Viikko oli vierähtänyt lopulleen.
Jännittynyt odotus, johon liittyi yhä enemmän hermostumista, kuta
lähemmäksi ratkaisupäivää tultiin, oli kiihtymistään kiihtynyt
lyseossa. Miten kävisi?
Kaupungin koulujen jääpallomestaruus oli nyt lopullisesti ratkaistava.
Lyseo seisoi jälleen aikaisempaa voittajaansa, ruotsalaista
yhteiskoulua vastassa. Kaikki muut kilpailijat olivat jo karsiutuneet
pois. Nuo kaksi olivat enää jäljellä. Kun niistä kumpikin oli jo
ehtinyt kärsiä yhden häviön, oli tämä ottelu ratkaiseva.
Mutta... Siinä oli suuri Mutta. Se puute, joka oli ilmennyt vuoden
ensimmäisessä kamppailussa, vaivasi lyseon joukkuetta yhä: ei ollut
kunnollista maalivahtia.
Kilpailupäivän aamuna kokoutui jääpallojoukkue toverikunnan
huoneeseen koulurakennuksen kellarikerroksessa neuvotteluun.
Seitsemäsluokkalaisista olivat paikalla Paasio, Laurila ja Kataja
sekä Honka, joka — hänen ankarista vastaväitteistään huolimatta —
oli paremman puutteessa määrätty maalia vartioimaan. Aarne Saloa ei
vain kuulunut. Mitään neuvottelua ei siitä saatu muodostumaan. Toiset
loikoilivat pitkällä lavitsalla ikkunoiden alla kattoon tuijottaen.
Toiset istua kyyhöttivät puheen johtajan pöydällä rummuttaen
kantapäillään sen etulaudoitusta. Ei voitu muuta kuin todeta, ettei
tilanne Hongan astumisella kuudennen luokan Hietikon tilalle ollut
juuri muuttunut.
— Nyt se vasta pilalla onkin, väitti Honka. — Ottakaa järjen päästä
kiinni, kaverit, ja päästäkää minut tästä häpeästä. Olisipa kysymys
niitten tunkeilevien svenskeliinien kolhaisemisesta, niin oo-ja, olkoon
menneeksi! Mutta Jätti-Matti plokkaamassa palloa verkosta? Saaplari,
kaverit, se näyttää rumalta! Pankaa siihen kuka muu hyvänsä! Mutta
pankaa pienempi mies. Pääsee ainakin vähemmällä selän koukistelulla.
— Jätti-Matti, sinustahan on tullut oikein suulas kuppe! huusi Paasio.
— Pidä sitä leipäläpeäsi vähän pienemmällä! Se on jo päätetty asia.
Ellet sinä paranna joukkuettamme, et voi sitä huonontaakaan. Ja sillä
hyvä!
Honka kohautti hartioitaan vastaamatta. Kellään muullakaan ei tuntunut
olevan halua jatkaa keskustelua.
Samassa kiskaistiin ovi auki, ja Aarne Salo syöksyi sisään. Hän aivan
hehkui innostuksesta.
— Minä tiedän, pojat! huusi hän jo kynnykseltä.
— Tiedetään me muutkin yhtä ja toista, murahti Paasio. — Mutta mitäs
sinä sitten muka tiedät?
— Tiedän, mistä saamme maalivahdin!
Enempää ei tarvittu. Pojat hypähtivät lattialle ja keräytyivät Aarnen
ympärille.
— Kerro!
— Mistä löysit?
— Kuka se on?
Aarne viivytti tahallaan vastausta nauttien toverien kärsimättömyydestä.
— Pitääkös se pohjaongella koukkia mahastasi? ärähti Paasio, jonka
pitkämielisyys oli kaikkein lyhyin. — Jos luulet jonkin keksinnön
tehneesi, niin älä sitä koko ikääsi märehdi!
— No, sanonhan minä, taipui Aarne. — Se on, se on — Olavi Linna.
— Olavi Linna?
— Tulokas?
Poikien naamat venähtivät pitkiksi. He tunsivat pettyneensä. Siinäkö
koko salaisuus olikin?
— Nytkö vasta sinä, Jokamies, olet huomannut, että sakissamme on
sellainenkin kanalja? Vai? huusi Paasio.
— Älä rähise! huudahti Aarne pyyhkäisten hiukset otsaltaan. — Linna on
ollut entisen koulunsa maalivahti ja toveriensa kertoman mukaan hyvä
vielä sekin. Sisareni jutteli siitä minulle. Tänä vuonna hän ei ole
kylläkään harjoitellut. Mutta eiköhän se sittenkin mene?
— Uhkapeliä olisi ottaa tuo mies maalivahdiksi pelkän juorun
perusteella, vastusti Paasio. — Muutenkin on sellainen kepuli mieheksi.
Emmekä me ehdi lainkaan koetella häntä ennen kilpailuja.
Hongan kasvot olivat kirkastuneet. Hän tunsi päässeensä raskaasta
taakasta. Nyt hän tarttui puheeseen:
— Uhkapeliä, sanoit. Ehei, kampraati, sitä se ei ole. Huonompi minua ei
Linna voi ainakaan olla. Hänestä me teemme maalivahdin. Punktum!
— Olkoon niin!
Seuraavalla välitunnilla sovittiin asiasta. Olavi Linna hämmästyi ensin
aika lailla, mutta ei pannut vastaan.
— Joko se on hiivatin hyvä maalivahti tai sitten se on hiivatin frekki,
mutisi Paasio itsekseen. — Luultavasti se on frekkiyttä.
Mutta Honka veti Olavin syrjään.
— Kuules, olisi vähän asiaa, aloitti hän empien. — Niin, tuota, sitä
minä vain, että jos sinä pelastat skolen maineen, niin rupean minä
siihen sinun Sarastukseesi. Hölyn pölyä se minusta on, koko homma.
Mutta rupean sittenkin. En minä sellaisia justiinsa ymmärräkään. Sen
vain sanon, saaplari, että jos tänään käy hyvin, saat tämän miehen
sieluineen, sorkkineen. Parasta siinä kaupassa ovat nyrkit — usko pois.
Niitä sinä pian tarvitsetkin. Se on totuus, totellinen totuus. Usko,
jos tahtot.
* * * * *
Toisella tunnilla oli luokalla ainekirjoituskokeet. Lehtori Kari antoi
pojille luettelon valittavista aineista ja syventyi sitten lukemaan
korehtuuria uuteen kielitieteelliseen teokseensa.
— Mistäs sinä skriivaat? kuiskasi Terä vieressään istuvalle Aavalle,
luokan parhaalle ainekirjoittajalle.
Puhuteltu suuntasi verestävät silmänsä toveriin ja hymähti
pilkallisesti:
— Hyh, ei järkeä yhdessäkään. Ei auttane, koetan kai; kilpalaulantaa.
Seuraavan neljännestunnin kuluessa ei luokassa kuulunut muuta kuin
kynien ja paperin kahinaa. Itsekukin oli syventynyt työhönsä.
Mutta sitten pysähtyivät yhtäkkiä kaikkien kynät. Katseet suuntautuivat
kysyvinä Aavaan. Tämä oli noussut pystyyn ja sulloi parastaikaa kyniä
ja kumeja taskuihinsa. Ei kai hän vielä aikonut lähteä?
Mutta oli miten oli, opettajanpöydän luo hän vain rauhallisena asteli
jättääkseen koekirjoituksensa. Lehtori Kari silmäsi ylös papereistaan.
— Jaha, Aava. Onko Aavalla jotakin kysyttävää aineiden johdosta?
Aava hymähti ivallisesti.
— Ei, herra lehtori. Kysyä aineiden johdosta? Siitä vaivasta varjelkoon
minua taivas. Nyt ja iankaikkisesti. Aamen.
Lehtori Karin otsa peittyi ryppyihin. Oli kuin lukematon reservi olisi
kiiruhtanut tukemaan otsan vakinaisia vartioita.
— Valmis? kysäisi hän tiukasti. — Miten se on mahdollista?
Katsotaanhan. Aava odottaa.
Opettaja avasi vihon ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä
rauhattomammiksi rypyt otsalla ja silmäkulmien välissä kävivät. Tuuheat
kulmakarvat vetäytyivät aivan yhteen, ja rypyt painuivat levottomasti
värähdellen yhä syvemmiksi.
Aine ei ollut pituudella pilattu.