I.

Oikeastaanhan tämä mauton kirja kuvailee _ainoastaan_ minua itseäni,

sitä sisintä minussa, sitä, jonka minä haluaisin, ja jota koetan

kieltää ihmisten edessä, kuten Pietari kielsi Mestarinsa. Vahinko vaan,

että meikäläinen, tämän Jussi Purasen jälkeläinen ei siinä isänsä

perussa, siinä jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta kuin mitätön,

väljähtynyt jäte.

Sillä siinä oikeassa, alkuperäisessä Jussi Purasessa oli jotain, mitä

ei ole kaikissa. Hänen ulkonaisesta puolestansa saanee lukija

käsityksen, kun mainitsen, että siinä suhteessa olisi hänen nimeksensä

sopinut hänen ulko-olemustansa kuvaavana Jussi Pullinen -- toisten

mielestä myös Pakarainen. Hän oli tanakkatekoinen, niska oli luja,

jäykkä, ja pää, jonka takaraivo oli maailman lujarakenteisinta tekoa,

oli aikamoinen murikka, pyöreähkö, niin, hänen pääksensä kohtalaisen

säännöllinenkin, ei suhteettoman iso. Nenääkin oli kotitarpeeksi, ei

liiaksi, ja kaksi riviä lujia, tanakoita hampaita julisti metsän luomaa

tervettä, lujaa, jos kohta omituista sisua.

Ja juuri tämän henkisen puolensa, tämän lujan sisunsa johdosta oli

hänen nimenänsäkin kaikista ulkonaisista ominaisuuksista huolimatta

kuvaava nimi Jussi Puranen. Se nimi oli koko hänen henki-ihmisensä

ulkonainen symbooli, vertauskuva. Se ilmitoi ja kertoi, että hänen

henkensä oli voimallisinta, väärentämätöntä eripuraisuuden ja yleensä

kaiken puraisuuden henkeä, ja juuri näitä hänen henkisiä

ominaisuuksiansa yritetään tässä nyt heikoin voimin kuvata.

Mutta ennenkuin siihen tehtävään ryhdymme, teemme selkoa hänen suku- ja

syntyperästänsä, niistä olosuhteista, joissa hän kehittyi ja jotka

hänen sisäisen ihmisensä loivat. Ainoastaan niiden valossa voidaan

häntä täysin ymmärtää.

Jotkut entisen ajan eläjät olivat saapuneet Rämekorven synkille

perukoille. Sinne he kotiutuivat. Ne olivat saapuneet sinne kuten

ihmiskunnan orpolapset, semmoiset, joilla ei ole tunnettua isää, ei

äitiä, vaan ovat saaneet kuritta kasvaa. Jo pienestä lähtien olivat he

keskenänsä tapelleet, riitautuneet, eronneet toisistansa, karkoutuneet

siten maailman kylmimmille tuvannurkille, kovaosaisimpien synkille

perukoille, imeneet jo lapsuusajan riidoistansa epäluulon siemenet ja

idut vereensä, hävinneet jo osaksi ihmiskunnan kirkonkirjoistakin,

joutuneet eripuraisuutensa johdosta toisten jalkoihin, ylenannetuiden

asemaan ja niin oli osa, toinen toisensa tulosta tietämättä,

karkoutunut myöskin Rämekorven synkille perukoille. Siellä alkoivat he

kasvattaa sukua, jonka nykyaikaisena edustajana isännöi kertomuksemme

Jussi Puranen.

Se Rämekorpi oli pohjaltansa synkkää, ja se oli syvää saloa, pettävää

suota ja lujaa korpea. Lujasti se piti kaikesta kiinni ennenkuin antoi.

Salakavalana väjyi sen suon kylmässä sydämessä halla. Mihinhän vain

veitsensä pisti, leipää siitä leikataksensa, aina oli siinä kivi

leipään leivottuna ja siihen sitä aina veitsensä iski. Ja sinne osuivat

nyt Puraset, olivat ilmaantuneet sinne yksitellen, toisiansa

tuntematta, näkemättä, keskinäisinä vihollisina.

Ne olivat asuneet siellä korven synkeydessä, kuin yksin, ollen siis

vailla lähimäisen apua, pakotettuina turvautumaan aina omaan itseensä.

Rämekorven luonto, sen salakavala kylmyys alkoi kehittää heidän

veressänsä piilevää epäluuloa.

Ja niin olivat heihin kehittyneet metsäihmisen voimalliset vaistot,

jotka kulkivat perintönä polvesta polveen. Kaikkialla vainusivat he

vaaraa, väijyvää karhua, kavalaa ilvestä tai äkkiä saapuvaa hallaa.

Itsepuolustusvaiston pakosta kulkivat he aina kuten karhun kiertäjät,

epäluuloisina, synkkinä, osaksi salaperäisinäkin, vainolaisten tavoin.

Metsäihmisen vaistot siten varmistuivat. Naapuria ei ollut, ei ollut

yhteiskuntaa, ja lähimäisrakkaus, luottavaisuus, kyky iloita lähimäisen

onnesta, löytää jalo, korkea tyydytyksentunne sen menestyksestä ja muu

semmoinen voi kehittyä ainoastaan yhteiskunnassa, joukoissa eläessä.

Heissä nämä korkeat lähimäisavut eivät voineet saada alkua ja kehittyä,

koska kerran lähimäistä ei ollut.

Ja sitä mukaa kehittyi heidän henkinen maailmansa. Samalla kun heidän

sieluunsa painui Rämekorven synkän, neitsyeellisenihanan luonnon

kauneudesta ihana kuva kuvan perästä, luoden _siinä suhteessa_ heidän

sieluihinsa kauneusmaailman, joka oli kadehdittavan ihana, täytti

heidän olemuksensa henkimaailmalla, jossa ihmeteltävä kauneus joskus

väreili hienona kuin sureksivan immen hapsi, joskus ilakoi huoletonna

kuin kutri tyttösen ohimoilla, tai välähteli ihanan, salaperäisen

synkkänä, kuin vetten sadut iltaunisen, viattoman lapsen mielessä, niin

samalla puuttui heiltä toisaalla jotakin: Heillä ei ei ollut

ihailtavaa, suurta ja voimakasta perkelettä, vaan ainoastaan

huonoperäinen metsähiisi, jonkunlainen miespuolinen kuppariakka, joka

kulutti aikansa ihmisten sairauksia puoskaroidessansa ja jonka ansat

olivat kuin viheliäisiä verkkorisoja. Heillä ei ollut juhlallista

helvettiä, vaan jonkunlainen manala, mitätön kuin navettarähjä,

semmoinen, jossa oikeastaan ei ollut mitään tuomioistuinta sen

kauhuksi, joka oli veljeänsä vastaan käynyt veristä sotaa. Vielä

vähemmän voi siellä joutua edesvastuunsa kautta puhdistumaan se, jonka

sydän ei ollut puhdas ja jalo lähimäistänsä vastaan.

Niin: kaikki semmoinen henkevä voi kehittyä ainoastaan siellä,

missä on jo lähimäinen kehittämässä lähimäisrakkautta ja

vastuunalaisuustunnetta. Yksinäiseltä, epäluulon myrkyttämältä

ihmiseltä puuttui se itu, joka olisi hänessä tuon suuren, voimallisen,

mieltä hurmaavan henkimaailman luonut ja kehittänyt.

Ja niin kehittyi heissä henki-ihminen Rämekorven luonnosta, henkinen

maailma oloista ja elämästä, ja se henkinen maailma loi vuorostansa

ihmistä, muodosti Purasta.

Näistä esi-isistä se polveutuu sankarimme Jussi Puranen. Pitkät

ajanjaksot olivat jo kuluneet. Kuulu Rämekorpi oli alkanut täyttyä

ihmisillä, niiden esi-Purasten jälkeläisillä. Oli jo syntynyt

yhteiskunta, oli alkanut muodostua yhteiskuntaihminen vaistoinensa.

Elettiin jo tämän kertomuksen ajoissa.

Mutta metsäihmisen luonto oli sitkeässä. Se oli veressä. Veren piti

jalostua, ja siihen menee vuosisadat, vuosituhannetkin. Entinen

metsäihmisen epäluuloinen vihollisuus jokaista vastaantulijaa vastaan

oli tosin jo heikentynyt, mutta ei lakannut. Se piili veressä

epäluulona, kateutena.

Ja siksipä katsoikin tämä pohjaltansa muutoin kunnon mies aina

epäluuloisena, kateellisena kaikkeen, mikä oli toisen. Hän ei voinut,

_ei voinut_ iloita lähimäisensä aaltoilevasta viljapellosta, ei sen

pientarella kukkivasta kukasta. Se näky vei ilot häneltä. Mieluummin

hän olisi nähnyt koko maan yhtenä ainoana autiona vainiona, jossa olisi

vain piipoittanut _hänen_ tähkäpäänsä, vaikkapa viheliäinenkin. Jos oli

toisin, koski se häneen ja hän vihastui sille, jonka kukkiva tähkäpää

oli häntä silmään pistänyt. Hän oli kaikessa kuin härkämullikka, joka

tahtoo yksin olla koko karjan kuninkaana.

Ja se ei kumminkaan ollut hänessä pohjaltansa varsinaista,

vapaatahtoista pahansuopuutta, häijyyttä, ilkeyttä. Ei ollenkaan. Se

oli vain niitä metsän peruja. Se oli vaistomaista, sairaloista,

semmoista, josta ei ihminen ole vastuunalainen. Se oli hänessä

luonnetta, omintakeisuutta, sitä joka eroitti hänet kaikesta muusta,

omaksi yksilöksensä, antoi hänelle elämisen oikeuden. Sen pääpiirteenä

oli se ihailtavan yksilöllinen eripuraisuus -- tai yleensä puraisuus --

joka juuri teki hänestä Jussi Purasen.

Ja kumminkin -- sitä ei hän itse tuntenut -- oli kaikki hänessä

pohjaltansa ihailtavaa, sillä kaikki oli hänessä tervettä, oikeaa

luonnontavaraa, tuoretta ja lujaa kuten kuusen pihkainen kuve. Siinä

oli voimaa ja tervettä luontoa. Hänen henkensä oli synkkä ja syvä kuin

Rämekorven pimeät suopurnut, ja se oli samalla lujaa, raakaa kangasta,

ja hänen sielunsa oli Rämekorven kovatekoista maankamaraa. Ainoastaan

pinnalta peitti hänen henkeänsä joku mehevä suo- tai kuiva

kangassammal, jossa kasvoi siellä täällä joku karu kanerva ja punoitti

joskus -- marja-aikana -- karpalo tai puola.

Sillä kuka voi sanoa, että semmoisessa ei olisi _jotakin_! ...

ihailtavaa, lujaa. Rämekorven luontoa, alkuperäisyyttä. Hän ei ollut

niin kuin meikäläinen, hänen jälkeläisensä, kehityksen väliasteella

oleva olento jommoiset eivät jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta

kuin surkeita henkisiä mahatautisia, semmoisia joiden pelkkä

näkeminenkin jo tappaa sielun, tekee silmän surulliseksi ja

murheelliseksi mielen. Ja jos hän puskikin, niin ei hän puskenut

vahinkoa tehdäksensä kuten jo me. Hän puski luonnonpakosta, siksi että

hänessä oli mullinhenkeä. Hän paisui toisen menestyksestä, myrtyi ja

puski kuten sonni, kun se omaa henkeänsä täynnä puskee kantoa, ei

tuhotaksensa sitä, vaan ainoastaan puskeaksensa siksi että henki, se

mullinhenki niin vaatii.

Ja sitte hänen henkiset kykynsä: Ne olivat ulkonaisen miehen mukaisia.

Hänen päässänsä kulkivat ajatukset lyhyinä, tylppinä, usein

verkkaisinakin kuin laiska aasi, joka malttaa eteensä katsoa. Mutta ne

kulkivat siellä lujina kuin piirrot kallion kylessä, varmoina kuin

härkä vaolla. Ajatusta itseään niissä oli tavallisesti vähä, mutta mikä

oli, se oli kallionuurna. Ja oli miten oli, se täytyy myöntää, että

älyä ja ajatuskykyä hänellä oli sittenkin aivan se määrä mitä

hänenlainen mies sitä tarvitsi. Sitä oli niinkin paljon, että hän sen

avulla jaksoi uskoa olevansa viisain mies maailmassa. Juuri sitä uskoa

jauhoi hänen päässänsä hyvin tunnettu n.s. Purassuvun älyjuhta,

ajatuskyky, suvun hidas, mutta voimallinen henkinen kyntöhärkä. Se oli

vain niin laiska heittiö, että tarvitsi seivästä luillensa, ennenkuin

pääsi jaloillensakaan kohoamaan, saati sitte liikkeelle lähtemään.

Ja se vaikutti, että sen isäntä Jussi Puranen myöhästyi kaikesta, mikä

tarjosi jotain himoittavaa. Mihin hän tulikin, sieltä olivat toiset jo

korjanneet sadon. Hän tuli aina sänkiäisille, harmistui ja myrtyi ja

antoi sisunsa paisua.

Mutta hän ei koskaan silloin kurittanut _omaa_, sitä hidasta

aivojuhtaansa. Ei. Hän myrtyi niille, jotka olivat sadon aikanansa

vieneet ja niin varmistui hänessä eripuraisuuden henki. Sillä siinä

vihaansa hautoessa ei hän joutunut tutkimaan sen syitä. Hidas älyhärkä

pysähtyi. Hän ei joutanut sitä ajamaan ylös, ja niin lepäili tuo

voimakas eläin, silmät muljollansa, kuin vihaisena, tuskin viitsien

märehtiäkään. Se lepäili siksi kunnes taas -- härkä herransa

myöhästytti.

No niin, semmoinen oli tämä Rämekorven metsäihmisen peru, tämä

ihailtavan omintakeinen pohjolan gentlemanni, josta nyt on puhe. Ja

jospa nyt, kun olemme jo saaneet kuvatuksi sen taustan, jota vastaan

katsottuna tämä luja- ja tanakkatekoinen yksilö näyttäytyy oikeassa

valossansa, tutustuisimme pikimältään hänen ajalliseen vaellukseensa.

Me tarkastamme, hänen _yhtä_ ainoaa, vallitsevaa piirrettänsä. Me

tarkastelemme, minkälainen hän oli häissänsä, emmekä sitä, miltä hän

näyttäisi esim. hautajaisissa.

Mutta sinä, lukija: elä myrkytä hetkiäsi näkemällä hänen tässä

kuvattuja ominaisuuksiansa huonossa, tympäisevässä valossa. Jussi

Puranen on tuottava sinulle luonnoniloa, jos sinulla vain on mielen

ylevyyttä, niin että voit nähdä kansan karkean kuoren alta kultaa, jos

sinussa on ylevyyttä, joka tunnustaa kaikki luonnollisen, luojan

luoman, jaloksi ja joka miehekkäällä nöyryydellä jättää kaiken syvimmän

sydämeen katsomisen sen asiaksi, joka yksin sydämeen asti näkee. Myönnä

vain se ja lisäksi totea se tosiasia, että sinä _itse_ et ole tätä

mautonta Purassukua, tätä varsinaista minun heimoani.

Vasta nyt me pääsemme varsinaiseen asian juoneen käsiksi.

Jo kuluneen hitaan, mutta lujan elämänsä aikana oli näet tämä

Rämekorven luonnossa syntynyt ja kehittynyt isäntämies ennättänyt

poimia lähimäisensä vainiolta monta tähkäpäätä, tehnyt ne itsellensä

katkeriksi, ja myrkyttänyt niillä monet ilopäivänsäkin.

Eräs semmoinen lähimäinen, joka ikäänkuin oli hänen ainaisena

kiusanansa, poikkitelana hänen tiellänsä, vieden muka kaikki hänen

nenänsä ohi, oli muiden muassa Antti Hyväkäs, Jo pikkupoikana oli siitä

heittänyt kiusan: Mäenlaskussa, sormikoukunvedossa, kaikessa, yksinpä

ilkitöissäkin oli se _hänen_ mielestänsä aina osannut menestyä paremmin

kuin hän. Hän tosin siinä luulossansa erehtyi. Hyväkäs ei itse asiassa

yleensä toisissa asioissa ollut hänenkään veroisensa, mutta hänen

epäluuloinen henkensä kuvitteli asian semmoiseksi, sillä se tarvitsi

sen kannon, jota puskiessa voi päästää mullinluontonsa ulos.

Mutta nyt ei siinä kyllin. Asiat pilaantuivat sitä mukaa kuin he

vanhenivat. Nuorena miehenä ollessa oli Antti Hyväkäs ollut aina hänen

tiellänsä naima-asioissa. Aina se oli ennättänyt ennen häntä. Koputtipa

hän mille aitan ovelle hyvänsä, niin ei koskaan tullut sieltä neitsyt

ylkää vastaan. Epäilyttävä hiljaisuus vain vahvisti sitä hänen

uskoansa, että Antti Hyväkäs se siellä punoo lemmenpaulaa.

Mutta sittekään! Koskaan ei hän älynnyt kiirehtiä ennen Hyväkästä.

Jokaiselle ovelle kolkutti hän vasta sitte kun kylä jo kertoi, että

Hyväkäs on jo sieltä valloittanut neitseen sydämen. Hän oli tässä

rakkaudenasiassakin se kointähti, joka aina nousi lemmentaivaalle

paistamaan liika myöhään, vasta sitte kun neito jo nukkui toisen

sylissä, eikä siis voinut enää ihailla hänen hohdettansa.

Ja silloin hän aina myrtyi muille, mullitteli kotiinsa sielu täynnä ja

sydämistyi Hyväkkäälle, joka oli tärvellyt häneltä tyttöonnen.

Lemmenkään asiassa -- sanoaksemme asian vielä uusin sanoin -- ei hän

ollut saanut alottelun henkeä, vaan jälkipahottelun ja kateuden lujan

hengen.

Mutta sitä henkeä olikin hän saanut kuusi leiviskää ja vielä monta

naulaa sen lisäksi eikä hän sitä herransa tavaraa maahan kaivanut.

Ja niin kului aika. Hän lisääntyi iässä, vaan ei viisaudessa.

Ja jotakin aivan samantapaista oli ollut sitte pitkin ikää, aikamiehenä

ollessa. Kerrankin oli Antti Hyväkkään halme kasvanut tattaria niin

tuhottomasti, että siitä oli puhuttu naapurikylässäkin, ja Antin maine

oli siten levinnyt ja hän jäänyt unohduksiin. Saakelin Hyväkäs! -- niin

hän ähki silloinkin. -- Miksi se siihen hakkasikin sen kaskensa!

Olisihan hän voinut siitä valita hyvän tattarimaan.

Ja yhä edelleen sattui satoja saman tapaisia tapauksia. Kerran oli

Antti Hyväkäs onnistunut pettämään mustalaisen hevoskaupassa niin

tyyten, että kohosi sen johdosta ihmisten silmissä aivan sankariksi.

Siis sekin! Siinäkin asiassa piti Hyväkkään olla ovela ja viedä aivan

nenän alta se, mikä oikeastaan tuntui kuuluvan hänelle. Vähätpä siitä

maallisesta edusta itsestänsä. Se muu, se selittämätön, se häntä

sapetti ja myrkytti häneltä elämän. Härkä, se äly, joka väänsi ratasta

hänen päässänsä, oli liika verkkainen työhärkä. Se kyllä väänsi

vankasti, selkä ojona, mutta pyörä pyöri liika hitaasti. Aina tuli

valmista liika myöhään. Siitä harmi, siitä kateus, ja niin kehkeytyi

hänessä puraisuuden henki lujaksi kuin luonnonvoima.

Ja juuri nämä viime ajat olivatkin olleet hänelle yhtenäistä

onnettomuutta. Aina oli mielen pakko mustua, aina onnisti jotakin

toista. Oli hänellä ennen toki ollut väliaikoja, mutta nyt oli koko

elämä kuin yhtä ainoaa tautia. Varsinkin oli Antti Hyväkäs nytkin ollut

tikkuna hänen silmissänsä, ja sen johdosta oli tuo hänen povessansa

kytevä voimakas metsäläisvaisto, kateus ja epäluulo kehkeytynyt

äärimäisillensä, sairaloiseksi, aivan tukehduttaen hänen kaikki muut

avunsa, haudaten sumuihinsa kaikki muut hänen luonteensa piirteet. Nyt

huokui hänen hengestänsä alkukorven voimakas henki kaikessa

luonnollisessa voimassansa.

Ja sitte nyt aivan näinä päivinä, joku kuukausi sitte, Antti Hyväkäs

oli nainut erään Pekka Kamalan tytön. Hän ei tosin tuntenut koko

tyttöä, ei Kamalan sukuakaan, joka asui toisessa kunnassa, kaukana,

jossain Parikkalan saloilla. Mutta tyttöä kehuttiin kauniiksi ja

rikkaaksi, ja Pekka Hyväkkään arvo nousi ja hänen arvonsa pysyi

ennallansa.

Ja kumminkin! Olihan hänkin leskimies, noin nelikymmenviisi-vuotias ja

lähes kymmenen vuotta leskenä ollut. Mutta kaikissapahan vain piti

Antti Hyväkkään viedä juuri _hänen_ osansa, löytää Ameriikka, joka oli

luotu juuri hänen löydettäväksensä! Se oli jo liikaa. Hänen luonnollaan

ei mies voinut moista sietää.

Ja miten monta aikaa hän nyt hautoi sitä vahinkoansa! Hän kulkea

muhitteli synkkänä kuin Pohjolan Kain, oli harvapuheisuutensa lisäksi

pisteliäs, kuin uhoitteleva, ja hänen povensa täyttyi vanhalla sapella.

Ja naapurit ja lähimäiset? Ne tietysti huomasivat hänen silmistänsä

tämän raiskan, joka nyt pimitti koko hänen näkövoimansa. Sen huomasivat

varsinkin kaikki malkasilmäiset rämekorpelaiset. Semmoiset huomasivat

sen juuri siitä syystä, että se oli heille tuttua -- omaa -- sillä

juoksihan heidänkin suonissansa sama eri- y.m. puraisuuden veri.

Ja nämä lähimäiset ne nyt taas alkoivat Rämekorven tavan mukaan nauttia

tuosta heikkoudesta: he alkoivat narrata Jussi Purasta. Olihan heillä

sopiva narraajakin, Änkkä-Antti. Miksi ei siis narrata? Tarvitsihan

Anttia vain hieman neuvoa, tai oikeastaan narrata se Jussille puhumaan,

mitä hänen suuhunsa oli valmiiksi pantu.

Se oli kesäistä aikaa. Änkkä-Antti oli Jussi Purasen töissä. Äänetön ja

synkkä oli tosin isäntä, soti usein tammaansa vastaan, kun ei ollut

muita, joille olisi voinut sisunsa purkaa, mutta pääsi toki joskus

syötyä, ruokalevolla lojuessa, puheenkin alkuun.

Ja se oli omituista keskustelua. Ei siinä voitukaan liikoja sanoja

tuhlata, sillä Änkkä-Antilla oli vastus kielestä, sen kankeudesta, ja

Jussi Purasella sydämestä: sydämessä asuva metsäpiru ei sallinut suun

puhua sydämen kyllyydestä.

Mutta mennä jurnusteltiin toki joku sana eteenpäin. Opetettu

Änkkä-Antti koki jauhaa sitä Hyväkkään naima-asiaa, joka nyt viimeksi

paisutti Jussia, ja itse asiassa oli Jussi Puranen itsekin halukas

siitä jotain kuulemaan, ja niin sukeutui keskusteluja. Änkkä-Antti

kerrankin koki selittää: "Ja ne sa, sa, sa, sa... sanovat." Sai hän toki

selitetyksi, että kyläläiset, naapurit, ne "sanovat" ja nauravat ja

ilkkuvat. Mutta mitä "sanovat"? Senkin hän onnistui kakistelemaan

kurkustansa, ilmoittaen niiden sanovan, että:

"Sinä et saa ak, kak, kak, ak, akkaa!"

Vai niin! myrtyi Jussi. Vai jo ne sillä asialla ilkkuvat ja nauravat!

Ja miksi hän ei saisi akkaa? Eikö hän ole yhtä rikas kun Hyväkäskin,

jopa rikkaampikin! Huomenna hän tiedusti Änkkä-Antilta sitä asiaa,

miksi kylä luulee, jotta hän ei saa akkaa.

Ja viattomana vastata änkytti tuhmahko mies, että:

"Sinä et saa akkaa sen vuoksi kun sinä olet ä, ä, ä, ä, äk... äksy."

Pahanilkinen siis! Ja että ne sillä asialla jo ilkkuvat ja pitävät

häntä pilkkanansa! Vai niin! Nähdäänhän, eikö hän saa, jos ottaa! Ja

syvällä povensa salaisuudessa vannoi hän vielä kerran näyttävänsä, että

kyllä ne muutkin kuin Hyväkäs... hänkin... Mutta miten ja millä

näyttää?

Tietysti hän ottaa eukon. Onhan hän sitä jo joskus ajatellutkin, ja

onhan esimerkiksi Pekka Tapetun leski jo hänen kanssaan vanhoja

tuttuja.

Tai toiselta puolen. Voisihan näyttää jollain muullakin tavalla. Välipä

sillä millä. Voisihan vaikka joskus Hyväkkään talon ohi ajaessaan lyödä

hevosensa aimo juoksuun ja siinä hurjassa menossa kärrinkorissa seisten

vaikka ärjäistä, että: Hei!

Hän oli näet itse asiassa vähällä tyydytetty. Metsän ihmisessä ovat sen

alkuperäiset piirteet oikeastaan lapsen piirteitä, viattomia,

pohjaltansa hauskojakin, jahka vain jaksamme nähdä niiden syvyyteen ja

ymmärtää niiden arvon.

Niin: ne ovat sittekin luonnon väärentämätöntä tavaraa, kultaa, joka on

aina painonsa arvoista.

Mutta se naimisasioissa "näyttäminen" johti hänet oikeastaan

avioliittoon -- elköön nyt vain kukaan kaunistelko itseänsä

väittämällä, että ainakin tämä on liiottelua, sillä tämä on tosiasia.

Viikon, toisenkin, oli hän kävellyt kuin kivi painona povessa ja

synkistynyt sitä mukaa, kun ihmiset kehuivat Hyväkkään nuorikkoa ja

myötäjäisiä. Se pilkkaava puhuminen painosti, yllytti, nosti luontoa,

ja niinpä oli hänessä kerran kypsynyt äkkiä synkkä päätös näyttää

Hyväkkäälle ja koko maailmalle, että saa se hänkin eukon.

Ja niin oli hän ottanut senkin askeleen. Hän oli sen rakkaudenkin

askeleen ottanut siekailematta, tarttunut siihenkin asiaan umpimähkään,

mutta kovin kourin kuten Rämekorven pakkanen tarttuu työhönsä

surkeilematta, niin että nurkat aivan sen käsissä paukkuvat. Yht'äkkiä

oli hän nainut Pekka Tapetun lesken Karoliinan. Tänä aamuna oli heidät

vihitty. Menoja säästääksensä oli hän käynyt pappilassa vihityttämässä,

ja aamusella varhain sinne lähtiessänsä oli hän hevosta valjastaessansa

uhitellut Hyväkästä, uhkaillut siinä itseksensä:

"Nähdäänhän, Hyväkäs, eikö tässä muutkin akkaa saa."

Ja hän oli sen nyt saanut. Nelikymmenvuotias nuorikko Karoliina jo

puuhaili emäntänä, järjesteli vihiltä tultua tupaa, ja kaikki meni jo

kuin vanha asia. Niin rutosti oli kaikki käynyt. Tuntui kuin ei olisi

tultukaan vihiltä, vaan palattu jostain työstä ja vaimo ryhtynyt

keskeytyneitä tupatöitä jatkamaan, miehen itsensä tupakoidessa työn

päälle.

Ja se kaikki oli aivan luonnollista, kun oli kysymys hänestä, Jussi

Purasesta. Tiedettiinhän näet aivan yleisesti että näiden äsken

vihittyjen tuttavuus oli jo vanha asia. Se ulottui aina Karoliinan

tyttöaikaan, vaikka Karoliina sillä välillä olikin syystä tai toisesta

joutunut Pekka Tapetun vaimoksi. Siksi oli rakkaus jo vanhaa tuttua.

Sillä Jussi Purasen metsäihmisvereenhän kuului sekin, se voimakas ja

luonnollinen metsänperu, että hän ei ollut rakkauden asioissa

vihkimisen suhteen aivan matemaattisen tarkka. Ei. Hänessä oli siinä

asiassa koko paljon kansallista, Lemminkäistä. Sitä oli miltei yli

kohtuudenkin, vaikkapa toiselta puolen hänen ulkomuotonsa kaikeksi

onneksi teki hänelle mahdottomaksi siveellisyysasiassa kohota tuon

yleisesti ihaillun Don Juanin tasalle, varsinaiseksi akkimukseksi.

Kaikesta tästä voi tutkija tulla vakuutetuksi, jos hän vain rehellisin,

uskaliain mielin nostaa sitä verhoa, jolla sisimmät asiat aina

peitetään, eikä hänen edes tarvitse tehdä pitkää tutkimusmatkaa

ulospäin, kauvas arkistoihin tai muinaismuistojen maille raukkana

kieltämään omaa vertamme, Lemminkäistä. Ei. Hän saa haluamansa oikeat

tiedot päinvastaiselta taholta, hyvin läheltä. Sillä mitenhän viisasta

liekin tämmöisiä vanhimpia perujansa piiloitella, ainakin siksi kun

aika on ne jalostanut, on sittekin myönnettävä, että ilman niitä ei

tämän pohjolan gentlemannin veri olisi ollut hänen omaansa, Jussi

Purasen voimakasta, tervettä metsäläisverta, vaan vierasta, jotain

väljähtänyttä heraa.