluessa, -- "vaan en Klugen luo! Hän vaan nauraisi minulle salaa ja
pilkkaisi minua! Sitä riemua en hänelle suo! Onhan muitakin yhtiöitä
kuin 'Iduna'. Koettakaamme Lontoolaista." Niin seisoi hän asiamies
Marbach'in edessä, joka tyvenesti kuunteli hänen asiatansa ja kernaasti
suostui siihen.
"Sepä sattuu hyvin", sanoi hän. "Yhtiömme lääkäri on par'aikaa täällä
ja kun teillä, kuten vakuututte, on kiire, niin voi hän heti paikalla
tutkia terveytenne tilan, jos vaan tahdotte seurata minun huoneeseni,
jossa voimme olla ihan häiritsemättä."
"Mutta onko ollenkaan tarpeellista?" kysyi kanslianeuvos, tullen
hämilleen. "Kuten äsken kerroin tutki lääkäri minut huolellisesti joku
aika sitte, jolloin aioin vakuuttaa itseäni 'Idunassa' eikä se yhtiö
vähääkään epäillyt suostua tarjoumukseeni kuultuaan lääkärin
todistuksen."
Asiamies kohotti olkapäitään.
"Minua pahoittaa ilmoittaa teille, ett'ei sellainen tutkimus voi olla
meille päättäväinen", vastasi hän. "Ensiksi ei _meidän_ lääkärimme
ole tutkinut teitä, ja sitte on jo monta kuukautta siitä kulunut.
Ihmisen terveys on sangen vaihtelevainen. Tänään voi olla terve ja
raitis, huomenna ruumiina. Jos pysytte päätöksessänne, täytyy teidän
suostua uuteen tutkimukseen, herra neuvos."
Kanslianeuvokselle ei tuo suora vaatimus ensinkään ollut mieleen, sillä
hän tiesi aivan hyvin voineensa viime aikoina pahoin ja epäselvä pelko,
ett'eivät kentiesi suostuisi hänen tarjoumukseensa, saattoi hänen
verensä vähän värisemään. Mutta kielto ei siinä auttanut, siis ilmoitti
hän sykkivin sydämin suostuvansa tutkimukseen.
Asiamies vei hänet huoneesensa ja lähetti kutsumaan lääkäriä, joka
kohta saapuikin. Hän sai tiedon, mistä oli kysymys, ja sitte seurasi
sangen huolellinen tutkimus neuvoksen entisestä terveyden tilasta, eikä
Heimberger voinut vastata lääkärin vakaviin kysymyksiin muuta kuin että
oli viime aikoina vähän välistä tuntenut voivansa pahoin. Sitte ryhtyi
lääkäri varsinaiseen ruumiin tutkimiseen ja niin perinpohjaisesti, että
neuvosta rupesi oikein pelottamaan. Vasta puolen tunnin kuluttua oli
tutkimus loppunut ja lääkäri vetäytyi syrjään asiamiehen kanssa
salaisesti keskustelemaan, pyydettyään kanslianeuvosta hetken aikaa
odottamaan. Muutaman minuutin kuluttua, mitkä tuntuivat odottajasta
ijankaikkisen pitkiltä, palasivat molemmat herrat takaisin, mutta
sangen totisen näköisinä.
"Minua pahoittaa, herra kanslianeuvos", virkkoi asiamies, "ett'ei yhtiö
ole tilaisuudessa pitämään lukua vakuutustarjoumuksestanne."
Jos ukkonen olisi iskenyt alas, ei kanslianeuvos raukka olisi voinut
säikähtyä siitä enemmän kuin noista asiamiehen sanoista, jotka
kerrassaan masensivat kaikki hänen toiveensa ja samassa virittivät
eloon kaikki hänen pahan omantuntonsa aaveet.
"Liian myöhään!" huudahti hänelle sisällinen ääni. "Onneton, olet
_menettänyt_ hengenvakuutuksen siunausta tuottavat hedelmät ja
siten omin käsin turmellut poikasi tulevaisuuden!"
Kalman kalpeana kääntyi hän lääkärin puoleen ja kysyi sopottaen: "Mistä
syystä väitätte minut kelvottomaksi tulemaan yhtiönne jäseneksi?"
"Sallikaa minun pitää syyni salassa", vastasi lääkäri kylmästi. En ole
velvollinen tekemään teille tiliä, mutta olen sitä vastoin velvoitettu
ilmoittamaan yhtiölle, jonka palkkalainen olen, omantuntoni ja valani
mukaan mielipiteeni yhtiöön osalliseksi pyrkijöitten terveyden
tilasta."
"Siis ei mitään toivoa minulle? Eikö yhtäkään?" kysyi kanslianeuvos.
Asiamies vastasi surkutellen kohottamalla olkapäitään. Kanslianeuvos
huomasi, ett'ei hänellä ollut enää mitään siellä voitettavaa, vaan
läksi pois vallan masentuneena, kuolema sydämessä. Hän riensi ulos
kaupungista ja kulki kuin hullu ristiin rastiin, mitä minnekin.
Sanomaton tuska ahdisti hänen sydäntänsä ja mitä katkerin katumus
kidutti häntä.
"Liian myöhään! Liian myöhään!" oihki hän vähäväliä ahdistuneesta
sydämestänsä. "Miten kurja olen! Minä olen pilannut koko elämäni rauhan
ja perheeni onnellisen tulevaisuuden, äärettömässä sokeudessa,
synnillisessä kevytmielisyydessä karkoittanut sen luotani!"
Viimein kääntyi hän kovin väsyneenä, alla päin ja epätoivoisena kotiin
päin. Hänen rouvansa pelästyi hänen kalpeana, riutuneen näköisenä
horjuen tullessaan ja vallan sortuneena vaipuessaan nojatuoliin.
"Herran tähden, Kaarle, mitä on tapahtunut?" huudahti hän rientäen
hänen luoksensa, sulkeaksensa hänet syliinsä. "Onko mikään onnettomuus
tapahtunut sinulle?"