Sinun
alati
uskollinen
Antti Aava.
Kun lehtori Kari oli päässyt loppuun, silmäsi hän ankarasti Aavaan,
joka silmät puoliummessa ja kuin hyytynyt hymy huulilla nojasi mustaan
tauluun. Kiivas purkaus pyöri hänen huulillaan. Mutta sitten hän muutti
mieltään ja kysäisi tiukasti:
— Onko tuo olevinaan aine? Kenties vielä sukkelakin? Typerä se on.
Ymmärtääkö Aava?
— Eiköhän, vastasi nuorukainen haluttomasti. — Typerästä aiheesta
typerä aine. Se ei ole hullumpaa, se.
— Parasta, että Aava luopuu jo vitsailusta. Se onnistuu kuitenkin
huonosti. Jos tässä typeryydestä tulee puhe, on sanottava, että
typerällä aineella on ollut typerä kirjoittaja.
— Eikä kai typerää arvosteluakaan puutu? virkahti Aava laiskasti.
Lehtori Karin silmät välähtivät tuuheiden kulmakarvojen peitossa. Hän
oli hetken vaiti. Kun hän sitten vastasi, hymyili hän tuttua »hymyään
ryppyjen alla»..
— Arvostelu? Se on tällaisesta aineesta luonnollisesti nolla. Aava
kai on katsonut ainekirjoitusnumeronsa liian korkeaksi, koskapa sitä
piti ryhtyä tällaisilla keinoilla alentamaan. Kyllä sitä nyt sietääkin
taas koroitella. Tässä on takaisin tuo loru, niin ettei Aavan tarvitse
vaivattua toimittamaan siitä tovereille parannettua painosta. Aava voi
mennä!
Poika käänsi opettajalle ylimielisesti naurahtaen selkänsä ja
tallusteli ulos.
Seuraavan tunnin alussa pojat aivan tappelivat, kuka saisi ensin lukea
tuon »aineen». Muutamassa hetkessä se sitten nauraen ahmittiin.
— Se on kiva, ylisti Heinämaa.
Terä yritti kiusoitella.
— Kukapa olisi luullut sinun, Aava, uskaltavan kirjoittaa noin
monta riviä ilman, että asetat lausumiesi väitteiden absoluuttista
totuutta kysymyksenalaiseksi? ivasi hän. — Taidat olla jo vallan
unohtamaisillasi Montaignen lohdullisina oppeineen.
Aavan alahuuli työntyi halveksivasti eteenpäin.
— Olen unohtamaisillani koko maailman, murahti hän.
— Hiljaa, pojat, Luoma tulee! kuulutti Laurila.
Historiantunnit olivat muuttuneet. Entisen hälinän ja melun asemesta
vallitsi niillä nyt outo äänettömyys. Pojat katsoivat uuden asemansa
vaativan, että he itse olivat alaluokkalaisille esimerkkinä.
Vaikeatahan se oli. Mutta ei auttanut. Kun he kerran peittosivat
»nahkoja», jos nämä kielloista huolimatta hairahtuivat vehkeisiin
lehtori Luomaa vastaan, täytyi heidän itsensäkin totutella pois
vanhoista tavoistaan.
Harmaiksi ne olivat muuttuneet, nämä ennen niin virkistävää vaihtelua
tarjonneet historiantunnit. Harmaaksi koko kouluelämä. Kujeilusta
oli ollut luovuttava — ylimmän luokan kirottu kohtalo: »Aateluus
velvoittaa»! Toverielämä oli lamassa, luokka hajalla, hauskat
yhteisistunnot muisto vain — kirottu eripura! Elämä kokonaisuudessaan
oli muuttunut harmaaksi. Se oli menettänyt entisen sisällyksensä eikä
mitään uutta ollut tullut tilalle. Kukin noista kolmestatoista kulki
omia teitään. Sulkeutui huoneeseensa. Yksin.
Väsymyksen, kyllästyneisyyden, autiuden tunne oli vallannut koko luokan.
Myöskin lehtori Luoman oli vaikeaa tottua tapahtuneeseen muutokseen,
jonka syytä hän ei käsittänyt. Nuo vaiteliaat, häneen itsepäisesti
tuijottavat nuorukaiset, jotka tarkasti, vaikka ilmeisen haluttomina
seurasivat hänen opetustaan, hermostuttivat häntä. Ja vaikka
hiljaisuutta jatkui tunnista tuntiin, ei hän päässyt ajatuksesta, että
kaiken tämän alla oli koira haudattuna. Kunpa olisi voinut päästä
selville, mitä nuo villit pojat tällä kertaa hautoivat mielessään?
Mutta mitään ei tapahtunut. Tunnit kuluivat vitkaista kulkuaan minkään
häiritsemättä. Niin tänäänkin. Pojat selvittelivät pidättyväisinä
kustavilaisen ajan tapahtumia Suomessa.
Minuutti minuutilta läheni tunti loppuaan. Herneet ja haulit polttivat
Paasion sormia, mutta luokan päätös sitoi hänen käsiään. Heinämaalta
pyrkivät ilkeydet pyrkimistään huulille, mutta aina viime hetkessä hän
muisti: aateluus velvoittaa. Peevelin rehtori, joka tuon sananparren
oli esille tonkinut ja heihin sovelluttanut! Heidän aateluutensa!
Viidenpennin aateluutta! Mutta kyllä siitä nyt vain oli tullut oikea
taikasana. Ikäänkuin — Jumala sanoi: tulkoon erämaa, ja erämaa tuli.
Peevelin surkeaa koko elämä... Ja Heinämaa vääntelehti paikoillaan
rauhattomana, ikävissä ajatuksissaan.
Läksy oli kysytty loppuun. Lehtori Luoma huokasi helpotuksesta
vilkaistessaan kelloonsa. Enää kymmenen minuuttia. Sitten olisi taas
tämäkin tunti onnellisesti ohi.
Hän siveli laihalla kädellä kaljua päälakeaan koneellisesti, niinkuin
hänelle oli tullut tavaksi. Sitten hän alkoi värittömästi puhua uuden
läksyn johdosta:
— Anjalan miehet olivat kapinoitsijoita ja ansaitsivat kuoleman...
Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kantautui hänen korviinsa läpi
hiljaisuuden ivallinen kuiskaus:
— Tuo ei ole muuta kuin roskaa, tuo.
Veri syöksyi opettajan poskille.
— Kuka se oli? kivahti hän.
Aava vääntäytyi seisomaan.
— Minä.
Pojat liikahtelivat rauhattomina. Mitä Aava ajatteli? Tuohan oli
suorastaan luokan päätöksen rikkomista. Olkoon, että päätös oli
yhdelle ja toiselle vastenmielinen: se oli joka tapauksessa _luokan_
päätös, johon oli alistuttava. Sekä Laurila että Aarne Salo koettivat
katseillaan hillitä Aavaa. Mutta tämä ei välittänyt silmätäkään heihin.
Hänessä oli tänään jotakin outoa, jotakin, jota toverit eivät ennen
olleet hänessä huomanneet.
— Mitä muistuttamista Aavalla muka on? tiuskaisi lehtori Luoma.
— Pyydän vain huomauttaa, että lehtori on yleisen historian tutkija,
oli rauhallinen vastaus. — Niinollen ei lehtorin pitäisi kiirehtiä
langettamaan ehdottomia tuomioita asioista, joita ei tunne ja jotka
ovat kyllin pulmallisia kenelle hyvänsä.
Lehtori Luoma kuivasi hiestyneitä silmälasejaan koettaen hillitä
kiivastumistaan. Mutta hänen huulensa vapisivat kiukusta.
— Eivätkö Anjalan miehet kenties olleetkaan kapinallisia? Olenko minä
ehkä nähnyt unta?
— Kapina, kapinallinen — problemaattisia sanoja, hymähti Aava. — Mikä
on kapina, herra lehtori? Ei muu kuin epäonnistunut vallankumous.
Kuka on kapinallinen, saanko luvan kysyä? Eikö se ole mies, joka
seuraavana päivänä olisi yhtä hyvin voinut olla hallitsija kuin nyt
päätään lyhyempi ruumis? Kapina, kapinallinen — ne eivät ole muuta kuin
vallassapysyneen kukistuneelle vastustajalleen antama herjaussana,
jonka oikeutus on kysymyksenalainen, mutta jota tyhmät ihmiset
toistavat edelleen.
— Aava, punnitse sanojasi! kumartui Aarne kuiskaamaan. — Muista luokan
päätöstä!
— Viis minä teidän päätöksistänne, ärähti Aava puoliääneen ja
jatkoi sitten väittelyä ivallisesti hymyillen: — Anjalan miehet
— kapinallisia? Mistä lehtori on löytänyt tuon typeryyden?
Kansakouluhistoriastako? Miksei yhtä hyvin Suomen itsenäisyysaatteen
ensimmäisiä marttyyreja? Oletetaan, että Jägerhornin ja Klickin olisi
onnistunut luoda itsenäinen Suomi. Minä sanon: oletetaan, mutta sehän
ei vaikuta asiaan. Tutkijan on tunkeuduttava syvemmälle eikä asetuttava
sille kannalle, että kaikki, mikä epäonnistuu, on pahasta, ja hyvää
vain se, jota luonnistaa hyvin. Toinen asia sitten on, oliko itsenäinen
Suomi luotavissa silloin ja onko se ylipäänsä milloinkaan luotavissa.
No niin, me lähdemme siis olettamuksesta, että noiden miesten aikeet
olisivat onnistuneet. En epäile väittää, että silloin olisitte te,
herra lehtori, tälle tunnille haalannut mukaanne sekä noiden molempien
että heidän toveriensa kuvat kultakehyksissä ja esitelmöinyt meille
noista »suurimmista suomalaisista», joiden kuvien pitäisi olla jokaisen
suomalaisen kodin seinällä ja nimien jokaisen suomalaisen huulilla.
Sensijaan, että nyt sanotte heitä kapinoitsijoiksi, jotka ansaitsivat
kuoleman. Mitään ehdotonta totuutta ei kyllä maailmassa ole eikä mitään
ehdottoman varmaa mistään voida sanoa. Mutta roskaa — sitä voidaan
jaaritella sekä siellä että täällä.
Samassa helähti sähkökello soimaan. Sen kimeään kilinään hukkuivat
ne sanat, jotka lehtori Luoma sillä hetkellä sai sanotuksi tämän
»esitelmän» johdosta. Kun kello oli vaiennut, syntyi painostava
äänettömyys.
Aava oli painunut takaisin pulpettiinsa ja tuijotti jäykästi eteensä.
Luokka ei liioin kiirehtinyt lähtemään. Vakavina odottivat pojat
kohtauksen päättymistä.
Lehtori Luoma oli valahtanut tuhkanharmaaksi. Käsi, joka tavoitti
karttapuikkoa, tutisi silminnähtävästi.
— Aava saa kaksi tuntia ja käytös kahdeksan, sai hän viimein sanotuksi.
Mutta — kuten aina — uhkaus jäi tälläkin kertaa vain uhkaukseksi. Hän
tarttui kyllä jo kynään. Mutta samassa kajahti Aavan äänekäs, ivallinen
huomautus:
— Eikö kolme tuntia olisi parempi? Ei tiedä, vaikka Anjalan miehet sinä
aikana muuttuisivat oikeiksi kapinapaholaisiksi.
Kynä heltisi opettajan kädestä. Hän hypähti pystyyn ja iski
karttapuikon pöytään.
— Tä-tä-tämä on jo lii-lii liikaa! raivosi hän.
Sitten hän yht’äkkiä heitti karttakepin kädestään ja syöksyi ulos
huoneesta.
Luokkaan tuli synkkä äänettömyys. Pojat jäivät paikoilleen istumaan ja
silmäilivät kysyvinä toisiinsa. Vihdoin nousi Aarne Salo ja astui Aavan
luo.
— Sinä loukkasit lehtori Luomaa.
Puhutellun verestävät silmät suuntautuivat häneen ivallisina.
— Entä sitten? hymähti hän. — Mitä hänen piti tarjota meille mokomaa
roskaa? Tyhmän dogmaattinen äijä. Vai ettekö te muut ole samaa mieltä?
Ei kukaan pannut vastaan, mutta kukaan ei liioin yhtynyt häneen.
Vaiteliaana ja pidättyväisenä odotti luokka keskustelun kehittymistä.
Yksinpä Heinämaakin pysytteli hiljaa.
— Me olemme sitä mieltä, vastasi Aarne luokan puolesta, että
menettelysi oli sopimatonta. Tässä on lähinnä kysymys siitä, että sinä
rikoit luokan päätöksen.
Aavan katse muuttui epävarmaksi. Mutta sitten vääntyivät hänen kasvonsa
pilkalliseen virnistykseen.
— Luokan päätöksen? matki hän. — Viis minä teidän päätöksistänne!
Ellei teissä muissa ole miestä muuhun, niin noudattakaa te vain noita
päätöksiänne. Minun tahtoni ei ole muiden kuin omassa taskussani!
Menkää hiiteen siitä töllistelemästä!
Aarne katsoi ystäväänsä pitkään.
— Kuulehan Aava, virkahti hän. — Luulen nyt ymmärtäväni, mikä sinun
on. Sinä olet ollut koko aamun hieman kummallinen. Ensin tuo aine. Nyt
tämä. Aava, sinä olet juonut!
Aava nousi kuivasti naurahtaen seisomaan.
— Kas, kas sitä tarkkanäköisyyttä! Etkö olisi voinut keksiä sitä vähän
aikaisemmin, Jokamies. Minä puolestani olen tiennyt sen jo eilisillasta
saakka. Mutta ei siitä kannata tuollaista numeroa tehdä, hiisi vie! Ei
se ole ensimmäinen kerta. Eikä viimeinenkään. Nyt minä menen.
Mutta Aarne asettui hänen tielleen.
— Ei, et sinä vielä mene. Minun täytyy saada sinulle ensin sanotuksi,
että sinua on vaikea tuntea entiseksesi tuossa tilassa. Tänään olet
sinä, Aava, häpeäksi luokalle.
— Minä? Häpeäksi? naurahti Aava ylenkatseellisesti. — Etkös muuta
keksinyt? Kuules, hyvä veli, et taida muistaa: yhtä luuta pukin sarvet?
Tai — jos te muut olettekin saaneet päähänne ruveta vesipojiksi, niin
minusta ei sitä tule. E-hei! Ellei teistä toisista ole enää minulle
tovereiksi lasin ääreen, ryyppään yksin, hiisi vie! Ja nyt minä menen.
Parasta, ettet koeta estää, Jokamies.
Aarne katsoi ystäväänsä. Outo kiilto oli syttynyt noihin tavallisesti
niin kylmiin silmiin.
— Anna hänen mennä, virkahti Kataja. — Ei hänellä ole nyt järkeä
päässä. Saattaa tehdä mitä tahansa.
Kataja tuli vähän matkaa saattamaan Olavi Linnaa.
— Aava teki tänään palveluksen Sarastukselle. Kerrankin näkivät pojat
tuon hummailunsa oikeassa valossaan. Se oli taas yksi peruskivi
rakennukseemme. Ja illalla sinä lasket yhden lisää pelikentällä.
— Saa nähdä, virkahti Olavi miettiväisenä. — Ja paljon täytyy vielä
tapahtua, ennenkuin pääsemme Sarastukseen asti. Ja tapahtua pian. Eivät
pojat jaksa pitkää aikaa olla nykyiselläkään kannalla. Katsohan, he
ovat kuin merimiehet: ovat sairaita tyvenessä.
* * * * *
Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylle. Ilma oli suojaista, raskasta.
Olavi kulki vaiteliaana kotiin päin. Jännityksen lauettua pyrki väsymys
valtaan.
Vierellä astuva Kataja tarkasteli kummastunein ilmein toveria, milloin
katulyhdyn valo lankesi tämän kalpeille kasvoille. Hänhän näytti
suorastaan raskasmieliseltä — tällaisena iltana, voiton iltana! Viimein
Kataja ei enää jaksanut pysytellä ääneti, vaan virkahti:
— Sinä olit suurenmoinen, Olavi. Meillä ei ole milloinkaan ollut
sellaista miestä maalissa kuin sinä — se on vakaumukseni. Oli
suorastaan nautinto pelata etulinjassa, kun tiesi, että vastustajan
parhaatkin yritykset maalin saantiin menisivät myttyyn.
Olavi hymyili raukeasti.
— Sinä liioittelet, Yrjänä. Niinkuin kaikki muutkin.
Mutta toveri ei antanut perään.
— En lainkaan, väitti hän. — Siinä voi jo olla liioittelua, kun pojat
väittivät kaikkien kolmentoista maalimme olevan sinun ansiotasi.
Vaikka, kukapa sitäkään tietää? Kolmetoista maalia nollaa vastaan — se
on voitto, se. Koulumme maine on pelastettu. Tappion tahra pois pesty.
Kummako sitten, että pojat sinulle hurrasivat?
Olavi naurahti.
— Kylläpä sinä osaat.
— Naura sinä vain! huudahti Kataja. — Tällaisena voiton päivänä on
joka lyseolainen toisensa kaltainen. Olipa sitten muuten muumio tai
Jätti-Matti. Millainen voitto!
— No niin, olihan se.
—Ja ajattele, jatkoi Kataja, mitä tämä voitto Sarastukselle merkitsi.
Sinä olet jälleen tunnustetusti yksi meistä. Nyt voit taas alkaa
siitä, mihin Paasiolla silloin lopetit. Alkaa Sarastuksen työ. Niin,
suorastaan sinä tänään ratkaisit Sarastuksen kohtalon!
— Ratkaisin? kertasi Olavi hitaasti. — Ei, hyvä veli, ei se niin
vain käy. Kyllähän tämä voitto koululle saattoi paljonkin merkitä,
ja siksi pojat ovat siitä niin innoissaan. Olihan se askel eteenpäin
Sarastuksellekin. Mutta ratkaisu on kaukana vielä. Katsohan, vika on
siinä, etteivät pojat luota minuun.
— Luota?
— Niin, luota, toisti Olavi raskaasti. — Sinä, joka olet ollut yksi
heistä alusta alkaen, et voi sitä ehkä oikein käsittää tai et tahdo
nähdä asiaa sellaisena kuin se on. On kuin he aina epäilisivät minua.
Odottaisivat, että teen jotakin huonoa, raukkamaista. Katsohan, minä
olen yhä vieras heidän joukossaan. Siksi minun, ulkopuolisen, ansioita
niin kahmalokaupalla tänäänkin ylistettiin. Ne tahdottiin sillä,
nuo ansiot, maksaa, jottei jälkeenpäin enää voisi olla kysymystä
kiitollisuuden velasta. Usko pois... En tiedä, mitä he minulta
vaatisivat tunnustaakseen minut täysiarvoiseksi toveriksi. Toveriksi,
jonka tarkoitusperien rehellisyyteen empimättä uskotaan. Toveriksi,
jonka sanoja ei kuitata noin vain olkapäiden kohautuksella. Kai
tulikoetta...
Kataja aikoi panna vastaan, sanoa, että jos noin oli ollutkin ennen,
niin tämäniltainen koko koulun innostus ja eläköön-huudot olivat
pyyhkäisseet kaiken sen pois. Mutta hän tuli pysähtyneeksi kaikessa
hiljaisuudessa tarkastelemaan tovereitaan, kaikkia noita yhtätoista, ja
heidän suhdettaan Olaviin. Ja hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli
sittenkin tavallaan oikeassa. Hän oli yhäti vieras. Vieras siksi, että
pojat epäilivät hänelle luottamuksensa antaa.
Tulikoe...
Mitäpä siihen saattoi sanoa?
Toverukset vaikenivat. Ääneti he vaelsivat puolipimeitä katuja.
Kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä. Molemmat vaipuneina omiin
ajatuksiinsa. Vasta kun heidän piti erota, rikkoi Kataja äänettömyyden:
‒ Hyvää yötä, Olavi! Älä heitä uskoasi.
Olavi nyökkäsi vaieten. Mutta sitten hän tuli silmänneeksi toverin
kasvoihin ja jäi tarkastamaan niitä. Niihin oli viime aikoina
ilmestynyt jokin uusi piirre, joka antoi niille vallan toisen leiman.
— Kuulehan, Yrjänä. Sinä olet viime aikoina muuttunut.
— Kaikkihan me muutumme, oli välttelevä vastaus.
— Ei, mutta oikein todella, väitti Olavi vilkkaasti. — Etkö nyt kerran
antaisi minun olla kuuntelijana ja puhuisi vähän omista ajatuksistasi?
Tule, kävellään vielä hiukan yhdessä.
Kataja nyökkäsi, ja he jatkoivat matkaa.
— Oletko sinä ajatellut, mille alalle antaudut ylioppilaaksi tultua?
kysäisi Kataja hetken perästä.
Olavi pudisti päätään.
— En osaa vielä niin tarkalleen sanoa. Oletko sinä?
— Olen, vastasi Kataja. — Juuri sitä minä viime aikoina olen pohtinut.
Ja selvyyteen olen lopulta päässyt. Aion valmistautua papiksi.
— Papiksi?
— Niin, vahvisti Kataja. — Kai minä toisten mielestä olen aina ollutkin
papin-kandidaatti, pojathan sanovat minua Körtti-Jaskaksi. Itse en
ole siitä aikaisemmin ollut oikein selvillä. Mutta kun sinä sitten
puhuit tuosta Sarastuksesta, ymmärsin, että minunkin on oltava mukana
kansaamme pelastamassa. En tiedä, oletko sinä selvillä siitä, miten
syvälle meillä on jo vajottu. Katsohan, minä olen lukenut paljon lehtiä
ja lukenut niin paljon kurjuutta niistä ja niiden rivien välistä. Olen
kulkenut kaduilla ja katujen varsilla ja nähnyt niin paljon saastaa.
Silloin on minun täytynyt huutaa sieluni hädässä: Herra, Herra, me
hukumme! Olen ajatellut sitä ja ajatellut tätä. Mutta kyllin lujaa
pelastajaa en ole miltään puolelta löytänyt, ennenkuin johduin lukemaan
Raamattua. Silloin minulle selvisi. Neuvotteluilla tai aseilla tämä
maa voidaan vapauttaa, mutta kansaa ei voida vapauttaa muuta kuin
yhtä tietä. Jos siitä tulee Herran kansa, on se ja sen maa iäti oleva
vapaa, sillä omiaan ei Herra hylkää. Hän on se kalliopohja, jolle yksin
voidaan uuden, onnellisen Suomen tulevaisuus laskea, niin ettei se
aikojen aalloissa järky. En ole näistä ajatuksistani tullut kenellekään
puhuneeksi, pojillahan on niin toinen katsantokanta. Mutta hiljaisessa
mielessäni kypsyi päätös: tätä isänmaallista työtä, tätä tällaista
Sarastuksen työtä minä pienillä voimillani tahdon Hänen avullaan tehdä.
Muuta en voi. Minulle on kaikunut kutsu: Mene ja jätä kaikki ja seuraa
minua! Se kutsu on minulle käsky. Elämän sisällys.
Olavi oli kuunnellut tarkkaavaisena toverin sanoja. Ensi kertaa tämän
sisäinen minä välähdyksenä hänelle paljastui. Niissä oli suuruutta,
noissa syvän vakaumuksen sanelemissa, yksinkertaisissa sanoissa.
Suuruutta, joka kirkasti noita arkipäiväisiä, puisevia kasvoja. Olavi
tarttui toverin käteen ja puristi sitä lujasti.
— Olkoon, että kuljemme eri teitä, virkahti hän sitten sydämellisesti,
päämäärä meillä on sama: onnellinen Suomen kansa.