— Kuulkaa nyt, pojat. Rehtori lähetti minut ilmoittamaan, että koulu
saa lupaa täksi päiväksi.
— Hurraa!
— Eläköön veretön vallankumous!
Ja pojat ryntäsivät ulos pihamaalle ja saman tien kadulle.
Kohti keskikaupunkia!
Kaikkialla oli ihmisiä! Innostuksesta punoittavia kasvoja. Matruuseja,
sotilaita, siviiliväkeä: miehiä, naisia ja lapsia — kaikenikäisiä. Ja
jokaisen silmissä paistoi vapautuksen tunteen sytyttämä liekki.
Pojat eivät voineet tuossa lainehtivassa tungoksessa pysyä yksissä.
Pieniin ryhmiin jakautuneina he heittäytyivät myllertävään ihmismereen.
Olavi ja Aava tulivat sysätyiksi samaan suuntaan ja jatkoivat yhdessä
matkaa.
Näky oli mitä eloisin.
Suurempia ja pienempiä matruusiryhmiä liikuskeli kaikkialla
kiväärinpiipuissa punaiset viirit. He ylläpitivät järjestystä. Poliisit
olivat tyystin kadonneet näkyvistä.
— Ikkunat kiinni! Sulkekaa ikkunat!
Mutta ikkunat pysyivät auki.
Kiväärit suuntautuivat ylös, ja tuossa tuokiossa oli joka ikkuna koko
kadunmitalla kiinni.
— Mitähän tuo tuokin on? ihmetteli Olavi puoliääneen.
— Pelkäävät, että niistä ammutaan, selitti joku ympärillä seisovista.
Yleisö työnnettiin poikkikaduille, patrullit sulkivat pääkadun.
Vallankumouksellisia joukkoja oli marssiva sitä pitkin.
Mahtavana, järjestyksettömänä massana niitä alkoi tulvia. Suuri
soittokunta edellä. Kymmenen, toistakymmentä miestä rivissä.
Nämä olivat jo villimmän näköisiä joukkoja kuin ne, jotka olivat
marssineet koulun ohitse. Upseereja ei enää näkynyt riveissä. Ja
edessä, jonkinlaisena komentajana, marssi hurjannäköinen matruusi
upseerinmiekka kourassa.
— Ryöstötavaraa tuo, kuiskasi Aava. — Joltakin vainajalta. Vallankumous
kehittyy.
— Minne matka? huusi joku yleisöstä ohimarssiville.
Muuan sotilaista heilautti kättään virnistäen ja huusi vastaukseksi:
— Kättemaks! Rahu tuleb!
— Tuo oli virolainen, selitti Aava toverilleen. — Kostomatkalla ovat.
Rauhaa lupasi. Tule pois, tämä alkaa haiskahtaa mädänneelle.
Eräässä kadunkulmassa he olivat törmätä Paasioon, joka ryntäsi ulos
pikku puodista. Kourassaan hän heilutti puolenmetrin pituista punaista
silkkinauhan pätkää.
— Hei, kaverit! huusi hän. — Tämä on liivaa, tämä. Saa humalan ilmasta.
Eikä pennin kuvaakaan maksa!
Toverit eivät voineet olla hymähtämättä. Paasio näytti viihtyvän tässä
kiväärinpaukkeessa ja verenhajussa kuin kala vedessä.
— Olettekos olleet syrjemmällä, kaverit? Siellä sitä paukkuu! Pyh, nämä
täällä keskustassa ovat mammanpoikia! Anna mennä! Meidänkin vihollisia
ne ovat! Sortajia! Sitä parempi mitä vähemmän jää! Tekisipä, hiivatti,
vallan mieli puristaa yksi noista tavaritseista syleilykseensä ja
pussata mätkäistä keskelle turpaa. Tekisi, totta vie, ellei ne olis
ryssiä. Ryssä on ryssä — vaikka sen voissa paistaisi. Se haisee. Mutta
eihän teilläkään ole päivän merkkiä! Minä olen luffannut jos kuinka
monessa putiikissa. Mutta punaista en ole saanut. Slutsåld, sanoo
ruottalainen! Punaiset rusetit ja kravatit. Punaiset lettinauhat.
Punaiset myssyt. Kaikki lopussa. Sanovat, ettei ole enää punaisia
sukkanauhojakaan. Ei edes punaisia alushameita. Olisin jo ottanut
vaikka alushameen!
— Entäs punaiset kureliivit, Paukka? naurahti Aava huvitettuna.
— Vaikka, vaikka mitä! pauhasi Paasio. — Mutta sainpa toki lopuksi tuon
nauhanpalan. Olen kristillinen kaveri, annan teillekin osanne.
— Punaista nauhaa? hymähti Aava.
— Jaa, jaa, kaveri, ota, kun saat, huusi Paasio! — Pian ei näillä
kaduilla hengissä kulje ilman punaista. Juttusivat tuolla, että joku
likka oli statsuunalla pelastanut henkirukkansa vain sillä, että muun
punaisen puutteessa oli vahvasti punastunut. He-he, hyvä juttu, vai?
No, kelpaakos?
— Kiitos, Paukka, sanoi Olavi, tietysti otamme. Se on meillä vapauden
merkki, ei veren.
— Veri ja vapaus, ne kuuluvat yhteen, huusi Paasio. — Heipä hei! Luokka
kuuluu samlautuvan skoleen kuudelta. Muistakaa tulla!
Aava ja Olavi jatkoivat matkaansa satamaa kohden. Heidän täytyi tehdä
suuri kierros. Pääkadut olivat yhä suljettuja. Täällä oli rauhallista.
Vain joitakuita siviili-ihmisiä. Silloin tällöin muutamamiehinen
patrulli. Kiväärinlaukauksia kuului nyt enää vain harvakseen.
— Annikki, sinä täällä!
— Niin. Onnistuin lopulta pääsemään sieltä. Mutta ah, miten väsynyt
olen!
— Sinähän aivan vapiset. Mitä on tapahtunut?
— Linna, lienee parasta, että saatat Annikin kotiin, kuiskasi Aava
toverilleen.
Olavi nyökkäsi.
— Hyvästi, Annikki! Terve, Linna! Älä unohda kello kuutta!
Olavi asteli hiljaisena tytön rinnalla. Vallankumoukset, humu kuului
yhä etäämpää. Hurraa-huudot kantautuivat korviin enää kaukaisuuteen
hukkuvana jyrinänä.
— Olavi, tämä on kauheaa! huudahti Annikki katsahtaen järkytettynä
poikaan.
— Oh, se on vapauden koittoa! Vallankumous vaatii uhrinsa. Mutta meille
se tuo vapauden!
— Vapauden? toisti Annikki väristen. — Onko tämä vapautta? Voiko tämä
milloinkaan vapauteen johtaa? Tämä on hirveää, sydämetöntä teurastusta.
Viattomien veren vuodattamista.
Kammo väreili tytön tavallisesti niin kirkkaissa, rohkeissa silmissä.
— Vallankumous pyyhkäisee kuitenkin pois santarmit ja santarmien
luolat! huudahti Olavi. — Vallankumous puhdistaa ilman. Tuo ajatus,
että saa ilmaista sanottavansa vapaasti, huutaa vaikka kirkon portailta
— kahleet ovat poissa, sulut auki! Tuo ajatus huumaa mielen. Vapaus!
Ajattele: vapaus meille! Vallankumous, se osoittaa, että sellainenkin,
horjumattomaksi mainittu mahti, kuin Venäjän keisarius, voi viikossa
murskaksi mennä. Tuo ajatus antaa uskallusta, saa hitaimmankin
toimimaan. Vallankumous, se on venäläisille päämäärä. Meille vain
välikappale. Se antaa meille vapaat kädet. Vallankumous, kuohuva,
kiehuva kaaos — mitä me siitä itsestään? Mutta nostakaamme sen keskeltä
vapaa, itsenäinen Suomi! Hetki on tullut! Vapaus sarastaa! Etkö usko,
Annikki?
Mutta tyttö tuijotti vain eteensä. Olavi huomasi, että hän tuskin
kuunteli.
— Sinulle on tapahtunut jotakin. Kerro se minulle.
Tyttö katsoi häneen suurin, kauhistunein silmin.
— Niin on, jotakin hirveää. Jotakin, joka pakottaa minut näkemään
silmissäni vain sen, kuulemaan vain sen, ajattelemaan vain sitä. Verta
valuvat kasvot. Sammuneet silmät. Hyvä jumala, miten tuo kuolinkorahdus
korviani vihloo!
Olavi tarttui Annikkia käsivarresta.
— Kerrohan nyt, pyysi hän hellästi.
— Seisoin tuolla muutamassa kadunkulmassa, alkoi tyttö värisevin
äänin. — Mietin, mitä tietä parhaiten pääsisin kotiin. Vastapäisen
talon ovesta astuu nuori luutnantti ulos. Hänen kasvonsa loistavat.
Hän iloitsi kai suuren kansansa vapautumisesta, iloitsi uuden ajan
koitosta kurjalle maalleen. Punainen nauha rinnassa. Hän oli kai yksi
niistä upseereista, jotka tuntevat kuuluvansa yhteen kansanmiesten
kanssa. Hänen kasvonsa olivat avoimet, jalot — miehekkäimmät, mitä
olen venäläisellä upseerilla nähnyt. Hän suuntaa askeleensa sitä
kulmaa kohden, jossa seisoin. Käännyin jatkamaan kulkuani. Kiirehdin
askeleitani. Silloin yhtäkkiä — hyvä Jumala — paukahtaa aivan korvani
juuressa. Säikähdin niin, että horjahdin seinää vastaan. Silmäsin
sivulleni — ah, en unohda sitä näkyä milloinkaan. Siinä virui tuo nuori
upseeri jalkojeni juuressa. Kuula oli sattunut päähän. Sammuneet silmät
tuijottivat lasimaisina minuun.
Annikki vapisi. Hän ei saattanut jatkaa. Vihdoin viimein hän sai
kuiskatuksi:
— Ajattele, Olavi, he ampuivat hänet kuin koiran, vaikka hän tahtoi
heille vain hyvää. Ajattele, hänelläkin on äiti, sisaria, jossakin
siellä kaukana. Ehkä vaimo, morsian. Ajattele, hänelläkin oli isänmaa,
suuri, kärsivä, jota hän tahtoi rehellisesti palvella.
* * * * *
Luokka oli kokoutunut toverikunnan huoneeseen. Ovi oli lukossa. Ikkunat
peitetty. Jokaisen rinnasta oli kadonnut punainen nauha. Aamupäivän
hurja innostus oli viilentynyt. Vallankumouspäivä oli illassa.
— Toverit, aloitti Olavi, kulunut päivä on vaiherikkain, mitä olemme
eläneet. Käykäämme yhdessä tämänpäiväiset kokemuksemme läpi.
— Hyvä.
Paasio oli heti valmis.
— Minun ja ton Jätti-Matin tossa yhteenveto päivän tapahtumista ei ole
pituudella pilattu, sanoi hän. Sitten hän hypähti pöydälle ja karjui
tehden käsillään suuria eleitä: — _Tavaaritshi, soldaatti, matrooshi —
rasboiniki!_
Pojat tervehtivät käännettä naurulla.
— Todellakin, Paukka. Toverit ryövärit, ei toverit työmiehet! hyväksyi
Aava. — Sinun edistyksesi ilahduttaa minua. Vilpittömästi ilahduttaa.
— Me, Saarelainen, Ojanen ja minä olemme siinä erikoisasemassa,
aloitti Aarne Salo, että meillä on tänäpäivänä ollut kunnia olla
paljon tekemisissä arvoisan rehtorimme kanssa. Risteillessämme
siellä tungoksessa sattui vastaan pari vierasta koulupoikaa. »Hoi,
lyseolaiset, eikös lyseo vapautta juhlikaan, kun ei ole lippua
katolla?» ivaili toinen. Ja toinen uskoi: »Meidän koulullamme otettiin
keisarinkuva alas. Joko teillä?» Käänsimme heille selkämme, mutta
mieltä viilsi. Lippu ja kuva. Kuva ja lippu. Kolmelta suuntasimme
askeleet koulua kohden lujasti päättäneinä toimittaa siellä vielä
tarpeellisen vallankumouksellisen puhdistuksen. Ylioppilaskirjoitusten
aika oli ohi (mahtoi niillä abiturienteilla olla nautinto kirjoittaa
saksaa konekiväärin laulaessa ulkona). Menimme rehtorin luo. Tiedättekö
mitä? Hän seisoi kansliansa ovella tarkastellen vahtimestarin kanssa
lattialle levitettyä vanhaa, haalistunutta, monen tuulen pieksämää
ryssän lippua. »Liputustako?» virkahti hän vastaukseksi ensi
sanoihimme. »Olen huomannut, että ne liputtavat. Järjestelemme juuri
sitä.» »Tuolla vanhalla kirotulla ryssänlipullako?» huudahdin minä.
Rehtori hieroskeli miettiväisenä sormiaan vastakkain. »Tjaa, muuta ei
ole. Jospa ratkoisimme vain tuon punaisen pois.» Sielumme silmillä
olimme jo näkevinämme tuon pitkän suikaleen leijumassa komean koulumme
katolla, yläosa mustanharmaa, alaosa savustettua sinistä riepua. Niin
se neuvottelu sitten lopuksi loppui, että vaksi sai viedä muijalleen
lahjaksi lattiarasukäärön. Liputus jäi.
— Entäs keisarin kuva? uteli Heinämaa.
— Kovasti rehtori epäili, kertoi Aarne. — »Ei sitä vielä tiedä, miten
käy», vastusti hän ja vatkutti koulun ikävyyksiltä suojelemisesta.
Mutta neljään pekkaan me sitä lopuksi marssimme juhlasaliin, ja
Saarelainen vapautti kädenkäänteessä Niku-pojan jatkamasta vaivalloista
valvontaansa meidän, hänen entisten kaikkea muuta kuin kunnioittavien
alamaistensa ylitse. Hän aikoi lyödä kuvan pirstaleiksi. Mutta rehtori
esti. »Vinnille se kuuluu. Ei tiedä, vaikka vielä kerran pitäisi
ripustaa se takaisin.» »Ei koskaan, herra rehtori!» huusimme me yhteen
ääneen. Rehtori hymähti. »Toivotaan», virkahti hän. »Mutta puitteita ja
lasia voidaan kuitenkin käyttää.»
— Hän on mainio, tuo Kustaa Aadolfimme! nauroivat pojat.
— Viisas ja varovainen, lisäsi Aava hymähtäen.
— Meitä oli Mustala, Terä ja minä yhdessä, virkkoi Laurila. — Mitään
erikoista meillä tuskin on kerrottavana, jos te kaikki satuitte
Rautatientorin kuulasateeseen.
— Ei olla oltu. Oliko se jotakin erikoista?
— Hieman, myönsi Laurila. — Tori oli mustanaan sotilaita. Joukko joukon
jälkeen niitä yhä saapui soittokuntineen. Puheita pidettiin autoista.
Jotakin kuvaa kuljettivat ympäriinsä. Sille hurrasivat. Sanoivat sen
olevan Nikolai Nikolajevitshin — heidän tsaariehdokkaansa. Toiset
juttusivat odotettavan jotakin suurta vallankumousherraa Pietarista.
Siinä vain sitä seisottiin. Katuvieret täyttyivät siviiliväestä, joka
puoleksi ihaillen, puoleksi pelokkaana tarkasteli herroja matruuseja
ja sotilaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä on kuva aivan toinen.
Konekiväärit ovat jostakin räjähtäneet soimaan torille. Yhtäkkiä,
odottamatta. Tori tyhjenee muutamassa hetkessä. Sotilaat syöksyvät
pakokauhun vallassa taloja kohden, tempaavat siviiliväestön mukaansa
ja juoksevat henkensä edestä porttikäytäviin, rappusiin, kuulien
rapistessa seinämiin, lyövät ovet auki ja ryntäävät huoneistoihin,
Jokainen siinä juoksi. Oli pakko juosta. Teräkin pyöri kuin vinhasti
lyöty biljardipallo. Töintuskin Mustala ja minä perässä pysyimme.
»Vastavallankumoukselliset ampuvat! Upseerit ampuvat! Provokaattorit
ampuvat!» Veljellisessä sovussa harmaatakkien kanssa hetkinen
piileiltiin. Sitten alkoivat sotilaat järjestää vastarintaa. Kiväärit
paukkuivat. Joukot keräytyivät jälleen torille. Me mukana. Terä
valitti hukanneensa siinä pakokauhussa kalossinsa. Yritettiin etsiä.
Mutta jo ensi silmäys torille vakuutti meidät siitä, että oli turhaa
hakea. Siellä oli sikinsokin kalosseja, hattuja, muhveja — ei sieltä
omaansa olisi löytänyt. Ja sotilaat viittoilivat: »Pois, pois!» Sinne
se kalossi sitten jäi. »Onneksi oli se toki vasen, se, josta pohja oli
puhki», lohduttautui Toivottomantylsä.
— Ei niinkään tylsästi, hymähti Aava. — Sinusta, Terä, voisi lopulta
tulla oikea stoalainen.
— Minulla ei ole paljon lisättävää, virkahti Rimpi raskaasti. —
Heinämaan kanssa olemme vain nähneet ruumiita. Kuorma-autoilla ne niitä
kuljettivat. Piikkiniekat matruusit kuolemanvartioina. Upseereja.
Siinä oli vanhoja ja nuoria, korkea- ja alempiarvoisia. Katujen
varsilta kuuluivat keränneen. Vanhan seurahuoneen kellariin veivät.
Kahteensataan sanoivat niitä siellä jo loikovan. Syyllisiä ja syyttömiä.
Poikien kasvot olivat muuttuneet vakaviksi. Nähtyjä ja kuultuja
kauhunkuvia pyrki mieleen. Päivä oli ollut niitä täysi. Kummallinen
sekoitus huumaavaa iloa ja hurjaa riemua kietoutuneena yhteen mitä
kammottavimman raakuuden ja sydämettömimmän julmuuden kanssa —
sellainen se oli ollut, tämä vallankumouspäivä.
— No, Aava, kehoitti Aarne.
— Minun sanottavani supistuu vähiin, sanoi Aava. — Olin Katajan luona,
kun ovikello soi rajusti. Tulijat ovat matruuseja. Kotitarkastus.
He etsivät jotakin piiloutunutta upseeria. Turhaan panemme vastaan.
Turhaan selitämme, että he rikkoivat maan lakeja. »Lakeja!» huutaa
johtaja. »Laki on meidän kivääriemme piipussa. Me olemme niitä, jotka
käskemme. Yksin me.»
Tuli painostava hiljaisuus huoneeseen.
Sitten hypähti Olavi ylös.
— Toverit! Tänä päivänä on kuin mahtava koski olisi rikkonut estävät
sulkunsa. Sulut ovat murskana: Venäjän keisarius on lakannut olemasta.
Ympärillä kiehuu kuin hornan kattila. Mitä sieltä ilmoille nousee, sitä
emme tiedä. Mutta ne tuulet, jotka tällä hetkellä maassamme puhaltavat,
ovat vapauden tuulia. Mikä huumaava, hurmaava sana: vapaus! Tuossa
se on, käden ulottuvilla: vapaus. Toiminnan vapaus. Kysymys on vain,
miten sitä käytämme. Toverit, tänä päivänä olemme nähneet, millainen
on venäläinen sotilas. Vertajanoava peto. Tänään hän janoaa veljensä
verta. Huomenna? Huomenna meidän vapauttamme, meidän vertamme. Toverit,
onneton isänmaamme ei milloinkaan saavuta vapauttaan, ennenkuin
jokainen venäläinen pistin on maasta poissa. Olkoon keisarillinen tai
vallankumouksellinen, pois sen pitää! Molemmat ne tahtovat täällä
käskeä. Eikä kumpikaan valtiudestaan hyvällä luovu. Toverit, on vain
yksi tie oikeaan vapauteen. Yhteistyö suomalaisen jääkäripataljoonan
kanssa! Yksin se tukenamme me voimme rakentaa uuden Suomen, vapaan
isänmaan!
— Hyvä, hyvä!
Pojat olivat keräytyneet Olavin ympärille. Hänen sanansa löysivät
nyt vastakaikua heidän rinnoissaan. Innostus tarttui heihin. Tuossa
oli ohjelma, joka oli uskon ja uskalluksen ohjelma, Suomen nuorison
ohjelma, heidän ohjelmansa.
— Toverit! jatkoi Olavi yhä kiihtyvällä innostuksella. — Tämä päivä
on opettanut meille, että itsenäinen Suomi on luotavissa. Luotavissa,
kunhan Suomen kansa tahtoo. Olkaamme me mukana herätystyössä! »Irti
Venäjästä — Isänmaan puolesta!» se olkoon tunnuslauseemme!
— Irti Venäjästä — Isänmaan puolesta!
— Toverit! Me kuljemme kohti suuria tapahtumia. Suomen vapautta. Tämä
päivä on avannut silmämme näkemään, ettei tuo vapaus voi ilman verta
koittaa. Verellä on vapaus Suomenkin kansalle lunastettava. Toverit!
Kun isänmaan kohtalonhetki lyö, tavatkoon se meidät, joka miehen,
valmiina. Valmiina kaikkeen. Valmiina vaikka kuolemaan! Isänmaan
puolesta! Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!
— Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!!
Jok'ainoa silmä sädehti.
— Olavi Linna, virkahti sitten Aava, tuossa käteni. Ystävän käsi. Se ei
hellitä. Sinä näit, kun me muut kuljimme sokkoina. Nytkin sinä sanoiksi
puit, mitä me muut vasta tunsimme osaamatta sitä nimetä. Ota sinä
johto. Minä seuraan. Tämä päivä — kirjava päivä — on minusta tehnyt
Sarastuksen miehen.
— Toverit, huudahti Aarne, en erehtyne, kun sanon, että kaikki
ajattelemme, niinkuin Aava. Toverit, käsi pystyyn, ken tahtoo
Sarastukseen liittyä!
Kolmetoista kättä nousi ilman epäröintiä.
Kataja tarkasti innostuneita kasvoja ympärillään. Kaikissa niissä
loisti valoisa luottamus, järkähtämätön päätös.
— Kaikki, totesi hän.