Ja nyt oli hän omaa itseänsä, lujaa luonnon luomaa Jussi Purasta aivan
täydellisesti. Hän oli sitä niin ihailtavan täydellisesti kuin luotu
luonto on omaa itseänsä kokonansa, arastelematta, tosin tajuttomasti,
mutta samalla ikäänkuin riemuitsevin mielin.
Siinä välillä, Hartikaiselta lähdettyään, poikkesi hän kotiinsa. Sinne
veti häntä oikeastaan päivällisaika, jonka tulon hänen vatsansa aina
ilmoitti säännöllisesti kuin tarkin kello. Karoliina oli jo laittanut
ruuan: pöydällä oli kaksi aimo leipää, oli voitakin, ja piimää oli
vallan yletön pytty. Onhan nyt hääpäivä! niin oli Karoliina arvellut.
Mutta ei mies työntynytkään pöydän taakse. Penkillä istui täynnä omaa
henkeänsä. Eikä ihme, että hän oli tässä sieluntilassa. Olihan koko
maailma nyt noussut häntä vastaan. Tapaukset kotona, Henttu-Leena,
Mikko Pitkänen, auringon paahde palolla, samoin vastaan taisteleva oma
tamma, Hartikaisen poika ja muu kaikki oli häntä ikäänkuin härnännyt,
kasannut kiven kiven päälle.
Eikä Karoliinakaan arvannut ruveta häntä lauhduttamaan, sillä ei hän
huomannut mitään erikoista, vaikka kyllä Jussin äskeinen, vihiltä
tultua tapahtunut poislähtö oli tuntunut hieman omituiselta. Hänen
päässänsä pyöri yhä tuo vihkimistoimitus, ja kun mies oli kotvasen
synkkänä istunut, koetti hän alkaa sen kanssa puhelun, kysyen pyttyjä
pestessään:
"Paljonko se pappi vielä otti tästä vihkimisestä?"
Ei vastausta. Jussin sielusta nousi taas se musta piru, se Hyväkkään
"onnenhyrrä" ja muu. Juuri se "onnenhyrrä" se nyt siinä kummitteli.
Karoliina jatkoi työtänsä, muisti ensimäisen vihkimisensä Pekka Tapetun
kanssa ja puheli:
"Se Tapettu-vainaa se kävikin sen vihkimisen maksamassa päivätöillä...
Kaksi päivää teki sille entiselle rovastille."
Ei ääntä avio-miehen suusta. Karoliina huuhtoi pyttyjä ja nurkui kuin
yksin puhuja:
"On noita rahan reikiä jos mille pipille ja papille!... Ikään kuin
näille köyhän penneille ei olisi parempia tarpeita!"
"Ka!" yritti jo Jussi jollain pistää, mutta ei ollutkaan valmista
sanaa, ja asia töksähti siihen yhteen sanaan. Karoliinakin lähti ulos.
Sekin häntä suututti. Miksi ei Karoliina voinut häntä johtaa puheeseen
kiinni, vaikkapa ärsyttämällä johtaa!
Mutta oitis palasi Karoliina.
Hän oli ulkona tullut ajatelleeksi tätä Jussin "kah"-sanaa, tuli
uteliaaksi, kuten konsanaan vaimo ja tiedusti palattuansa:
"Mitä sinä arvelit sanoa?... Kun jo sanoit: 'Kah'."
Ja nyt olikin Jussi jo valmiimpi ja alkoi vääntää: Härnäävästi,
pistävästi jauhoi hän:
"Ka, kukas se käski tähän köyhyyteen työntäytyä... kun tässä niin
kurjaa on."
Siitä se alkoi sukeutua: Karoliina alkoi haistaa, että siinä on toran
alkua. Olihan hän vanha aviovaimo, asiaansa tottunut, eikä siis
hämmästynyt.
Ja niin kehittyi ensimäinen aviotora, hitaasti, mutta sitä varmemmasti.
Jussi ähki sisällisesti, kuin sanoja synnyttäen, jurnutti sanan,
toisen, kerrallaan, pistelevästi, katkerana. Karoliina oli vain ymmällä
aiheesta, koki alussa malttaa, mutta härnäytyi vähitellen. Jos hän
olisi arvannut mennä, taputtaa Jussia poskelle, mairitella -- mutta ei
vain muiskata, herra paratkoon! -- niin olisi mies kai sulanut kuin
äksy lapsi. Mutta ei. Olihan hänessäkin toki Rämekorven henkeä, ainakin
pohjalla. Se taas kaiveli Jussin mieltä. Siis ei vaimokaan! Oma
vaimokin vetämässä maailman kanssa yhtä köyttä häntä vastaan!
* * * * *
Ja niin oltiin lopulla ilmijuonittelussa. Päivällinen oli syömättä.
Jussi pisteli jo Hyväkkäällä, sen onnenhyrrällä. Karoliina alkoi luulla
miehen epäilevän häntä aviorikoksesta ja oudosteli äkkiä toraillen:
"Mitä paholaista se nyt tuosta Hyväkkäästä jauhaa!... Joko se nyt
luulee minun sen hännässä lentävän!"
Kaikesta muusta toki voitiin syyttää Jussia, mutta ei vain
mustasukkaisuudesta. Mutta nyt, kun Karoliina osui sitä arvelemaan,
_tekeytyi_ hän mustasukkaiseksi, sillä silloin oli oiva aihe jurnuta ja
pistellä.
Ja hän pisti, pisti niin myrkyllisesti, ja Karoliina oli jo menettää
malttinsa ja kehui entistä miesvainajaansa, kerskuen:
"Oltiin tuossa Tapetunkin kanssa jo lähes kaksikymmentä vuotta yksissä
leivissä, eikä tuo vielä moista... kun tää jo ensi päivänä!"
Mutta eihän se parantanut asiaa. Päinvastoin. Se oli Jussille kuin
voitto. Ilkeästi pisti hän:
"Ka, kunpa sitä kerran luulet olevasi semmoinen Saaronin ruusu, niin
olisit ollut tähän tulematta."
Ja voitokkaana, isännän tavoin kallistui hän istuallansa, raapasi
housuista tulen, istualtaan nousematta, alkoi sytyttää piippuansa,
nousi, lähti ja toisteli mennessänsä, samalla piippuaan sytyttäen:
"Kun... kun niin luulet olevasi Saaronin ruusu, niin juokse vain vaikka
Hyväkkään jälestä!"
Entistänsä täydempänä astua mullitteli hän nyt taas metsätietä myöten,
aikoen mennä aitaa korjaamaan.
Ja aurinko, iltapäivän hiostava, kuuma aurinko paahtoi nytkin
tulikuumana, tukehduttavasti. Hiki kihosi ihosta. Ärtymys lisääntyi
kuin auringon säteiden pistoksien ärsyttämänä. Hän osui muistamaan
Hartikaisen pojan asian ja ynseili, tievoitostansa epäselvästi
nauttien:
"Näkeehän nyt Hartikainen, tokko poikaa laulattaa, kun ajaa
kivikko-ahoja myöten."
Hiki valui jo nokista ihoa pitkin. Kasvot olivat märän noen tahraamat.
Suolainen hiki kirveli ihoa. Mutta ei hän sitä huomannut. Hän jatkoi
ilkkuen, aivan kuin ärtynyt lapsi, tai kuin sairas omintakeisuus:
"Laulakoon... laulakoon vain Hartikaisen poika... Kylläpähän, kun
kärrin pyörä sattuu oikein emä-kiveen ja kärri kellahtaa kallelleen,
älyää mitä se muksu maksaa."
Hän pureksi nyt mällinsä vasemmasta suupielestä oikeaan, sylkäsi ja
jatkoi ilkkumistaan vannoen:
"Tässä kylässä pitää vielä nähdä, kuka se on se oikea Jussi Puranen ja
kuka ei."
Tiellä osui nyt tulemaan vastaan Hartikaisen lehmikarja. Etumaisena
kulki hatasarvi Sarvikki. Hänet huomattuansa pysähtyi koko karja ja
alkoi katsella töllistellä häntä kuin jotain outoa olentoa. Sarvikki
seisoikin vielä aivan keskellä tietä.
Ja silloin päätti Jussi Puranen, että hän ei anna nyt perää, ei koko
maailmallekaan. Tai oikeastaan hän ei päättänyt mitään, vaan meni vain
ja antoi aivohärän olla jouten. Hammasta purren astui hän Sarvikkia
kohti ikäänkuin ei tiellä olisi ollut mitään. Itsekseen, ajatuksissaan
lienee hän siinä astuessaan uhitellut:
"Puske nyt, jos uskallat."
Rauhallisena painoi hän hatasarvea kohti ja uhitteli jo tajuttavammin:
"Vaikka työnnä sarvesi mahan läpi, niin jotta suolet vuotavat, niin en
väistä!"
Ja hän olisikin astunut Hartikaista, lehmiä ja koko maailmaa uhalla
Sarvikin sarviin. Mutta viime tingassa hämmästyi Sarvikki, puhahti ja
syöksyi kuin kummitusta pakoon tiepuoleen. Koko karja seurasi sen
esimerkkiä. Hännät vain heilahtelivat, kun lehmät luikahtelivat tieojan
yli metsään. Siellä pysähtyivät ne ja kääntyivät töllistelemään tätä
omituista vaeltajaa, joka jatkoi matkaansa ikäänkuin ei
olisi mitään tapahtunut.
* * * * *
Niin saapui hän Timoskan veräjälle, jossa Hyväkkään mullikka oli
ahdistanut Hartikaista. Siinä se nytkin söi tämä yleensä pelätty
äkäinen mullikka veräjänkorva-aholla, mieli paisuksissa, ylpeillen
karjan isännyydestänsä.
Siinä pysähtyi Jussi Puranen. Lehmien kanssa sattunut kohtaus hautui
hänen mielessänsä kypsimmällänsä ja johti hänen ajatuksensa kiintymään
Hartikaisen kertomukseen äkäisestä mullista. Oitis alkoi hän itsekseen
juonitella:
"Luulikohan Hartikainen sitte jotta meidän mullikka ei hänen laista
miestä ojaan kupertaisi... Kun se sillä mullikallaan kehui!"
Ja niin johtui hänen vihastumisensa asiasta asiaan mennen Hyväkkääseen,
ja nyt jo sen mullikkaan. Hän jo äkäili sille:
"Ja tuota tuommoista elävääkö luulisi Hartikainen minun pelkäävän."
Hän vihastui ja innostuikin. Jo sieppasi hän seipään ja ärjäsi härkää
säikyttääkseen vihaisen:
"Häh!"
Mutta härkä kuuli sen, katsahti ja jo tuhahti. Jussi Purasen luonto
siitä vain synkkeni ja hän toisti ärjäisynsä entistä kovemmin, seiväs
jo kohona.
Ja muuta ei tarvittu. Härkä kuopasi etujalallansa maata, niin että
sammalet pölähtivät ja lähti puhahdellen samoamaan Jussia kohti. Tämä
puolestaan siitä ärtyi. Seiväs kohona lähti hän härkää vastaan ja mitä
lähemmäksi toisiansa he pääsivät, sitä nopeammaksi kiihtyi kummankin
kulku, kuten ainakin päällehyökätessä. Härkä taivutteli jo niskaansa ja
sokeaksi asti myrtynyt Jussi Puranen vannoi:
"Nyt... Vaikka repeäisi itsensä pirun nahka, niin nyt ei hellitetä!"
"Hä-häh!" karjasi hän lopuksi ja sätkäsi seipäällä ahoa, niin että
tanner jymähti. Ja sitä ei härkä sietänyt. Se säikähti, lehahti aivan
kohona, puhahti, käännähti nopeasti ja läksi häntä ojona juosta
jolkuttelemaan lehtoa kohti, Jussi Puraselle se antoi luontoa. Seiväs
kohona läksi hän takaa ajamaan. Vauhti kiihtyi juoksun mukaan vähä
vähältä. Vihdoin syöksyi härkä tiheään metsään, niin että oksikko
rusahti, ja hävisi sinne. Voitokkaana seisoi Jussi sankan metsän
reunassa, löi seipäällä kuusen kylkeä pitkin, niin että oksat
paukkuivat poikki ja metsä ryski.
"Häh!" karjasi hän lyödessänsä, löi toistamiseen täysin voimin ja
ärjäsi minkä jaksoi uuden:
"Hä-äh!"
Silloin osui tulemaan metsäpolkua myöten Änkkä-Antti, se sama, jonka
kurkkuun takertui sana joskus niin tiukasti, että tuli ulos vasta
monien turhien yritysten jälkeen. Hän tuli ongelta. Ryskeen kuultuansa
riensi hän paikalle juoksujalassa, ja nähtyänsä Jussi Purasen hutkivan
seipäällä metsää, ihmetteli, kokien parhaansa mukaan saada sanoja ulos
suustansa:
"Me... me... me... metsääkö sinä hu... hu... hu... hutkit?"
Jussi Puranen ikäänkuin hämmästyi, tai oikeammin ikäänkuin häpeili tätä
peliänsä, ja hellitti seipäänsä. Kohta kumminkin muuttui ujostelu
vihaksi. Miksi pitikin Änkkä-Antin siihen viskautua, juuri tällä
hetkellä! Sekin uusi ärsytys siis nyt vielä! Synkkänä istahti hän
kivelle, tavalliseen kumaraansa painautuen ja vaikeni. Änkkä-Antti
kertoi jotain. Puranen myrtyi. Nyt selitti jo Antti:
"Olin o... oo... oo... o... ongella ko... koko pä... pä... pä...
pä-päi... päivän... Pä... pä... pä... päivän!" korjasi hän vielä viime
sanan, aivan vaistomaisesti. Silloin murahti jo Jussi Puranen
halveksivana:
"Tulee tuota nyt tuommoista päpätystä pässin parrastakin."
Tietysti Änkkä-Antti siitä suuttui, sillä hän oli arka viastansa.
"Mi... mi... mi... mi... mitä!" änkkäsi hän jo uhkaavana, aivan
oudostuneena. Mutta Jussi ei voinut hänelle antaa sopimattomaan aikaan
tuloa anteeksi, ja matki ylenkatseellisesti:
"Ka si, si, si, si, si, sitä!"
Nousi kinastelu. Mielet kuumenivat. Jussi Puranen pisteli sanoilla
synkkänä. Vihdoin suuttui Änkkä-Antti, niin että kirosi:
"Pa... pa... pa... pa... pa... paholainen!"
"Ja emälampaankin saparon alta sitä tulla papattaa tuommoista papua",
pisti Jussi siihen entistä ilkeämmin ja myrkyllisemmin. Änkkä-Antti
siitä kiivastui lopullisesti, sieppasi miltei tyhjän kalasäkkinsä
olallensa ja lähti pois nopeasti, säkki suorana selässä, uhitellen
lähtiessänsä:
"Minä lähden po... po... po... po... po... pois!"
"Popota, popota vain matkaasi!" ärsytti siihen Jussi Puranen ynseänä,
halveksivasti, täyttyi ylenkatseesta ja kuului vieläkin äännähdys,
Rämekorven kansallisin, äärimäisen ynseyden ilmaisu ja sitte istui hän
taas sisukkaana, niin täysinäisenä kuin synnin tähden ahdistuksiin
joutunut ihmismieli.
Tovin istui hän niin, nousi sitte hänkin, viskasi seipään kauvas
ryteikköön ja lähti astua mullittelemaan kotiansa kohti.
* * * * *
Päivä alkoi jo kallistua iltaa kohti. Rämekorven suopurnut huoahtelivat
jo viileyttä. Hongikossa soi kaiku heleämpänä, iltapäivän äänellä.
Varikset näyttivät mietiskelevämmiltä ja suot autiommilta, kun hän
painoi kotiansa kohti.
Ja mitä likemmä mökkiänsä hän saapui, sitä täydellisemmin hän
äkämystyi. Hän äkämystyi jo kaikille sekaisin, puolueettomasti. Kerta
toki jaksoi hän vielä erottaa vaimonsa Karoliinan muista: Kotiveräjällä
hän näet muisti sen aamupäiväisen kertomuksen siitä "onnenhyrrästä",
sydäntyi siitä häneen ja vannoi Karoliinaa uhkaillen:
"Mutta yritähän nyt, kun olet jo vihitty, niin näet, kuka se on vaimon
pää ja kuka se on Jussi Puranen tässä talossa!"
Eikä sisu tahtonut antaa mennä oitis tupaan. Hän puuhaili hetkisen
pihalla, ikään kuin toivoen Karoliinan tulevan häntä kutsumaan,
vaikkapa kahvia juomaan. Hän odotti sitä kuten lapsi äitinsä
sovitteluja, odotti, mutta turhaan.
Vihdoin hän läksi tupaan. Karoliina veisteli siellä pärehalosta
sytykelastuja. Jussi Puranen katsahtaa muljautti tuohon
vankanpuoleiseen pärehalkoon, ja sekö vai muu lie vaikuttanut häneen
niin tyynnyttävästi, että hän istahti äänettömänä penkille, samalle
paikalle josta oli lähtenyt, ja painui entiseen asentoonsa.