Vihdoinkin pääsi Jussi niin pitkälle, että tamma oli aisoissa.
Yksinäisyydessä kynti hän nyt paloansa mäkirinteellä. Polttavan kuuma
ilma, joka oli aivan sulattaa, lisäsi mielen ärtyisyyttä. Se ikäänkuin
paistoi hänen sisuansa, kuten uuniin pantua leipää, ja sisu, jonka
äskeinen maantiekohtaus oli juuri paisuttanut yli reunojen, alkoi
kypsyä liiaksi.
Mutta onneksi oli toki hänen tammansa vihainen: se viuhautteli
häntäänsä, iukui jos asia niin vaati, tapaili puraista, jopa tiukan
tullessa potkaistakin. Sen oli kehittänyt semmoiseksi juuri se ainainen
taistelu, jota sen oli täytynyt käydä äksyä isäntäänsä vastaan. Ei niin
että Jussi olisi ollut tammallensa pohjaltansa kiusaava isäntä.
Päinvastoin. Hän syötti sitä hyvästi, ei säästänyt kauroja, sillä
tamman piti olla paremmassa lihassa kuin Hyväkkään ja muiden hevosten.
Mutta hän oli nyt kauvan ollut naimaton mies ja maailma häntä murjoi,
eikä ollut vaimoa, eikä muuta kenelle purkaa sisuansa, ja siksipä oli
hän sen aina purkanut tammallensa. Siitä se oli johtunut se alinomainen
sota, ja tästä tamman vihaisuudesta oli Jussi Puraselle nyt se hyöty,
että hän sai sen kautta tilaisuuden purkaa liikaa sisuansa tätä
taisteluun aina altista työtoveriansa kohtaan.
Työn alku oli kyllä ulkonaisesti jotakuinkin rauhallinen. Jussi Puranen
vain ähähteli joskus vihaisesti. Mutta sikäli kuin kyntö jatkui ja
kuumuus yltyi, paisui myös Jussin vihainen povi. Kun aura tarttui
juuriin, ärähti hän jo kirosanan ja kiskoi auraa irti täysin voimin
uhkaillen auralle synkkänä:
"Vaikka kädet revetkööt olkapäistä irti, niin lähteä sinun pitää
juuresta irti... tökerö!... Hä-häh!" lopetti hän ärjästen, hihkaisten
hevosensa taas käyntiin. Aurinko nousi yhä ylemmä. Hiki valui virtana.
Nokisista palopuista olivat nokeutuneet kyntäjän hikiset kasvot ja
vaatteet, niin että hän näytti miltei neekeriltä ja päivänsavu oli jo
tuketa silmät.
Ja sitä mukaa yltyi hänen mielensä ärtyisyyskin. Nyt hän soimasi ja
haukkui hevostansa. Kerta, kun tämä tuskastuneena pysähtyi kuopimaan
turvallansa vuohistaan, ei hän enää sitä sietänyt, vaan antoi tammalle
patukkaa ja kiroili:
"Häh!... Joko siinä happanamaan seisahdut... Kaakki!"
Mutta silloin viuhautti tamma häntäänsä, luimisti vihaisesti ja kiskasi
auraa niin rajusti, että juuret katkeilivat ratisten, aura kimposi
koholle palosta ja tamma alkoi harppailla vakoa pitkin aika roimin
askelin. Jussi Puranen koki hanttuuttaa perästä, aurasta kiinni pitäen,
sitä takaisin kiskoen ja sadatellen:
"Prtuu!... Prtuu, paholainen... Hähäh!" ärjäsi hän taaskin,
karjaisemalla aivan, kun tamma ei totellut.
Ja tamma pysähtyikin, puistalti äkäisenä päätänsä ja alkoi päristellä
ja kuopia kuin paarmojen käsissä tepastellen. Jussi Puranen menetti
malttinsa. Äkäisesti tökkäsi hän auran paloon kiinni, mennä kaapasi
nopeasti tamman eteen, ja ollen jo kuin sokeana vihasta, löi sitä
nyrkillä otsaan, ärjäisten:
"Saakelin koni!"
Mutta silloin suuttui tamma ja yritti puraista, lekauttaen samalla
takapuoltansa ikäänkuin potkaisua varten. Alkoi tavallinen ilmisota,
tammalle ennestäänkin jo niin tuttu taistelu. Jussi väisti puraisun.
Hän sieppasi kyntövitsansa, asettui loitomma tamman eteen, hieman
syrjään ja uhkaili:
"Saakeli vie, jos tällä patukalla vetäsen, niin sinun pitää tietää,
kuka minä olen."
Tamma aivan kurotti kaulaansa jo, yrittääkseen siepata hänet
hampaisiinsa, väläytti hampaitansa ja yritti taaskin potkaista,
lekauttaen takapuoltansa. Jussi väisti nytkin, mutta jatkoi entistä
ankarampana, tosissaan tenäten, selitellen oikeuksiansa:
"Sinä muista, että minä olen isäntä talossa... Minä omistan koko tämän
verotalon, ja vaikka annan sinut tappaa, niin kellään ei ole mitään
sanomista, sillä minun ovat talon kiinnekirjat... Kuuletko!" ärjäsi hän
lopuksi ja uhkasi patukalla. Nyt tamma jo yritti hyökätä päälle, mutta
aura oli niin lujassa kannossa kiinni, että se esti. Jussi yltyi. Hän
myskysi jalkaa polkien, tosissaan vannoen:
"Se pitää nähdä, kun minä kerran tallissa voitelen sinut tällä
patukalla!... Niin tokkohan silloin iukaiset... Prtu-so!" karjasi hän
taas lopuksi ja yritti lyödä syrjästä käsin.
Mutta nyt tuskastui tammakin lopullisesti. Se koki saada komentelevan
miehen hampaisiinsa. Mutta aura piti kiinni. Jussi väistyi syrjään ja
korvat luimussa pyöri tamma perästä, niin että kiinni tarttunut aura
kääntyi kuin olisi pyörinyt navan päässä, ja niin pyörittiin ja
metelöittiin keskellä nokista palorinnettä. Se näky oli aivan komea.
"Minä olen isäntä!... Prtu-so!" karjui Jussi ja sipasi jo syrjästä
tamman kupeeseen patukalla.
Mutta silloin iukasi tamma, luimisti suuttuneena, ja viuhautti
häntäänsä sekä yritti aivan karkaamalla hyökätä päälle.
"Sa... saakeli!" raivostui siitä Jussi ja syrjään väistyen sipasi
uudestaan tamman kuvetta vitsalla. Mutta nyt oli tamman mitta täysi. Se
potkasi niin että jalat sattuivat auran-ojasten poikkipuuhun. Siitä se
aivan raivostui, iukasi, potkasi uudestansa ja riuhtasi auraa
semmoisella voimalla, että kainalovitsat rusahtivat poikki, sahrat
irtaantuivat aisoista, koko aura hajosi pirstaleiksi, ja täyttä ravia
painoi nyt sydämistynyt hevonen tyhjien aisojen kanssa paloa pitkin,
loikkasi matalan veräjän yli ja läksi täyttä laukkaa painamaan kotia
kohti. Pulleahko Jussi Puranen juosta väänsi perästä, äsyten kiireessä:
"Prtuu!... Prtuu, paholainen!... Ptruu, sen vietävä!"
Turhaa. Veräjän luona hän pysähtyikin äkkiä, hengästyneenä, kirosi ja
vannoi:
"Mäne vaivatta!... Juokse nyt vaikka maailman loppuun... mokomakin
konkari!"
Hengästyneenä, suuttuneena paiskasi hän hattunsa maahan. Ja vasta nyt
hän huomasi tajuisesti, että oli kuumuudesta aivan tukahtumaisillansa.
Hiki valui pitkin ihoa. Niska oli punaiseksi palanut. Hän äkämystyi
auringolle: itsepintaisena istahti hän paksun puuntyven päälle,
paraaseen paahteeseen, niska aurinkoa kohti, ja vannoi myrtyneenä
auringolle:
"Paahda nyt!... Porota niin jotta saat kyliäsi!... Vaikka koko niska
polta!"
* * * * *
Hän istuu kauvan. Aurinko paahtoi aivan kuin uhalla. Vihan ja mielen
myrteymän umpimähkäiseen paljouteen hukkuivat jo sivuasioiden
yksityiskohdat: tamma, aurinko, Karoliina, koko maailma. Hän tajusi
vain himmeästi, että hänelle on tapahtunut joku paha, jonka johdosta
hän on nyt täysi. Tai oikeastaan ei se ollut enää mitään tajuntaakaan,
vaan jotain vaistoa, kuin savuihin tukahtunutta, ja se umpimähkäisyys
tavallaan hieman helpotti hänen oloansa.
Mutta vihdoinkin nousi hän ja lähti astua väännättelemään tietä pitkin
kotiinsa päin. Se tie oli oikeastaan hänen yksityinen metsätiensä,
vaikka hän oli sallinut naapuriensakin sitä käyttää oikotienänsä.
Sillä oikeastaanhan hän ei ollut kitsas, ei paha naapurille. Monesti
oli hän muun muassa kuvitellut, miten mukava olisi, jos hän olisi
oikein rikas isäntä ja Hyväkäs ja muutkin, mutta ainakin Hyväkäs,
köyhiä. Ison jyväkuorman päällä loikoen ajaisi hän kylläisellä
hevosella pitkin kylätietä myllyynkin. Hevosensa pysäyttäisi köyhän
Hyväkkäänkin tuvan edessä, viskaisi ynseästi, välinpitämättömästi, kuin
ohimennen, täyden jyväpussin kuormasta Hyväkkäälle, äännähtäisi:
"tuoss'on sullekin!" Ja miten Hyväkäs silloin hämmästyisi, varsinkin
kun näkisi, että pussissa on parasta ruista.
Mutta hän ei olisi siitä tietääkseenkään. Mötköttäisi vain jyväkuorman
päällä, nykäisisi lihavan hevosen käyntiin, ja hevonen nyhtäisisi
raskaan kuorman liikkeelle niin että syvä, silmää hivelevä kuoppa vain
painuisi lihavaan lautaseen, mutta kuorma ei tuntuisi sen perässä.
Semmoista ja paljon muuta hyvää oli hän usein uneksinut.
Mikä autuus olisikaan olla kylän ainoa kunnon isäntä, se joka voi ja
tahtoo jokaista auttaa ja johon kaikki alati hengessä katsovat!
Mutta nyt ajoi se metsäpiru hänestä hetkiseksi sen hyvän hengen. Antti
Hyväkäs oli näet aikoinansa laittanut laulunkin, kuten Rämekorven
laulumailla oli tapa. Sitä laulua oli laulettu kylällä ja monesti oli
se seikka nostanut Jussissa mustan havenen.
Ja eikös juuri nyt taas aseta kohtalo niin, että tuo vanha, ja muilta
unohtunut laulu nousee haudastansa ja täyttää hänet pimeällä hengellä.
Hartikaisen aikamies poika, Pekka, ajoi näet tätä samaista tietä
myöten. Kuului jo kärrien rätinää. Kohta ilmestyi ajaja näkyviin.
Työkärrien korissa seisten hoputti hän hevostansa juoksuun. Huono
kärrinkori reuhkasi. Kärrit hypähtelivät kuopikkaalla tiellä. Pekka
veteli hevostansa ohjaksien perällä selkään ja lauloi sitä Hyväkkään
laulua:
"Rimparill' on rimmut
ja ramparill' on rammut
ja herrasmampsellilla."
Se puhkasi Jussin paiseen. Topakasti pysähtyi hän keskelle tietä ja
varotti uhkaavasti:
"Elä aja, kuule, päälle Hartikaisen poika!"
"Hei!" hihkasi vain Pekka, joka ei kärrien rätinältä kuullut varotusta,
löi hevostansa ja luullen Jussi Purasen aikanansa raivautuvan pois
tieltä, lasketteli tätä kohti.
Mutta ei, Puranen seisoi uhallakin paikallansa ja uhitteli:
"Ajappas päälle, tokko uskallat!"
"Pois tieltä!" hihkasi Pekka ja oli jo lähellä päälle ajaa.
"Koitappas!" uhkui vain Puranen tanakkana, rauhallisena seisten.
Ja nyt tapahtui onnellinen kohtaus, joka pelasti Purasen joutumasta
hevosen jalkoihin: Viisas hevonen näet pysähtyi niin äkkiä
töksähtämällä, että Pekka menetti tasapainonsa ja suistui hevosen
lautasen yli suin-päin tielle...
"Vieläkö ajat päälle!" nautti silloin Puranen voitostansa. Pekka
kirosi, hypähti pystyyn, syöksyi kuin pyörryksissä Jussi Purasen
kimppuun ruoska ojona:
"Sen perhana... Annanko tuosta!"
"Lyö... Lyö vain, jos luulet kukkarosi kestävän!" ähki Jussi Puranen
tietoisena siitä, että hän on tien isäntä. Tyynenä, sydän täynnä saneli
hän:
"Et taida tietää, kuka se on tämän tien isäntä... Niin että ajat kuin
vierasta tietä myöten", lopetti hän kuin ilkkuen, kutitellen.
Pekka älysi asian, ja se häntä aluksi hieman masensi. Tien isännän
rauhallisilla eleillä kopeloi nokinen Jussi Puranen tupakkavehkeitä
taskustansa, puhalsi piippua selväksi ja lisäsi pistävästi, sillä
Hyväkkään laululla pistäen:
"Taitaisi sinun kannattaa teettää omakin tie... Kun niin reilusti
kerran laulella kannattaa!"
Mutta vähitellen selviytyi Pekka ennallensa ja rupesi kerskumaan
vastaan. Sukeutui pieni, omituinen kinastelu. Jussi Puranen ähisi,
sydän täynnä, rauhallisena pysytellen, tietoisena isännyydestä. Pekka
joutui lopulta alakynteen ja rupesi koraamaan asemaansa ylimalkaisella
pöyhkeilyllä. Ruoska kädessä kehui hän:
"Saakeli soikoon, kun minä tuolla tammalla laskettaisin sileää tietä
myöten, niin ei siinä sinun tammasi saisi hajustakaan kiinni."
"Mhyy!" äännähti täysinäinen Jussi Puranen, kokien olla
välinpitämättömänä ja pysytellä tupakanpanoasiassa. Pekka vahvisti
kehuen uljaasti:
"No et kyllä pysyisi... Ja jos lasketteleisin tuolla tammalla vaikka
seinää kohti, niin puhki seinänkin se lentäisi kuin lintu!... So
tamma!" kiivastui hän lopuksi ja löi tammaa nyrkillänsä lautaselle.
Niin oli tämä tapaus heidät uudestasynnyttänyt. He kinastelivat
tosissaan kuten konsanaan luonnonlapset.