Oikeastaan hänellä, hääpäivän sankarilla, oli nyt jo nälkä. Olihan
päivällinenkin jäänyt syömättä ja odotti yhä pöydällä, ja nyt oli jo
illallisen aika. Mutta ei hän vain voinut työntyä pöydän taakse.
Semmoinen tuntui samalta kuin tunnustaa itsensä, oma sisunsa
voitetuksi. Samapa sitte, oliko voittajana oma vaimo tai muu maailma.
Ei liioin Karoliinan sisu antanut kehoittaa häntä syömään.
Mutta torailu oli hiljaksensa edistynyt, Jussiltahan se tosin kävi ylen
hitaasti, mutta toki siksi, että vireillä pysyi. Ja minkä se
hitaudessansa menetti, sen voitti se katkeruudessansa. Kyntöhärkä teki
aivoissa lujaa työtä.
Ja aivan itsestänsä oli se tora alkanut. Jussi jauhoi mukamas äskeistä
aviorikosasiaa. Karoliina puolustautui ja Jussi antoi vastoin parempaa
tietoansa hänen olla juuri siinä luulossa, että hän oli mustasukkainen.
Olihan silloin niin otollinen tilaisuus jauhaa Hyväkkäästäkin.
Ja lopulta tuskastui jo Karoliina tyyten, Kuka nyt voikaan moista
kestää koko päivän. Vanha, totuttu aviotapa oli hänellä apuna. Hän pani
jo kovan lujaa vastaan. Kerran hän jo riiteli ja paasasi hyvän tovin
aivan kovana ja lopetti pauhaten:
"Sattuuhan tuota nyt riitaa ja toraa elämässä jokaiselle, mutta kun
nyt satuttaa sen juuri täksi vihkimispäiväksi, jota ei ole toki
mustalaisenkaan almanakassa torapäiväksi merkitty!"
Niin todellakin, ynseänä lisäsi hän halveksuen:
"Niin, tämä nyt vasta mies on!"
Ja hän ryhtyi karttaamaan ja karttasi suutuksissaan, niin että piinahka
oli revetä kartoista irti. Hetkisen hautoikin Jussi nyt ääneti. Ei
löytänyt sanoja. Mutta sitte alkoi hän taas jauhaa, kuin itseksensä
puhuen, jurnaten yhä samaa.
Silloin leimahti Karoliina. Hän viskasi kartat nurkkaan niin että
sinkosi, nousi uhkaavana ja saneli:
"Pahan hengen turjake!"
Hän astui miestänsä kohti ja vannoi:
"Sanoppas nyt vielä, jotta minä olisin Hyväkkään kelkassa...
mokomankin... pty-hui... mokomankin" -- taas hän sylkäsi -- "mokomankin
_rallattaja_-ketaleen, jota ei kunnon akka korjaisi ei naurismaan
aidaltakaan... Pty-hui, en paremmin sano!"
* * * * *
Oikeastaanhan todellakin on niin, että nämä aviolliset riitapäivät
ilmestyvät aivan itsestänsä, odottamatta, kuten purkupäivät. Ne
kestävät aikansa, tavallisesti yhden päivän, ja painuvat pois yhtä
huomaamatta kuin ilmestyvätkin, kuten paha ilma menee ohi. Ei niitä
todellakaan ole merkitty almanakkaan, ei mustalaisenkaan almanakkaan.
Kukapa avio-onnea maistanut jo ei tätä kaikkea tietäisi. Kukapa ei
olisi kokenut näiden päivien puhdistavaa voimaa.
Niin alkoi painua tämäkin torapäivä. Nyt, kun kaikki oli Jussi
Purasessa huipussansa, alkoi se lakastua, väsyä, kuin lapsen
juonittelu. Sitä lakastumista edisti, tai oikeastaan sen pani alkuun,
Karoliinan äskeinen syleksiminen, kun se halveksi Hyväkästä. Se oli
Jussille joku lohdutus. Olihan hän nyt toki löytänyt lähimäisen
vainiosta rikkaruohon eikä täysinäistä tähkäpäätä. Lisäksi oli
illallinenkin syömättä ja vatsa muistutti, että leppymisen ajalla oli
jo kiire.
Mutta hän ei vain päässyt sovinnon alkuun.
Ja Karoliina oli sillä välin paistanut makkarat. Hänkin oli äskeisen
kohtauksen jälkeen alkanut paljon lauhtua, pani makkarat pöydälle aivan
sysäämällä ja äyskäsi:
"Siinä on... Ala siinä märehtiä!"
Mutta ei. Nälkäisellä Jussi Purasella ei näyttänyt olevan ruokahalua.
Karoliina kävi ulkona, pauhaili ja uudisti, nyt jo kovaäänisesti
ärjäisten:
"Etkö sinä kuule!... Jotta ala syödä tellätä siinä!"
Turhaan. Karoliina puuhaili taas hyvän tovin ja nyt hän suuttui ja
riiteli:
"Vai mahako sinulta jo putosi... kun et ala sitä rumpuasi täyttää?"
Ja kun Jussi ei vieläkään hievahtanut, teki Karoliina ruton lopun,
ilmoittaen lyhyesti:
"No, kun et syö niin ole syömättä!... Kaikkia turjakkeita tässä vielä
ruusaamaan ja rukoilemaan!"
Ja hän ryhtyi karttaamaan rauhallisena, aivan kuin tavallisissa
oloissa. Se käänne oli Jussi Puraselle odottamaton. Hän ei tiennyt
miten päästä alkuun ja saada riita oikealle, sopuun johtavalle tolalle.
Sitä hän hautoi nyt ja syventyi yhä synkemmäksi. Hän odotti, että
Karoliina ehkä sittenkin vielä alkaisi riitelyn itse, mutta turhaan.
Vaimo pysyi nyt päätöksessänsä.
* * * * *
Niin istui hän: äänetönnä, täysinäisenä, noin tunnin verran ja koetti
voittaa itsensä, päästäksensä juonittelun alkuun. Ei koskaan ollut se
alku vielä tuntunut niin vaikealta kuin nyt. Hän ähki ja puhki, mutta
turhaa tuntui kaikki olevan.
Mutta muukaan ei auttanut. Muuta pelastusta ei ollut. Kokoontunut
henkinen aines vaati poispääsyä. Pakahtuman täytyi puheta.
Ja nyt se puhkesi: Jussi Puranen katsahtaa muljautti pöydällä olevaan
ruokaan ja pisti vaimoansa ilkeydellä:
"Ka syöttäisit sitä Hyväkästä... Kun sen onnenhyrräkin kerran on niin
rakas!"
Vasta silloin hoksasi Karoliina, mistä koko tämä hääriita oli alkunsa
saanut. Nopeasti etsi hän Antti Hyväkkään "onnenhyrrän" ja äsysi
oudostuneena:
"Tuostako se nyt sitte onkin koko päivän jauhanut sitä pirunmyllyään...
en paremmin sano!"
Hän viskasi kapineen Jussin eteen ja ynseili:
"Siinä tuo nyt on... Tavallinen väkkärä!... No, jo on mies!"
Ja todellakin! Se oli tavallinen pikku väkkärä. Mutta se oli osunut
Hyväkkäältä tulemaan niin herkkä, että pyöri pienemmästäkin tuulen, sen
"tyhjän" henkäyksestä, jäänyt sattumalta taskuun ja siten tullut
annetuksi Karoliinalle.
Ja siinä se nyt oli koko "onnenhyrrä" Ynseänä halveksi Karoliina
toistamiseen:
"Siinä tätä on mies! Kun otappa jo nyt jo väkkärästäkin!"
Ja nyt istui tämä Pohjolan omaitsensä hieman miltei nolona,
kyynäspäihinsä nojaten, selkä pitkänä aivan ja väkkärä nyt melkein
siinä nenän alla. Salavihkaa väänsi hän siihen aina jonkun silmäyksen,
sylkäsi pitkän tupakkasylyn.
Ja nyt odotti hän myös jotain lisää, niin että pääsisi jatkamaan ja
siten tyhjentymään, sulamaan. Hän odotti sitä vaistomaisesti, luonnon
pakosta.
Mutta ei Karoliina jaksanut. Silloin toivoi hän, että tultaisiin vaikka
kutsumaan Hyväkkään talkoihin, jotka olivat huomenna. Saisihan siitä
puheenaiheen, joka avaisi tien.
Mutta ei tultu. Häntä alkoi painostaa. Lopulta ei ollut muuta neuvoa
kuin yrittää taas päästä puheen alkuun jurnuttelulla, kuin ärsyttäen;
siinä ärsytyksessä oli nyt tosin jo sovinnon henki.
Mutta me jätämme sen kuvailun. Sillä kukapa meistä ei omasta
kokemuksestaan tietäisi, miten vaikea on meidän karkoittaa
metsäpirumme, silloin kun mieli tekee se pois ajaa, kun nälkäinen vatsa
huutaa sen häätämistä. Me jätämme sen kuvailun siitäkin syystä, että
tuommoinen sisimpien taistelujemme paljastaminen ei meitä miellytä,
vaan saa meidät kieltämään oman itsemme, huudahtamaan: herra, en tunne
minä tätä mautonta miestä, enkä tiedä mitäs sanot.
Ja aivan oikein: kernaammin toki n.s. omaitsensä, vaikkapa Sisilian
camorristi, tai Neapelin lazzaroni kuin tämmöinen sitäkin omaaitseämme
likeisempi lähimäinen, meikäläinen metsäpiruansa vastaan taisteleva
mauton Jussi Puranen.
Mutta pieni jälkiriita tuosta sovintoon pyrkimisestä toki sukeutui.
Vihdoin kyllästyi Karoliina tyyten koko asiaan. Oli jo maatamenon aika.
Hän oli läpeensä väsynyt. Ruoka oli pöydällä koskemattomana.
Ja silloin päätti hän ja lausui kuin itsekseen rutosti:
"Ja se tässä sinun kanssasi riidelköön koko yön!... Makaamaan rupean ja
jurnuta nyt siinä yksinäsi vaikka tuomiopäivään asti!... Mokomakin
luojan mieliharmi!"
Ja oitis valmisti hän vuoteen ja laskeutui levolle, kuten aivan
tavallisissa oloissa. Jussi Puranen näki nyt asian sotkeutuvan ja
kiirehti saamaan siihen semmoisen käänteen, että Karoliina ennen maata
menoa houkuttelisi hänet ainakin syömään. Siinä tarkotuksessa vetäytyi
hän penkille mahallensa, muka nukkumaan, toivoen Karoliinan rupeavan
häntä säälimään ja nähdessään hänen rupeavan nälkäisin mahoin
makaamaan, rukoileisi hänet syömään.
Hän odotti. Ei. Karoliina oli jo alushameisillansa. Silloin koki hän
johtaa asiaa. Penkillä mahallaan lojuen hän siinä jurnusi
tarkoituksella:
"Osaisi ne nyt muutkin väkkärän tehdä ... eikä vain Hyväkäs!"
Ei vastausta. Karoliina tekeytyi jo nukkuvaksi. Jussi yritti vieläkin,
jurnuten:
"Ei tuossa mikään konsti olisi... Yhden väkkärän teossa."
Kaikki turhaa. Karoliina kaivautui peitteen alle. Jussia suututti. Hän
yritti vieläkin, jurnuten, sovintoa hieroen:
"Mutta tottapa sitä ei silloin miestään rakasta, kun ei ole siitä
tietävinäänkään."
Niin. Totisesti hän sanoi niin. Karoliina käänsi kuvetta, niin että
tuli selin häneen. Hän oli kuin lyöty. Hän aavisti, jo että hän joutuu
tappiolle. Vielä hän toki yritti, pistellen:
"Mutta mitä häntä sitte minusta huolitkaan... kun kerran toinen on niin
imelä!"
Siinä oli jo semmoista nurkuvaa, että miksi olet kylmä? Miksi et
rakasta? Kultani! Ja hän muljautti, nähdäksensä vaikutuksen. Hän
näkikin sen: Karoliina peittäytyi umpikorviin ja kuului jo nukkuvan
säännöllinen kuorsaus.
* * * * *
Ja nyt oli hän yksin, hylättynä. Se metsäpirukin oli jo riisunut
sarvensa hänessä. Hän väänsi silmää Karoliinaan. Se näytti nukkuvan.
Varovasti, ettei vain vaimo heräisi, otti hän väkkärän, tarkasti sen,
puhalsikin siihen. Todellakin! Miten herkkä se oli hänenkin
hengellensä, puhalluksellensa! Oitis mukautui, alkoi pyöriä. Hiljaa
pisti hän sen paikoillensa ja vaikeni. Eihän olisi ollut kenelle
juonitellakaan.
Siinä se siis oli nyt koko asia! Miten kaikki oli tapahtunut, miten hän
oli johtunut hääpäivänsä myrkyttämään, sitä ei hän tutkinutkaan. Aina
hän tämmöisissä tapauksissa armahti sitä hidasta älyjuhtaansa: ei
ruvennut sitä turhilla kysymyksillä vaivaamaan, ei sälyttämään sen
harteille sitä kuormaa, jota se ei kuitenkaan olisi kunnolla kantaa
voinut.
Ja mitäpä tutkimista siinä olisi ollutkaan, sillä luonnonihminen on
kaikessansa viaton, ihailtava nurjissa puolissaankin.
Kauvan istui hän, syleksi, tupakoi, suli. Hiiret nakertelivat jo
öisissä askareissansa. Lutikat ja russakat puuhailivat yötöissänsä.
Ulkona äännähteli ruisrääkkä. Oli jo puoliyö, tämän liedon Lemminkäisen
lemmenmaailman salatuin, runollisin hetki. Häntä alkoi vaivata nälkä.
Karoliina kääntyi toiselle kupeelle ja kuorsasi sikeässä unessa. Jussi
Puranen kuunteli ja tarkkasi, onko uni jo niin todellista, raskasta,
että Karoliina ei heräisi, jos hän nyt niinkuin varkain söisi.
Ja siinä istuessa, kun tarkkaaminen käänsi ajatukset pois siitä
synkästä asiasta, ja kodin, sen russakoiden ja lutikoiden ja hiirien
tuttu, veriin painunut rauhallinen yönrunous vaikutti, suli mieli
lopullisesti. Sappi vuoti jo rauhallisesti ja alkoi helpoittaa. Hän
tuli vakuutetuksi, että Karoliina makaa tosissaan, tarttui tuppeensa,
työntyi pöydän taa, söi tukevasti, riisuutui, pani mällin, sylkäsi ja
laskeutui hiljaa levolle, kupsahti nukkumaan oman Karoliinansa viereen,
sen selän taa.
* * * * *
Rämekorven yllä kaareili kesäyön taivas rauhallisena. Tähdet nukkuivat
sen sineen uponneina. Kelmeä kuu sieltä vain heijasti hiljaa.
Ja nyt nukkuessansa näki nokinen Jussi Puranen omituisen unen: Hänen
tupansa katolla pyöri riuvussansa se "onnenhyrrä", Hyväkkään keksimä
väkkärä. Se pyöri niin tuhannen vinhasti ja niin herkästi, että tuulipa
jos mistä, niin aina se osasi asettua sen kanssa yhteistyöhön, vaikka
itse olikin niin vääräsukainen.
Ja pyöriessänsä käytti se jotain omituisia rattaita ja pyöritti kiviä,
ja niiden kivien välistä valui jyviä, parasta ruista hänen aittaansa,
niin että kaikki täyttyi, Ja alkoi jo hukuttaa ruistulvaan koko talon.
Hän aivan hätääntyi ja huusi monille työmiehillensä korkealla rikkaan
isännän äänellä:
"Tehkää helvetissä uusia aittoja ja sukkelaan, tahi tähän rukiin
paljouteen pakahtuu!"
Ja miehet tottelivat. Uusia aittoja nousee ahot täyteen. Väkkärä, se
"onnenhyrrä", pyörii yhä vinhemmin, aivan vimmatusti. Se pyörii
iloisena, riemastuneena kuin rallattava tyttö, ja rukiin tulo on ihan
jumalaton.
Ja sitte muuttui uni. Hän on olevinansa jo tulevassa elämässä,
taivaassa, on rikas, ruista ovat sadat aitat täynnä. Hän on juuri
syönyt vahvan aterian, ruishuttua jumalattoman ison vadillisen ja ison
pytyllisen piimää, ja ajaa nyt siellä taivaassa myllyyn. Se jyväkuorma
on iso, oikea vuori. Siinä on satoja säkkejä, ja hevonen on sitä mukaa.
Hän loikoi sen jyväkuorman päällä mahallansa, tyytyväisenä, kuten rikas
isäntä ainakin. Kylläiset pakarat ovat siellä takapuolella rinnatusten,
tyytyväisinä kuten kaksi syötettyä porsasta, jotka makaavat
ruokalepoansa vierekkäin, sovinnossa. Ja samoin elelee hänkin
sovinnossa Antti Hyväkkäänkin kanssa ja juuri siksi on hänellä nyt
henkisestikin niin hyvä olo.
Niin ajaa hän Hyväkkäänkin talon ohi. Sen väki on ulkona.
Välinpitämättömästi potkaisee hän silloin kuormasta niille jyväsäkin...
kolmannen... hyvin monta... kuin ohimennen, mahallaan lojuen, hevosen
jatkaessa kulkuaan... Kengän kärellä vain nykäisee säkit putoamaan.
Hyväkkään väki rientää niitä korjaamaan, on kiitollinen ja hän on
autuas, kun on saanut tehdä hyvää.
Ja silloin alkavat enkelit veisata, katsovat hänen hyvää työtänsä ja
hänen jyväkuormaansa, ja se huriseva väkkärä paistaa nyt suuressa
korkeudessa kirkkaana autuudentähtenä.
Siihen veisuuseen hän heräsi ja mietti unenpöpperössä ollen tätä
omituista untansa. Hän mietti sitä epäselvästi, kunnes taas nukkui.
Mutta aamulla, kun hän heräsi ja muisti unensa ja tuo väkkäräjuttu
tuntui nololta, voitti hän luontoansa sen verran, että pääsi jo puheen
alkuun ja silloin käski hän Karoliinan mennä Hyväkkään talkoihin
auttamaan naapuria.
Se oli ensimäinen oire. Ja niin alkoi tästä osuustoiminnan, yhteis- ja
heimoushengen terveestä, voimakkaasta sinapinsiemenestä kasvaa se
yhteistoiminnan puu, jonka ennustetaan tulevan suurimmaksi kaalien
seassa.