Palavissaan syöksyi Olavi Linna ylös koulun portaita, kiskaisi
luokkahuoneen oven auki ja huusi innoissaan:
— Toverit...!
Samassa hän vaikeni jääden kuin naulittuna seisomaan ovelle.
Ensimmäisenä hän oli kohdannut lehtori Tuiskun kylmän, ivallisen
katseen. Tämä oli jo ennättänyt luokkaan. Kylläpä olikin pitänyt
Kiirettä — tänä aamuna.
— Noh!
Olavi silmäsi tovereihin. Liikkumattomina, lehtori Tuiskun teräksisen
tahdon vangitsemina he istuivat paikoillaan. Mutta — heissä oli jotakin
uutta. Ryhti oli suora. Kasvoilla loisti iloinen odotus. Silmissä
paloi. He olivat kuin uudestisyntyneitä, kaikki kaksitoista — niinkuin
hän itsekin.
— _Tämä_ ei ole sentään vielä mikään sotamiesneuvosto, kajahti lehtori
Tuiskun läpitunkeva ääni. — Missä Linna on suvainnut maleksia, niin
ettei rukouksiin joutanut?
— Olin kaupungilla. Siellä...
— Vaiti! Linna menee paikoilleen.
Ja saksantunti jatkui tavallista menoaan.
»Jos tuo Tuisku olisi istunut Romanovien valtaistuimella, niin, totta
totisesti, ei olisi kukaan rohjennut vallankumouksesta uneksiakaan»,
ajatteli Olavi. »Onni, että hän on vain saksankielen lehtori, jonka
kädessä on lykätä myrsky näidenkin seinien sisällä vain tuntia
myöhemmäksi.»
Vihdoin — kello soi. Lehtori Tuisku nousi ja ivallisesti kumartaen
jätti luokan.
Silloin se puhkesi.
Olavi hypähti seisomaan pulpetilleen.
— Toverit! Me tiedämme jo jokainen sen, mistä koko viikon on salassa
suhkittu, sen, että Venäjällä on puhjennut viikko sitten vallankumous.
Hallitus on kaadettu. Vapauden tuuli puhaltaa kautta suuren Venäjän.
Sivistyneistöllä ja armeijalla on valta käsissä. Entinen järjestelmä on
tuhottu. Eläköön vallankumous!
Poikien pidätetty riemu puhkesi ilmoille. Tuntui hyvältä päästää esiin
se, mille koko aamun oli turhaan ilmaisumuotoa etsinyt.
— Eläköön! Eläköön! Eläköön!
— Toverit! Vallankumouksen aalto on nyt ulottunut tänne, jatkoi
Olavi kiihkeästi. — Se pyyhkäisee entisen järjestelmän olemattomiin
täälläkin. Toverit! Te tiedätte: ulkona on vallankumous! Te olette
kuulleet: kaduilla ammutaan! Meidän on päästävä ulos. Me tukehdumme
sisällä tällaisena päivänä!
— Hyvä, hyvä!
Jok'ainoa silmä paloi. Tapahtunut äkillinen muutos oli huumannut
heidät. Vapauden väkevä tuuli oli noussut heille päähän.
— Salo ja Linna rehtorin puheille! Me tahdomme lupaa!
— Hyvä, hyvä! Lupaa! Ulos!
Pian seisoivat luokan lähettiläät rehtorinkansliassa.
Rehtori Kuusinen käveli edestakaisin huoneessaan. Tavallista
kalpeampana. Hieroen hermostuneesti sormiaan.
— Lupaa? Lupaako te tahdotte?
— Niin! Vallankumouksen päivä on tullut! Me tahdomme vallankumouksen
kunniaksi lupaa!
— Kylläpä sinä, Aarne, osaat. Rauhoittukaahan nyt toki, tyynnytteli
rehtori. — Vallankumouksen kunniaksi? Kannattaneekohan tuollaisen
verenvuodatuksen kunniasta puhua?
— Vallankumous tuo mukanaan meille vapauden! huudahti Linna.
Epäilyksen hymy häivähti rehtorin kasvoille.
— Saa nähdä, saa nähdä, puheli hän. — Hirveätä se vain on. Sotamiehet
murhaavat upseerejaan, esimiehiään, kansalaisiaan, veljiään.
— Kaikki suuri tässä maailmassa vaatii uhrinsa! kiihkoili Salo.
Rehtori katsoi edessään seisovia poikia. Toinen vaalea, hienopiirteinen
— rikkaan lapsi. Toinen tumma, karkeatekoisempi — orpo. Ja
kuitenkin: tällä hetkellä he olivat kuin kaksoisveljet. Kasvoilla
sama haltioitunut ilme. Silmissä sama villi liekki. Se oli sitä
vallankumouskuumetta, jonka hän jo kouluun tullessaan oli nähnyt
välähtelevän vastaantulijoiden katseissa. Mitä tämä päivä olikaan
tuova mukanaan? ajatteli hän rauhattomin mielin. Entistä raskaampana
hän tunsi vastuunalaisuuden painavan hartioitaan. Hänen oli vastattava
viidestäsadasta pojastaan.
— Rauhoittukaa nyt vain, toisti hän. — Ettehän te nyt voi mennä
ulos. Joku harhakuula voi sattua. Tungos murskata. Ei, ei. En minä
saata antaa lupaa. En ainakaan vielä. Menkää nyt vain rauhallisesti
luokkaanne.
— Kyllä tuo Kustaa Aadolf syitä löytää! murahti Aarne, kun he palasivat
toisten luo.
— No, mitäs se Aava nyt sanoo? ärjyi Honka huitoen hurjasti käsillään.
— Kestikö se sinun Kiinan muurisi? Hö-hö. Saaplari! Mäskänä on koko
roska! Keisari yli koko ryssäinmaan muisto vain! Nääs nyt! Mitäs sanot?
— Sanon vain, että eläköön vallankumous!
— Entäs, mitä sanoo Montaigne vallankumouksesta? pyrki Terä leikkaamaan.
— Hiiteen koko Montaigne! huudahti Aava säihkyvin silmin. — Hiiteen
kaikki opit ja oppisuunnat! Tykit ja kiväärit puhukoot! Vallankumous
eläköön! Ja eläköön uusi aika uusine vaatimuksineen!
— Eläköön! Eläköön! Eläköön!
Lehtori Kotkavaara pisti päänsä esille ovenraosta. Lukujärjestys sanoi,
että toisen tunnin piti olla venäjää.
— Ei me tänään pluggata ryssää! ärjäisi Paasio. — Nyt on vallankumous!
Ja vallankumous pyyhkäisee ryssän hiiteen. Iäksi!
— No, no, ei, ei lueta, myönteli lehtori Kotkavaara. — En minä sitä
varten tullutkaan. Tiedustelisin vain, tiedättekö jotakin sen lisäksi,
mitä lehdet kertovat. Minä en ole oikein perillä asioista.
— Hö-hö, paljonkin, hörötti Honka.
— No, ehkä Honka sitten hyväntahtoisesti kertoisi, kehoitteli opettaja
jääden seisomaan ovenpieleen ja pureksien hermostuneesti kynsiään.
— Jaa, että hyväntahtoisesti? myhähteli Honka.
— Joo, no sitten. Olikos lehtori eilen illalla följäämässä sitä Seyniä
ja sitä Borovitinovia?
— En. Mihinkä heitä vietiin?
— Hö-hö, mihinkä? Pietari Paavaliin tai Krestyyn tai Shpalernajaan
tai hirteen! mörisi Honka. — Junaan vain vietiin. Kiväärien välissä.
Ja etellä mies, jolla oli kourassa punainen lippu. Hö-hö, punainen!
Saaplari, sitä kannatti näiltä. Pleeki oli kenraalin naama. Ja
heikottavan näytti sitä toistakin mustapartaa. Mikä lie valtioneuvos ja
kamariherra. Hö-hö! Ei siinä pomiloiminen auttanut. E-hei, saaplari.
Eivätkä ne katseet, olivatpa sitten vaikka kuinkakin pimeitä, ihmisiä
tapa. Ei muuta kuin vaunuun vain, ja loot koo para! Vaieten sitä
menoa töllisteltiin. Mutta kun juna lähti, niin sylkäisinpä perään:
rutto sinut kenraalin periköön, koirien koira! Mikä lie sitten ollut
se toinen. Pimeännäköinen sekin oli, se kamariherra. Taisi siitä nyt
tulla totellinen _kamari_herra. Vähän totellisempi kuin mitä oli
valtionneuvoja. Ja entäs sitten, niinkö? Hö-hö. Sitten tallusteltiin
aseman eteen. Ja kun ne pistinniekat saattomiehet tulivat, hihkaisin,
saaplari, niin että oli kurkku haljeta: Eläköön! Ja kyllä sitä sitten
hurrattiinkin! Vaikka — ryssiä ne olivat, nekin. Jotta mene tietä,
vaikka suotta olisi hurrattu.
— No, entäs muuta?
— Kaupungin varusjoukoissa kuohuu, sanoi Mustala. ‒ Minä asun erästä
kasarmia vastapäätä. Läpi yön sieltä kuului melua ja huutoja. Aamulla
näin jonkun upseerinulikan yrittävän pihamaalla lyödä jollakin
ruoskantapaisella erästä merisotilasta — se oli kai ollut siellä
yllyttämässä. Mutta samassa oli ympärillä lauma sotilaita. Upseeri
riisuttiin aseista ja vietiin pois. Matruusi nousi portaille puhumaan.
Ja hurjasti puhuikin. Kieli lauloi kuin vietävä. Ja naama ja käsivarret
säestivät.
— Viime yönä ovat upseerimurhat alkaneet, ilmoitti Laurila. — Ovat
tunkeutuneet asuntoihin ja ampuneet.
— Varjelkoon.
Samassa kajahti käytävästä huuto:
— Hei pojat, vallankumouksellisia joukkoja marssii ohi!
Seitsemäs luokka oli heti jalkeilla ja lehtori Kotkavaarasta
välittämättä ryntäsi ulos huoneesta.
Ohimennessään huusi Paasio:
— Juu, ja ryssäinmaalla ovat koulupojat pistäneet opettajiaan kiinni.
Juu juu, ihan todella. Karsseriin! Maistiaisiksi!
Katua alas, koulun ohitse marssi suuri sotilasosasto. Soittokunta
edellä. Punaisin lipuin. Sekaisin maa- ja merisotilaita, upseereja,
aliupseereja, rivimiehiä, aseet selässä, käsikynkkää tai kaulakkain,
punaiset nauhat käsivarsissa. Laulaen he marssivat. Jokaisen kasvoilla
loisti innostus. Uusi, onnellinen Venäjä...
Pojat seurasivat heitä katseillaan, niinkauankuin voivat. Kun viimeinen
harmaa sinelli oli kadonnut näkyvistä, huudahti Aarne:
— Pojat, meidänkin täytyy, päästä ulos! Tuli mitä tuli! Siellä tapahtuu
suuria. Tällaisena historiallisena päivänä ei voi pysyä neljän seinän
sisäpuolella!
— Kuulkaa, siellä taistellaan!
Kaupungilta kantautui kiväärinlaukauksia ja konekiväärin ilkeää
rätinää. Se sai poikien veren aivan kiehumaan.
Istua tällaisena päivänä kirjojen ääressä: Ei millään!?
— Koskei meille anneta lupaa, huudahti Aava, niin ottakaamme! Tänään on
vallankumouspäivä!
— Hyvä! Hyvä!
Seitsemäs luokka oli tuossa tuokiossa järjestäytynyt lähteäkseen.
Kirjat kainalossa pojat painelivat pitkin käytävää. Koska täälläkin
tarvittiin vallankumousta, niin olkoon menneeksi — he panisivat sen
toimeen. Kuudesluokkalaiset olivat keräytyneet ovelleen ja hurrasivat
kolmimiehisten rivien marssiessa ohi. Alaluokkalaiset tuijottivat
isoihin poikiin ihailevin katsein, vaikka eivät käsittäneetkään oikein,
mitä oli tekeillä.
Käytävän ovella tuli lehtori Tuisku poikia vastaan. Ensimmäisinä
marssivat vähän hätkähtivät. Mutta opettaja ei sanonut mitään eikä
koettanut heitä estää.
— Näittekös, kaverit? Tuiskun naamataulu oli vähä pleeki! huusi Paasio.
— Hän ei hymyillyt edes sitä pirullista hymyään, lisäsi Aarne. — Ehkä
häntä ihmetytti, että meissä — hänen halveksimissaan koulupojissa — on
sentään päättäväisyyttäkin.
»Porilaisten marssia» laulaen he ryntäsivät alas portaita. Täydestä
sydämestä se lähti. Vanhan koulun avarissa suojissa laulu kaikui
voimakkaana, intomielisenä.
»... Pois, pois, toimet rauhaisat!
Jo tulta tuiskii, myrsky käy,
jo viuhkaa kanuunasta luoti...»
Kun he olivat sivuuttaneet toisen kerroksen, kiiruhti lehtori Raikas
heidän peräänsä.
— Kuulkaa, pojat! Rehtori lähetti minut...
— Turhia! Ei me palata kuitenkaan!
»... Eespäin kaikki rientäkää!»