joka melkein esti löytämästä tietä. Lähettiläs oli kuitenkin niin varma
asiastansa, että hän viisi huoli pimeydestä, vaan riensi nopeasti ja
vakavasti eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua jätti hän kaupungin
taaksensa ja astui kapealle, Waldheimiin vievälle tielle. Siellä oli
kuitenkin parempi kuin ahtailla kaduilla korkeitten talojen välissä.
Valkoinen, maanpintaa peittävä lumi levitti heikon vaalean valon ja
Wagnerin silmätkin olivat jo tottuneet pimeyteen, jotta hän selvemmin
voi eroittaa tien. Kova pakkanen ei helpoittanut, mutta ei Wagner
siitäkään huolinut, sillä vilkas liikunta totutti hänet ilmaan ja piti
hänen ruumiinsa lämpimänä ja notkeana.
Kello oli juuri lyönyt kuusi hänen astuessansa kotikaupunkinsa torilla
ja Waldheimin tornikello löi puolikahdeksan hänen saapuessansa sinne.
Siis oli hän kulkenut kahden runsaan tunnin matkan puolessatoista
tunnissa.
"Se kelpaa!" mumisi hän itsekseen. "Jos tuomari kohta laskee minut,
voin jo ennen kello kymmentä olin kotona!"
Hän tunsi tuomarin asunnon jo entiseltään, eikä siis tarvinnut sitä
tiedustella. Saavuttuaan perille soitti hän kelloa ja hänet laskettiin
sisään. Mutta säikähdyksekseen kuuli hän siellä herra tuomarin olevan
virkamatkalla ja häntä odotettavan kotiin vasta kello kymmenen
paikoilla.
Se tieto kohtasi häntä ukkosenlyömän tavoin. Sillä tavalla voi tulla
puoliyö, ennen kuin hän jälleen ennättäisi kotiin ja häntä tuskastutti
jättää vaimonsa niin pitkäksi aikaa levottomuuden ja huolen valtaan.
Mutta mitä tehdä? Hänen täytyi odottaa, kunnes tuomari palasi, sillä
hänellä oli suora käsky jättää tärkeä tukku ainoastaan hänelle ja viedä
hänen kirjoittamansa vastaanottotodistus takaisin. Ei mikään auttanut,
hänen täytyi kärsivällisesti odottaa.
Tuomarin rouva surkutteli miesraukkaa ja miehensä kovaonnista
poissaoloa, mutta ei hänkään voinut tehdä mitään sen poistamiseksi. Hän
oli ystävällinen lähettilästä kohtaan, pyysi hänet lämpimään keittiöön
odottamaan ja lämmittelemään ja käski palvelustyttönsä asettaa hänelle
vähän ruokaa ja lasillisen viiniä. Se tapahtui. Wagner nautti muutaman
palan kylmää paistia, joi pari lasillista viiniä ja koetti malttaa
mielensä.
Vähä ennen kello kymmenen ratisivat vaunut ulkona ja seisahtuivat oven
eteen.
"No vihdoin!" sanoi tyttö. "Se on meidän herramme! Minä tunnen sen
pyörien rätisemisestä."
Se oli todellakin herra tuomari. Tuskin astuttuaan sisälle kutsui hän
heti lähettilään, sanoi ystävällisesti surkuttelevansa, että oli
antanut hänen niin kauan odottaa, otti paperitukun, tutki sen sisältöä
ja kirjoitti heti vastaanottotodistuksen. "Tässä", lausui hän
ojentaessansa sen lähettiläälle. "Kaikki on järjestyksessä. Mutta
aiotteko todellakin lähteä kotiin vielä tänä yönä?"
"Tietysti, herra tuomari", vastasi Wagner pannen ottotodistuksen kokoon
ja pistäen sen samaan paikkaan, missä oli tallettanut paperit. "Vaimoni
olisi levoton, ell'en tulisi, ja paitsi sitä tahtoo neuvos Heimberger
huomenna varhain vastaanottotodistuksenne."
"No, kuten tahdotte, kelpo ystäväni", vastasi tuomari. "Mutta on paha
ilma ja ell'eivät enteet minua petä, tulee se vielä pahemmaksi.
Katsokaa itse ilmamittarin! Tän'aamusta on se laskeutunut enemmän kuin
kokonaisen tuuman!"
"Lämpömittari ei estä minua täyttämästä velvollisuuttani", vastasi
lähettiläs. "Minun täytyy todellakin lähteä, herra tuomari."
"No, minua pahoittaa", vastasi tuomari olkapäitään kohottaen. "Olisitte
voineet jäädä tänne yöksi; mutta kun teidän välttämättömästi täytyy
lähteä, niin tapahtukoon se Jumalan nimessä -- ja tässä, juokaa vielä
tilkkanen viiniä, se vahvistaa teitä!"
Wagner otti lasin, jonka tuomari tarjosi hänelle, ja tyhjensi sen hänen
terveydeksensä. Viini oli makeaa ja vahvaa, jommoista hän ei vielä
koskaan ennen ollut maistanut ja virtaili tulentapaisesti hänen
suonissaan ja jäsenissänsä.
"Se varmaan virkistää", virkkoi hän, "sillä se lämmittää minut
perinpohjin."
"Sen se tekeekin", vastasi tuomari ystävällisesti. "Jumalan haltuun nyt
ja onnea matkalle!"
Lähettiläs läksi ja seisoi silmänräpäyksen perästä ulkona taivasalla.
Hänen odottaessansa lienee pakkanen enentynyt, sillä jäinen ilma esti
häntä melkein hengittämästä. Häntä värisytti ja hän tunsi itseänsä
hieman pyörryttävän. "Varmaankin viinistä!" ajatteli hän. "Nyt vaan
vilkkaasti eteenpäin, että voin poistaa vilun ja nopeasti joutua!"
Hän astui ravakasti ja ehti pian taasen kaupungin ulkopuolelle. Siellä
vinkui jääkylmä tuuli hänelle vastaan ja enentyi pian todelliseksi
myrskyksi. Wagner milt'ei katui ett'ei suostunut tuomarin ystävälliseen
kehoitukseen ja jäänyt yöksi hänen luoksensa, niin, hän olisi
palannutkin, ell'ei hän olisi hävennyt näyttää huikentelevalta. Siis
rohkasi hän mielensä ja asettui myrskyä vastaan, lujasti päättäen
taistella viimeiseen asti.
Mutta hän sai pian kokea, että semmoinen päätös oli helpommin tehty
kuin suoritettu. Noin puolitien vaiheilla yhtyi enentyvään myrskyyn
vielä taaja lumipyry. Tuuli puhalsi hänelle lumihiuteet suoraan vasten
silmiä, tehden hänet siten vallan sokeaksi. Siihen asti oli hän
kumminkin erottanut tien, mutta silloin tuiskusi taivaasta ja maasta
yht'aikaa ja onneton mies parka huomasi mahdottomaksi nähdä askeltakaan
eteensä. Muutaman minuutin kuluttua oli hän eksynyt kapealta tieltä ja
hänen täytyi käydä umpimähkään eteenpäin.
Wagner käsitti täydellisesti olevansa sangen arveluttavassa tilassa ja
mietti, miten hän parahiten voisi siitä päästä. Hän tiesi, ett'ei
suojapaikkaa ollut läheisyydessä. Siis oli hänellä ainoastaan kolme
neuvoa. Joko kääntyisi hän takaisin, tahi pyrkisi eteenpäin myrskyssä
ja lumessa, tahi etsisi avaralla tiellä paljaan taivaan alla paikkaa,
missä hän kumminkin johonkin määrin olisi raivoavan rajuilman suojassa.
Ensimmäinen ehdotus olisi kenties ollut parhain, sillä siinä
tapauksessa olisi myrsky ja lumi kohdannut häntä selkään ja hän niin
muodoin olisi voinut helpommin kulkea eteenpäin. Mutta oli sangen
epäselvä voisiko hän lumisella tiellä osata enää Waldheimiin ja
paitsi sitä oli sinne, hänen laskunsa mukaan, pitempi matka kuin
kotikaupunkiin. Hän hylkäsi siis sen ajatuksen. Mitä sitte! Jääminen
paljaan taivaan alle semmoisessa myrskyssä ei ollut juuri muuta kuin
vapaatahtoisesti antautua kuoleman omaksi. Siis oli vaan kolmas ehto
jälellä -- kotiin lähtö tuulessa ja lumessa.
Levättyään hetkisen jatkoi hän siis matkaansa entiseen suuntaan,
tietysti umpimähkään, kun ei tiestä tahi polusta enää ollut jälkeäkään.
Tuulen vinkuna teki hänet kuuroksi ja kova pakkanen ynnä jäiset
lumihiuteet rikkoivat hänen kasvonsa, ikäänkuin veitsellä viileskellen
ja riistivät häneltä näön. Mutta ei hänellä ollut enää varaa valita --
hänen täytyi päästä eteenpäin ja voittaa kaikki esteet ell'ei hän kuten
Brutus tahtonut tulla kuoleman omaksi. Siis eteenpäin vaan! Aina vaan
eteenpäin!
Hänen rintansa aaltoili, hän oli tukehtua, hänen jalkansa horjuivat ja
vaikka oli kylmä valui tuskan ja ponnistuksen hiki hänen otsaltansa.
Myrsky raivosi yhä vaan ja yltyi välistä niin perin väkeväksi,
ett'eivät väsyneen mies raukan voimat enää riittäneet taistelussa sitä
vastaan. Hänen täytyi alinomaa seisahtua ja kaikin voimin vastustaa
tuulen voimaa, ett'ei myrsky heittäisi häntä maahan. Tuulispään vähän
levähtäessä pyrki hän eteenpäin, mutta se onnistui vaan huonosti. Hänen
täytyi kaalata nilkkaluihin, usein polviin asti lumessa ja siten kävi
matka tietysti ainoastaan hitaasti. Kuitenkin kesti hän, lepäsi silloin
tällöin muutaman minuutin, pyrki taasen eteenpäin, levähti uudestaan ja
lähestyi niin vihdoin vähitellen suojelevaa kotiansa yhä enemmän. Hän
uskoi kumminkin niin ja se usko vahvisti häntä ja rohkasi hänen
mieltänsä, vaikka sielun ja ruumiin voimat uhkasivatkin pettää.
"Jospa vaan jo olisin kivilouhoksen ohitse!" mumisi hän useasti
itsekseen suodessaan itselleen muutaman silmänräpäyksen lepoa.
Hänellä olikin suuri syy pelätä niitä. Tie kulki nimittäin juuri niiden
ohitse ja ne olivat erittäin jyrkät ja syvät. Päiväsellä, eikä
yölläkään, jos vaan vähissäkin määrin voi erottaa tien, ei niistä ollut
mitään vaaraa. Mutta myrskyisenä, pyryisenä ja pilkkosen pimeänä yönä
saattoi niihin hyvinkin helposti pudota ja musertua alhaalla
syvyydessä. Wagner tunsi vaaran ja teroitti kaiken varovaisuutensa ja
ajatuksensa sitä välttääksensä.
Yhä eteenpäin kulki hän raivoavaa myrskyä ja lumipyryä kohden.
Arvellessaan lähestyvänsä kivilouhikkoa tuli hän kahta vertaa
varovaisemmaksi ja tutki aina maanpintaa ennen kuin astui, oliko se
vakava. Silloin töytäsi hän pimeässä patsasta vasten, joka oli yksin
tien varrella ja hänelle hyvin tuttu. Vaikka häneen sattui hyvin
kovasti, huudahti hän ääneen, ei kuitenkaan tuskasta, vaan ilosta.
Patsas oli ihan syvemmän louhikon reunalla. Wagnerin tarvitsi vaan
astua muutama askel sivulle ja sitte suoraan eteenpäin, niin vaara oli
ohitse.
Huojennetuin sydämin läksi hän astumaan niitä muutamia askeleita, ja
jätti patsaan, johon hän oli tarttunut. Otettuaan kolme neljä askelta
tunsi hän yhä vaan kovaa maata jalkojensa alla, mutta viidennellä astui
hän tyhjään ilmaan, päästi kimakan hätähuudon ja katosi äkkiä
pohjattomaan syvyyteen.
Mielensä huumehduksessa, joka oli seurauksena melkein täydellisestä
uupumuksesta, oli hän mennyt väärälle suunnalle ja vaaran välttämisen
sijasta vaipui hän suoraan sen syliin.
Rouva Lisbet, lähettilään vaimo, odotti sillä välin, sydän täynnä
kuolontuskaa ja pahoja aavistuksia, miehensä kotiintulon. Kello
kymmeneen asti jaksoi hän vastustaa jonkun lähestyvän suuren
onnettomuuden aavistuksiansa, mutta kymmenennen tunnin kuluttua ei hän
enää voinut hallita levottomuuttaan; ja hänen tuskansa puhkesi ilmi
kyynelvirtana. Samaan aikaan alkoi kova myrsky ja synnytti rouva paran
vapisevassa sydämessä vielä suurempaa tuskaa ja levottomuutta.
Kuitenkin oli hänellä vielä heikko toivo, että hänen miehensä voisi
tulla joka silmänräpäys, että hänen täytyisi tulla, ja huolimatta
jääkylmästä pakkasesta, joka tunkeusi pieneen huoneesen, avasi hän
melkein joka minuutin päästä ikkunan ja kuunteli ulos yöhön eikö hänen
kelpo miehensä tuttuja askeleita jo kuuluisi. Mutta rouva raukka
kuunteli turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin myrskyn vinkunaa, irtaimen
kattotiilien kolinaa ja rätinää sekä tuuliviirin ikävää narisemista
tuulen väännellessä sitä sinne tänne. Niin paljon kuin mahdollista
kumartui hän ulos ikkunasta katselemaan pitkin katua, josta hänen
miehensä piti tuleman. Vaan häntä ei näkynyt, hän näki ainoastaan
siellä täällä tummia varjoja liikkuvan pitkin taloja, mutta ne olivat
vaan himmeästi palavista lyhdyistä, joita myrsky raivoisasti heilutti
edestakaisin ja yhä uudelleen viskeli ikäänkuin tahtoen irroittaa ne
rautavitjoista, joissa ne riippuivat. Mutta silloin katosivat nekin,
sillä äkkiä kiehtoi lumi sakeina hiuteina alas kadulle, peitti sen
melkein kohta läpinäkymättömään sumuun ja ympäröi niin taajaan lyhtyjen
lasit, että tuskin valon sädekään voi tunkeutua niiden lävitse.
Elsbet rouva katsoa tuijotti pelästyneenä lumimyrskyn raivoa ja
riehumista.
"Sekin vielä lisäksi!" huokasi hän tuskaantunein sydämin. "Voi poloista
mies raukkaani!"
Surunsa katkeruudessa ja tuskissaan unhotti hän ihan, että hän seisoi
avatun ikkunan edessä ja että pakkanen koski häneen jäisellä
hengityksellänsä, että lumi peitti hänen kasvonsa ja hiuksensa ja siinä
muuttui kyynelien kaltaisiksi kiiltäviksi pisaroiksi. Patsaan tapaisena
seisoi hän siinä, kasvot kalpeina, kädet ristissä, silmät lakkaamatta
tuijottaen ulos pimeään, myrskyiseen yöhön. Niin tapasi yövartia hänet
tehdessänsä kello kaksitoista tavallista tarkastusmatkaansa.
"Mutta Herran tähden, rouva Wagner, voittehan tulla kuoleman omaksi,
jos noin vähissä vaatteissa, paljaassa leningissä, täänkaltaisena yönä
seisotte avonaisen ikkunan edessä!" huudahti hän hänelle. "Menkää toki
levolle!"
"Minä en voi", vastasi hän, säikähtyen yövartian puheesta. "Minun
täytyy odottaa miestäni."
"Mitä hullua, eikö Wagner serkku vielä ole kotona?" kysyi mies
kummastuneena. "Eihän hän toki istune ravintolassa olutlasin ääressä?
Sanokaa minulle, missä hän on, niin minä tuon hänet kotiin!"
"Oi, jos se voisi tapahtua!" huokasi huolestunut rouva. "Ei, hän ei ole
ravintolassa, hän taistelee nyt luultavasti ulkona maantiellä rajuilmaa
vastaan, sillä minä odotan häntä kotiin Waldheimistä, mihin hänen tänä
iltana on täytynyt mennä neuvos Heimbergerin käskystä."
"Sepä on ikävää! Täänkaltaisessa ilmassa ulkona maantiellä! Kauheata!"
sanoi yövartia sääliväisesti. "Mihin aikaan lähti hän kotoa?"
"Kello kuuden aikaan tänä iltana."
"Joko kuuden aikaan? No, serkku rouva, olisihan hänen sitte jo aikaa
pitänyt olla kotona."
"Mutta minä odotan häntä kuitenkin yhä vielä, odotan kovin
tuskastuneena ja huolissani!"
"Juuri siinä olette väärässä", vastasi vartia. "Minäkin tunnen vanhan
Wagner toverini. Häntä on varmaan joku viipymys kohdannut, sillä muuten
olisi hän jo kello kymmenen aikaan ollut takaisin. Ken tietää, ketä ja
mitä hänen on täytynyt odottaa! Kun hän ei vielä ole täällä, palaa hän
varmaan vasta huomenna. Menkää siis, hyvä rouvani, ihan huoletta
levolle ja sulkekaa kaikissa tapauksissa ikkunanne, ett'ette vilustu!
Hyvää yötä, ja älkää enää murehtiko, rouva Wagner! Huomenna kyllä
miehenne saapuu, tietysti ihan terveenä. Täänkaltaisessa koiranilmassa
ei hän varmaan ole lähtenyt paluumatkalle, hyvää yötä siis!"
Elsbet rouva sai kunnon yövartian sanoista vähän lohdutusta. Hänen
ajatuksensa näytti todellakin sangen luonnolliselta. Tunsipa hän
itsekin miehensä erittäin säännölliseksi ja tarkkatuntoiseksi. Kun hän
ei ollut kotona kello kymmenen aikaan, oli varmaan joku seikka estänyt
häntä palaamasta.
Hän ei tosin voinut tietää, että hänen tarkkatuntoisuutensa virassaan
ja rakkautensa vaimoonsa ja lapseensa olivat suuremmat kuin hänen
pelkonsa antautua alttiiksi kauhean, yöllisen talvimyrskyn vimmalle.
Hän uskoi yövartian mielipiteen oikeaksi ja koetti sillä rauhoittaa
tuskastunutta sydäntänsä. Hän sulki ikkunan ja meni makuukamariinsa.
Siellä rukoili hän innokkaasti Jumalaa, rukoili hänen apuansa
miehelleen ja meni sitte vasta levolle. Vaan hän ei voinut kuitenkaan
pitkään aikaan nukkua. Hänen täytyi välttämättömästi kuunnella vinkuvan
myrskyn vonkunaa ja raivoa, joka näkyi tahtovan rutistaa taivaan ja
maan, aina uudestaan pudistellen hirmuisilla voimillaan hänen
asuntoansa ja sen pieniä ikkunoita, kunnes viimein, sydänyön jo aikaa
kuluttua, väsymys lyijynraskaasti painoi hänen silmäluomensa kiinni ja
uni saattoi hänet muutamiksi tunneiksi unhottamaan huolensa talonisän
puolesta.
Päivän koittaessa heräsi hän jälleen ja nousi kiireesti vuoteeltansa.
Silmäys ikkunasta kadulle ilmoitti hänelle lumipyryn jo lakanneen,
tuulikin näkyi jo tauonneen, sillä lyhdyt eivät enää heiluneet yhtä
kovin edestakaisin vitsoissansa kuin yöllä. Kuitenkin oli ilma vieläkin
kolkko ja taivas sakean sumun peitossa, jotta ei ainoakaan auringonsäde
voinut tunkeutua lävitse.
Päivän iloinen valo vaikutti rauhoittavaisesti rouvaan. Hän
hylkäsi uljaasti jokaisen ajatuksen, että hänen miestänsä olisi
joku onnettomuus kohdannut ja etsi sekä löysikin tavallisista
aamuaskareistaan huvitusta. Sytyttäessään valkeata pesään ja
nostaessansa sinne vesipannua keittääksensä kahvia itselleen ja
pojallensa, laski hän että hänen miehensä varmaan oli lähtenyt
Waldheimistä kello kuusi ja että hänen siinä tapauksessa siis piti
saapuman kotiin kello kahdeksan paikoilla. Kello oli silloin seitsemän
-- tunti vielä ja kaikki surut ja huolet olivat sitte päättyneet.
Hän keitti kahvin ja herätti poikansa, jonka täytyi mennä kouluun kello
kahdeksan. Pian tuli lapsi täysissä vaatteissa asuinhuoneesen ja näytti
sangen kummastuneelta, kun ei nähnytkään isää, joka ainoastaan ani
harvoin oli kotoa poissa aamiaisaikana.
"Hän kyllä pian palajaa, Vilho", lausui äiti teeskentelevällä
tyyneydellä, ikäänkuin olisi hän itse uskonut sen lujasti. "Hän on
viipynyt Waldheimissä ja palaa vasta tänään kello kahdeksan tahi
yhdeksän."
Vilho ei tietysti epäillyt äitinsä olevan oikeassa ja nautti hyvällä
ruokahalulla ateriansa. Sitte meni hän kouluun ja jätti äidin yksin
kotiin.
Pojan mentyä palasi vaivaloisesti pidätetty tuska jälleen Elsbet rouvan
sydämeen ja hän katseli taasen kadulle, eikö innokkaasti odotettu mies
vihdoin tulisi näkyviin.
Kello löi yhdeksän eikä hän vielä ollut saapunut.
Silloin ei kovia tuskia kestänyt rouva parka enää voinut kärsiä
yksinäisyyttään. Himmeä toivo, että neuvos Heimbergerin luota saisi
selkoa viipymisestä, pakotti hänet menemään sinne. Hän heitti nutun
päällensä ja riensi pitkin katuja Heimbergerin tuttuun asuntoon. Hän
tapasi hänet vielä kotona, hänkin levottomasti odottaen hänen miehensä
palaamista, jolle oli uskonut niin tärkeän toimen. Säikähtyen kuuli
hän, ett'ei Wagner vielä ollut kotona, ja tuntien hänen virka-intonsa
aavisti hän kohta jotakin tavatonta tapahtuneen.
"Täytyy viipymättä lähettää väkeä häntä kuulustelemaan", virkkoi hän.
"Jumala varjelkoon, että kunnon mies olisi joutunut jonkun
onnettomuuden omaksi!"
Hän kutsui erästä etuhuoneessa odottavaa palvelijaa ja lausui kiireesti
tarpeelliset käskyt. Sitte kääntyi hän Elsbet rouvan puoleen.
"Luottakaa minuun, hyvä rouva, kaikki tehdään, mitä tehdä voi", lausui
hän. "Me emme voi epäillä, että jotakin erinomaista on tapahtunut
miehellenne, mutta ei meidän kuitenkaan tarvitse olla varmat siitä,
että se on jotakin pahaa ja onnetonta. Menkää siis surutonna kotiinne.
Heti saatuani tiedon hänestä, lähetän teille sanoman, tahi tulen itse."
Hiljaa itkevä rouva aikoi juuri noudattaa herra Heimbergerin neuvoa,
kun ovi äkkiä lykättiin auki ja äsken lähetetty virkapalvelija
äärettömän säikähtyneenä taasen astui sisälle.
"He tuovat häntä jo, herra neuvos", kertoi hän.
"Ketä?"
"No, virkalähettiläs Wagneria! Oi häntä raukkaa!"
Elsbet rouva huudahti ääneen pelosta; kanslianeuvoskin vaaleni.
"Mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi hän.
"Hän on kauheana myrsky-yönä pudonnut kivilouhikkoon ja sieltä löysivät
muutamat työmiehet hänet tänä aamuna puoleksi särkyneenä", vastasi
palvelija. "Hän eli vielä ja jaksoi mainita asuntonsa ja sinne on väki
kantanut hänet paarilla."
Rouva Elsbet huoahti, ikäänkuin pakahtuisi häneltä sydän kuullessansa
hirmuista uutista, joka näytti hänen kauheimmat aavistuksensa todeksi,
ja neuvos Heimberger etsi turhaan sanoja häntä lohduttaaksensa.
"Kentiesi ei asian laita ole niin surkea kuin mies kertoo", sanoi hän
viimein. "Voimmehan vielä toivoa, ett'ei tapaturma ole kuolettavainen.
Hankkikaa pian lääkäri, jonka pitää tuleman Wagnerin asuntoon! Minä
lähden itse teidän kanssanne, rouva Wagner, katsomaan miten miehenne
laita on! Tulkaa!"
Hän tarttui nopeasti hattuunsa ja keppiinsä, tarjosi itkevälle rouvalle
käsivartensa tueksi ja vei hänet kotiin.
Surkea näkö odotti heitä siellä. Sohvalla makasi poloinen mies
verisenä, kalmankalpeana, silmät puoleksi sammuneina ja voi tuskin
vaivalla ojentaa vaimolleen kätensä. Rouva vaipui, kimakasti huudahtaen
tuskasta, alas miehensä viereen ja vuodatti ruhjoutuneen olennon päälle
kuumia kyyneleitä.
"Rauhoitu, rakas vaimo", kuiskasi mies heikolla, tuskin kuuluvalla
äänellä. "Jumalan tahdosta se on tapahtunut, emmekä me sitte saa
nurista emmekä valittaa! Oletteko tekin täällä, herra kanslianeuvos?
Ah, se oli kauhea yö! Mutta minä olen toimittanut asianne.
Rintataskustani löydätte herra tuomarin vastaanottotodistuksen."
"Hiljaa, älkäämme puhuko siitä nyt", vastasi kanslianeuvos syvästi
liikutettuna. "Jos olisin voinut aavistaa matkanne päättyvän näin
surullisesti, en todellakaan olisi antanut teille sitä käskyä!"
"Ah, herra neuvos, ettehän te ole syypää onnettomuuteeni", vastasi
Wagner heikosti. "Kuka voi vastustaa Herran ja hänen palvelijainsa,
elementtien, voimaa. Minun olisi pitänyt jäämän yöksi tuomarin luo; hän
tarjosi minulle yösijan, vaan en voinut tuskastuttaa vaimo raukkaani,
joka kaikissa tapauksissa kotona hartaasti odotti minua."
"Mutta miten tapahtui kauhea tapaturma. Kuinka voi se tapahtua?" kyseli
neuvos.
Virkalähettiläs hymyili surullisesti ja kertoi katkonaisin lausein,
mitä jo olemme koettaneet kertoa.
"Mikä kauhea putoaminen!" huudahti kanslianeuvos väristen. "On melkein
ihme, ett'ette paikalla kuollut."
"Sitä ei Herra laupeudessaan sallinut", vastasi Wagner ja hänen
silmänsä säihkyivät hänen hellästi katsellessaan vaimoansa. "Jumala
osoitti minulle armon, että vielä kerran saan nähdä hyvän vaimoni ja
poikani ja siunata heitä molempia."
"Oi, rakas ystävä, älkää kohta uskoko pahinta", sanoi Heimberger.
"Älkäämme epäilkö, että lankeemisen seuraukset ovat paremmat kuin
näytätte uskovan. Minä lähetin jo lääkäriä noutamaan; hän tulee kohta
ja hankkii teille helpoitusta."
Lähettiläs pudisti hiljaa kalpeata päätänsä. "Ei, ei", virkkoi hän
lempeästi. "Älkäämme ruvetko turhia toivomaan. Minä olen siksi liiaksi
haavoitettu. Ensin kauhea taistelu myrskyä ja lunta vastaan, sitte
putoaminen syvyyteen, sitten jäinen kylmyys ijankaikkisen pitkinä
tunteina, jotka minun avuttomana täytyi viettää kivilouhikossa -- siinä
on enemmän kuin vahvinkaan ihmisluonto voi kestää. -- Älä itke,
Elsbet", sanoi hän jälleen kääntyen katkerasti nyyhkivän vaimonsa
puoleen ja silitti hyväillen hänen kosteita poskiansa; -- "älä itke!
Täytyyhän kerran erota ja minä luulen, ell'en juuri iloisesti, niin
kuitenkin tyytyen Jumalan määräyksiin. Minun on vaikea erota sinusta ja
lapsestamme, mutta minulla on kuitenkin suloinen ja autuaallinen
lohdutus: että voin mennä luotanne huoletta toimeentulostanne. Oi,
hyvä kanslianeuvos, tässä tuskan ja kuolinvuoteellani kiitän teitä
vielä kerran, että kerran neuvoitte minun vakuuttamaan henkeni.
Katsokaa, maatessani avutonna kolkossa kylmässä kivilouhoksessa ja
kärsiessäni hirveitä tuskia, oli ajatus, että pojallani on varoja oppia
tulemaan kelpo mieheksi, lohdutuksen enkelinä luonani. Armas vaimoni,
sinä et jää köyhäksi ja hylätyksi ja Vilhomme on kerran oleva sinulle
vahva ja luotettava turva. Minä tiedän sen, sillä minä tunnen hänet!"
"Ja minä lupaan sen sinulle, isä, armas isä kulta!" sanoi poika, joka
hetki ennen oli hiljaa astunut huoneesen ja kuuli isänsä sanat, "minä
lupaan sinulle sen ja annan lupaukseni käteesi", toisti hän astuen
lähemmäksi ja tarttui kuolevan tunnottomaan käteen suudellaksensa sitä,
-- "jos Jumala suo minulle voimaa ja terveyttä, en ole laiminlyövä
mitään, millä vaan voin osoittaa kiitollisuuttani kaikista uhrauksista,
joita olet hellyydessäsi minulle tehnyt. Sen lupaan sinulle, isä!"
"Ja minä otan lupauksesi vastaan", vastasi isä, luoden hellän
silmäyksen kelpo poikaan. "Niin, minä voin huoletta kuolla ja nöyrästi
sanoa: Herra, sinun käsiisi jätän henkeni! Kuolema, missä on kärkesi?
Jumala tietää, että aina olen rehellisesti koettanut täyttää
velvollisuuteni -- miksi siis pelkäisin astua hänen rakasmielisten
kasvojensa eteen? Taivas siunatkoon sinua, poikani! Minä luotan
sanaasi, että aina vaellat rehellisesti, ja Jumala on opettava sinulle,
kuinka se ajatus huojentaa minulle kuolonhetken!"
Äidin ja pojan hiljaa pidätetyt nyyhkytykset kuuluivat näiden kunnon
miehen sanojen perästä ja kanslianeuvoskin tunsi, miten liikutuksen
kyynel kostutti hänen silmäänsä. Pienessä huoneessa vallitsi kotvasen
aikaa äänettömyys, syvä äänettömyys, jonka sairas hetken perästä
keskeytti.