suoraan asiamiehen luokse, jolle hän ensin mitä suurimmalla
kiitollisuudella maksoi velkansa.
"Ja puhukaamme nyt, hyvä herra Kluge, hengenvakuutuksesta", sanoi hän.
"Tahtoisin vakuutta omilleni kaksituhatta taaleria kuolemani jälkeen ja
kysyn teiltä sentähden, mitä minun on sitä varten tekeminen?"
"Katsokaa, hyvä herra neuvos, se ilahuttaa minua enemmän, kuin jos
olisitte antanut minulle ilmaiseksi kiiltäviä kolikoita", vastasi
asiamies ystävällisesti, tyytyväisesti hieroen käsiänsä. "Minua
ilahuttaa teidän tähtenne ja vielä enemmän hyvän, oivan rouvanne
tähden, jonka sydämeltä te varmaan siten nostatte raskaan huolen.
Mitäkö teillä on sitä varten tekemistä? No, se ei ole paljon. Huomenna
varhain lähetän teille lääkärin tutkimaan ruumiillista terveyttänne,
eikä teidän tarvitse muuta kuin vastata hänen virkaan kuuluviin
kysymyksiinsä. Kaikki muu on minun tehtäväni, ja minä kyllä pidän
huolta, ett'ei mitään tule laiminlyödyksi. Vielä kerran, minua
ilahuttaa kaikesta sydämestä, että olette tehneet semmoisen päätöksen!"
"Kiittäkää itseänne siitä!" vastasi neuvos nauraen. "Käydessänne
luonamme taannoin innostutitte minua niin kertomuksillanne
hengenvakuutuksen pilatuista siunauksista, että minun mihin hintaan
hyvänsä täytyi rauhoittaa omatuntoni. Eikö kirjeiden kulettaja Wagner
ole käynyt luonanne?"
"On kyllä", vastasi herra Kluge nyykäyttäen päätään. "Hän kertoi teidän
kehoittaneen häntä vakuutukseen ja näkyi olevan siitä erittäin
kiitollinen. Jo viikko sitte lähetin hänelle vakuutustodistuksen,
joka hänen kuoltuansa tuottaa hänen perheellensä viisisataa taaleria.
Mies oli sangen iloinen paperin omistamisesta ja mitä luulette
yksinkertaisen miehen vastanneen, kun kysyin häneltä, eikö hän kadu,
että maksoi siitä niin paljon rahaa? 'En, herra asiamies', sanoi hän,
'en vähintäkään kadu rahan maksoa. Suloinen tieto, että olen järestänyt
asiani ja pitänyt huolta perheestäni, saavuttakoon kuolema minut tänään
tahi huomenna, se tieto on niitä muutamia taaleria kallisarvoisempi,
joita paitsi me kyllä säästäen voimme tulla toimeen.' Rouva, kuten
näyttää, kelpo ja ymmärtäväinen vaimo, oli samaa mieltä kuin mies ja
heidän poikansakin, noin kymmenen tahi yksitoista vuotias nuorukainen,
-- kuulkaa herra neuvos, oli oikein liikuttavaa kuulla mitä se pieni
vesa sanoi. 'Isä', sanoi hän, 'sä olet niin hyvä, sä maksat niin paljon
rahaa, jott'emme me, äiti ja minä, joutuisi hätään, ja sentähden aiot
päälle päätteeksi tyytyä iltasin yhteen olutlasiin vaikka tavallisesti
olet tähän asti juonut kaksi. Mutta sitä et saa, isä! Katso, äiti on
usein nuhdellut minua, että kulutan niin paljon vaatteita, jotka
maksavat sinulle paljon rahaa, ja äiti oli oikeassa, sillä minä olen
repinyt paljon kevytmielisyydestä ja huolimattomuudesta. Mutta
täst'edes, isä, sen lupaan sinulle, tahdon pitää tarkan vaarin
itsestäni, että vaatteeni kestävät kahta vertaa kauemmin kuin tähän
asti.' Minä sanon teille, herra neuvos, että mieleni teki suudella
nuorukaista niistä sanoista, ja selvästi huomasin, miten ne ilahuttivat
hänen vanhempiansa oikein sydämen pohjaan asti."
"Niin varmaan kelpo poika!" sanoi neuvos Heimberger suostuvaisesti.
"Toivon, ett'ei minun Edwardini ole häntä huonompi. Mutta hyvästi nyt,
hyvä herra Kluge -- minun täytyy mennä virkahuoneelleni. Ja huomenna
varhain siis..."
"Lähetän teille lääkärin", jatkoi herra Kluge. "Tavan mukaan vaan,
sillä jo sadan askeleen päässä huomaa selvästi teidän olevan
tervesisuksisen miehen. Nöyrin palvelijanne, herra neuvos."
Seuraavana aamuna saapui lääkäri säännöllisesti, tutki neuvoksen
terveyden tilan ja näytti olevan vallan tyytyväinen.
"Teidän tarjoomustanne on yhtiö tuskin hylkäävä", lausui hän. "Harvoin
voi löytää yhtä tervettä ruumista kuin teidän."
Kaikki vakuuttamiseen kuuluvat säännöt olivat jo täytetyt; asiamies
Kluge oli lähettänyt lääkärin todistuksen toisten tärkeitten paperien
joukossa "Idunan" johtokunnalle ja rouva neuvoksetar odotti hartaasti
vakuutustodistuksen saapumista -- kun ihan odottamatta vielä ilmaantui
rikkaruohoa nisun sekaan, uhaten täydellisesti tukehuttaa hyvän kylvön.
Muutama päivä kerrotun tapauksen jälkeen kävi neuvos Heimberger
nimittäin "Harmonio" seurahuoneella, missä kaupungin n.k. ylimykset
tavallisesti kokoontuivat iltasin vähän korttia lyömään tahi hauskaan
jutteluun. Hän tapasi siellä useita tuttavia, muun muassa kauppias
Meyerheiminkin, kaupungin rikkahimman miehen, jota moni piti sen
älykkäimpänäkin -- luultavasti siitä syystä, että hänen oli
kauppatuttunsa kautta ynnä suurella menestyksellä onnistunut koota
melkoiset varat. Meyerheim viittasi hänet luoksensa, vielä toisiakin
herroja yhtyi heidän seuraansa ja vilkas keskustelu syntyi
kaikenlaisista asioista, jonka kestäessä, kääntyen toisesta aineesta
toiseen, hengenvakuutusyhtiötkin tulivat puheeksi. Moni selitti
puolustavansa, moni vastustavansa niitä. Ensinmainittujen joukkoon
kuului neuvos Heimberger, joka innokkaasti ja lämpimästi kiitti niiden
siunattua hyötyä ja viimein mainitsi samana päivänä ryhtyneensä
tarpeellisiin toimiin vakuuttaaksensa henkensä kahdesta tuhannesta
taalerista.
"No, siinä olette menetelleet oikein hullusti, Heimberger", lausui
rikas Meyerheim, joka oli siihen asti äänettä kuunnellut keskustelua.
"Oikein hullusti, ystäväni! Vaan se ei todellakaan ole kummastuttavaa!
Suurin osa virkamiehistä on epäkäytännöllisiä ihmisiä, jotka eivät
tiedä arvostella rahaa. Kauppamiehelle, _älykkäälle_ kumminkin, ei
milloinkaan joutuisi mieleen heittää rahojansa semmoisiin yhtiöihin, ja
miksi ei? sentähden, että voi itse edullisemmasti käyttää ja vaihtaa
niitä. Koko juttu ei ole muuta kuin muutaman voitto monen vahingoksi.
Siinä on pari tusinaa miehiä kokoontunut, he ovat hankkineet rahamäärän
ja perustaneet hengenvakuutusyhtiön. Heidän tarkoituksensa on muka
tehdä ihmiskunnalle, siis jokaiselle erityisellekin, hyvä työ. Mutta
minun täytyy kuitenkin tunnustaa, ett'ei minun käsitykseni rakkaudesta
lähimmäiseen uletu niin pitkälle, että voisin uskoa noitten Lontoon,
Hampurin, Berlinin, Hallen tahi muiden yrittäjien tarkoittaneen
ainoastaan lähimmäisensä onnea. Semmoista lapsellisuutta älköön kukaan
uskotelko minulle. Jos kaksi tekee kauppaa keskenänsä, niin harvoin
voittaa kumpikin, mutta kun nuot perustajat tahtovat voittaa -- ja että
he sen tekevät, ovat he luultavasti laskeneet, -- niin olen minä ja
jokainen, joka joutuu heidän yhtiöönsä, se, jonka taskusta noitten
herrojen voitto lähtee. Älkää siis puolustako hengenvakuutusyhtiötä,
hyvä Heimberger. Hyvä perheenisä hoitaa omaisuutensa itse ja kiittää
moisten voittoa toivovien herrojen avusta, mutta ei suostu heihin. Jos
tahdotte säästää, hyvä, niin asettakaa rahanne minun kauppaliikkeeseni.
Viisikymmentä taaleria vuodessa tekee kymmenessä vuodessa viisisataa
taaleria, ja jos laskemme korkoa koroista, saamme melkein puolet lisää.
Se summa on teidän omanne ja te voitte milloin hyvänsä nostaa sen, kun
sitävastoin rahat, jotka maksatte vakuutusyhtiölle, ovat pohjattomaan
syvyyteen heitettyjä ja ovat ijäiseksi kadotetut. Älkää siis menetelkö
tyhmästi, Heimberger ystäväni!"
Heimberger ja kaikki muut läsnäolijat säpsähtivät. Meyerheimiä
pidettiin tottuneena rahamiehenä ja hän esitti mielipiteensä niin
vakuuttavasti, ett'ei kukaan tohtinut väittää vastaan. Heimbergerkin
tunsi mielensä ihan kääntyneeksi; ehdotus asettaa säästönsä Meyerheimin
luo oli hänestä selvä ja näytti hänestä erittäin edulliselta. Hän saisi
silloin pitää rahansa ja pitäisi kuitenkin huolta vaimostaan ja
lapsestansa. Että hän ensimmäisenä, toisena tahi kolmantena vuonna
voisi kuolla, ja että hänen vähäiset säästönsä silloin olisivat
jotenkin riittämättömät, sitä hän ei miettinyt. Kukapa aina kuolemaansa
muistelisi!
"Luulenpa olevanne oikeassa, Meyerheim!" sanoi hän hetkisen
mietittyään. "Jos _yhtiöllä_ on hyötyä rahoistani, voi sitä
minulla _itsellänikin_ olla! Olkoon menneeksi! Minä tuon teille
huomenna ensimmäiset säästörahani!"
"Siinä teette oikein", vastasi kauppias tyytyväisesti. "Minun toimeeni
ei tosin kuulu ryhtyä tuommoiseen pääoman tallentamiseen, sillä minä
olen varakas kyllä, voidakseni olla semmoisia vähäpätöisiä summia
ilman, vaan vanhan ystävyyden tähden voi se kuitenkin jonkun kerran
tapahtua. Tuokaa siis rahanne Jumalan nimessä."
Seuraavana aamuna hämmästyi rouva neuvoksetar suuresti,
kun hänen miehensä ilmaisi mielipiteensä muutoksen, ja hän
ponnisti kaikki kehoitusvoimansa, saadakseen miehensä pysymään
alkuperäisessä päätöksessään. Mutta Heimberger pysyi vakavana.
Meyerheimin oli onnistunut saattaa hänet lujasti uskomaan, ett'eivät
hengevakuutusyhtiöt tarkoittaneet muuta kuin perustajien rikastumista
toisten vahingoksi ja siinä, ei ainoastaan pintapuolisessa, vaan
väärässäkin luulossa, riippui hän uppiniskaisesti kiinni, huolimatta
ymmärtäväisemmän rouvansa rukouksista ja kyyneleistä. Hän kertoi
melkein sanasta sanaan, mitä Meyerheim edellisenä iltana oli lausunut
ja pysyi mielipiteessään, että niin oli asian oikea puoli ja sanoi sen
lujasti uskovansa. Kun rouva yhä vielä vastusti, yhä uudestaan koetti
taivuttaa häntä ja rukoili häntä olemaan hylkäämättä parempaa
mielipidettänsä väärän hyväksi, suuttui mies viimein, tarttui hattuunsa
ja keppiinsä, pisti rahat, joilla hänen piti maksaman odotetun
vakuutustodistuksen lunastus, taskuunsa ja riensi pois.
"On jo kylliksi valitettu ja lorueltu", huusi hän ovesta rouvallensa;
"nyt olen väsynyt koko juttuun ja aion toimia. Hyvästi, lapseni! Minä
menen Meyerheimin luoksi ja jos Kluge tulisi, voit sanoa hänelle minun
muuttaneen mieleni. Hyvästi!"
Hän sulki oven jälkeensä ja jätti rouvansa itkien istumaan sohvaan.
Siinä tapasi hänet hetken perästä herra Kluge, joka ilosta säihkyvin
silmin astui huoneesen, riemullisesti heiluttaen pientä paperikääröä
ilmassa.
"Viimein!" huudahti hän -- "viimein on se saapunut, todistus
nimittäin!" Samassa huomasi hän rouva neuvoksettaren itkusta punaiset
silmät ja hänen riemullinen ilonsa muuttui säikähdykseksi.
"Taivaan tähden, arvoisa rouva, mitä on tapahtunut?" kysyi hän. "Eihän
kuitenkaan mitään onnettomuutta, toivon ma?"
"Minulle kuitenkin onnettomuus", vastasi rouva neuvoksetar pyyhkien
silmiänsä ja koettaen tyyntyä. "Te kyllä olette samaa mieltä, herra
asiamies, ilmoittaessani teille ikävän kohdan, että mieheni viime
yönä tahi oikeammin eilen illalla on muuttanut mielipiteensä
hengenvakuutuksesta eikä enää tahdo kuulla siitä puhuttavan."
"Mutta kuinka se on mahdollista?" kysyi asiamies äärettömän
säikähtyneenä. "Olihan hän muutama päivä sitte niin innokas ja nyt
olisi hän siis muuttanut mielensä! Kuinka se kumma on tapahtunut?"
Rouva kertoi hänelle, miten kaikki oli tapahtunut ja toisti Meyerheimin
sanat, jommoisina hän oli ne kuullut mieheltänsä. Tavallisesti iloinen
asiamies muuttui tuiman näköiseksi ja polki vihasta jalkansa lattiaan.
"Siinäpä se on!" huudahti hän. "Semmoisethan noitten ihmisten
pintapuoliset mielipiteet ovat, ihmisten, jotka ylvästelevät
kultasäkeistänsä ja viisaudestaan sekä ylpeästi katselevat ja
tuomitsevat laitoksia, joitten siunausta he eivät likimainkaan
voi käsittää. Itsekkäisyyskö, omanvoiton haluko olisivat siis
hengenvakuutusyhtiöissä vallitseva perusajatus? Valhe! Valhe!
Ajatus, joka on synnyttänyt ne on suuri ja ylevä eikä siinä ole
mitään noita halpoja perusteita, joista herra kauppias tahtoo
ajattelemattomuudessaan syyttää niitä -- se ajatus on: _yhdistys
tekee vahvaksi_. Mikä vahinko, suuri vahinko, ett'en eilen
sattunut käymään 'Harmoniossa', olisin tahtonut selittää asian herra
Meyerheimille. 'Kysyn teiltä', olisin sanonut hänelle, 'kuka vakuuttaa
lapsillenne teidän kuoltuanne sata taaleria, jos te maksaisitte
hänelle kaksi äyriä päivässä? Paras ystävänne ei sitä tekisi, eikä
voisikaan! Mutta hengenvakuutus yhtiöt tekevät ja _voivat_ tehdä
sen, juuri sentähden, että _yhdistys tekee vahvaksi_. Jos te
tänään vakuuttaisitte henkenne tuhannesta taalerista ja viikon
perästä kuolisitte halvaukseen, niin mitä yhtiö voittaisi teidän
vakuutuksestanne? Ja lisäksi', -- olisin sanonut hänelle -- 'miksi
ette itse tee saappaitanne ja vaatteitanne kun, teidän mielipiteenne
mukaan, räätäli ja suutarikin tahtovat voittaa teiltä rahaa? Miksi ette
itse rakenna rautateitä? Siksi, ett'ette sitä _voi!_. Yhtä vähän
voitte yksin perustaa hengenvakuutusyhtiötä.' Niin olisin lausunut
hänelle ja vielä lisännyt: 'Yhtä vähän kuin kuolonhetkenä on Jumalan
hylkääjää, yhtä vähän on silloin hengenvakuutuksen vihollista. Jos
silloin voisin katsoa teitä lakastuviin silmiin, niin voisin varmaan
lukea niissä katumusta, että terveinä päivinänne kevytmielisessä
ylpeydessänne halveksitte hengenvakuutusta ja huolimattomasti
hylkäsitte sen siunatut edut.' Niin olisin puhunut ja olen varma,
ett'ei herra Meyerheimillä olisi ollut mitään järjellistä väitettävää
mielipidettäni vastaan!"
"Ah, vallan samaa minäkin ajattelen asiasta", lausui rouva neuvoksetar
huoaten. "Jos vaan voisin taivuttaa miehenikin uskomaan niin. Jospa
vaan voisin viedä hänet kahdelle kuolinvuoteelle, joista toinen on
henkensä vakuutuksen kautta runsaasti pitänyt huolta vaimostaan
ja lapsestansa, toinen puolustamattomalla välinpitämättömyydellä
laiminlyönyt sen! Ah, jos voisin näyttää hänelle toisen rauhan ja
toisen tuskan ja toivottomuuden, niin kääntyisi hän varmaan takaisin
oikealle tielle. Mutta -- kaikki rukoukseni ja kyyneleeni eivät ole
auttaneet vähääkään! Edward raukkani! Jospa et sinä vaan kerran saisi
maksaa isäsi hulluutta! Hänen tähtensähän minä vaan tahtoisin
vakuutusta."
Taasen nousivat kyyneleet hänelle silmiin ja juoksivat hitaasti
raskaina pisaroina hänen poskiansa alas. Asiamies Kluge katseli
murheellista rouvaa, vilpittömästi säälien häntä.
"Kuulkaa, rouva neuvoksetar", virkkoi hän hetken aikaa mietittyään, --
"koettakaamme vielä jotakin. Omalla edesvastuuksellani pidän
vakuutuksen vielä muutaman päivän lukon takana lähettämättä sitä pois.
Kentiesi onnistuu teille sinä aikana voittaa miehenne epäilykset ja
karkoittaa pilvet, jotka himmentävät hänen järkensä. Jos ei, niin
olemme molemmat kumminkin täyttäneet velvollisuutemme ja voimme olla
rauhassa omantuntomme puolesta."
Sydämellisesti kiittäen suostui rouva kelpo miehen tarjoukseen,
vaikk'ei hän juuri tohtinut toivoa suurta menestystä uusille
yrityksillensä. Heti sen jälkeen jätti herra Klugekin hyvästi ja otti
tietysti hengenvakuutustodistuksen mukaansa. Hänen mentyänsä vaipui
rouva Heimberger syviin ajatuksiin. Jotakin erittäin tärkeätä lienee se
ollut, joka niin perin juurin kiinnitti hänen ajatuksensa. Hänen
pitkän hetken perästä ottaessaan kätensä kasvoiltaan, kimelsi hänen
otsaltansa tyyni loisto, hänen silmänsä säihkyivät, hänen huulensa
hymyilivät ja kaikki surun ja murheen jäljet olivat kadonneet hänen
kasvoistansa.
"Niin sen pitää oleman ja tapahtuman", mumisi hän itsekseen ja meni
sitte yhtä ahkerasti kuin ennenkin askaroimaan taloudellisissa
toimissaan.
Neljäs luku.
Jumalan koetus.
Aika kului ja taasen oli talvi -- kova talvi, ja sen mukana ankarat
pakkaset, raivoavat myrskyt ja sakeat lumipyryt. Rouva neuvoksetar oli
kyllä asiamies Klugen neuvon mukaan innokkaasti rukoillut miestänsä,
ett'ei antaisi kauppias Meyerheimin soaista itseänsä, mutta, kuten hän
jo edeltäkäsin arvasi -- turhaan. Neuvos Heimberger pysyi lujana eikä
enää tahtonut kuulla puhuttavan koko hengenvakuutusjutusta.
Vallan vastoin kuin olisi sopinut toivoakaan kesti rouva toiveittensa
täydellisen pettymisen todellakin ihmeteltävän tyyneesti ja
kärsivällisesti; hän ei osoittanut vähintäkään närkästystä, ei
viitannut kertaakaan innokkaasen toiveesensa, tehtyänsä viimeisen
rynnäkkönsä miehensä sydäntä vastaan, eikä näkynyt ollenkaan enää
muistelevan koko vakuutusta.
Toisin oli herra Heimbergerin laita. Tavattoman kylmän talven
edellisenä syksynä oli hän luultavasti kovasti vilustunut. Paha yskä,
joka ei edes yöllä jättänyt häntä rauhaan, vaivasi häntä monta viikkoa
eivätkä mitkään rohdot, ei totilääkkeet eikä lääkärin antamat voineet
parantaa häntä siitä. Hän tunsi olevansa sangen kipeä ja hänen
ruumiilliseen tautiinsa yhtyi vielä alakuloisuus, jommoista ei aina
terve ja iloinen mies koskaan ennen ollut tuntenut. Hän rupesi
epäilemään pääsisikö hän milloinkaan kiduttavasta yskästänsä ja
kuolonajatuksetkin näkyivät rupeavan hänen mieltänsä rasittamaan.
"En tiedä", lausui hän eräänä päivänä käreällä äänellä rouvallensa, --
"en tiedä, olisiko minun ollut parempi pitää hengenvakuutustodistus.
Kelpo Kluge on kuitenkin oikeassa: ihminen ei ole varma terveydestänsä
ja jos Jumala kutsuisi minut luoksensa, voisin kuitenkin huoletta
kuolla jos tietäisin, ett'ette kuolemani jälkeen tule kärsimään
puutetta. Kauppias Meyerheimille antamani viisikymmentä taaleria eivät
riittäisi pitkälle!"
Rouva neuvoksetar kohotti olkapäitään, vaan ei lausunut sanaakaan. Mitä
hän olisikaan voinut sanoa? Nuhteet olisivat olleet liian myöhäiset,
eikä asian laitaa voitu muuttaa. Hän oli siis äänettä ja mieskin
keskeytti äkkiä puheensa ja rupesi puhumaan toisia asioita, juuri kuin
olisi häntä hävettänyt, että oli sallinut rouvansa katsahtaa sieluunsa.
Talven alussa parani herra Heimbergerin tila vähän ja samassa määrin
kuin hän parani, vaikka terveys ei läheskään vielä ollut entisellänsä,
näkyivät syvät varjotkin haihtuvan, jotka raskaasti painoivat hänen
mieltänsä. Hän ei kertaakaan maininnut hengenvakuutusta eikä rouvakaan
huolinut muistuttaa häntä siitä -- luultavasti sentähden ett'ei
tahtonut turhaan saada häntä liikutetuksi.
Eräänä päivänä tammikuun loppupuolella -- silloin oli tuima pakkanen,
vaikka taivas piili syvien pilvien peitossa, jotka joka hetki uhkasivat
pudota alas sakeana lumisateena -- astui kirjeen kulettaja Wagner
neuvos Heimbergerin asuin huoneesen, johon hänet oli eri viestillä
kutsuttu.
"Minua pahoittaa, Wagner", alkoi esimies ystävällisesti, -- "mutta
teidän täytyy, vaikka jo hämärtää, vielä lähteä Waldheimiin. On kysymys
tärkeitten paperien lähettämisestä, joitten välttämättömästi täytyy
huomenna varhain olla sikäläisen tuomarin käsissä."
"Minä olen valmis, herra neuvos", vastasi lähettiläs. "Onhan se minun
velvollisuuteni eikähän lopuksi kahden tunnin matka Waldheimiin ole
niin perin pitkä. Toivon jo kello yksitoista illalla ehtiväni sieltä
takaisin."
"Sitä parempi", vastasi neuvos jättäen lähettiläälle sinetillä lukitun
paperitukun. "Tässä ovat asiakirjat. Pitäkää vaari niistä, Wagner. Ne
ovat kalliita arvopaperia, enkä minä juuri sentähden tahdo uskoa niitä
muun kuin ihan luotettavan miehen käsiin. Teidän täytyy hankkia
itsellenne Waldheimin tuomarilta vastaanottotodistus ja huomenna
odottaa teitä tullessanne toimihuoneesen kaunis palkinto. Luottakaa
minuun, Wagner!"
"Tiedän kyllä teidän tarkoittavan parastani", vastasi lähettiläs
luottavaisesti. "Kaikissa tapauksissa voitte nukkua rauhallisesti; minä
vastaan henkeni uhalla, että tukku säännöllisesti tulee perille. Onko
teillä, herra neuvos, muuta käskettävänä?"
"Ei, Wagner", kuului ystävällinen vastaus. "Tahtoisin vaan muistuttaa
teitä, että on kova pakkanen ja että taivas uhkaa meitä lumipyrynä.
Pitäkää siis vaari, ett'ette pimeässä eksy tieltä. On pahoja paikkoja
matkalla Waldheimiin, nimittäin kivilouhikko."
"Niin, niin, minä tunnen ne kaikki yhtä tarkoin kuin oman huoneeni
kaikki nurkat", vastasi lähettiläs huolettomasti. "Ja vilun
torjumiseksi voi astua vilkkaasti, että pysyy lämpimänä. Huomenna
varhain siis! Toivon teille nöyrimmästi hyvää yötä, herra neuvos!"
"Onnea matkalle ja Jumalan haltuun", vastasi neuvos Heimberger, ja
lähettiläs läksi.
Astuessansa lämpimästä huoneesta kadulle ja hengittäessään jääkylmää
ilmaa tunsi hän kovan väristyksen tunkevan läpi koko ruumiinsa.
"Herra neuvos Heimberger on oikeassa, nyt on todellakin kovin kylmä",
mumisi hän itsekseen. "Minun täytyy ottaa päällysnuttu mukaani, vaikka
se tavallisesti on ollut minulle haitaksi."
Hän ohjasi askeleensa pientä taloa kohti, missä hänen asuntonsa oli, ja
ehti sinne muutaman minuutin kuluttua. Astuessansa sisään, huomasi hän
huoneen jo valaistuksi ja rouvansa illallisen valmistumisen puuhissa.
Vilho, hänen poikansa, istui pöydän ääressä, lukien läksyänsä.
"Hyvää iltaa, lapseni!" tervehti hän. "Hyvä, Elsbet, että jo valmistat
illallisen, minä haukkaan nopeasti muutaman palan ja sitte lähden
matkalle. Minun täytyy nimittäin vielä tänä iltana käydä Waldheimissa."
"Waldheimissako? Tämmöisessäkö pakkasessa?" huudahti rouva Elsbet
pelästyneenä ja Vilhokin näytti säikähtyvän. "Ei, on kuitenkin väärin
pakoittaa sinua ulos semmoiselle matkalle ihan pilkkopimeässä!"
"Väärin sinne, väärin tänne, vaimoseni", vastasi lähettiläs nauraen, --
"herroilla on valta käskeä ja minun tulee täyttää velvollisuuteni,
olkoon sitte yö tahi päivä. Minua päinvastoin miellyttää, että neuvos
Heimberger määräsi juuri minut sille matkalle, sillä on kysymys
erittäin tärkeästä asiasta, jonka vuoksi huomenna saan siitä erityisen
palkinnon. Ole vaan huoletta, vaimo kultani! Kello kymmenen tahi
yksitoista olen kaikessa tapauksessa kotona ja muutamat tunnit siihen
asti kyllä kuluvat nopeasti!"
"Kuulepas isä -- anna minun tulla kanssasi!" huudahti Vilho, äkkiä
hypähtäen seisoalle.
"No, oletko hullu, poikaseni?" vastasi isä nauraen. "Mikä on päähäsi
pistäynyt? Semmoiselleko matkalle ja kahdeksantoista pykälän pakkaseen!
Istahda lämpimän muurin viereen, se on paras, mitä voit tehdä!"
"Minä en tiedä, mutta minua peloittaa niin, isä, että sinun näin
myöhään täytyy lähteä matkaan", sanoi poika, joka innokkaasti rakasti
isäänsä. "Mieluisimmin menisin itse yksin, että sinä voisit jäädä
kotiin lepäämään."
"Se ei käy päinsä, Vilho, lapsi kultani", vastasi isä. "Mutta ole
huoletta vaan! Olenhan jo yli satakin kertaa käynyt samaa tietä niin
yöllä kuin päivällä minkään tapaturman tapahtumatta; -- mitä siis juuri
tällä kertaa minulle tapahtuisi? Paitsi sitä on armas Jumala
kaikkialla, maantielläkin yön pimeässä ja olenhan minä velvollisuuttani
täyttämässä. Ole siis huoletta ja anna minun lähteä rauhassa. Joutuun,
äiti, anna minulle pari lusikallista lientä ja sitte eteenpäin!"
Hän nautti kiireesti lautasellisen lientä, pisti evääksi voileivän
taskuunsa, kätki uskotut paperit huolellisesti rintataskuun, pani
virkalakin päähänsä, tarttui matkasauvaansa ja aikoi jättää vaimonsa ja
lapsensa hyvästi.
"Mutta etkö kumminkin ota päällysnuttua", kysyi Elsbet rouva pidättäen
häntä.
"En, vaimo kultani", vastasi hän. "Ensin oli se minulla mielessä, vaan
nyt olen toisin päättänyt. Liemi lämmitti ja jos ravakasti astun, ei
pakkanen tee minulle haittaa. Hyvästi Elsbet! Hyvästi Vilho!"
Sen sanottuaan suuteli hän vaimoansa ja lastaan, jotka hellästi
syleilivät häntä, irtaantui heistä ja riensi ulos yöpakkaseen.