II.

Hän oli siis naimisissa.

Tavallisen käsityksen mukaan olisi hänen pitänyt olla onnellinen,

ainakin nyt, hääpäivänänsä, ilojen ja onnen päivänä. Mutta niin ei

käynyt. Lähimäisen luuloteltu menestys myrkytti nytkin hänen

elämänilonsa, herättäen hänessä sen ainaisen pimeän, synkän,

painostavan voiman: kateuden.

Liukas, kätevä Antti Hyväkäs oli näet näinä aikoina osunut sattumalta

joutohetkinänsä nahertelemaan erään pikkukorun, jota hän itse sanoi

onnenhyrräksi. Hän oli myös kuullut Karoliinan naimisiin menosta,

poikennut sen mökkiin, ja, leikkisä mies kun oli, oli hän tuon

pikkuisen "onnenhyrrän" antanut Karoliinalle kuin häälahjaksi. Hän

antoi sen mitään pahaa tai yleensä mitään tarkottamatta, kun se nyt

kerran oli sattunut taskuun jäämään, eikä ollut edes minkään arvoinen.

Salaperäiseksi tekeytyen oli hän sen käteen pistänyt ja leikkiä laskien

oli hän sitä tehdessänsä selittää hökeltänyt:

"Siin' on... siin' on, Karoliina, onnen hyrrä, joka pyörii jotta

hurisee, kun vain vähänkään tyhjä puhaltaa... Niin jotta -- taas oli

hän laskenut -- niin jotta, jos pysyt samalla tavalla sovussa miehen

kanssa kuin se hyrrä pysyy yhteishengessä sen tyhjän kanssa."

Ja Karoliina oli arvannut, että se on Antti Hyväkkään tavallista

leikkiä. Hän oli pistänyt tuon vehkeen myttyynsä, ja Hyväkäs oli

silloin sytyttäessään piippuansa vilkkaasti jatkanut:

"Kun vaan..."

Siinä oli hän aivan silmää hinkannut ja jatkanut leikkiänsä:

"Kun vain, Karoliina, olet miehellesi... tälle Purasen Jussille yhtä

kuuliainen ja nöyrä..."

Ja taas oli hän jotenkin iskenyt silmää, taas tehnyt jotain muuta

vilkasta, joka merkitsi että: Jos olet niin nöyrä miehellesi kuin tämä

onnenpyörä on sille tyhjälle, joka puhaltaa, niin että heti senkin

puhalluksesta alkaa hyrrätä jotta hyrisee, niin silloin on onnea

talossa eikä toraa koskaan, ei jouluherkuiksikaan.

Ja luonnollistahan se olikin ollut.

Mitään pahaa aavistamatta oli nyt Karoliina sattunut vihiltä tullessaan

kertomaan hänelle tämän onnenhyrräjutun ja se myrkytti koko hääpäivän.

Siis sattuikin taas Hyväkäs! Ei hän tullut sille mustasukkaiseksi.

Mustasukkaisuus olikin hänelle aivan vieras. Hän oli rakkauden asioissa

täysin vapaamielinen, alkuihminen. Hän oli siinä asiassa yhtä

suvaitseva kuin naurismaa-asiassa on vieraan naurismaan kävijä, joka

mahansa siitä täyteen saatuansa suo mielellänsä loput muille. Hän oli

siinäkin gentlemanni, metsäherra omalla tavallansa, hidas tosin, mutta

sitä varmempi unohtamaan Kyllikkinsä.

Mutta häntä alkoi vaivata se vanha tauti. Hän ei tiennyt, mikä

ihmekapine se onnenhyrrä oli. Mene tiedä minne saakka se nyt nostaa

Hyväkkään ja sen maineen! Se se alkoi häntä nyt vaivata ja herätellä

hänen povessansa piilevää metsän voimaa.

Ja oitis, jo paluumatkalla oli hän muuttunut. Aamusella ennen vihille

lähtöänsä oli hän käynyt lopettamassa paloaidan panon ja lähtenyt sitte

papin eteen työtamineissansa, silmiänsä pesemättä. Kasvoihin oli

nokisista aitapuista tarttunut jälkiä, joka ilmoitti, että hän

harjoittaa vielä kaskenpolttoa.

Semmoisena ajoi hän nyt kotiansa kohti työkärryissä. Karoliina istui

polvet pystyssä takapuolella, selin häneen, nyyttejänsä suojaillen, ja

hän itse sepäpuolella polvillansa. Ajatukset tekivät työtä hitaasti

kuin itsepäinen kyntöhärkä. Vakoa siinä kyllä jonkunverran tuli, mutta

ei mitään järin selvää. Hän hautoi sitä Karoliinan kertomaa asiaa.

Ja niin loppuikin puhelu jo paluumatkan alussa. Karoliina kyllä joskus

yritti, mutta miehen sisu ei antanut enää vastailla. Joskus hän jo

tapansa mukaan viskasi vihansa hevoseensa: nyhtäsi sitä ohjaksista

lujasti ja ärähti sille äksysti:

"Etkö siinä juokse... hyväkäs!" Niin toi hän nuorikkonsa kotiin. Hän

ajoi kuin puukuorman vetäjä, joka on jostain vastoinkäymisestä myrtynyt

ja ajaa kuormaansa kotiin äänettömänä, synkkänä kuten ruumiin vetäjä

ajaa kuormaansa kirkkomaalle.

Mutta päästiin sitä kuitenkin kotiin, ja nyt istuksi hän tupansa

sivuseinäpenkillä synkkänä, äänettömänä, kumarassa, sammunut piippunsa

ikenissä, vanhat lapikkaat ja työhousut jalassa, paitahihaisillansa,

työliivi vain päällä ja päässä se pimeä epäselvä painajainen. Eikä

siinä nytkään ollut edes pahansuopuuttakaan, ei rahtuakaan. Hänet oli

vain tuon lähimäisen menestyksen johdosta täyttänyt yhäti paisuva

mullinhenki. Metsäpiru asestautui: sarviutui hänessä. Miksi keksikin

Antti Hyväkäs taas senkin, sen hyrränkin! Miksi ei yhtä hyvin hän! Se

ajatus paisui ja pimeni nyt hänessä.

Mutta Karoliina ei sitä aavistanut. Hän hommaili ja aherteli kuin

konsanaan emäntä ja puheli välillä, saamatta tosin vastausta.

Vihdoin hän sai enimmät työt tehdyksi, tuvan kuntoon, ja kun nyt oli

hääpäiväkin, niin päätti hän hieman ikäänkuin levähtää ja puhua sanasen

siitäkin asiasta, vihkimisestä.

Ja nyt hän muistikin miten omituiselta oli tuntunut koko se meno: miten

juhlalliselta. Aivan oli korvissa humissut, kun pappi puhui, ja hän

seisoi sen edessä miehensä rinnalla. Hän istahti penkille, miltei

Jussin viereen, ja muisteli hänelle, puhelua alkaen:

"Oli se aika höyräys... tää vihkiminen!"

Mutta ei ääntänyt mies vastaan. Synkkänä katsoi lattiaan, kyynäspäät

polviin nojattuina, kylmille jäänyt piippu ikenissä. Karoliina jatkoi:

"Tokko sinä edes kuulitkaan, mitä se siinä luki?"

Se suututti miestä, tuntui jo miltei tungettelulta, mokoma tiedustelu.

Mutta hän ei ääntänyt. Syläistä suikkasi vain ja oli omaa synkkää

oloansa. Karoliina jatkoi muisteluansa siihen tapaan, vaikeni sitte

hetkiseksi, kun ei mies kuitenkaan äännähtänytkään, mietti jotain

välillä ja lisäsi sitte kuin itsekseen ja kuin oudostellen koko

vihkimistä:

"Kaikessa myllyssähän tuo saa ihminen olla jauhettavana... kun nyt

tässäkin vihkimisessä... Ja vielä vanhoilla päivillään!"

Ja sitte hän vaikeni asiasta. Ei hän edes oudostellut miehensä

vaikenemista. Mitäpä siitä! Olivathan he vanhat tutut. Hän ryhtyi

töihinsä ja hyräillä kiekutteli äskeistä vihkivirttä.

Mutta silloin alkoi muuttua miehen synkän mielen sävy. Äsken oli

Karoliinan puhelu suututtanut, tuntunut tungettelulta, nyt oli

päinvastoin. Hän toivoi Karoliinan jatkavan, että hän pääsisi alkuun ja

voisi purkaa sisunsa synkkyyden. Hän odotti sitä jatkoa ja synkkeni,

vihastui, kun sitä ei kuulunut. Hän oli taaskin oikkuinen lapsi.

Mutta turhaan hän odotti ja suotta hän hautoi. Karoliina vain aherteli

omissansa. Moinen huomaamattomuus alkoi jo kaivaa mieltä. Hän oli

valmis purkamaan sisunsa, mutta ei vain voinut vielä puheta, sillä hän

toivoi vieläkin Karoliinan alkavan puhelun.

Mutta turhaan. Aika kului. Vihdoin oli hän valmis, ei jaksanut enää

vaieta. Pistävästi, katse maassa, kuin itsekseen, murahti hän kuin

Karoliinan taannoiseen vihkimis-puheeseen vastaten:

"Ka mitäs häneen, myllyyn, sitte telläytyi... vihittäväksi... Kun sitä

nyt kuitenkin jo nau'ut!"

Hän aivan nautti pistostansa. Mutta Karoliinasta se oli vain tavallista

puhetta. Niinhän puhuttiin yleensä maailmassa. Hommaillessansa selitti

hän:

"Ka enhän minä sitä nau'u... Mutta muuten vain sanoin, kun se rovasti

sillä tavalla siinä saarnasi!"

Niin kuin se oli saarnannutkin. Erehdyksessä oli hän aivan niiannut.

Niin juhlalliselta oli kaikki tuntunut.

Ja sitte taas vaiettiin ja Jussi paisui, kun taaskaan ei päässyt sen

likemmä sitä sydämensä asiaa. Vaiettiin hetki jos toinenkin. Jo

yritteli Jussi jotain pistosta murahdella, kuten lapsi äitinsä

hemmotteluihin, ärsyttäessänsä. Mutta ei huomannut Karoliina niissä

vieläkään mitään outoa, mitään toran siementä. Talouspuuhatkin vielä

vetivät mieltä muuhun. Se kaikki taas paisutti miehen karvasta mieltä.

Ja silloin, kun ei muu näyttänyt tehoavan, päätti hän pistää aivan

myrkyllisesti, sillä "onnenhyrrällä" ja koko Hyväkkäällä. Hän

varustautui lähtemään ja murisi pisteliäästi, kuin äskeistä

myllypuhetta jatkaen:

"Ka mitäpäs tästä minusta... Toista se olisi ollut vihilläkin, jos

olisi ollut tää rikas Hyväkäs... onnenhyrrinensä."

Siinä se oli se isku! Aivan tuli nyt hieman helpompi olla. Hän nosti

oikean polvensa koukkuun, raapasi siitä pinnistyneestä pakarastansa

tulitikulla tulen aivan erityisellä kädenliikkeellä, sytytti piippunsa

ja työntyi ulos tuvasta.

* * * * *

Ja nyt loisti hän ulkona kuuman kesäpäivän kirkkaassa valossa. Hänen

rauhansa oli rikottu, hääonnensa tomuksi lyöty. Hänen povessansa

asustava metsäpiru oli hävittänyt ne hääilojen jäännökset, jotka olivat

vielä säästyneet. Hän aivasteli. Aurinko paistoi silmiin ja pani hänet

aivastamaan voimallisen aivastuksen. Ja loppujen lopuksi ei hän tiennyt

mitä tehdä, mihin työhön ryhtyä, eikä hän sitä ajatellutkaan. Täynnä

omaa henkeänsä heittäytyi hän kaivonkannen viereen nurmikolle

päivänpaisteeseen mahallensa lepäämään ja ajatus, se päässä auraansa

vetävä kyntöhärkä, pysähtyi tyyten, vakokin meni tukkoon, ja hän vain

oli, ja aivoissa hautui se synkkä asia.

Mutta siinäkään hän ei saanut rauhaa. Tuli vieras, joka pilasi asiaa

edelleen, ärsytti suopurnun hengen hänessä yhä synkemmäksi.

Hänen häistänsä oli näet saanut kuulla n.s. Henttu-Leena, jolla oli

täysi syy olla kunniastansa hyvin arka, koska hänellä oli jo neljäs

avioton lapsi. Siksipä hän loukkautuikin aina, jos vain joku koski

siihen asiaan. Hän tuli nyt oikeastaan hääkahvien toivossa,

käsivarsilla viimesyntynyt jälkeläisensä, puolentoista-vuotias poika.

Karoliinakin osui vielä tulemaan ulos yhteen joukkoon, ja oitis alkoi

Henttu-Leena ajaa kahviasiaansa. Hän oudosteli: "Joko sinä, Karoliina,

menit naimisiin tämän Jussin kanssa?"

"Ka niinhän tuota tässä... tuli mennyksi!"

Leena siunaili sitä kyytiä, mutta lohdutteli toki asiansa eduksi,

Jussia miellyttääksensä:

"Mutta sittepähän olet sinäkin turvan takana, kun sait näin varakkaan

miehen!"

Niin koetti hän lypsää kahvit irti, mutta Karoliina ei kiirehtinyt. Hän

olisi näet suonut Leenan puhuvan enemmänkin hänen avio-onnestansa.

Kukapa nuorikko ei sitä toivoisi.

Ja Leena kiertelikin ja ajoi asiaansa. Lapsi käsivarrella hän siinä

oleili, lastansa joskus hyssytti ja taas puhui. Jussi Puranen vaikeni

kuin hauta.

Nyt höläytti Henttu-Leena muuttumalla yht'äkkiä:

"Niinhän se tääkin Hyväkkään Antti nai rutosti!"

Ja sitte sitä alkoi tulla. Karoliinakin sotkeutui puheluun ja hetken

kuluttua erehtyi Henttu-Leena omaa etuansa tarkottaen kehua

kujertelemaan:

"Ja hyvät hääthän se Hyväkäs piti... Ei siinä kahvia surtu, eikä

kuokkavierastakaan ylenkatsottu!"

Hänen sanoissansa oli asiaan kuuluva sävy. Välillä hyssytti hän

lastansa. Jussi oli saanut piston, ja pahaa aavistamatta osui Karoliina

myöntämään:

"Ka mikäs hällä on Hyväkkäällä kestitessä, kun on rikas mies!"

Jussi Puranen veti nenäänsä, yhä mahallansa lojuen ja ikäänkuin ei

olisi kuunnellut koko puhelua. Ei hän tiennyt, mikä häntä juuri nyt

niin ärsytti ja paisutti. Ei koskaan ennen ollut hän toki niin täydeksi

paisunut. Henttu-Leena jatkoi asiansa ajoa, kehuen asianomaisella

äänellä:

"Ollappa niitä vain semmoisia miehiä kuin Hyväkäs joka talossa, niin ei

olisi hätää tällä köyhälläkään eläjällä!"

Niin jatkui. Nyt vääntäytyi Jussi jo isäntämiehen tietoisuudella

kaivonkannen reunalle istumaan, painui siinä asemaansa ja hautoi jotain

pistävää sanottavaa. Henttu-Leena jatkoi nyt aivan hurskaalla mielellä:

"Kunpa Herra siunaisi... kunpa siunaisi Herra semmoista miestä kuin on

Hyväkkään Antti... Hys... hys... hys... hys!" lopetti hän lapsellensa

hyssytellen ja odotti.

Mutta nyt oli Jussi saanut tarpeensa Karoliinastansa ja Leenasta. Hän

oli löytänyt sen pistävän sanankin ja äännähti Leenalle myrkyllisesti:

"Kuka se on tään sinun nuorimman kakarasi isä?"

Se tehosi. Ei hän vastausta odottanutkaan, vaan nautti teostansa.

Hetkisen oli Henttu-Leena vaiti, ei löytänyt vastausta. Sitte lähti hän

astua repsuttamaan veräjää kohti, pysähtyi siinä veräjällä, kääntyi ja

kysyi hyvin ilkeällä äänellä:

"Eikös se tää Karoliina ollut tämän Jussi Purasen oma leski jo silloin

kun meni ensimäiselle miehellensä... sille Mikko Tapettu-vainaalle?"

Sen sanottuansa hän alkoi suuttuneena poistua reuhkaista lapsinensa.

Karoliinakin piti paraana lähteä askareillensa, ja Jussi jäi yksin.

Hänessä oli nyt jotain äärimäisen umpimähkäistä, metsää, isäntää,

jussi-puraisuutta, henkeä, joka ei tutki, vaan on vain omaa itseänsä.

Yhtä ja toista pientä tässä välillä kyllä tapahtui, mutta jääkööt ne

kertomatta. Kaikki ne vain täydensivät hänen tilaansa.

Viimein alkoi hän kopistella yhtä ja toista tehtävää, mutta ei mikään

sujunut. Aurinko paahtoi punottavaa niskaa ja ikään kuin ärsytti häntä.

Hän unohti jo itse asiankin, sen joka oli hänet myrryttänyt, ja oli

vihainen aivan umpimähkään, kuten tuhannesti ennenkin oli laita ollut.

Mutta lopulta hoksasi haa toki tehtävän: Olihan palonkyntö kesken.

Mitäs muuta siis! Hän otti suitset ja lähti hakemaan hevosta metsästä,

lähteäksensä lopettamaan kynnön. Kaikki tapahtui kuin umpimähkään,

puoli-uhmaten.

* * * * *

Mutta tänä päivänä vainosi häntä joku säälimätön kohtalo. Se vainosi

häntä kuten härkätaistelussa punaista vaatetta huiskuttelevat

ärsyttäjät vainoavat härkää. Minne se yrittääkään, niin oitis

huiskahtaa siellä tuo ärsyttävä väri.

Kun hän nyt tietä pitkin astua pullitteli, lyöttyi hänen matkaansa,

aivan sattumalta, loismies Mikko Pitkänen, mies, joka oli ulkonaisesti

hänen vastakohtansa: pitkä ja laiha kun nälkävuosi. Se asettui

rinnalle, harppaili laihoilla, pitkillä koivillansa ja jo alkoi puhua

sieltä korkeudestansa. Nenäänsä puhua honisuttaen kysyi hän:

"Oletko sinä mennyt naimisiin?"

Jussi Puranen myönsi sen vaitiololla. Pitkänen ymmärsi sen, katsoi alas

Jussiin ja arvella honotti:

"Olisi minunkin mentävä naimisiin... Kun saisi sopivan akan."

Myrtynyttä Jussia tympäsi nyt koko tämä loismies. Että se vielä siihen

isäntämiehen rinnalle!... Ja sitte vielä sekaantuu sen asioihin!...

Että rohkeneekin!

Niin saapuivat he Höijerisen veräjälle. Ynseänä jäi Jussi siihen

seisomaan kyynäspäin veräjään nojaten ja antoi piippunykerön riippua

ikenissä.

Mutta Mikko Pitkänenkin pysähtyi. Se suututti Jussia ja hän olisi

sanonut jotain puraisevaa, mutta pää ei jaksanut sitä synnyttää.

Ja silloin osui Mikko pilaamaan asiaa: Oikeastaan hän yritti olla

Jussille mieliksi, kehaista hänen Karoliinansa tyttöaikaista

menneisyyttä, sen puhtautta, miten se oli säilynyt, ainakin mitä Antti

Hyväkkääseen tulee. Siinä tarkotuksessa hän siinä puhellessansa hönäsi

muun muassa:

"Hyväkäs sanoi jotta olisi hän päässyt silloin tyttärenä ollessa

Karoliinan aittaan, mutta ei hän huolinut."

Siinä se nyt siis taas oli. Vähemmästäkin olisi synkistynyt

Purasen-lainen mies. Hän vaikeni, sillä hän valmisteli. Aivohärän

jäntereessä oli jo voimaa ja sen silmätkin olivat jo mullollansa, mutta

se ei vaan ehtinyt päästä liikkeelle siellä päässä. Pahaa aavistamatta

jatkoi laiha loismies: Jussia miellyttääksensä morkkasi hän Hyväkästä:

"Se Hyväkäs olikin kova tyttömies poikamiehenä!"

Mutta Hyväkkään kehumiseksi käsitti Jussi sen. Aivohärkä otti siis

väärän askeleen. Se repäsi toki jo sanottavaa irti. Ja kun toinen vielä

jatkoi, oli hän valmis.

Katsetta maasta nostamatta, kuin syrjään puhuen, isäntämiehen

ynseydellä sanoi hän purevasti, loismies Pitkäsen köyhyyttä ja

laihuutta halveksuen:

"Sinä sitä kohta taidat synnyttää nälkävuoden... kun on tuo mahasi

siihen nälkäsuuntaan päin raskaana..."

Se auttoi. Ei kukaan ollut vielä Pitkästä niin myrkyllisillä hampailla

puraissut. Jussi aivan nautti tuosta puraisustansa. Hetken kuluttua

alkoi laiha Pitkänen harppailla pois koko tämän vastanaineen

lähettyviltä.

Hyvän tovin oleili hän vielä siinä veräjään nojautuneena, eikä

ajatellut mitään selvää. Lähti toki viimein liikkeelle ja asia paisui

hänessä. Karoliinakin tuntui syylliseltä, tai oikeastaan juuri se.

Miksi sekin Hyväkkään pauloissa ja puolella!

Ei ihme, että hänen aivoissansa alkoi muodostua ja kasaantua jotain

semmoista ajatuksentapaista kuin että "minä se olen isäntä talossa."

"Nähdäänhän!" pääsi häneltä jo kerran ääni. Hän astua purasi edelleen

polkua pitkin. Luonto nousi Karoliinaa vastaan. Nyt hän jo uhmaili,

tosin umpimähkään, kuin näyttääksensä:

"Vaikka ero tulisi koko akasta ja vielä tänä päivänä, niin nähdään se!"

Se oli käsittämätöntä hänenkin mielentilaksensa. Ei hän vielä koskaan

ennen ollut näin pahaksi, näin yliluonnollisesti myrtynyt.

Niin astua pullitteli hän nyt suitset olalla polkua myöten. Tie kulki

Koupolan salokylän läpi, ohi Suolasen siistin talon. Aurinko paahtoi,

että aivan niskaa poltti. Se ikäänkuin lisäsi ärtyisyyttä, pisteli

häntä, eikä se ärtymys lauhtunut, vaikka hän välillä poikkesi jo

Suolasen talossa ryyppäämässä raikasta lähdevettä.

Niin saapui hän keskikylän raitille, ja siinä sattui tapaus, joka olisi

muualla maailmassa mahdoton, mutta joka mauttomuudestansa huolimatta on

Jussi Purasen maassa niin tosi, että kaikki sen sankaritkin -- paitsi

tietysti mustalaiset -- ovat Rämekorven kirkonkirjoihin merkityt.

Siinä näet liittyi häneen tiellä kolme miltei täysikasvusta

joutilasmiestä, Joutavainen ja Tyhjänen ja Pyllynen, kaikki noin

20-vuotisia. Joutavainen oli ammatiltansa, arvoltansa kuten

nimeltänsäkin ja kaikilta muiltakin meiningeiltänsä ainoastaan nenänsä

kaivelija, toiset eivät edes sitäkään. He olivat siis semmoista

Rämekorven ja koko maailman liiallista rikkautta, näennäisesti

tarpeetonta ylellisyystavaraa, joiden häviäminen sittekin olisi

korvaamaton vahinko, sillä juuri ne ne antavat kyläteillemme ja

raiteillemme oman, kotoisen leiman, tekevät ne miellyttäviksi,

tutuiksi, kuten pankolla venynä kissa ja kaikki se, mikä on meille jo

pienestä lähtien kuin ihana uni vereen painunut, tekee tuvan

kodikkaaksi, semmoiseksi, joka luo mieleen rauhaa ja sieluun ikäänkuin

autuudentunteen.

He yhtyivät yhdeksi joukoksi oikeastaan vasta tämän Koupolan metsäkylän

kauppiaan Otto Salmisen oivallisen kaupan edustalla. Siinä he

pysähtyivätkin kuin tupakoimaan, seisoskellen lahonneen virstapatsaan

ympärillä tienristeyksessä, jonka keskellä tuo hylkypatsas törötti.

Siinä he hieman juttelivatkin. Jussi Puranen oikeastaan enimmäkseen

ähki, toisten häntä narratessa. He kehuivat muun muassa hänen

hevostansa. Se tuntui hyvältä. Sitte alkoivat he kehuksia miestä

itseänsä, ensin hyväksi ruoskamieheksi, hevosen kurittajaksi. He

ilmoittivat:

"Jos sinä vetäseisit piiskalla vaikka miten laiskaa hevosta, niin

hytkähtää sen pitäisi!"

Ja miksikäs ei! Se jo aivan paisutti muutoinkin täyttä henkeä.

Ja juuri silloin sattui ohi kulkemaan eräs mies. He huomasivat sen

vasta takaapäin, mutta se näytti Antti Hyväkkäältä. Ainakin takin

paikatusta selkämästä päättäen oli se hän. Jussi Puranen ikäänkuin

kuohahti. Ei häntä ollut koskaan ennen niin kaivellut kuin nyt. Ja kun

äskeinen kehuminenkin oli vielä luontoa nostanut, ei hän voinut enää

itseänsä hillitä, vaan äännähteli ynseästi kuin yksikseen, mutta toki

niin että ohi menijäkin kuulisi:

"Onnenhyrrä!... On niitä nyt osattu tehdä kummenpiakin!"

Siinä oli ajatuksena juuri se, että jos _hän_ sen tekisi, niin...

näkisihän että se olisi toista.

Toiset vähän arkailivat. Näyttääksensä, että eivät he ole osalla,

kaiveli Joutavainen sormellansa nenäänsä ja Pyllynen tikulla patsaan

rakoa.

Mutta ei kulkija näyttänyt kuulevan ja moinen kuulemattomuus sekä

suututti että myös samalla rohkaisi, nosti luontoa. Miten kansallinen

piirre tämä onkaan Rämekorven maassa! Entistä kovempiäänisenä ynseili

jo Puranen menijän jälkeen:

"Mistä lie toisen katolta varastettu väkkärä koko hyrrä!"

Se tuntuikin hänestä varmalta, sillä sairas etsii lohdutusta kaikesta.

Ähäh siis! Mutta ei näyttänyt menijä vieläkään hoksaavan, että hänelle

se on tarkoitettu.

"Saakeli!" pääsi silloin jo murahdus Puraselta ja hän lähti

astua pullittelemaan perästä, ja toiset, nämä kolme maailman

ylellisyystavaraa, seurasivat häntä.

Ja niin astuskeltiin autiota, pölyistä tietä myöten ja luonto kypsyi.

Nyt jo Puranen päästi puoli ärjäisemällä rämekorpelaisen hihkaisunsa:

"Hyväkäs!"

Se aivan nosti miehenluontoa! Siinä tuntui olevan voimaa, uljuutta, ja

miten tuttua se kaikki oli siellä, missä on ihmisillä joskus liikaa

aikaa. Mutta ei! ei värähdä menijä. Mokomakin! Jussi menetti jo

varovaisuutensakin ja ärjäsi kuin juopunut:

"Hih!"

Ja toiset aikoivat häneen yhtyä. Mutta juuri silloin ajaa pauhasi

paikalle kokonainen remuava kuormallinen Rämekorven mustalaisia, tulla

remuten yhtäkkiä vastaan tienpolvessa, siinä missä tie kääntyy räätäli

Rinteelle päin. Laiha koira syöksyi tiepuolesta niiden kimppuun. Eräs

mustalainen ruoski hevostansa, toiset ruoskillansa hosuivat heihin

tarrautunutta, rähisevää koiraa. Ei auttanut muu kuin raivautua

tiepuoleen, pois moisten menijäin jaloista. Kuorma ajoi ohi. Tie jäi

tyhjäksi. Tietämättänsä oli mustalaisjoukko siten ruoskimalla raivannut

tietä korkeammalle sivistykselle ja gentlemanniudelle.