Jotenkuten selvisi toki äskeinen selkkaus. Pitkän kinastelun loputtua
hyppäsi Hartikaisen Pekka kärreihinsä, löi hevosta ja hihkasi. Karrien
korit reuhkasivat hevosen ravatessa täyttä ravia ja Pekka hoilasi taas
samaista Antti Hyväkkään rallia "Rimpariir on rimmut".
Ja entistä mustempi ajettuma vaivasi nyt Jussi Purasen mieltä.
Äänettömänä, synkkänä ja nokisena astua purasi tämä Pohjolan
gentlemanni nyt tietä pitkin ukko Hartikaisen taloa kohti, kostamaan
ukolle, ja sitä tietä Hyväkkäälle. Hän päätti kieltää ajamasta hänen
tietänsä myöten. Housujen takapuolet vain veppasivat tasaisesti,
säännöllisesti, kun tämä Rämekorven metsien syvyydestä ilmestynyt
olento astua pyöritteli metsätietä myöten Hartikaisen taloa kohti.
Niin työntyi hän Hartikaisen tupaan äänettömänä, sydän täysinäisenä,
kasvot tahraisina ja istahti, hieman ikäänkuin ähkyen, täynnä
_isännän-henkeä_. Ukko Hartikainen hakkasi tupakkaa. Kun vieras oli jo
tovin istunut, alotti Hartikainen puhelun tiedustelemalla, hokien:
"Kuuluuko sitä vielä mitä?... Kuuluukos... kuuluukos sitä mitä,
Jussi-kuoma?"
Ei antanut Purasen sisu vastata. Päästäksensä siitä tehtävästä, otti
hän lattialta tikun ja kaiveli sillä hammastansa, sylkäsi sitte ja
viskasi samalla tikun pois. Ukko Hartikainen ei oikeastaan
odottanutkaan vastausta, sillä tupakanhakkuu kiinnitti hänen
ajatuksensa. Hetken kuluttua rupesikin hän siinä työnsä lomassa
puhelemaan, virkkaen kuin ohimennen arvelemalla:
"Vai ei sinulle mitään niin kuin ota ja kuulu?"
Hän hämmenteli hakkauksiansa ja ryhtyi sitte vilkkaasti puhelemaan:
"Minulle tässä sen sijaan otti ja sattui sitäkin kuulumista hyväkästä,
kun... kun se näet tää Hyväkkään... tuon Antti Hyväkkään härkä-mullikka
otti ja niin kuin suuttui."
Siis taaskin Hyväkäs! Taaskin Hartikainen kopisteli välillä
tupakka-pölkkyä, jatkoi työtään ja vilkastuen jatkoi:
"Niin tää syötävä... tää Hyväkkään mullikka kun otti ja heittäytyi
vihaiseksi ja kun yht'äkkiä otti ja hyökkäsi minun päälleni... Siinä
Timoskan veräjän kohdalla hyökkää ja meinaa... puskea, meinaa tää
Hyväkkään mullikka... Mutta minä ojaan."
Hän oli siinä työssään yhtenä puheen vilkkautena, toisteli hokien ja
jatkoi:
"Ojaan... ojaan minä..."
Vieras tuskin viitsii kuunnella; niin on ynseä.
Toinen jatkaa:
"Hyppään vesiojaan pitkäkseni ja arvelen... tälle niin kuin mullikalle
arvelen, jotta puske nyt, jos sinun niin kuin mielesi tekee... Onko
sinua, Jussi, milloinkaan mullikka puskenut... tahi niin kuin
hätyyttänytkään?" käänsi hän äkkiä puheen.
Mutta Jussi ei äännä. Kumarassa istuu ja sammuksissa oleva piippunysä
lerppuu taas kylmillään ikenissä. Hartikainen jatkaa:
"Ei siitä sen ruojan puskemisesta mitään iloa niin kuin olisikaan...
niin kuin tään härän puskemisesta tarkotan, ja siksi minäkin ojaan."
Ei hän ajatellut puheen sisältöä, mutta antoi vaan tulla. Hän jatkoi
kuin härän menoa ja asiaa oudostellen:
"Entäs tää mullikka... tää Hyväkkään mullikka ryökäle, mitä tekee
silloin!... Kun minä virun ojassa, niin tää ottaa ja suuttuu yhä
julmemmin ja möyryää ja rupeaa puskemaan kantoa... niin kuin tään minun
sijasta rupeaa kantoa puskemaan."
Hän olisi kertonut tämän asian aivan yksityiskohtia myöten loppuun
asti, jos työtä olisi jatkunut. Mutta tupakat olivat jo kylliksi
hienot. Hän alkoi koota niitä seulaan, ryhtyi seulomaan ja lopetti
kertomuksen typistämällä sen lyhyeksi ilmoitukseksi:
"Ja siinä hän sitte mullikka vain möyryää ja puskee sitä kantoa..."
Jussi Puranen veti hieman sieramiinsa ja tunsi henkisesti paisuvansa,
eikä siis voinut ääntää. Hartikainen lopetti jo seulomisenkin, pani
tupakkaa ja kysyi äkkiä:
"No entäs kuin se on se sinun tamma?... Vieläkö hän yhä niin kuin
iukuu?"
Päästäksensä vastaamasta ryhtyi Jussi Puranen selvittelemään
piippuansa, puhaltaen posket pullollaan sen hikireikää auki.
Hartikainen sytytti silloin piippunsa ja jatkoi:
"Iukuihan se tämäkin meidän tamma nuorempana ollessaan, mutta se tää
meidän poika... tää Pekka, antoi sille sitte niin kuin ruoskaa."
Näin olisi jatkunut asiasta toiseen menoa, eikä Jussi Puranen olisi
ehkä jaksanut voittaa itseään ja päästä puheen alkuun. Nyt sattui toki
tulemaan talon emäntä, joka käski Hartikaisen mennä veräjiä tukkeamaan,
etteivät lehmät pääsisi peltoihin. Hartikainen johtui silloin
kyselemään vaimoltansa yhtä ja toista lehmistä, joten Jussi Puranen sai
aikaa hautoo puheen alkua.
Mutta vaikea vain oli se alku. Tuskin siitä olisi tullut mitään, jos ei
Hartikainen olisi jo valmistautunut lähtemään. Silloin täytyi Purasen
voittaa itsensä. Hän imasi savut, sylkäsi, kumartuen syvään, ja
murahti:
"Ja joutaisipa se poikasi tekemään oman tiensäkin..."
Hän lapautti välillä lapikkaittensa pohjilla lattiaa, puhalsi savua
sieramistansa ja jatkoi äskeistä lausetta:
"Kun kerran joutaa hevosta piiskaamaan ja laulamaan rekilauluja."
Ukko Hartikainen ei älynnyt asiaa, mutta tokasi jotain sanoaksensa:
"Ka joutaisipa hän tehdä... Mutta kun tässä on tämä sinun tie... tämä
oikotie, tarkotan, niin hitto hänestä koko tiestä... Uudesta tiestä,
tarkotan, hitto... Vai kuin sinä Jussi arvelet... siitä asiasta niin
kuin?"
Jussi Puranen ähki sanottavaa synnyttää vääntäen. Ei tahtonut tulla.
Hartikainen puuhaili ja aikoi jo lähteä sanoen jäähyväiseksi:
"Ka... no!"
Silloin oli pakko jatkaa. Jussi tuijotti lattiaan ja murisi:
"Ei tässä kukaan ole luotu pitämään toisille hollitietä... Niin jotta
laita oma tiesi!"
Hartikainen pysähtyi. Vähä vähältä pääsi hän Jussi Purasen
jurnutuksesta asian perille ja alkoi sovitella, selittäen: "Elä,
veikkonen, turhia ala!... Ei tää tie ajaessa kulu, ei hän myös niin
kuin lyhene... Niin kuin esimerkiksi tää leipä, jos häntä otat ja syöt,
niin hän, leipä, ottaa ja kuluu... ja loppuukin, kun häntä oikein
syöt... Mutta tää tie, aja häntä jos kuin, niin ei ota ja lyhene, eikä
kapene... tää sinunkaan tiesi tarkotan, ei lyhene ei niin kapene."
Silloin Jussi Puranen katsahtaa muljautti häneen ja murahti:
"Ka aja sitte Hyväkkään tietä myöten... Kun et omaasi viitsi tehdä!"
Hartikainen joutui ymmälle. Hän koki tiedustaa:
"Senkö Antti Hyväkkään?"
Jussi Puranen mietti mitä vastata. Hartikainen jouti siis jatkamaan
halveksivasti:
"Ei, veikkonen, hänellä... tällä Antti Hyväkkäällä, ole mitään tietä...
Ei hänestä ole koko miehestä muuta kuin housujaan kannattamaan... siitä
Antti Hyväkkäästä."
Hän aivan vilkastui toista morkatessaan ja sovintoa hieroen tarjosi:
"Paa, veikkonen, tästä tupakkaa... Pane palamaan hakkajaisia ja anna
tien olla ennallaan... Ei tää siinä vanhene ei rumene... Pane palamaan,
pane!"
Mutta ei. Jussi Puranen ei huolinut tupakasta. Hänen henkensä ei
sietänyt nyt sovintoa. Se synnytti jotain vaikeaa, umpimähkäistä. Nyt
sai hän toki jo toistetuksi pisteliään murahduksen:
"Aja, aja häntä sitte Hyväkkään tietä... niin sittepähän näet."
Hartikainen joutui aivan pulaan. Tie oli hänelle välttämättömän
tarpeellinen, ja ennen oli Jussi itsekin aivan käskenyt sitä
käyttämään. Olipa joskus sitä korjaillutkin aivan häntä varten. Mutta
nyt! Mikä menikin miehen päähän! Hätäillen, kuin oudostuneena, hoki
Hartikainen ihmettelyä:
"Elä veikkonen!... Elä nyt, veikkonen, joutavia!"
Mutta ei mikään auttanut. Taipumaton kuin paha taipumus oli Jussi. Eikä
edes selittänyt asian syytä, kun Hartikainen koki taivutella ja
sovitella:
"Elä... elä nyt, Jussi veikkonen"; raapi hän jo korvallistansakin.
Ja niin jäi Hartikainen tiettä. Eikä Jussi Puranen itsekään nyt edes
erityisemmin nauttinut voitostansa ja voimastansa. Hän oli vain
ennallansa täysi, ja niin työntyi hän ulos ovesta ja läksi
paluutaipaleelle.