Produced by Tapio Riikonen
HENGENVAKUUTUS
Kertomus
Nuorille ystävilleen kirjoittanut
FRANZ HOFFMANN
Suomentanut A--a.
Helsingissä, 1891.
G. W. Edlund'in kustannuksella.
Helsingin Sentraali-Kirjapainossa.
SISÄLLYS:
I. Herra Heimberger
II. Asiamies
III. Säästetty ja menetetty
IV. Jumalan koetus
V. Pilattu
VI. Liian myöhään
Ensimmäinen luku.
Herra Heimberger.
Kirkas aamupäivä paistoi ystävällisesti puhtaasta ikkunasta suureen,
sievään tupaan, joka huonekalujen ja muun tavaran yksinkertaisuudesta
huolimatta kuitenkin oli sangen mukavan näköinen. Harmailla paperilla
peitetyillä seinillä riippui monta, ell'ei juuri kallisarvoista niin
kuitenkin sangen hyvää vaskipiirrosta kauniissa kultakehyksissä;
ikkunain väliä koristi suuri peili, jota leveä vanhanaikuinen piironki
kannatti. Oikealla, ihan ikkunan vieressä, oli mukava mustalla nahalla
päällystetty "mummontuoli", jonka paikoittain kulunut muoto osoitti
jokapäiväistä käyttämistä. Sen vieressä näkyi suuri työpöytä, jonka
monet laatikot olivat täynnä kirjeitä ja asiapaperi tukkuja.
Vastapäätä komeili punainen, villapeitteinen sohva ja sen edessä
pöyhkeili kirjavan lattiamaton päällä suuri pyöreä pöytä. Paitsi niitä
kaluja oli tuvassa vielä muutamia tuolia määrätyillä paikoillaan ja
oven vieressä, joka luultavasti vei makuukammariin, seisoi vahva,
raskas, tummasta samankaltaisesta puusta kuin piironkikin veistetty
kaappi, jossa silminnähtävästi säilytettiin liina- ja muita
pitovaatteita, Senkaltainen oli huonekalusto, ei juuri kallisarvoinen,
mutta porvarillista varakkaisuutta osoittava ja mukava.
Aamuna, jolloin herttainen aurinko uteliaasti kurkisti hupaiseen
huoneesen, istui sisäänkirjoittaja Heimberger sohvan toisessa kulmassa
aamiaisella ja toisessa hänen puolisonsa, Anna rouva. Kaikessa
yksinkertaisuudessaan -- sillä pöydällä oli ainoastaan kahvia, maitoa
ja tuoretta nisuleipää -- näkyi ateria maistuvan isännästä
oivalliselta. Hyvillä mielin nautti hän vähitellen karvasta,
hyvänhajuista juomaa ja söi lisäksi muutamin leipiä, joitten kovat
kuoret murenivat kuin lasi hänen hyvien hampaittensa välissä. Hän näkyi
olevan noin lähes neljänkymmenen vuotinen mies. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ikäänkuin pölynkarvaiset, mutta muuten oli hänellä sangen hyvä
terveys. Terveyttä ilmoittivat kumminkin hänen vilkkaat, säihkyvät
silmänsä ja hänen kookas, voimakas vartalonsa, yhtä paljon kuin hänen
koko entisyytensä, sillä hän ei ollut sairastanut ainoatakaan kertaa
eläessänsä, eikä kertaakaan enentänyt lääkärin tahi apteekkarin tuloja,
Hänen hyvää ruokahaluansa todistivat leivät, jotka kummallisen nopeasti
katosivat hänen hampaittensa väliin ja hänen hyvää mieltänsä iloiset
katseet, joita hän tuon tuostakin loi huomaamatta vaimoonsa.
Anna rouva istui äänettä sohvan kulmassa vaipuneena ajatuksiinsa ja
katseli vakavasti ja miettien pääkaupungin sanomalehteä, jota hän joka
aamu luki kahvipöydässä tahi kumminkin kiireesti silmäili. Kun hän
siinä lepäsi puhtaassa aamupuvussaan, hoikkine vartaloineen ja lempeine
älykkäine silmineen, runsaat mustat hiukset tuskin mahtuen valkoiseen
myssyyn, täytyi hänen vaikuttaa jokaiseen sangen miellyttäväisesti ja
siis olikin ihan luonnollista, ett'ei hänen miehensäkään, herra
sisäänkirjoittaja, voinut olla sitä tuntematta, vaikka rouva, kuten
äsken mainittiin, sillä kertaa näkyi antautuneen sangen tavattoman
vakavan, milt'ei alakuloisen ja surullisen mielialan valtaan. Muutamia
minuuttia tarkasti hän vaimoansa keskeyttämättä hänen mietteitänsä;
mutta viimein, kun hän yhä enemmän näytti vaipuvan synkkiin
ajatuksiinsa, pudisti hän hiljaa päätänsä, kumartui hänen puoleensa ja
taputti häntä hiljaa olkapäälle. Rouva säikähti hieman ja katseli,
ikäänkuin heräten unesta, suurilla ruskeilla silmillään miestänsä vähän
hämillään.
"Mikä sinun on, lapsi?" kysyi sisäänkirjoittaja ystävällisesti.
"Näytäthän niin vakavalta ja miettiväiseltä kuin tutkisit taivaan ja
maan suurimpia salaisuuksia. Onko sanomalehti saappaanvoide-, juusto-,
sikari-, rusina- ja manteli-ilmoituksillaan saattanut sinut niin kovin
miettiväiseksi?"
"Eihän toki", vastasi vielä nuori rouva kiireesti heittäen sanoman
eteensä pöydälle. "Minä muistelin Edwardiamme. Missähän se unikeko
viipynee? Minun täytyy todellakin mennä häntä hakemaan."
Hän aikoi nousta, mutta mies esti häntä lempeästi.
"Anna olla", sanoi hän, -- "minä kuulen Edwardin jo tulevan portailla.
Ei hän se ole saattanut sinua alakuloiseksi toivon minä."
"Ei suinkaan!" vastasi rouva vilkkaasti. "Onhan hän niin ahkera, hyvä
ja kunnon poika, että hänestä on aina vaan iloa. Mutta kun muistelen
tulevaisuutta leviävät surun synkät varjot sieluni ylitse!"
"No, lapsi, mitä varten mietiskelet asioita, joita ei ole olemassa eikä
vielä pitkään aikaan ole olevakaan?" sanoi sisäänkirjoittaja. "Kyllä
aika neuvon keksii! En minä ikuisesti pysy sisäänkirjoittajana, olen jo
kuullut lintujen visertelevän tulevasta kanslianeuvoksesta, ja jos se
lintu on visertänyt totta, ei yksistään arvomme parane vaan palkkanikin
ja me voimme huoletta katsahtaa tulevaisuutta kohti, vähän säästääkin
ja vähitellen koota pienen omaisuuden Edwardillemme. Minä olen
päättänyt, että pojan täytyy lukea, saadakseni hänet isäänsä vähän
etevämmälle. Minun on täytynyt vuosikausia rasittaa ja vaivata itseäni
kurjana kirjurina, kunnes vähitellen verkalleen, sangen, sangen
verkalleen pääsin vähän parempaan toimeen! Sitä samaa vaivaloista rataa
ei Edwardimme ole kulkeva! Lukemisella ennättää hän koko joukon
nopeammin eteenpäin, ja sentähden pitää hänen lukeman, vaikka minun
täytyisikin säästää rahat siihen omasta ruoastani."
"Oi, sinä olet hyvä, sydämellinen, armas mieheni", virkkoi Anna rouva
liikutettuna, -- "Minä en epäile sinua ja isällistä huolenpitoasi, jos
vaan rakas Jumala suo sinulle eloa ja terveyttä!"
Sisäänkirjoittaja nauroi ääneen ja sydämellisesti.
"Miksi ei hän sitä tekisi?" vastasi hän. "Eihän minulta ole tähän asti
terveyttä puuttunut, eikä sitä ole täst'edeskään puuttuva."
Samassa kuului kirkonkellojen humiseminen juhlallisesti huoneesen ja
heti sen perästä sekaantui siihen kadulta kuuluvan surumarssin synkät
säveleet. Kummastuneina, melkein pelästyneinä kuulivat mies ja vaimo
sohvallansa niiden liikuttavat äänet, ja he riensivät molemmat ikkunan
luo. Ruumiinsaatto kulki hitaasti ohitse. Etupäässä kulki mustaan
puettu surumarsalkki, sitte tulivat ruumiinvaunut arkkuineen, joka oli
mustan kultakoristeisen vaatteen peitossa, ja takana kulki pitkä
surusaatto, puettuna murhevaatteisin ja silmät luotuina maahan. Vähän
aikaa katseltuaan kääntyi rouva nyyhkien surkeasta näöstä, palasi
sohvalle ja nojautui entistä alakuloisempana sen tyynyjä vasten. Hänen
miehensä seurasi häntä hitaammin, mutta istahtaessansa hänen viereensä
näytti hänkin sangen totiselta ja huolen pilvi synkisti hänen otsaansa.
"Rikas kauppias Schultse se on, jota tuossa viedään viimeiseen
lepokammioonsa", kertoi hän. "Kummallista, miten äkkiä kuolema ottaa
monen ihmisen pois. Vielä viikko sitte oli mies terve ja voimakas --
silloin putoo hän hevosen selästä, satuttaa päälakensa ja -- tuossa
saattavat nyt hänen ruumistansa! Kummallista! Mies olisi vielä voinut
elää viisikymmentä vuotta, ell'ei tämä onnettomuus olisi tapahtunut."
"Siinä näet, kultani, sattuvan todistuksen siitä, ett'ei saa luottaa
terveytensä kestävyyteen", vastasi rouva sangen vakavalla äänellä. "Ei
kukaan, ei vahvin eikä terveinkään, ole edes silmänräpäyksen aikaa
varma elämästänsä. Mies parka, jonka niin äkkiarvaamatta täytyi lähteä!
Miten vaikeaa hänestä olikaan erota elämänsä kukoistuksessa vaimostaan
ja lapsistansa! Ja kuitenkin oli hänellä kumminkin lohdutus kuolemassa:
tieto, ett'eivät hänen omaisensa, vaikka heistä kyllä tuntuukin kovin
ikävältä kadottaa tukensa, kuitenkaan joudu hänen kuolemansa kautta
kurjuuteen ja puutteesen. Kuinka monen perheenisän täytyneekään erota
tästä maailmasta ilman sitä lohdutusta, joka kuitenkin sanomattomasti
helpottaa kuoleman ja poistaa sen katkeruuden! Kun vaan ajattelen
kauhean kohtalon kerran riistävän _sinut_ minulta, -- oi Jumalani,
mitäpä silloin tulisi minusta ja Edwardistamme!"
"Joutavia, Anna kulta", vastasi sisäänkirjoittaja, vastenmielisesti
kohottaen olkapäitänsä. "Kuka huolii suotta vaivata mieltään
tuonkaltaisilla turhilla mielikuvituksilla? Katso minuun, -- näytänkö
minä kuoleman omalta, jolla jo on toinen jalka haudassa?
Mielettömyyttä!"
"Muista kauppias Schultsea, mies kultani!"
"Vieläpä mitä, minä en ratsasta vikuria hevosia, vaan käyn kauniisti
jalkasin virkahuoneeseni; siellä ei mitään voi minulle tapahtua. Ja
viimein, mitä varten suotta hyvä mielensä karkoittaa tuonkaltaisella
kuvituksella. Mitä rakas Jumala meille lähettää, täytyy meidän ottaa
vastaan, voimatta muuttaa hänen päätöstänsä."
"Anna anteeksi, mies kultani, että vastustan sinua siinä kohden",
lausui rouva innokkaasti, laskien kätensä miehensä käsivarrelle. "Me
emme tosin voi estää emmekä muuttaa Jumalan päätöksiä ja sallimuksia,
mutta meidän vallassamme on ryhtyä tarpeellisiin toimiin, jotka
kumminkin suurimmaksi osaksi voivat poistaa meiltä suurimman tapaturman
pahimmat seuraukset."
Sisäänkirjoittaja katseli kummastuneena rouvaansa liikutuksesta ja
innosta punastuviin kasvoihin.
"Mistä toimista sinä puhut?" kysyi hän. "Jos Jumala sallii minun
kuolla, et sinä kuitenkaan voi karkoittaa kuolemaa vuoteeltani!"
"En, sitä oi voi", vastasi Anna rouva, "mutta sinä voit, kuten sanoin,
estää senkaltaisen onnettomuuden surkeat seuraukset, jos sinulla vaan
on luja, vakava tahto sitä tehdä. Ah, usko minua, armas mies kultani,
minä en puhu siitä sinulle _itseni tähden!_ Naisella on vähän
tarpeita ja hän voi pahimman tapahtuessa tulla yksin toimeen ainoastaan
käsitöillään ja suurimmalla säästäväisyydellä. _Mutta muistele
poikaamme!_ Mikä tulevaisuus odottaisi häntä, jos hänen isänsä
riistettäisiin pois, ennenkuin hän on hankkinut itselleen itsenäisen
aseman! Millä elättäisin minä heikko nainen häntä, millä kasvattaisin
häntä, millä vaatettaisin häntä ja millä varoilla antaisin hänen käydä
koulussa ja yliopistossa, kun tuskin voisin suurimmalla ahkeruudella
poistaa suurimman puutteen oveltamme!"
Herra sisäänkirjoittajaa näkyi rouvan innokkaat sanat vähän
liikuttavan. Hymy katosi hänen huuliltansa, hän hivutti otsaansa ja
etsi turhaan sanoja, millä vastustaisi rouvansa huolia tahi rohkaisisi
hänen mieltänsä.
"Mutta, Jumalani", sanoi hän viimein, "mitä pitää minun tehdä, mitä
voin tehdä sitä estääkseni?"
Rouva otti kahvikuppien vierestä aamiaispöydällä sanoman ja ojensi sen
äänettä miehellensä, osoittaen sormellaan erästä paikkaa,
Sisäänkirjoittaja luki ja naurahti.
"Hengenvakuutus!" huudahti hän. "Mitä se merkitsee? Kentiesi on kysymys
yhdestä noista monista naurettavista, niinsanotuista salakeinoista,
jotka pitentävät inhimillisen elämän! Hulluutta! Senkaltaiset keinot
eivät suojele meitä eläessämme putoamasta hevosen selästä eikä muusta
äkillisestä kuolemasta tahi minkäänlaisen ruton tarttumisesta!"
"Lue vaan, kultani", kehoitti rouva tyyneesti. "Tässä on kysymys ihan
toisesta kuin luulet."
Sisäänkirjoittaja luki yhä tarkemmin jotenkin pitkän ilmoituksen ja
laski sitte vakavan näköisenä sanomalehden jälleen pöydälle.
"Se on todellakin ihan toista kuin ajattelin", lausui hän
miettiväisesti. "On kysymys siitä että maksaisi vuosittain määrätyn
rahasumman eräälle yhtiölle, joka puolestaan sitoutuu ennemmin tahi
myöhemmin tapahtuneen kuolemani jälkeen maksamaan perillisilleni
maksujeni suuruudesta riippuvan rahasumman."
"Niin on asia, mies kultani", vastasi rouva nyykäyttäen päätään.
"Otaksukaamme, että sinä joka vuosi maksaisit noin kuusikymmentä
taaleria hengenvakuutusyhtiölle, ja voittosi olisi, että se maksaisi
perillisillesi kaksituhatta taaleria, kentiesi enemmänkin, katsomatta
siihen kuolisitko ensimmäisenä vuotena vakuutuksen tehtyäsi tahi vasta
kymmenen taikka kahdenkymmenen vuoden perästä. Eikö se olisi sinulle
suureksi lohdutukseksi? Eikö siinä olisi yksi raskaimmista ja
suurimmista huolista poistettu, huoli poikasi tulevaisuudesta? Hyvin
asetettuna ja tarkasti hoidettuna olisi kaksituhatta taaleria kaikissa
tapauksissa kylliksi Edwardin elatukseen, koulutukseen ja opintoon."
"Niin, niin, asia näkyy olevan hyvä", vastasi sisäänkirjoittaja. "Mutta
edullistakin asiaa täytyy miettiä ja kuusikymmentä taaleriakin vuodessa
on suuri summa!"
"Oi, jos vaan tahtoisit Kaarle", lausui nuori rouva vilkkaasti, --
"niin säästäisin mielelläni ja kieltäisin itseltäni jokaisen huvin,
voittaakseni joka vuosi määrätyn summan."
"Niin, niin, sinä olet hyvä vaimo, Anna kultani", myönsi
sisäänkirjoittaja. "Mutta kuitenkin on minusta, kuin puolustaisit vähän
liiaksi tätä asiaa. Anna minulle aikaa miettiäkseni kaikkia rauhassa.
Myöhemmin tahdon ilmoittaa sinulle päätökseni. Kuusikymmentä taaleria
vuodessa tekee kymmeneen vuoteen viisisataa taaleria, vaan jos vuosi
vuodelta panen itse talteen ja luen korkoa korolta, nousee siitä
suurempi summa. Ja _se_ raha jäisi meille, sillä välin kun se
toisessa tapauksessa olisi ikäänkuin ikkunasta ulosheitetty. Sinulla on
ainoastaan mielessä, että voisin pian kuolla. Entä jos Edwardimme
kymmenen tahi kahdentoista vuoden perästä joutuisi aikaisen kuoleman
omaksi? Silloin olisivat säästömme olleet turhat. Nuoruus on yhtä vähän
kuolematon kuin vanhuuskin."
"Totta kyllä", vastasi Anna rouva, -- "vaan jos se surullinen seikka,
josta Jumala meitä varjelkoon, todellakin tapahtuisi, niin olet sinä
kadottanut ainoastaan sen mitä et ole tarvinnut, ja samassa on sinulla
koko aika ollut lohduttava tieto, että olisit suojellut poikaasi
puutteen alaisesta ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja paitsi sitä, kuka
takaa meille, ett'ei kuolema kohtaa meitä, ennenkuin kymmenen tahi
kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Entäs jos se jo tulevana vuonna
saavuttaisi sinut ja vaatisi henkesi? Mitä hyödyttäisivät Edwardiamme
_yhden kerran_ säästetyt ja talteen pannut kuusikymmentä
taaleria? Pantuina sitä vastoin hengenvakuutusyhtiöön tuottaisivat ne
hänelle kaksituhatta taaleria. Ja juuri se on minun mielestäni
hengenvakuutuksen oikea siunaus. Jos Jumala kutsuu sinut huomenna tahi
kahdenkymmenen vuoden kuluttua, on sinulla aina tieto, että on pidetty
huolta poikasi tulevaisuudesta. Ja jos otaksuisimmekin, että panet
rahoja kahdenkymmenen vuoden kuluessa säästöön, oletko silloin
säästänyt enemmän kuin mitä henkivakuutusyhtiö jo vakuutuksen tehtyä
sinulle lupaa? Laske itse mies kultani! Toisessa kohden siis luja
varmuus, toisessa vaan joku epävarma mahdollisuus. Tahdotko enemmän
luottaa _mahdollisuuteen_ kuin varmuuteen, joka sinulla jo on
käsissä?"
Sisäänkirjoittaja Heimberger tunsi joutuneensa vähäiseen pulaan, sillä
hän ei voinut vastustaa rouvansa mielipidettä, mutta kuitenkin oli
hänessä joku vastahakoinen tunne, joka kielsi häntä joka vuosi
maksamasta suurta rahasummaa, josta ei hänellä itsellään ollut mitään
hyötyä. Hänen vielä miettiessään, mitä vastata, kolkutettiin ovea, ja
iloisena siitä, että hän hetkeksikin vaan pääsi keskeyttämisen kautta
pulastaan, vastasi herra Heimberger ääneen "astukaa sisälle!" Ovi
aukeni ja sisään astui vahtimestari, joka kohteliaasti tervehdittyään
ojensi sisäänkirjoittajalle suuren, kuninkaallisella sinetillä suljetun
kirjeen.
"Toivotan kaikesta sydämestäni onnea", lausui hän samassa. "Sanomani on
ilahuttava _herra neuvosta!_"
"Mitä hullua, Müller, te laskette jotenkin paljon leikkiä!" huudahti
Heimberger ilosta vapisevin käsin avaten sinetin ja levittäen paperin.
"Se on totta, Anna kulta", lisäsi hän sitte liikutettuna lyhyesti
silmäiltyään kirjoituksen, -- "tämä on kuninkaallinen vahvistus, joka
armollisesti nimittää minut Kanslianeuvokseksi ja antaa minulle lisää
kaksisataa taaleria vuotuista palkkaa. Eläköön, eläköön kuningas,
kaikkien armollisin herramme! Ja te, hyvä Müller, ottakaa tämä
kiitokseksi iloisesta sanomastamme!"
Hän antoi vahtimestarille kirkkaan taalerin käteen ja syleili sitte
innokkaasti rouvaansa, joka säihkyvin silmin vastasi hänen
hyväilemisiinsä.
"Katsos lapsi", sanoi hän, "nyt olet taasen saattanut itsellesi turhia
huolia! Lintunen, jonka kuulin visertelevän, on laulanut oikeaa
säveltä!"
"No, herra kanslianeuvos ansaitseekin muita paremmin tämän
arvonkoroituksen ja palkan lisäyksen", lausui vahtimestari nauraen. "Te
olette sangen suuressa suosiossa ylhäisimmissä piireissä ja siellä
tiedetään varsin hyvin arvostella väsymätöntä intoa, huolenpitoa ja
rehellisyyttä, jota te, herra kanslianeuvos, aina olette osoittaneet.
Minä sulkeudun suosioonne, kiittäen nöyrimmästi äsken osoitetusta
hyvyydestänne!"
Kursastelevasti kumartaen meni vahtimestari pois ja jätti vastatehdyn
kanslianeuvoksen yksinään rouvansa ja riemunsa kanssa. Heimberger
käveli ilomielin pitkin askelin edestakaisin huoneessa nauttien
onneansa, joka nopeammin, kuin hän oli odottanut ja toivonut, oli hänet
saavuttanut.
"No, armahani", keskeytti Anna rouva hetken kuluttua vait'olon,
"kiittäkäämme Jumalaa, joka on suonut meille ja pojallemme tämän onnen.
Kaksisataa taaleria vuotuista palkan lisäystä! Nyt on sinun helppo
maksaa kuusikymmentä taaleria poikasi hyväksi!"
Vasta tehty kanslianeuvos katseli kummastuneena vaimoonsa ja hänen
täytyi ensin miettiä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Iloissaan arvonsa
koroituksesta oli hän vallan unhottanut heidän entisen keskustelunsa.
"Ah, niin, niin", vastasi hän hajamielisesti, -- "mutta jättäkäämme se
asia toistaiseksi! Eihän siinä kiirettä, Anna kulta! Nyt on minulla
muuta mietittävää kuin sitä juttua. Siis myöhemmin, myöhemmin! Ensiksi
tahdon onnitella _rouva kanslianeuvoksetarta!_ Eikö totta, se
kuuluu kuitenkin kauniimmalta kuin: 'rouva sisäänkirjoittajatar!'"
"Jos vaan yhä rakastat ja kunnioitat minua, mies kultani, niin olen
kaikesta sydämestäni kiitollinen", vastasi ymmärtäväinen rouva. "Paitsi
sitä ilahuttaa minua kaikesta sielustani, että ansiosi ovat niin
edullisesti tulleet hallituksen tietoon, ja minä toivotan sinulle
kaikkea mahdollista onnea siihen!"
"Kiitos, kiitos, vaimoseni", vastasi neuvos ja kääntyi oveen päin,
josta kaunis, voimakas, noin yksi- tahi kaksitoista vuotias poika
samassa riensi sisälle, juoksi kiireesti neuvoksen luokse ja kiersi
molemmat käsivartensa hänen ympärillensä.
"Toivotan onnea, isä kultani!" huudahti hän ääneen säihkyvin silmin,
posket tavallista enemmän hehkuen. "Vahtimestari kertoi minulle jo
kaikki! Minä kohtasin hänet tuolla ulkona palatessani katsomasta
kauppias Schultsen ruumiin saattoa, jota seurasin kappaleen matkaa.
Siis olet tullut kanslianeuvokseksi! No, sepä hauska, ja se ilahuttaa
minua vielä enemmän sentähden ett'ei Ludwig Meyerheim enää voi
halveksivaisesti kohdella minua eikä haukkua minua halvaksi
sisäänkirjoittajan nulikaksi. Kunniallinen kanslianeuvos on varmaan
yhtä arvokas kuin rahakauppias, vaikka hänellä olisikin kultaa ja
hopeaa kasottain!"
"Joutavia, Edward kulta!" vastasi herra Heimberger nauraen. "Jokainen
ihminen on samanarvoinen kuin toinenkin, jos vaan jokainen kohdassansa
täyttää velvollisuutensa. Lopuksi kiitän sinua onnentoivotuksestasi."
Hellyydestä säihkyvin silmin silitti hän pulskean pojan
poskia ja hiuksia ja suuteli häntä isällisesti otsalle. Sitte
irroittihe Edward hänestä sanoen: "Nyt on jo aika täperällä mennä
kouluun! Maahanpaniaiset viivyttivät minua ensin ja nyt ilo isän
arvonkoroituksesta! Saas nähdä nyt miten koulupojat kummastuvat, kun
kerron isäni, sisäänkirjoittajan, tulleen kanslianeuvokseksi! Ja miten
Ludwig Meyerheim on suuttuva! Mutta se on oikein sille ylpeälle
pojalle, sillä hän halveksii meitä kaikkia muita, juuri kuin hän olisi
mikään ihme, siksi että hänen isällänsä on rahaa!"
"Toivon kuitenkin, ett'et liian paljon ylvästele siitä, että isäsi on
tullut neuvokseksi", sanoi herra Heimberger nauraen.
"Herra varjelkoon!" vastasi Edward. "Kysyhän vaan Vilholta, kirjeiden
kulettajanne pojalta! Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja olemme
täst'edeskin, kuten ennenkin. Ei, minä vihaan ylpeyttä, isä, ylpeyttä,
joka ei perustu todellakin hyviin ja ansiollisiin ominaisuuksiin. Ja
niin Vilhokin arvelee! Me olemme ylpeät siitä, että olemme luokkamme
ahkerimmat pojat, vaan me emme sentähden halveksi ketäkään, joka
täyttää velvollisuutensa. Mutta, lyöhän kello jo kolme neljännestä, --
minun täytyy siis lähteä! Hyvästi, isä, hyvästi äiti kultani!"
Ja nuolennopeasti kiiti hän ulos huoneesta.
"Oiva poika!" sanoi isä, tyytyväisesti katsellen hänen peräänsä.
"Todellakin, sydämellinen, oiva lapsi", lisäsi äiti. "Koettakaamme
yhdessä, mies kultani, saada hänen tulevaisuutensa suruttomaksi."
"Tietysti on meidän sitä koettaminen", vastasi neuvos. "Mutta anna
huoletta minun keksiä sopivat keinot siihen. Täytyy perinpohjin ja
huolellisesti miettiä kaikkea, armas vaimoseni. Mutta nyt täytyy minun
jättää sinut mennäkseni virkahuoneeseni ja sitte käydä esimiesteni ja
suosijieni luona, joita minun suurimmaksi osaksi tulee kiittää
tään-aamuisesta ilostani!"
Vasta tehty herra neuvos pukeutui hienoimpiin vaatteisinsa, jätti
sydämellisellä suudelmalla rouvansa hyvästi ja riensi pois mennäksensä
toimistoon. Rouva katseli miettiväisesti hänen jälkeensä.
"Hän on hyvä ja sydämellinen", mumisi hän itsekseen, "mutta kuitenkin
pelkään olevan vaikeata saada häntä taipumaan _siihen_. Mutta minä
en aio levätä enkä väsyä, ennenkuin olen päässyt tarkoitukseni perille.
On kysymys lapsemme menestymisestä ja tulevaisuudesta, -- eikä silloin
saa pelätä uhrauksia!"
Toinen luku.
Asiamies.
Päiviä, viikkoja, kuukausia kului eikä rouva neuvoksetar päässyt
sen enempää tarkoituksensa perille, vaikka kuin monta kertaa
etsi syytä muistuttaa miestänsä sen asian tärkeydestä, josta he
silloin kesä-aamuna olivat keskustelleet. Herra neuvos tiesi aina
kaikenlaisilla verukkeilla välttää keskustelua asiasta, joka oli hänen
rouvansa mielessä. Väliin syytti hän toimiansa, väliin lupasi hän tehdä
kaikki, mikä vaan oli mahdollista, jos vaan jätettäisiin hänelle aikaa
siihen, väliin oli hän muka satunnaisessa rahanpuutteessa.
Viimeinen viipymisen syy oli luultavasti painavin, sillä rouva
neuvoksetar huomasi salaisella surulla, ett'ei talouskukkaro paisunut
vaikka tulot arvokorotuksen kanssa enentyivät -- niin, he joutuivat
lisäksi useasti oikeaan rahapulaan, jommoista he eivät milloinkaan
ennen vähäisemmän palkan aikana huomanneet, Hän hankki itselleen
tilaisuutta lempeästi puhutella miestänsä siitä arveluttavasta tilasta
ja herra neuvos kuunteli häntä kärsivällisesti monta kertaa vaan
kohottaen olkapäitään.
"Mitä tahdot, lapsi kultani?" vastasi hän. "Nykyinen asemani,
kanslianeuvoksena, vaatii minulta suurempaa menekkiä, varsinkin alussa,
kuin ennen. Halvasta sisäänkirjoittajasta ei pidetä lukua ja hän voi
elää niin yksinkertaisesti kuin häntä suinkin haluttaa. Ei kukaan huoli
hänestä. Mutta kanslianeuvos! Hänen laitansa on vallan toisin. Hän ei
saa vetäytyä pois kaikesta, ett'ei hän tulisi ihmisten pilkaksi. Täytyy
silloin tällöin ottaa osaa hienoihin aamiais- tahi illallispitoihin
tuttujen virkatoverien parissa. Niissä juodaan kalliita viinejä,
syödään herkkuruokaa ja siihen menee paljon rahaa. Minä kyllä
mielelläni vetäytyisin niistä pois, vaan se ei sovi. 'Neuvos, tulkaa
ottamaan osaa siihen ja siihen tahi siihen', kuuluu kehoitus, jos
kiellän, -- 'ettehän toki voi olla pois sieltä!' ja lyhyesti, täytyy
myöntyä ja ottaa osaa, ell'ei tahdo tulla ihan halveksituksi."
"Sitte soisin melkein, että vielä olisimme sisäänkirjoittaja-perhe ja
ett'ei lintu, josta puhuit, vielä olisi visertänyt", vastasi rouva
raskaasti huo'aten. "Kuinkahan tämä vielä päättynee, mies kultani? Sen
sijaan että säästäisimme ja kokoisimme vähän varoja Edwardillemme,
täytyy meidän tällä tavalla vielä joutua velkoihin, ja se on, sitä et
voi kieltää, sangen surkea kohta. Ken kerran on velkaan joutunut, ei
pääse niistä helposti, sillä velkoja on huokea tehdä, mutta ne saadaan
tavallisesti ainoastaan suurilla uhrauksilla ja sangen vitkaan
maksetuiksi."
"No, no, vaimoseni, niin huonolle kannalle emme toki joudu, sinä
liioittelet", rauhoitti häntä herra neuvos. "Niin pitkälle en anna
asiain mennä. Malta vielä muutama viikko. Ainoastaan alussa vaan on
näin pahaa; vähitellen vetäydyn yhä enemmän heidän seurastaan ja sitte
vietämme jälleen hiljaista, kodikasta ja säästäväistä elämää kuten
ennenkin. Luota siihen! Muistelkaamme sitte Edwardiakin ja auttakaamme
kaikki hänen tulevaisuutensa suhteen, niin ett'ei sinun tarvitse olla
huolissasi sentähden!"
Mitä rouva raukka siihen enää voi? Hänen täytyi olla vaiti ja
kärsivällisesti odottaa, että hänen miehensä itsestään palaisi
hiljaiseen kotielämään. Ikävä kyllä näytti siltä, kuin ei hänellä olisi
suurta taipumusta siihen. Päinvastoin, aamiaisia ja illallisia
pidettiin yhä useammin, ja rahat vähentyivät yhä enemmän. Ei auttanut,
rouva neuvoksettaren täytyi taasen kerran rohkaista mielensä ja
vakavasti puhutella miestänsä asiasta. Syy siihen oli varsin lähellä,
sillä talouskassassa oli muutama päivä sitte ainoastaan muutamia
taaleria, ja siihen oli vielä monta viikkoa, kun palkat maksettiin.
Tilaisuuskin ilmaantui; herra neuvos käänsi itse puheen siihen.
"Anna minulle muutama taaleri, vaimoseni", sanoi hän päivällisen
jälkeen juuri samana päivänä, jolloin rouva neuvoksetar oli tutkinut
kassan ja huomannut sen niin laihaksi. "Tänä iltana kokoutuu muutamia
tuttavia italialaisen Taglionin luo, eivätkä he jättäneet minua
rauhaan, ennenkuin lupasin ottaa osaa pieneen seuraan."
Rouva neuvoksetar meni kaapin luo, otti pienen kukkaron, jossa hän aina
talletti rahansa, ja pudisti sen sisällyksen pöydälle.
"Tässä on muutama taaleri, mies kultani", sanoi hän levollisesti.
"Mutta ole hyvä ja sano minulle, millä maksan talousmaksut, kunnes saan
lisää; sillä nämät ovat viimeiset rahamme."
Herra neuvos säikähti ja hänen kasvonsa venyivät pitkiksi.
"Mahdotonta!" huudahti hän.
"Se on, ikävä kyllä, totta", vastasi hän. "Tässä on talouskirjani,
johon jokainen maksu on kirjoitettu. Tarkasta se ja sinä tulet
selville, että kaikki on oikeassa."
Herra neuvos lykkäsi nurjamielisesti talouskirjan sivulle, hypähti
tuoliltaan, käveli pari kertaa, pää kallellaan, edestakaisin huoneessa,
seisattui viimein ikkunan eteen ja katseli synkkämielisesti kadulle.
"Tämähän on sangen ikävä seikka, jolla kummastutit minua", nurisi hän.
"Tuhat tulimmaista, miksi et ennen ole ilmoittanut minulle asian
laitaa? Nyt olemme kauniissa pulassa, enkä minä tiedä neuvoa sen
auttamiseksi!"
"Muista vaan, mies kultani, miten useasti minä olen muistuttanut sinua,
ett'ei tulomme vedä vertoja sinun maksuihisi", vastasi rouva
neuvoksetar tyvenesti. "Vika ei ole minun, ett'et ole huolinut
varoituksistani."
"Mutta tuo juttu on minulle sangen sopimaton", mutisi mies itsekseen.
"Olenhan nyt kerran luvannut mennä ja sitte piti juuri _sen_
tapahtua. Se on erittäin harmittavaa."
Pahoilla mielin rummutti hän sormillaan ikkunanlasia, että ne
kilisivät. Mutta äkkiä kirkastui hänen katseensa, rypyt katosivat hänen
otsastansa ja ilon säde säihkyi hänen silmistänsä.
"Tuossa tulee vanha ystävämme, asiamies Kluge, kadulla!" huudahti hän.
"Hän tulee kuten kutsuttu! Sananen vaan hänelle ja me pääsemme heti
paikalla pienestä pulastamme."
Hän avasi kiireesti ikkunan ja viittasi.
"Hän tulee", sanoi hän sitte sulkien ikkunan jälleen ja kääntyen
rouvansa puoleen.
"Tahdotko lainata häneltä?" kysyi rouva.
"No niin", sanoi hän vähän hämillään. "Ainoastaan kaksikymmentä
taaleria vähäksi aikaa. Tiedäthän, että saan palkkani kolmen viikon
kuluttua ja silloin maksan kiitollisesti pienen velkani. Näethän itse,
ett'emme muulla tavoin voi auttaa itseämme."
Nyt oli rouva neuvoksettaren vuoro kohottaa olkapäitään, vaan hän ei
virkkanut sanaakaan, syystä että kutsutun asiamiehen askeleet kuuluivat
jo etehisestä. Heti sen perästä astui herra Kluge itse huoneesen ja
tervehti ystävällisellä ja tuttavalla tavalla.
Herra Kluge oli pieni, vireä, älykkään näköinen mies, jonka vilkkaista
silmistä sydämellisyys ja äly selvästi loistivat. Häntä pidettiin
varakkaana miehenä, hänellä oli avonainen, edullinen kauppatoimi
kaupungin kauniimmassa osassa ja sen lisäksi oli hän useitten
yhteishyödyllisten seurain asiamiehenä, jotta häntä tavallisesti
kutsuttiin "Herra asiamieheksi".
"Nöyrin palvelijanne, rouva neuvoksetar, hyvää päivää, herra neuvos",
tervehti hän astuessansa sisälle, ja kumartaen niin sievästi, ett'ei
tanssiopettaja olisi voinut sitä kauniimmin tehdä. Te kutsuitte minua;
voinko millään tavalla olla teille palvelukseksi?"
"No niin, hyvä herra asiamies", vastasi herra neuvos hieman hämillään.
"Mutta istukaa toki ja laskekaa pois, -- onhan teillä suuri paperitukku
kainalossa -- noin -- antakaa se tänne, -- ja nyt -- istukaa."
Herra Kluge myöntyi ainoastaan vastahakoisesti herra Heimbergerin
kohteliaasen pyyntöön ja istahti viimein tuolille rouva neuvoksettaren
lähelle.
"Mutta joutuun, hyvä herra neuvos, -- millä voin teitä palvella?" kysyi
hän.
"No niin", -- vastasi Heimberger, "minä olen joutunut ainoastaan
satunnaiseen ja väliaikaiseen rahapulaan ja sentähden kysyisin teiltä,
ettekö kenties hyväntahtoisesti auttaisi minun siitä?"
"Aivan mielelläni", vastasi asiamies mitä ystävällisimmällä tavalla.
"Tarvitsetteko sata, kaksisataa, kolmesataa taaleria? Ne ovat teille
koska hyvänsä tarjona."
"Ei, ei, Jumala varjelkoon!" huudahti herra neuvos, kieltäväisesti
viitaten molemmilla käsillään. "Ainoastaan kaksi- tahi kolmekymmentä
taaleria muutamaksi viikoksi. Tiedättehän, tulevan kuun ensi
päivänä saan jälleen palkkani ja silloin maksan teille suurimmalla
kiitollisuudella rahat korkoineen takasin."
"Mitä puhutte te koroista, hyvä herra neuvos!" vastasi asiamies
vilkkaasti ottaen suuren lompakon rintataskustansa, avasi sen ja luki
viisi kymmenentaalerin seteliä pöydälle. "Sepä vasta olisi jos ottaisin
maksua tuommoisesta pienestä ystävyyden osoituksesta. Ei mitään
semmoista, hyvä neuvos, ja tuon pienen summan maksatte takaisin milloin
teille sopii -- oman tahtonne mukaan!"
"Te olette todellakin sangen hyvä, vanha ystäväni, ja minä kiitän teitä
kaikesta sydämestäni", sanoi neuvos, innokkaasti pudistaen pienen
ystävän käsiä. "Luottakaa siihen, että pian tulen luoksenne suurimmalla
kiitollisuudella maksamaan teille rahat takaisin."
"Hiljaa, hiljaa, hyvä herra neuvos!" sanoi asiamies torjuen. "Minä olen
sangen onnellinen, että olen voinut palvella teitä noin vähäpätöisellä
asialla. Ja nyt sulkeudun teidän ja rouva neuvoksettaren suosioon,
minulla on vielä toimia suoritettavana."
"Mutta miksi niin kiirettä! Ja mitä teillä on tuossa suuressa tukussa?"
kysyi neuvos.
"Kaikenlaista, kaikenlaista", vastasi herra Kluge. "Tiedättehän minun
olevan useitten yhtiöiden asiamiehenä tässä kaupungissa ja nyt olen
vielä ruvennut Hallen hengenvakuutusyhtiön 'Idunan' asiamieheksi.
Tuossa tukussa on muutama kymmenin osoitteita, joita minun pitää
jakaman tuttaville ja virkatovereilleni."
Rouva neuvoksetar kuunteli tarkasti ja herra neuvoskin säikähti hieman.
"Kuulkaa, hyvä herra Kluge", sanoi ensimainittu vilkkaasti, "ettekö
tahtoisi olla niin ystävällinen, että jättäisitte minullekin yhden
kappaleen niistä? Minua miellyttää sangen suuresti se vakuutuslaitoksen
haara ja sen uskon minä erittäin siunausta tuottavaksi."
"Aivan mielelläni, rouva neuvoksetar", vastasi asiamies, nopeasti
avaten tukun ja antoi rouvalle osoitteen. "Ottakaa ja pitäkää se. Minua
ilahuttaa että hengenvakuutusyhtiöt teitä miellyttävät ja minä soisin,
että sama mielipide leviäisi mitä laveimpiin piireihin. Uskokaa minua,
minä en puhu itsekkäisyydestä! Jumala varjelkoon minua siitä! En olisi
erityisien monenkaltaisien tehtävieni lisäksi ottanut uutta tointa
niskoilleni, vaikka se olisikin tuottanut minulle mitä suurimpia etuja;
mutta tässä kohden on asian laita ihan toinen, tässä on kysymys
todellakin hyvän ja siunausta tuottavan yrityksen edistämisestä ja
puolustamisesta, sekä hyvän työn tekemisestä ihmiskunnalle, erittäinkin
meikäläisille ja sentähden pidin ihan suorana vääryytenä, jos olisin
hylännyt sen tarjoomuksen. Ei, ei, _tämän_ toimen tahdon vielä
ilolla ja innolla ottaa tehdäkseni, sillä keskustelemalla ja yhtiön
painetuista säännöistä olen tullut selville, että hengenvakuutus on
mitä parhain hyvätyö, mikä vielä on ihmiskunnalle tarjottu. Suokoon
Jumala ihmisten oikein käsittää se! Niin, niin, hyvä herra neuvos,
uskokaa minua! Tunnettehan te minut jo aikoja sitte; te tiedätte,
ett'en ole mikään saituri ja että tulen hyvin toimeen tarvitsematta
ryhtyä uusiin toimiin ansaitakseni kentiesi joitakuita groschenia tahi
taaleria lisäksi. Mutta _tätä_ tointa en koskaan olisi hylännyt,
vaikk'ei se tuottaisikaan minulle äyriäkään voittoa, sillä
hengenvakuutusyhtiö on niin verrattoman hyvä laitos. Missä sitä
käytetään tuottaa se siunausta taloon ja perheesen, -- missä sitä
ylenkatsotaan, pilkataan ja halveksitaan, siellä ovat huolet, hätä,
murheet ja epätoivo seurauksena. Jos kertoisin teille ainoastaan
muutaman tositapauksen, niin myöntäisitte minun olevan oikeassa!"
"Mutta kertokaa, kertokaa, hyvä herra asiamies", pyysi rouva
neuvoksetar innostuneena, pidättäen pientä vireää miestä tuolilla,
josta hän samassa aikoi nousta. "Te ette usko, miten kaikki minua
miellyttää, mikä kuuluu hengenvakuutukseen, ja miten innokkaasti haluan
oikein perin pohjin oppia tuntemaan sen tärkeyttä ja laatua. Pyydän
teitä siis, kertokaa ja kuulethan sinäkin sitä mielelläsi mies
kultani!"
Kanslianeuvos Heimberger nauroi vähän epäilevästi, mutta ilmoitti
kuitenkin mieltymyksensä kohteliaalla kumarruksella.
"No, minä koetan kertoa kaikki lyhyesti", sanoi herra Kluge
myöntyväisesti, vaikka selvästi voi huomata ilon, millä hän rupesi
puhelemaan mieliaineestansa. "Minä kerron ainoastaan yhden tapauksen,
joka nykyään tapahtui 'Iduna' yhtiössä! Kuulkaa siis! Syyskuussa vuonna
1855 vakuutti eräs värjäri -- nimi ei kuulu asiaan ja sallikaa minun
hänen perheensä tähden salata se -- henkensä Iduna yhtiössä
kahdestatoista sadasta taalerista, jotka hänen kuolemansa jälkeen
olisivat maksettavat hänen perillisillensä. Mies ei vielä ollut
täyttänyt kolmenneljättä vuotta ja lääkärien lausunto hänen
terveydestänsä oli mitä suosiollisin, sillä he selittivät hänen olevan
vahvan, terveen miehen, jota ei mitään tauti vaivannut eikä hän näkynyt
olevan semmoiseen taipuvainenkaan. Hänen ulkonainen olonsa oli jotenkin
hyvällä kannalla. Hän elätti ammatillaan vaimonsa ja neljä lastaan
sangen hyvin ja voi vielä ilman suuretta uhrauksetta maksaa vuotuisen
vakuutusmaksun. Yksityisiä varoja ei hänellä ollut, ja hän oli juuri
sen vuoksi vakuuttanut henkensä, ett'eivät hänen vaimonsa ja lapsensa
joutuisi hätään hänen kuolemansa jälkeen."
"Kuulkaa vielä. Mestari S----llä, kutsukaamme hänet minusta vaikka
Schmidt'iksi, oli viiden tunnin matkan päässä olevassa pikkukaupungissa
asuva varakas täti, jonka omaisuuden hän varmaan toivoi saavansa kerran
periä ja jota perintöä hänellä olikin syytä toivoa ja odottaa, sillä
hän oli vanhan rouvan likeisin sukulainen. Katsokaa, silloin sai
hän kerran viime vuonna marraskuussa kirjeen naapurikaupungin
hallitukselta, joka ilmoitti hänen tätinsä kuoleman ja vaati hänet
saman kuun kolmantenakymmenentenä päivänä saapumaan saman hallituksen
eteen olemaan läsnä tädin jälkisäännöksen avaamisessa. Mestari Schmidt
ei epäillyt hetkeäkään saavansa täti vainaansa koko suuren omaisuuden
omaksensa ja menetteli siinä suhteessa varomattomasti, mikä vasta
myöhemmin tuli ilmi. Määrättynä päivänä läksi hän matkaan ja käveli
tuon viiden tunnin matkan jalkasin. Jalkapatikassa palasi hän
kotiinkin, mutta ei iloisena ja toivokkaana, vaan mieli täynnä
pettyneen toivon katkerimpia tunteita. Tädin perinnöstä ei tullut
mitään. Vanha nainen oli, ell'en erehdy, määrännyt koko omaisuutensa
hyväätekeväisille laitoksille, ja, lyhyesti sanoen, värjärimme ei
saanut mitään. Oliko katkera toiveitten pettymys tahi vilustuminen
syynä -- kotiintultuaan valitti hän itseään viluttavan, mutta selitti
ohitsemenevän nuhan syyksi pahoinvointiinsa. Seuraavana päivänä tunsi
hän vuorottain vilua ja kuumetta ja joulukuun toisena päivänä pääsi
kipu jo niin valloilleen, että hän oli pakoitettu noutamaan lääkäriä.
Lääkäri tuli ja pelkäsi lavantaudin siitä syntyvän. Kaikenlaisia
rohtoja koetettiin taudin estämiseksi, mutta sairaan tila tuli yhä
huonommaksi. Mies houri paljon, eikä viimein ollenkaan päässyt
hourailemisistaan. Sekavaa puhetta vaihteli valituksen kanssa hänen
hengenvakuutuksestansa. Hänen rouvansa ei käsittänyt hänen tilaansa,
sillä hän arveli aivan oikein hengenvakuutuksen juuri olevan sairaalle
lohdutukseksi. Sentähden luuli hän, syystä ett'ei voinut aavistaakaan
totuutta, miehen valitukset ja voivotukset kuumeen houraukseksi, eikä
sen enempää tiedustellut syytä siihen. Viimein menehtyi sairas
tautiinsa ja kuoli joulukuun kolmantenatoista päivänä. Silloin
selkeni, minkä tähden hengenvakuutus häntä niin tuskastutti
hänen viimeisinä elonpäivinään. Tietäkää, hän oli _myynyt_
hengenvakuutuskirjeensä muutamasta taalerista ja siten jättänyt
vaimonsa ja lapsensa katkerimman surun ja hädän omaksi. Yhtiö
tietysti maksoi vakuutussumman, mutta, valitettavasti kyllä, ei niiden
hyväksi, joitten hätää lievittämään se oikeastaan oli aiottu.
Hengenvakuutuksen siunaus oli siinä _pilattu ja tuhlattu_, eikä
perheenisän myöhäinen katumus enää voinut tehdä tapahtunutta asiaa
tapahtumattomaksi."
"Sepä oli ikävä, sangen ikävä seikka", virkkoi neuvoksetar asiamiehen
vaiettua. "Käsittämätön sokeus miesraukan puolelta! Voisi tuskin uskoa
semmoista taitavan tapahtua!"
"Mies menetteli tosiaankin hullusti ja varomattomasti", sanoi neuvos.
"Mutta hän olisi ollut vielä onnettomampi, jos hän ei ensinkään olisi
vakuuttanut henkeänsä."
"Niin", vastasi asiamies merkitseväisesti, "moni ei sitä ollenkaan tee
ja valittaa myöhemmin laiminlyömistänsä mitä katkerimmin. Monesti on
juuri niin, kuin olisivat ihmiset sokeat. Mieleeni muistuu juuri eräs
sellainen tapaus. Eräs kauppias Chemnits'issä -- kutsukaamme hänet
Beckeriksi -- vakuutti kesäkuun alussa vuonna 1855 henkensä
viidestätoista sadasta taalerista, jotka olisivat maksettavat jos hän
kuolisi seuraavan vuoden kuluessa. Kun piirilääkäri B----n todistus oli
sangen puoltava, annettiin todistus kesäkuun neljäntenätoista päivänä
ja lähetettiin asiamiehelle Chemnits'iin. Muutaman päivän kuluttua
saapui todistus takaisin johtokunnalle ynnä kirjoitus asiamieheltä,
jossa hän ilmoitti käyneensä tapaamassa kauppias Beckeriä jättääksensä
hänelle todistuksen ja saadaksensa häneltä maksun siitä; hän ei
tavannut herraa kotona, vaan kuuli hänen menneen tavalliseen
iltaseuraansa. Asiamies ilmoitti todistuksen saapuneen, mutta meni
kuitenkin samaan seuraan ilmoittamaan kauppiaalle itselleen että
todistus oli saapunut. Ilmoitus antoi läsnäolijoille aihetta
keskusteluun hengenvakuutuksesta ja eräs heistä sanoi hengenvakuutuksen
ei olevan edullista kauppamiehelle, kun hän voi paljoa paremmin käyttää
rahojansa toimessaan.
"Kuulkaa vielä. Seuraavana aamuna tuli Becker asiamiehen luokse,
ilmoitti hänelle miettineensä asiaa ja päättäneensä _olla
lunastamatta_ todistusta, vaan maksavansa ainoastaan satunnaiset
maksut. Silloin lähetti asiamies todistuksen takaisin johtokunnalle ja
siihen päättyi asia. Mutta emme vielä ole lopussa. Kuulkaa vaan!
"Heinäkuun viidentenätoista päivänä ei kauppias Becker voinut oikein
hyvin ja tunsi äkkiä erinomaisen katumuksen hengenvakuutustodistuksen
hylkäämisestä. Hän meni heti asiamiehen luokse ja pyysi häntä
kirjoittamaan johtokunnalle, että hän oli päättänyt vakuuttaa henkensä.
Johtokunta suostui siihen, tietysti sillä ehdolla, että Becker
näyttäisi uuden lääkärintodistuksen, ett'ei hänen terveytensä ollut
edellisestä tutkimuksesta muuttunut. Kun se todistus viipyi tavattoman
kauan, tiedusteli johtokunta sitä suoraan lääkäriltä. Vastaus siihenkin
viipyi monta päivää. Viimein saapui se ja kuului: "_Kauppias Becker
on kuollut_". Niin oli hän, kun antoi toisen vaikuttaa päätökseensä,
_menettänyt_ perheeltänsä hänen oloissansa suuren summan,
viisitoistasataa taaleria. Mitä siihen sanotte?"
"Minä sanon herra Beckerin osoittaneen perheensä vahingoksi olevansa
sangen huikentelevainen ja päättämätön", vastasi rouva neuvoksetar,
voiden ainoastaan vaivalla salata liikutustaan. "Kuulitko mies
kultani?"
"Tietysti kuulin", vastasi mies sangen vakavasti ja melkein
säikähtyneenä. "Huolimattomankin silmän täytyy senkaltaisissa
tapauksissa huomata Jumalan kummallisen vallan. Minä kiitän teitä, hyvä
herra Kluge, kertomuksistanne. Ne ovat sattuneet sydämeeni ja niitä
tahdon sopivalla ajalla muistella. Pitäkää minua sillä välin
osalliseksi pyrkijänä hengenvakuutusyhtiöönne. Kultalaivani -- minä
tarkoitan neljännesvuosipalkkani -- saavuttua keskustelemme enemmän
asiasta."
"Se minua ilahuttaa herra neuvos", vastasi asiamies, -- "ja minä
takaan, ett'ette milloinkaan kadu, että olette pitänyt huolta perheenne
tulevaisuudesta niin paljon, kuin ihmisen on mahdollista. Te tiedätte,
ett'en puhu itsekkäisyydestä!"
"Minä tiedän, minä tiedän, hyvä Kluge", vastasi neuvos ja pudisti
ystävällisesti asiamiehen kättä, sillä välin kuin rouva neuvoksetar
ilosta ja onnesta säihkyvin silmin nyykäytti päätään hänelle. Hän
siunasi sattumusta, joka saattoi kunnon miehen heidän kotiinsa, sillä
hänen käyntinsä kautta näkyi hän vihdoin pääsevän innokkaimman toivonsa
perille, Herra Klugen mentyä kavahti hän miehellensä kaulaan ja kiitti
häntä ilon kyyneleet silmissä.
"Niin, niin", virkkoi neuvos ystävällisesti silittäen vaimonsa poskea,
-- "kunnon Kluge sai todellakin kertomuksillaan sydämeni sykkimään ja
omantuntoni liikutetuksi. Menetelkäämme päättäväisemmin kuin herra
Becker, ett'emme, kuten hän, pilaa tulevaisuuden menestystä. Heti
saatuani varoja tahdon vakuuttaa henkeni."
Kolmas luku.
Säästetty ja menetetty.
Sillä kertaa puhui neuvos Heimberger täyttä totta. Hän oli sangen
tarkasti lukenut vakuutusyhtiön osoitteen ja eri vakuutustavoista,
joita yhtiö tarjosi, valinnut sen, joka näkyi parhaiten sopivan hänen
oloihinsa. Hän päätti vakuuttaa henkensä kahdesta tuhannesta taalerista
rouvansa ja poikansa hyväksi, mikä summa maksettaisiin heille hänen
kuolemansa jälkeen. Siihen tarvitsi hän tosin maksaa vuosittain noin
neljäkymmentä taaleria, mutta hän toivoi, ja syystä kyllä, voivansa
aina saada sen summan säännöllisellä säästäväisyydellä kootuksi.
Vielä enemmän. Hän ei tyytynyt siihen, että hankki itselleen
henkivakuutuksen siunatun edun, hän koetti vielä kehoittaa toisiakin
sitä tekemään. Monen luona näki hän siinä turhaa vaivaa, mutta erään
luona se onnistui ja juuri senkaltaisen, jolla ei ollut helppo saada
tarpeellisia varoja siihen, nimittäin kirjeiden kulettaja Wagnerin,
joka tietysti kallistui enemmän esimiehensä mielipiteiden mukaan kuin
mitä kentiesi olisi tehnyt jonkun muun sitä ehdotellessa. Paitsi sitä
pidettiin kirjeiden kulettaja Wagneria vallan oikein luotettavana ja
kunnon miehenä, jolla oli enemmän älyä ja käsitystä, kuin tavallisesti
huomataan hänen vertaisillansa. Kanslianeuvos Heimbergerin eräänä
päivänä selittäessä hänelle hengenvakuutuksen etuja, nyykäytti hän
suostuvaisesti päätään ja näkyi vakavasti laskevan asian sydämellensä.
"Asia on minusta vallan mukava, herra neuvos", sanoi hän. "Minä olen,
kuten tekin, terve, voimakas mies parhaassa ijässäni, eikä minulla ole
ollut tähän saakka edes hammassärkyä, -- mutta kuka takaa minulle,
että rakas Jumala enää sallii minun kauan pysyä näin terveenä?
Sanankulettaminen pitkin maata on usein, varsinkin kauniina
vuodenaikoina, sangen hupainen ja oleskelemisen kautta raittiissa
ilmassa vahvistavakin, mutta tietäkää, talvisaikoina, jolloin usein
täytyy liikkua jääkylmässä pakkasessa, jolloin raivoava myrsky
jäädyttää jäsenet ytimiin asti, tahi sakea lumipyry soentaa
silmät, ett'ei enää voi löytää tietä eikä polkua -- silloin on
sanankulettamisella varjopuolikin. En juuri pelkää kuolemaa, sillä minä
olen koko elinaikani täyttänyt parhaan taitoni mukaan velvollisuuteni,
ja luulenpa, ett'ei minun tarvitse vavista, kun taivaan Jumala kerran
mahtisanansa kautta kutsuu minut tuomionsa eteen -- mutta kuitenkin
värisyttää minua monesti, kun ajattelen mihin tilaan joutuvat vaimoni
ja poikani Vilho, joka on saman ikäinen kuin teidän Edwardinne ja käy
samaa kouluakin kuin hän. Elsbet'ini, vaimoni, suhteen ei suruni ole
aivan suuri. Hänelle jää pieni eläkeraha, jolla hän kyllä tulee
toimeen. Mutta Vilho! Siinäpä mutka, ja luulenpa, että olisi oiva asia,
jos voisin sanoa itselleni, että poika kuoltuani voisi nostaa neljä
tahi viisi sataa taaleria. Niin Jumal'auta, kaunis asia, joka kyllä
sietää uhrauksia. Sentähden kiitän teitä herra neuvos hyväntahtoisesta
esityksestänne, josta vielä tänään aion keskustella eukkoni kanssa. Jos
hän on samaa mieltä kuin minä -- ja sen uskon jo ennakolta, sillä hän
on oiva ja älykäs vaimo, -- niin saa herra asiamies Kluge minun
kanssani tekemistä. Niin, niin, sen saa hän, ja vieläkin paljon
kiitoksia, herra neuvos, että huomautitte minua siitä hyväätekevästä
kelpo laitoksesta!"
Herra neuvos iloitsi kunnon miehestä, jonka yksinkertainen puhe
vielä enemmän vakuutti häntä päätöksessään tulla osalliseksi
hengenvakuutuksen eduista.
Niin koitti heinäkuun ensimäinen päivä; virkamiesten palkat maksettiin,
kuten aina ennenkin, säännöllisesti sinä päivänä ja neuvos Heimberger
pani pienen summan rahoistansa syrjälle, pitääksensä ne valmiina
vakuutustodistuksen lunastamiseksi; toisen summan pisti hän taskuunsa,
maksaaksensa velkansa asiamies Klugelle ja lopun antoi hän rouvallensa
taloudentarpeisiin kuukauden kuluessa.
"Sinun täytyy menetellä säästäväisesti, Annaseni", sanoi hän, "mutta
tiedäthän, ett'emme muuten voi hankkia itsellemme vakuutustodistusta."
"Oi, ole huoletta, mies kultani", vastasi Anna rouva erittäin
onnellisena toivonsa täyttämisestä, "minä kyllä tulen toimeen
lainaamatta, eikä sinun tarvitse huomata sanottavaa puutetta. Oivan
herra Klugen viidestä kolikosta olen tuskin käyttänyt kolmatta osaa ja
loppu on kaunis apu talouden toimissa. Älä siis huoli siitä, kyllä
kaikki käy hyvin."