Olavisi.
Annikki jäi tuijottamaan eteensä. Hänen oli vaikeaa käsittää,
että jotakin tuollaista oli saattanut tapahtua. Olavia syytettiin
päiväkirjan varkaudesta. Ne uskalsivat luulla, että hän oli tuolla
raukkamaisella tavalla koettanut välttää rangaistusta. Olavi!
Koneellisesti hän silitti pukuaan. Silkin kahina palautti hänen
mieleensä, missä hän oli. Juhlassa. Juhlassa, jonne hän oli riemukkain
mielin tullut. Miten hän olikaan ollut iloinen pukiessaan päälleen
uutta vaaleanpunaista tanssileninkiään! Miten iloinen, kun äiti —
kammattuaan hänen hiuksensa ensi kertaa ylös — oli sanonut: kas niin,
nyt sinä olet oikein soma! Tänä iltana hän olikin tahtonut olla sievä
— Olavin vuoksi. Ja nyt... Nyt istui Olavi yksinäisessä huoneessaan
polttoraudalla leimattuna. Syyttömästi tuomittuna.
Tuo ajatus saattoi hänen mielensä kapinoimaan. Vääryys täytyi saada
oikaistuksi. Kun Olavi kerran oli syytön, täytyi hänen syyttömyytensä
myös olla todistettavissa. Olisipa Aarne nyt täällä! Mutta hän ei ollut
aikonutkaan tulla.
Annikki teki nopean päätöksen ja kutsui erään pikku pojan luokseen.
— Tahtoisitko sinä tehdä minulle sen palveluksen, että kutsuisit Antti
Aavan — tiedäthän, sen seitsemäsluokkalaisen — luokseni? Kas, tässä
omena vaivoistasi.
— Käskystä paikalla, kajahti Aavan tuttu ääni. — Minä tosin en tanssi
muuta kuin varsin huonosti. Mutta en kuitenkaan tässäkään tapauksessa
kieltäydy palveluksestasi, Annikki.
Sanoissa oli samalla kertaa kunnioitusta ja ivaa. Tyttö katsahti
kummastuneena tuttuihin, pilkallisiin silmiin.
— Tanssia? Suo anteeksi, Antti, minulla ei nyt ole vähintäkään halua
tanssia.
— Minä luulin...
— Ettäkö minulta puuttui kavaljeeria ja senvuoksi lähetin hakemaan
sinua?
— Hm. Eipä juuri muutenkaan.
— Todellakin!
Annikki purskahti helisevään nauruun. Häntä kummastutti, miten hän
saattoi nauraa tänä onnettomuuden iltana. Mutta Aavan otaksuma oli
niin hassu, ettei hän voinut hillitä itseään. Hän näki, miten poika
säpsähti, ja miten omituinen kalpeus levisi tämän muutenkin harmaille
kasvoille. Mahtoiko hän syvästikin loukkautua?
— Ei, Antti, virkahti hän sitten vakavaksi muuttuen, pyytäisin sinulta,
veljeni parhaalta ystävältä, aivan toisenlaista palvelusta. Se koskee
Olavia. Ole hyvä ja istu.
— Kuten tahdot, Annikki, myöntyi Aava väkinäisesti, vaikka minä
puolestani en ymmärrä, mitä voin hyväksesi tehdä.
— Ensiksi kai saan pyytää sinulta anteeksi, että puutun asiaan, josta
sinä ja toverisi varmaan arvelette, ettei se kuulu minuun, alkoi
Annikki puolittain ivallisesti.
Aava hymähti ja vastasi kaksimielisesti:
— Päinvastoin.
Sitten hän virkahti:
— Ennenkuin alamme, voinemme sentään hankkia hieman virvokkeita. (Hoi,
poika, tuo jäätelöä!) Siihen saakka saattanemme jutella jostakin
muusta. Hauskemmasta — jos suvaitset.
Annikki nyökkäsi tuntematta vähintäkään mielenkiintoa. Aava sai,
jos mielensä teki, pitää keskustelua vireillä. Jo ensi sanoista oli
Annikki arvannut, ettei hänellä olisi paljon toivoa Aavan avusta, mutta
saattoihan kuitenkin yrittää.
— Tuo rannerengas, sanoi Aava, joka sinulla on käsivarressasi, ei liene
kotimaista tekoa?
— Ei. Isä osti sen minulle Firenzessä.
— Firenzessä? Oletko sinä nähnyt Firenzen? En ole sattunut kuulemaan
siitä.
— Vai niin, sepä harvinaista. Olin siellä kuitenkin. Viivyimme vain
muutamia päiviä. Ne olivat ihania.
— Italia...
Se pääsi Aavalta ilmeisesti vahingossa. Hänen äänessään oli sellaista
ikävöintiä, että Annikki hämmästyi. Tuon kummallisen, kylmän kuoren
alla!
— Sinähän osaat olla oikein hentomielinenkin, Antti. En olisi uskonut.
Annikki näki, että hänen sanansa sattuivat. Hän ei ollut oikeastaan
tahtonut olla ilkeä. Mutta Aavassa oli jotakin, joka aivan erikoisesti
tänään ärsytti häntä.
— Niin, eikö olekin uskomatonta, ettei köyhäkään epäile haaveilla
pääsevänsä jotakin näkemään, oli vastaus.
— Muuten, oliko sinulla Firenzessä paljon kutsuja, tanssiaisia,
hakkailijoita?
— Ei. Kuinka niin?
— Arvelin vain, että ilman niitä Firenzekään tuskin maistuisi miltään
sinunkaltaisesta hienosta neidistä.
Annikki puraisi huultaan. Vallitsi painostava hiljaisuus, kunnes
tarjoilijapoika saapui.
— No, nyt olen valmis palvelukseesi, virkahti Aava.
— Epäilen vain, etten voi mitään hyväksesi tehdä, jos Linnan asiaa ajat.
— Vai niin, aiotko sinäkin siis olla auttamatta kunnon toveria? Silloin
on minulla ollut aivan väärä käsitys sinusta, Antti.
— Anteeksi, ei _kunnon_, jos saan pyytää, oikaisi Aava.
— Ainoakaan meistä ei ole milloinkaan epäillyt puolustaa kunnon
toveria. Mutta — sen rajan ylitse emme mene — ei sellaista, joka
petoksella koettaa vapautua rangaistuksesta. Raukkamaisia me emme
joukossamme siedä. Terän ehdotus, jonka Linna nyt on toteuttanut, ei
ole muuta kuin typeryyttä. Mutta se oli sentään ehdotus _toverin_
auttamiseksi luokan toimesta. Todistaa halpamaista raukkaa, ei muuta,
että Linna tuon tylsän suunnitelman pani _itsensä_ pelastamiseksi
toimeen.
Annikki laski lusikan kädestään ja suoristautui. Hänen silmänsä
salamoivat.
— Antti, sinä olet rohkea tuomioissasi.
— Olen oikeudentuntoinen.
— Todellako? Te lyseolaiset pilkkaatte aina meidän tyttöjen huonoa
toverihenkeä. Mutta sen sanon, etten minä milloinkaan päätä pahkaa
menisi sanomaan tuollaista toveristani. Sitäkin vähemmän, kun sekä
järki että tunne sanovat selvästi, että hän on syytön.
— Syytön? Voittohan mainita jonkin toisen, edes hiukankaan mahdollisen
olettamuksen, joka selittäisi tämän roskaisen jutun? Jos voit, en
epäile hetkeäkään asettua käytettäväksesi.
— Minä en voi tällä hetkellä esittää sellaista hypoteesia, joka voisi
löytää armon silmissäsi, myönsi Annikki. — Mutta sano sinä minulle,
mistä syystä Olavi, jos hän olisi varastanut päiväkirjan, olisi repinyt
siitä lehden irti ja säilyttänyt vielä tuota viheliäistä päiväkirjaa
pulpetissaan, josta se saattoi löytyä minä hetkenä hyvänsä!
— Tuo on vain kysymys, ei vastaus, huomautti Aava kylmästi. — Siihen
ei kyllä ole helppoa löytää järkevää vastausta. Mutta järkevä vastaus
tuskin onkaan tässä tarpeellinen. Sellaisessa tilassa toimivat ihmiset
monasti käsittämättömämminkin.
— Sinä siis kuvittelet, että Olavi on tehnyt tuon typerän rikoksen?
— Luokka ei voi selittää tapausta muuten, vastasi Aava
järkähtämättömästi. — Sitäpaitsi Linna ei ole kieltänytkään tekoaan.
— Onko hän muka tunnustanut?
— Ei kylläkään. Mutta kun Terä luokan nimessä tiedusti, miksi Linna
oli tehnyt tuon ruman tepposen, jäi hän tyhmänä tuijottamaan kysyjään,
kohautti sitten hartioitaan ja lähti sanaa sanomatta.
— Ja tuoko on painavin todistuksenne Olavin »syyllisyydestä»?
Aava hämmentyi hiukan. Tytön äänessä kaikui niin peittelemätön iva ja
halveksunta, ettei hän ollut mokomaa ennen kuullut eikä tyttölapselta
odottanut milloinkaan kuulevansakaan.
— Todella nerokas kuulustelu! huudahti Annikki leimuavin silmin. Sitten
hän pakottautui rauhalliseksi ja jatkoi: — Olettakaamme, että sinä,
Antti, olisit jalo mies — voihan olla, että oletkin (oh, ei kestä
kiittää) — ja minä sinun toverisi. Sinua syytettäisiin ryöstömurhasta,
josta sinulle ei olisi ajateltavissa mitään etua. Muutamat vähäpätöiset
seikat vain viiltäisivät sinuun. Jos nyt minä tulisin sinulta
tiedustelemaan, montako penniä vainajan taskuista löysit, katsoisitko
maksavan vaivaa ryhtyä puolustautumaan? Pelkään pahoin, että hammasta
purren, mutta ulkonaisesti tyynenä jättäisit minut etsimään vastausta
tyhmään kysymykseeni muualta. Niinkuin Olavi teki Terälle.
— Anteeksi, eiköhän tuo ole sitä naisten logiikkaa? hymähti Aava.
— Sinä teet rinnastuksia, joilla ei ole mitään sisäistä yhteyttä.
Mutta miksi haaskata sanoja? Minä en näe tässä likaisessa jutussa
mitään epäselvyyttä, jota kannattaisi tutkia. Ei pidä tonkia
tunkiota, sanotaan. Ja — eipä muuta kuin tunkio sen heliseväsanaisen
Sarastuksenkaan alla ollut.
— Antti! huudahti Annikki kiivaasti. — Sinä ja sinun toverisi, te,
jotka kilvan heitätte kiviä ennestään raskaalle kuormalle, te saatte
vielä nähdä, millaista toveria olette loukanneet!
— Jos voit tehdä ihmeitä, Annikki — tarkoitan, jos voit todistaa Linnan
syyttömäksi, niin me kaikki olemme sinulle sanomattoman kiitollisia.
Olet silloin pessyt tahran luokkamme kunnian kilvestä.
Aavan sanat kaikuivat kovina, pilkallisina. Mutta vastauskin oli terävä.
— Sellaisen rihkamatavaran vuoksi kuin sinun ja toveriesi kiitollisuus
ja luokkanne »kunnia» ei kannata rikkaa ristiin panna! Ellei
tärkeämmästä olisikaan kysymys, olisi sekä sinun että minun viisainta
mennä kotiin ja ajaa Firenzeen — Nukku-Matin kanssa. Hauskaa iltaa!
Aava nousi kalpeana.
— Samaten, armon neiti!
Yksin jäätyään ryhtyi Annikki kuumeisesti miettimään, mihin ryhtyisi.
Koskei hän saanut apua Olavin tovereilta, selvittäisi hän yksin tuon
kadonneen päiväkirjan lehden salaisuuden. Mutta mistä alkaa? Mistä
löytää johtolanka?
— Kas, täällähän sinä olet, Annikki. Olen etsinyt sinua kaikkialta.
Se oli Aarne. Väsyneenä hän istahti tuolille ja jäi synkkänä
tuijottamaan eteensä pöydälle.
— Tulithan sinä kuitenkin, virkahti Annikki hieman kiusautuneena, kun
veljellä ei näyttänyt lainkaan olevan aikomusta ryhtyä puheisiin. —
Mikä sinua nyt vaivaa?
Aarne silmäsi sisareen.
— Emmi on kadonnut.
— Kadonnut?
— Niin, jälkeä jättämättä. Hän on yhtäkkiä livistänyt paikastaan.
Kuuluu lähteneen sen Sulon kanssa.
Annikki hymähti.
— Kas vain, sittenpä tuo tyttö oli lopulta järkevämpi kuin saatoin
uskoakaan.
— Järkevämpi?
— Niin juuri, vahvisti sisar. — Koko tuo sinun tarjoilijatarseikkailusi
oli alusta saakka suurta hulluutta. Hulluutta hänenkin puoleltaan.
Eihän siitä milloinkaan olisi voinut mitään tulla. Ainoa järkevä
ratkaisu hänen kannaltaan oli ottaa tuo Sulo.
— Kattia! Et sinä ymmärrä sellaisia asioita. Eikä sinun juuri
kannattaisi puhua tuossa äänilajissa. Etenkään tänään, kun tuo sinun
Olavisi...
— Niin, Olavi, keskeytti Annikki. — Hänestähän minun pitikin puhua
sinun kanssasi. Aarne, sinun on vaikutettava hänen hyväkseen
tovereihisi. Hän on syytön — tiedäthän sinäkin sen.
Aarne nousi harmistuneena.
— Sinun kanssasi on mahdotonta järkevästi keskustella. Sinä et pysy
asiassa. Tuohon Linnan juttuun en minä tahdo sekautua.
— Aarne! huudahti Annikki. — Muista, että sinä olet kiitollisuuden
velassa Olaville tuon Emmin paikasta. Silloinkuin hän sen hankki,
lupasit sen aina muistaa.
— Äsh, sinä olet ikävystyttävä, torjui Aarne kääntyen
menemään. — Sitäpaitsi olen nyt menettänyt Emmin, joten tuosta
kiitollisuudenvelasta ei enää kannata puhua.
Annikin silmät leimahtivat. Mutta hän hillitsi mieltään. Aarne ei ollut
nyt sillä tuulella, että olisi kannattanut jatkaa väittelyä.
— Kuulehan, Aarne, Tellervo on täällä, virkahti hän vaihtaen
puheenaihetta.
— Olkoon.
— Hän oli hyvin pahoillaan, kun sanoin, ettet sinä aikonut tulla koko
juhlaan, jatkoi Annikki hymyillen salaa.
— Vai pahoillaan.
— Niin, vahvisti Annikki. — Muuten, hän oli oikein soma
vaaleansinisessä leningissään. Tiedäthän, että sininen pukee häntä.
— No, entäs sitten?
— Sitten? hymähti Annikki. — Vieläkö lisää? No sitten: hän tanssii
ihastuttavasti. Siellä onkin parastaikaa valssi menossa.
Aarne nauroi.
— Kyllä sinä osaat, pikku sisko. No niin, taidanpa sitten mennä
tanssimaan. Mutta etkö sinä tule mukaan?
Aarnen ääni oli aivan toinen. Alakuloisuus ja katkeruus olivat menneet
sen tien. Hänen tuli surku sisartaan, joka saisi istua syrjässä koko
illan.
— En. Minä olen päättänyt selvittää tämän jutun vielä tänään.
— Tänään? Älä huoli vaivata itseäsi. Turhaan haaskaat aikaasi.
Tarvitset siihen joka tapauksessa vuoden.
— Minä selvitän sen tänään, toisti Annikki päättäväisesti. — Juuri
tänään. Minä tulin tänne tanssiakseni Olavin kanssa ja minä tahdon
tanssia hänen kanssaan. Vaikkapa viimeisen valssin. Mutta sitä ennen
täytyy kaiken olla selvillä. Etkö sinä tahdo auttaa minua, Aarne?
— Soisinpa voivani, pikku sisko. Voihan olla, että Olavi on syytön.
Mutta en ymmärrä, miten se olisi todistettavissa. En tiedä jutusta sen
enempää kuin muutkaan — valitettavasti. Jos kuitenkin tahdot, että
yhdessä koetamme, niin...
— Ei, ei, mene sinä vain tanssimaan, torjui Annikki. — Hauskaa iltaa
vain, Aarne.
Kun veli oli mennyt, ryhtyi Annikki tekemään suunnitelmia. Toisen
toisensa jälkeen hän rakensi. Mutta mikään ei tyydyttänyt häntä. Ei
ollut mitään kiinnekohtaa, mistä lähteä. Hän oli kuin säkissä. Ja mitä
kauemmin hän haparoi, sitä epätoivoisemmalta asia näytti.
Ympärillä tultiin ja mentiin. Nyt juuri saapui viereiseen pöytään
meluava seurue kuudesluokkalaisia tanssista kuumenneine »daameineen».
Annikki tuumi hetken, olisiko viisainta siirtyä jonnekin kauemmas,
mutta päätti sitten jäädä paikoilleen. Vastatulleet eivät näyttäneet
kiinnittävän huomiota yksinäisessä loukossaan istuvaan tyttöön. Heillä
oli kyllin tekemistä omissa asioissaan.
Lyseolaiset kertoilivat äänekkäästi kaskujaan ja nauroivat itse niille
eniten. Poikien hohotus ja tyttöjen tirskunta kiusasivat Annikkia,
mutta hän ei välittänyt vetäytyä pois. Noiden typerien koulujuttujen
kuunteleminen esti häntä vaipumasta toivottomuuteen.
— No, nuo nyt eivät ole mitään, keskeytti eräs pojista toverinsa. —
Mutta oletteko, tytöt, kuulleet Harmonikkahousun puukkoseikkailua
seitsemännellä luokalla?
— Emme. Kerro, Yrjö.
— Niinkuin tiedätte, on Luoma historian maijari, alkoi Yrjöksi
nimitetty. — Hän on se opettajistamme, joka kaikkein vähimmän saa
pidetyksi kuria yllä. (Ja se on jo jotakin se). Rehtorin toivomuksesta
on seitsemäs luokka ottanut hänet erikoiseen suojelukseensa ja
lähettelee silloin tällöin rankaisuretkikuntia nahkojen keskuuteen,
milloin järjestys Luoman tunneilla rikkoutuu. Mutta sattuu sitä
noidenkin tapojenvalvojain omassa keskuudessa välistä yhtä ja toista.
He tuntuvat jo vietävästi väsähtäneen poliisitoimeensa.
— Riittää esipuheeksi, murahti eräs pojista.
— No niin, toissa päivänä kello yhdeltä tuli Harmonikkahousu
tunnilleen. Luokassa vallitsi muotiin tullut kuoleman hiljaisuus. Ja
kai kaikki tälläkin kertaa olisi mennyt hyvin, ellei Luoman kosmoskynän
terä kaikeksi onnettomuudeksi olisi katkennut. Eikä hänellä — rauhan
mies kun on — ollut puukkoa.
»Onko kellään veistä?» kysyi hän selaillen muistivihkoaan.
Paasio ponnahti pulpetistaan ja riensi opettajanpöydän luo äänettömin
askelin.
»Mulla, herra lehtori!» karjaisi hän, niin että Harmonikkahousu hypähti
koholle tuoliltaan. (Kyllä sillä Paukalla ääntä on.) »Kumpi saa olla?»
Ja samassa hän ojensi molemmat kätensä opettajaa kohden.
Harmonikkahousu vetäytyi kauhistuneena taapäin. Paasion toisessa
kourassa välkkyi kunnioitusta herättävä kauhavalainen, toisessa
vietävänmoinen käyrä tikari. Paukka väittää kuulleensa Luoman hampaiden
kalisseen, mutta mene tiedä. Pleeki hän vain oli ollut, hirvittävän
pleeki. Sitten hän oli pakottautunut rauhalliseksi ja virkahtanut
hiljaa:
»Kiitos, otan mieluummin tämän pienemmän.»
Mutta pännän teroitus oli sillä kertaa jäänyt. Kauhavalaisen hän oli
laskenut eteensä pöydälle, avannut päiväkirjan ja tarttunut teräskynään
tehdäkseen merkintänsä siihen. (Hän on niitä harvoja opettajia, jotka
yläluokillakin tunnontarkasti suorittavat päiväkirjamerkintänsä).
Teräsaseiden välkähdys oli kuitenkin säikähdyttänyt häntä niin
vietävästi, ukko-rähjää, että hänen kätensä vapisi vielä, ja niin
putosi suuri musteläkki keskelle lehteä. Lehtori hätäytyi yhä enemmän,
voitti vastenmielisyytensä suurta puukkoa kohtaan, otti sen sormiensa
väliin ja alkoi sillä, kieli ulkona suusta, raaputtaa pois tahraa.
Poikien oli ollut vaikea hillitä nauruaan, niin hullunkurisesti
piteli Harmonikkahousu puukkoaan. Sanovat, että Katajakin hymyili.
Lopputulos oli tuo ainoa mahdollinen: päiväkirjaan tuli suuri reikä.
Silloin vasta Luoma vilkaisi ylös. Nähdessään poikien griinaavan sulki
hän päiväkirjan huokaisten ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan
kadulle. Terä sanoo, että hän tuumi, mitä siisteyttä rakastava rehtori
tulee sanomaan. Sen pituinen se.
— Minusta te pojat kiusaatte aivan liikaa tuota opettaja-parkaanne,
sanoi muuan tytöistä.
— Ohoh! Miksei hän sitten kykene puolustautumaan? Oma syynsä!
— Kerttu kuuluukin eläinsuojelusyhdistykseen, pilkkasi eräs neitosen
tovereista.
Kaikki purskahtivat nauruun, ja välittämättä hehkuvasta punasta, joka
oli lehahtanut ivatun poskille, jatkettiin ilkamoimista.
Silloin ei Annikki enää jaksanut istua paikoillaan, vaan lähti
ravintolasta.
Ah, miten pimeätä, toivotonta!
Vaistomaisesti hän suuntasi kulkunsa kohti juhlasalia. Tanssimasta
palaavia ja käytävässä vilvoittelevia pareja tuli häntä vastaan.
Koneellisesti hän nyökkäsi vastaukseksi tervehdyksiin. Häntä kiusasi
noiden ihmisten osaaottava katse, jonka takana kuitenkin oli vain
kylmää välinpitämättömyyttä.
Kun hän ehti juhlasalin ovelle, lakkasi soittokunta soittamasta.
Polkkamasurkka oli lopussa. Tanssijat ryntäsivät käytävään. Kas
tuolla... Todellakin — Tellervo ja Aarne. He olivat siis löytäneet
toisensa jälleen. Kuinkahan pitkäksi aikaa?
Annikki etsi katseillaan rehtori Kuusista. Kun hän ei keltään muulta
voinut saada tukea kamppailussaan, saattoi kenties tämä häntä neuvoa.
Muuta tietä hän ei enää tiennyt.
Kas tuolla!
Merkitsevistä silmäyksistä välittämättä hän astui suoraan lattian
poikki. Nähdessään tytön tulevan nousi rehtori Kuusinen ja astui häntä
vastaan.
— No, pikku ystäväni, olen koko illan kaivannut sinua. Aiotko suoda
minulle sen kunnian, että pyydät minua kavaljeeriksesi, vai...?
— Setä, sammalsi Annikki voimatta enää hillitä itseään, haluaisin puhua
kanssasi. Nyt heti. Kahdenkesken.
Rehtori Kuusinen otti tytön vapisevan kätösen kouraansa ja puristi sitä
rauhoittavasti.
— Kas niin, tyttöseni, luulenpa sinun arvanneen vanhan setäsi
kyllästyneen jo tähän meluun ja haluavan hetken _lepoa_. Aivan oikein.
Mennään kansliaani.
Hymyillen ja leikkiä laskien hän ohjasi sitten tytön toiseen päähän
koulurakennusta, jossa rehtorinkanslia sijaitsi.
— Kerrohan nyt, Annikki-kulta, mikä mieltäsi painaa, sanoi hän
lempeästi, kun he olivat päässeet istumaan. — Onko joku loukannut sinua
täällä? Eikö? No, sitä arvelinkin. Sinä olet siksi reipas tyttö, että
selvität sellaiset jutut parhaiten muiden avutta. Mikä siis...?
Yhtäkkiä tuntui Annikin rohkeus pettäneen. Mitä hän voisi sanoa
isälliselle ystävälleen? Jos hän mainitsisi Olavin nimen, kuuluisi
seuraava kysymys varmaankin: mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä?
Mitä hän vastaisi siihen?
— Asiani koskee Olavi Linnaa, sai hän vihdoin sanotuksi.
Rehtori Kuusinen hymyili tarkastaessaan kaunista, punastuvaa tyttöä
edessään, joka koetti välttää hänen katsettaan. Hetken kuluttua hän
sanoi rauhallisella, hiljaisella tavallaan:
— Jaha, Linnaa. Juttu on sangen ikävä.
Ei muuta. Annikki huo'ahti helpotuksesta. Oli toki ihmisiä, jotka eivät
aina ahdistele kysymyksillä.
— Setä, ethän sinä usko häntä varkaaksi?
— En, vastasi rehtori Kuusinen tyynesti. — En voi uskoa ainoankaan
oppilaani voivan siten toimia. Mutta minun persoonallinen vakaumukseni,
että syytön joutuu kärsimään, ei merkitse paljon. Todistukset ovat
siksi ilmeiset, ja asia on aiheuttanut niin paljon hälyä, ettei
opettajakunta voinut muuta kuin erottaa hänet koulusta.
— Mutta hän on syytön!
— Lapsi kulta, voitko esittää minkäänlaisia todistuksia? Annikki
hätkähti. Taas: todistuksia. Sitten johtui hänen mieleensä se
mahdollisuus, joka tuolla ylhäällä ravintolassa oli pälkähtänyt
hänen päähänsä. Puhuisikohan hän siitä rehtorille. Mutta se oli niin
mieletön, suorastaan mahdoton, ettei sitä kukaan tietysti todistuksena
pitäisi.
— Sitäpaitsi, jatkoi rehtori, on asialla toinenkin puoli, jota en
parhaalla tahdollanikaan voi auttaa, ja luulen Olavin panevan sille
vielä suuremman painon kuin koulusta erottamiselle.
— Se on...?
— Se on kunnia. Ellei asiaa saada täysin selväksi, ellei Olavin
syyttömyys tule epäämättömän varmasti ilmi, jää hänen kunniaansa tahra,
joka voi synkentää koko hänen elämänsä.
Annikki oli painunut syvälle tuoliinsa. Hän koetti hillitä tunteitaan,
mutta turhaan. Setä oli varmasti oikeassa: kunniakysymys oli tässä
jutussa Olaville pääasia. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa niin voimaton,
väsynyt. Turhaan yritti hän taistella kyyneleitä vastaan. Niitä nousi
silmiin ja vieri hitaasti, kirvelien, yli poskien ja putosi povelle.
Rehtori Kuusinen vaikeni. Se oli varmaan hänen pikku ystävättärensä
ensimmäinen suuri suru, joka ajoi esille noita kristallihelmiä.
Perhetuttavana hän oli nähnyt Annikin kasvavan pikku typykästä soreaksi
neidoksi, oli leikkinyt hänen kanssaan ja lohduttanut häntä pikku
suruissa. Mutta nyt hän ei löytänyt sanoja.
Samassa koputettiin ovelle. Rehtori Kuusista kysyttiin alakerroksessa.
Rehtori nousi ja sivellen rauhoittavasti Annikin kättä virkahti:
— Odotahan täällä. Koetetaan katsoa, olisiko sittenkin jokin keino.
Annikki oli yksin. »Olisiko sittenkin jokin keino», oli rehtori
sanonut. Mutta Annikki oli kuullut jo äänestä, ettei hän uskonut mitään
keinoa olevan.
Hän nousi ylös tarkastamaan pöytälampun valossa kelloaan. Jo kymmenen!
Kahden tunnin kuluttua olisi juhla lopussa. Ja loppuvaksi tanssimatta?
Hän painoi nyrkit ohimoilleen ja koetti selvittää ajatuksiaan.
Yhtäkkiä häneltä pääsi hiljainen huudahdus. Rehtorin kirjoituspöydällä
olevasta paperipinkasta oli hänen silmiinsä osunut eräs liuska, jonka
erikoinen paperi heti kiinnitti hänen huomiotaan. Nopeasti hän sieppasi
sen käteensä. Hänen silmiinsä syttyi välke, kun hän tarkasti sitä
huolellisesti.
Kaikki väsymys ja toivottomuus oli kuin poispyyhkäisty. Hetken hän
selaili pöydällä olevaa osoitekalenteria ja jätti sitten kevein askelin
rehtorinkanslian.
Vihdoinkin, vihdoinkin! Viime hetkessä johtolanka!
Käytävässä hän tapasi Aavan ja Hongan.
— Pian, tulkaa mukaan! huusi hän heille iloisesti.
— Hakekaa te, Honka, auto. Hyvä umpinainen vaunu. Ja sinä, Antti, tule
sinä auttamaan minua päällysvaatteitteni etsinnässä. En tällä hetkellä
muista, minne ne vein. Kas niin, älkää nyt olko noin hölmistyneen
näköisiä, vaan tehkää niinkuin sanoin.
Annikin huomautus oli paikallaan. Molemmat nuorukaiset tuijottivat
häneen ällistyneinä.
— Saaplari, tästä ei mun tyhmä pääni ymmärrä niin mitään!
— Ei teidän vielä tarvitsekaan ymmärtää, Honka, vastasi Annikki
nauraen. — Hankkikaa vain auto, niin että pääsemme pienelle
automatkalle, me kolme. Kyllä minä sitten kerron.
— No jaa, myöntyi Honka. — Saaman pitää. Onhan Jätti-Matilla Luojan
armosta pitkät koivet.
Kun he olivat jääneet kahden, virkahti Aava epäluuloisesti:
— Etköhän jo sanoisi, mistä on kysymys? Et kai vain luule saaneesi
kiinni joistakin todistuksista Linnan hyväksi?
— En luule mitään. Minä tiedän, miten tuo päiväkirjan lehti on
kadonnut, oli reipas vastaus.
— Jos se on vain sitä samaa lajia päättelyä kuin äsken tuolla ylhäällä,
niin...
— Oh, älä huoli kantaa minulle kaunaa siitä, mitä siellä sanoin,
virkkoi Annikki sovinnollisena. — Puhuimmehan me molemmat vähän
harkitsemattomuuksia, vai kuinka?
Aava hymähti vastaamatta.
— Lopullisen selvyyden saamiseksiko tämä automatka nyt on tarpeen?
kysyi hän sitten.
— Niin. Tule nyt vain.
Aava katsoi pitkään edellä rientävää solakkaa neitosta. Hänen
kasvoillaan oli miettiväinen ilme vielä sittenkin, kun hän etsi Annikin
päällysvaatteita. Auttaessaan tyttöä pukeutumaan niihin, sanoi hän
vakavasti:
— En voi muuta kuin sanoa, että olet ihmeellinen tyttö, jos tämän
jutun selvität. Jos Olavi on syytön, en hetkeäkään epäile tunnustaa
menettelymme häntä kohtaan olleen pitkin linjaa kohtuutonta. No niin,
ei sitä vielä tiedä.
Annikki nauroi iloisesti.
— Mutta pian sen saat tietää.
Hänen mielensä oli jälleen niin kevyt. Kaikki synkät, vihamieliset
ajatukset olivat menneet sen tien. Elämä oli jälleen valoisaa, ihanaa.
Honka oli jo odottamassa heitä auton luona.
Annikki mainitsi kuljettajalle osoitteen. He astuivat vaunuun — Aava
jälleen pidättyväisenä, epäluuloisena — ja auto lähti liikkeelle.
— No, Annikki, minne olemme matkalla? tiedusti Aava.
— Lehtori Luoman luo, oli odottamaton vastaus.
— Harmonikkahousun! Saaplari!
— Luoman luo? Mitä sieltä?
— Aion antaa siellä teille täydellisen selityksen päiväkirjan
katoamisesta. Selityksen, jossa Olavilla ei ole mitään osaa.
— Hö-hö! Onpas siinä likkaa!
— Mitä hullua! Et kai ole järkeäsi menettänyt, Annikki? huudahti Aava
harmistuneena. — Aiotko sekoittaa Luoman tuohon juttuun! Et kai epäile
häntä päiväkirjan varkaaksi? Ei, tämä on jo liikaa! Minä puolestani en
enää tahdo olla mukana tässä narrinpelissä! Palaan koululle!
— Koululle? hymähti Annikki. — Etkö nauti tästä nopeasta ajosta läpi
yön?
— En! murahti puhuteltu. — Minua ei todellakaan haluta seurata sinua
pitemmälle.
Annikilta pääsi helisevä nauru.
— Kenties voisin ymmärtää kaipuusi takaisin juhlaan, jos sinulta
olisi jäänyt sinne ihastuttava tanssikumppani, ilvehti hän. — Mutta
muistaakseni sanoit aikoessasi uhrautua minun kavaljeerikseni
tanssivasi huonosti.
— Jätä tuo! harmistui Aava. — Hoi, siellä edessä, pysähdyttäkää auto!
— Etkö sitten tahdokaan olla mukana saamassa selvyyttä tähän juttuun,
Antti? Minulla on ratkaisu kädessäni, kunhan te vain autatte minut
lehtori Luoman luo.
— Mutta minua ei haluta olla mukana työntämässä syytä hänen
niskoilleen, vastasi Aava. — Hän on vanha mies. Opettajani. Sitäpaitsi
parastaikaa sairas.
— Hänen niskoilleen! ihmetteli Annikki. — Kuka tässä on sanonut, että
minä syytän häntä päiväkirjan varkaaksi? Ratkaisu on se, jos sen tietää
tahdot, ettei mitään varasta ole ollutkaan. Pieni, onneton erehdys vain.
— Eikö varasta? huudahtivat Aava ja Honka yhtaikaa.
— No, siinä tapauksessa en epäröi seurata sinua, taipui Aava. — Mutta
vain yhdellä ehdolla. Tavattoman vieraskäyntimme selitykseksi kerrot
sinä lehtori Luomalle ja meille — ilman mitään kysymyksiä sinun
puoleltasi — miten arvelet jutun tapahtuneen.
— Onpa tuokin ehto, naurahti Annikki. — Sinä kai tahdot kokeilla
naisten logiikalla. Oli miten oli, minä suostun.
Auto solui katukäytävän viereen pysähtyen viisikerroksisen kivimuurin
eteen. He olivat perillä.
— Kas, Harmonikkahousu on vielä valveilla, sanoi Honka osoittaen
valaistuja ikkunoita toisessa kerroksessa. — Taitaa ukko vain skraabata
skolesta.
— Ehkä hän on ottanut oppia oppilaistaan, hymähti Annikki.
Ulko-ovi oli auki. Mutta kauan he saivat soittaa lehtori Luoman
ovikelloa, ennenkuin vanhuksen verettömät, rasittuneet kasvot
näyttäytyivät oviaukossa.
— Katsohan vain. Aava ja Honka. Käykää sisään, käykää sisään pojat,
kehoitteli hän. Sitten hän huomasi Annikin. — Oh, teillä on nainenkin
mukana. No, neitiseni saa suoda anteeksi huonon järjestyksen talossa.
Tietäähän tällaisen vanhanpojan asunnon.
Annikki antoi ystävällisen vanhuksen saada tahtonsa perille ja salli
hänen auttaa päällystakin hänen päältään.
— Kas vain, miten herttainen tyttö, sanoi lehtori lopettaen
tarkastelunsa. — Hyvä hymy ja kauniit kasvot. Kai Aavan tuleva morsian?
— Valitettavasti ei, kiiruhti Aava selittämään, vaan Linnan.
— Vai Linnan? No, astukaa peremmäs. Vai Linnan? Kas vain sitä poikaa.
Hyvä maku, hyvä maku.
Honka tuijotti ihmeissään opettajaansa. Vai tuollainen se Luoma
pohjaltaan on, ajatteli hän. Saaplari, siitä kiusasta siellä koulussa
oli nyt lopultakin tuleva loppu. Kiva ukko! Nääs, miten pian hän ja
Annikki tulivat tutuiksi. Nyt hän jo otti tyttöä hartioista kuin vanha
setä ja kuljetti hänet pakisten työhuoneeseensa.
— Suokaa anteeksi, lehtori, että tulemme näin myöhään häiritsemään
teitä, aloitti Aava, kun he sitten kaikki istuivat lehtorin
työhuoneessa, keskellä täyteenahdettuja kirjahyllyjä ja lattialla
kohoavia kirjapinkkoja.
— Myöhään? ihmetteli vanhus. — Onko nyt myöhä?
— Kello lähenee yhtätoista yöllä.
Yhtätoista! Sanoitko yhtätoista, poikani? Lehtori näytti avuttomalta.
Sitten hän kääntyi anteeksipyytävästi hymyillen Annikkiin: — Sellaista
se on, kun tällainen iäkäs höperö syventyy vanhoihin kirjoihin. Unohtaa
ajan. No, ja mitä varten te sitten olette näin myöhään liikkeellä?
— Tuon Linnan jutun tähden, vastasi Aava.
— Linnan? Jaha, sitä varten sinä, tyttöseni, olet siis matkassa. No,
eihän Linnalle ole vain tapahtunut jotakin ikävää. En ole kuullut
koulusta mitään pariin päivään. Olen ollut vähän sairas.
— Neiti Salo on luvannut selittää koko asian, sanoi Aava.
— Kyllä, myönsi Annikki. — Mutta toivon sinun, Antti, kertovan
lehtorille jutun alkuvaiheet. Pyydän, että lehtori kuuntelisi
keskeyttämättä. Olemme sopineet siitä, että senjälkeen minä selitän
syyn, miksi olemme täällä, eli, miten olen ajatellut koko tämän sekavan
vyyhdin syntyneen.
— Soo-o, myhähti vanhus. — Minä luulin teidän tulleen kysymään minulta
jotakin, ja nyt onkin niin, että minun on vain kuunneltava valmista.
— Mutta myös päätettävä, olenko löytänyt oikean ratkaisun, lisäsi
Annikki herttaisesti hymyillen.
— Jaha, alkakaahan nyt sitten, kehoitti lehtori asettuen mukavaan
asentoon.
Aava kertoi lyhyesti päiväkirjan katoamisen, sen löytymisen revittynä
ja Olavi Linnan erottamisen päiväkirjan varkaana. Lehtori Luoma
liikahteli silloin tällöin rauhattomasti tuolillaan, ikäänkuin hän
olisi tahtonut keskeyttää, mutta malttoi sitten mielensä.
— Ja nyt kun lehtori tietää tämän jutun yhtä tarkkaan kuin me, lopetti
Aava, selittänee neiti Salo meille, mitä yhteyttä Linnan jutulla on
lehtori Luoman kanssa. Minä puolestani en lainkaan ymmärrä tämän öisen
vierailun tarkoitusta.
— Mitään ihmeellistä siinä ei kuitenkaan ole, alkoi Annikki. — Kun
nyt ajattelen asiaa, kummastuttaa minua pikemminkin, että hetkenkään
saatoin epäillä tätä mahdollisuutta. Kaikki riippuu siitä, että
sekasotkussa, joka muodostaa tämän revityn päiväkirjan lehden
salaisuuden, ei ole kysymys vain Olavin jälki-istunnosta, vaan
toisestakin tarinasta, joka tässä hälinässä on jäänyt kokonaan Olavin
jutun varjoon, mutta joka kuitenkin on ainoa tekijä päiväkirjan
katoamisessa.
— Ja se toinen tarina? tiedusti Aava jännittyneenä.
— On lehtori Luoman niin sanottu puukkoseikkailu teidän luokallanne,
vastasi Annikki. — Tehän tiedätte paremmin kuin minä, miten luokkanne
ilkimykset aiheuttivat tuon päiväkirjan tahriutumisen. Kun muut
opettajat eivät teillä yleensä yläluokilla enää muistiinpanoja
päiväkirjaan tee, kävi lehtori Luoma viime torstai-iltana hakemassa
luokkanne päiväkirjan kotiinsa koettaakseen jotenkuten parantaa asiaa.
Niin hän sitten huomaamatta alasyrjässä olevaa lehtori Puutisen
Olaville antamaa muistutusta repäisi rikkoutuneen lehden kokonaan irti
ja...
— Mistä sen päätät? keskeytti Aava terävästi.
— Tästä, vastasi Annikki ojentaen hänelle rehtorinkanslian pöydältä
löytämänsä paperilipun.
Aava luki liuskaleen pariin kertaan.
— Mitä tämä todistaa? kysyi hän sitten ihmetellen.
— Tämähän on vain lehtori Luoman ilmoitus rehtorille, ettei hän voi
tulla kouluun.
— Mutta paperi! Etkö lainkaan huomaa paperia? huudahti Annikki. —
Lehtori Luoma kirjoitti eilen tuon ilmoituksen irtirepäisemänsä
päiväkirjan lehden palaselle unohdettuaan jo koko päiväkirjan.
Vasta tänä aamuna se sattui hänen käsiinsä, ja silloin lähetti hän
siivoojattarensa tai jonkun muun tuomaan sitä paikoilleen voimatta
lainkaan aavistaa, millaisen onnettomuuden tuo revitty lehti oli
aikaansaava. Tuoja työnsi päiväkirjan sitten lähimpään pulpettiin, ja
sattui niin, että se oli Olavin. Kas siinä koko juttu.
Kun Annikki lopetti, oli huoneessa hetken hiljaista. Molemmat
nuorukaiset katsoivat jännittyneinä opettajaansa odottaen ratkaisevaa
sanaa.
— Kiitos, tyttöseni, sanoi lehtori Luoma ystävällisesti. Hänen
äänensä värisi. — Sinun silmäsi ovat sekä hyvät että tarkat. Sinä
olet suurenmoisesti ratkaissut sen arvoituksen, jota kutsutte revityn
päiväkirjan lehden salaisuudeksi. Olit kylläkin oikeassa sanoessasi,
etten minä aavistanut, mitä kaikkea pahaa tulin aiheuttaneeksi.
Kauheinta on ajatella, että ellet sinä, tyttöseni, olisi päättäväisesti
ryhtynyt selvittämään tätä vyyhtiä, olisi viaton saanut kantaa syyn.
Minä olin ainoa, joka tiesin asian todellisen laidan, mutta on enemmän
kuin luultavaa, etten milloinkaan olisi kuullut sanaakaan Linnan
erottamisesta. Kukaan ei olisi kertonut siitä, ei heillä ole tapana
tehdä selkoa minulle sellaisista asioista. Enkä minä olisi osannut
kaivata häntä. Olen suorastaan kuohuksissa sen vääryyden takia, jota
kunnon Linna on saanut kärsiä minun ajattelemattomuuteni vuoksi. Nyt
vasta huomaan; miten vanhaksi olen tullut, vanhaksi ja höperöksi...
Ei, älkää sanoko vastaan. Alkaa olla jo aika minun jättää paikkani
nuoremmille... Mutta mitä minä tässä turhia jaarittelen? havahtui
vanhus nousten pystyyn. — Linnan täytyy viipymättä saada hyvitystä.
Onpa hyvä, että minulla on vielä kengät jalassa.
— Ei kai lehtori aio lähteä nyt yönselkään, sairaana? esteli Annikki.
‒ No, niin vanha en sentään vielä ole, etten kykenisi heti jalkeille
korjaamaan erehdyksiäni, kun ne huomaan. Minä tulen sinun kanssasi,
tyttöseni, Linnan luo. Pojat voivat mennä koululle kertomaan asiasta
rehtorille.
— Eiköhän neiti Salonkin mieli sinne pala? naurahti Aava. — Kerrotaan
hänen päättäneen vielä tänä iltana tanssia siellä Olavi Linnan kanssa.
— Soo-o, ihmetteli vanhus. — Tanssikuume, tanssikuume. Joutukaamme nyt
sitten.
— Ja nyt minä _tanssinkin!_ huudahti Annikki reippaasti.
Hänen mieleensä muistui eräs Olavin lausuma sana, joka silloin oli
herättänyt hänessä ahdistuksen tunteen, mutta houkutteli nyt huulille
riemuisan hymyn. Sillä se, se oli nyt ohi.
Tulikoe...
Toverukset seisoivat paikoillaan, kunnes auto oli kadonnut näkyvistä.
— Luokan yhtenäisyys — se on uudelleen solmittu, virkahti Aava
puoliääneen. — Ei puuttuisi taas muuta kuin, että tapahtuisi jotakin.
Jotakin elämälle sisältöä antavaa. Sanat ja oppisuunnat — ne ovat
sittenkin vain sanoja. Toimintaa — ilman sitä me tukehdumme.
— Linna, se saaplari, se on onnenpoika, mutisi Honka tuijottaen
kulmaukseen, jonka taa auto oli piirtänyt.
— Mutta ajattele, Jätti-Matti, mitä hän on näinä päivinä myös saanut
kestää. Hiis vie, toveri, se ei ole vähän se. Ja millä levollisuudella
hän kaiken kantoi. Ilman epäilyä: siinä on mies.
Honka hörötti tyytyväisenä.
— Nääs nyt, sellaisia ne Sarastuksen miehet ovat! Ja sen asian päälle
kannattaisi ryyppykin ottaa. Ai niin, saaplari! Eihän se taita enää
oikein käytä. Ei sitä aina jaksa muistaa kaikkia näitä uutuuksia.