Lyseossa oli juhla.
Juhlasali — ikkunat tarkasti peitettyinä — oli täpösen täynnä iloista
nuorisoa. Ovensuussa istui korkean virkavallan edustaja, poliisi,
valvomassa, ettei mitään luvatonta puhuttaisi tai esitettäisi. Mutta
kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Ja käytävissä, erivärisin
silkkipaperein verhottujen lamppujen himmeässä valossa liikuskeli
juhlapukuisia ja juhlamielisiä tyttökoululaisia ja lyseolaisia,
parittain tai pienissä ryhmissä.
Annikki Salo ei viihtynyt toisten parissa. Hän etsi itselleen
ravintolan puolella, kolmannessa kerroksessa, syrjäisen pöydän, jonka
ääreen istahti odottamaan.
Salissa alkoivat torvet soida. Koulurakennuksen joka nurkkaan nuo
säveleet etsivät tiensä. Tänne ylös ne kantautuivat vain kaukaisina,
epämääräisinä. Siellä alhaalla oli jo alettu tanssia...
Silloin tällöin vilkaisi Annikki kelloaan. Kylläpä Olavi antoikin hänen
odottaa.
— Ootteks te neiti Salo?
Hänen edessään seisoi pieni poika.
— Olavi Linna käski tuoda teille tän, sanoi poika ojentaen hänelle
kirjeen.
Olavilta... Kirje...
Olavi ei siis tulisikaan. Jotakin oli tapahtunut. Jotakin hirveätä.
Tästä juhlasta, jota hän niin oli odottanut, ei siis heille kahdelle
mitään juhlaa tulisikaan.
Vapisevin sormin avasi Annikki kuoren ja luki:
10.3.1917.
Rakas Annikki!
Minun on vaikeaa kirjoittaa näitä sanoja. Mutta on sittenkin parempi,
että luet ne minun kirjoittaminani kuin kuulisit ne toisten suusta.
Minut on leimattu varkaaksi, kunniattomaksi raukaksi.
En jaksa pakottaa itseäni tulemaan sinne. En, vaikka tiedän Sinun
odottavan. Ah, Annikki, Sinä kyllä ymmärrät, kun saat tietää...
Sinä kysyit jo eilen, mikä mieltäni painoi. En tahtonut silloin
siitä puhua. Toivoin kaiken vielä selviävän. Mutta... Kerron kaikki
mahdollisimman lyhyesti.
Toissa aamuna, ennen historiantunnin alkua, seisoi Laurila
opettajantuolilla tehden selkoa eräistä muutosehdotuksistaan
tämäniltaisen juhlan ohjelmaan. Kesken kaiken tuli valvomassa oleva
lehtori Puutinen sisään.
— Jaha, Laurila kuvittelee olevansa uusi Demosthenes. Kello on jo
soinut, herra puhuja. Laurila saa yhden hj:n. (Tiedäthän, tuollaisen
lapsellisen merkin päiväkirjaan huonosta järjestyksestä.)
Luokassa kohahti.
Minä en jaksanut hillitä mieltäni. (Minullahan on niin onneton luonne,
etten voi hillitä äkkipikaisuuttani, kun jossakin olen näkevinäni
vääryyttä.) Hyppäsin pystyyn.
— Älkää tehkö sitä, herra lehtorit
— Ja miks'en, jos on lupa kysyä?
— Siksi, että on sentään liian lapsellista rangaista
seitsemäsluokkalaista siitä, ettei hän kädet ristissä odota opettajan
tuloa. Ja vielä tuollaisella kansakoululaisiin kenties tepsivällä
tavalla. Herra lehtori erehtyy, jos luulee, että seitsemäs luokka
tulee sietämään tällaista loukkausta. Meillä on kyllä oleva keinoja...
Pitemmälle en päässyt. Lehtori Puutinen iski karttakepin pöytään
kahdeksi kappaleeksi ja karjui:
— Hiljaa! Linna saa kaksi tuntia ennenkuulumattomasta röyhkeydestään!
Mutta pojat hyväksyivät menettelyni.
— Toverit, meidän täytyy taas ryhtyä taisteluun Puutiaista vastaan!
huusi Terä. — Takavarikoikaamme päiväkirja! (Tunnethan hänen
mielettömät päähänpistonsa, jotka ovat yhtä mahdottomia kuin
yllättäviäkin.).
Aava nauroi.
— Ei sentään mielettömyyksiä, hyvä mies, torjui hän.
— Mielettömyyksiä? Niin tietysti, kun sinä et satu olemaan niiden
keksijä! kimmastui Terä. — Minä sanoin: takavarikoidaan päiväkirja,
ja siinä minä pysyn. Sillä me ratkaisemme kädenkäänteessä koko jutun.
Päiväkirja katoaa. Uusi on hankittava tilalle. Ja jokainen meistä
tietää, ettei siisteyttä jumalanaan palvova Kustaa Aadolfimme salli
uutta päiväkirjaa heti tahrittavan tuon muistutuksen uudistamisella.
Asia joutuu Kustaa Aadolfin tutkittavaksi, ja hän pyyhkii
rangaistuksen pois. Me olemme voittaneet. Nicht wahr?
— Sinussa, Toivottomantylsä, ei ole paljon Kolumbuksen ja Aleksanteri
Suuren keksijäverta. Ei valitettavasti, ivasi Aava. — Mutta ei kannata
kiistellä sinun kanssasi. Se ei olisi muuta kuin ruudin haaskaamista.
— Ylipäänsä ei kannata nyt tuosta asiasta jaaritella, tarttui Laurila
puheeseen. — Tulkaa kuudelta meille, niin päätämme toimenpiteistä.
Ja siihen asia sillä kertaa jäi lilalla — olen kuullut — pojat sitten
päättivät mennä huomenissa rehtorin puheille.
Mutta he eivät menneetkään. Väliin tuli jotakin odottamatonta. Luokan
päiväkirja _oli_ kadonnut. Kun vahtimestari vielä tiesi kertoa,
että samaan aikaan kuin pojat olivat neuvotelleet Laurilan luona
minun pelastamisestani, olin minä saanut häneltä avaimet ja käynyt
luokassa — niinkuin olinkin, heräsi pojissa epäluulo, että minä olin
rangaistuksen pelossa toteuttanut Terän mielettömän ehdotuksen ja
tehnyt itseni siten syypääksi raukkamaiseen varkauteen. Kenestäkään
muusta kuin minusta, tulokkaasta, eivät he — siitä olen varma — olisi
sellaista uskoneet.
Mutta tapahtui vielä jotakin, joka yhä selvemmin todisti minua
vastaan. Tänään löytyi kadonnut päiväkirja minun pulpetistani. Ja
siitä oli reväisty pois yksi lehti — juuri se, jolle rangaistukseni
oli kirjoitettu.
Kaikki todisti minua vastaan. Ja kun minä kielsin syyllisyyteni,
päätti koollekutsuttu opettajakokous erottaa minut koulusta.
Siinä ne nyt sitten ovat, kaikki minun toiveeni. Koulusta erotettu.
Puhumattakaan siitä, että olen menettänyt toverieni kunnioituksen.
Kyllä minä arvaan, mitä he ajattelevat: ja _tuollainen_ sitten on
tahtonut meitä opettaa!
Annikki, minä en voi muuta kuin sanoa: syytön minä olen. Syytön
huolimatta kaikista todistuksista. Nuo todistukset, ne painavat minut
maahan. En ymmärrä, miten kaikki on tapahtunut. En osaa selittää tätä
sekasotkua. En jaksa ajatella.
Uskothan edes Sinä, Annikki, syyttömyyteeni?
Sanat ovat turhia... Kaikki on turhaa...