Seuraavana maanantaiaamuna värjötti Heinämaa tutussa kadunkulmassa,
jossa hänellä ja Terällä oli tapana tavata jatkaakseen yhdessä matkaa
kouluun. Toverilla ei tänään näyttänyt olevan lainkaan aikomusta ehtiä
ajoissa rukouksiin. No — vihdoinkin!
— Terve, terve! Jokos höyryt ovat haihtuneet?
— Suunnilleen.
Toverukset astelivat vaiteliaina rinnakkain. Kumpikin askarteli omissa
ajatuksissaan. Viimein Terä virkahti äkisti:
— Mitä arvelet Sarastuksesta?
Olkapäiden kohautus oli vastauksena.
— Roskaa se minusta on, jatkoi Terä. — Musertavaan tappioonhan se
toissailtainen tulokkaalle päättyikin. Mutta tuntuu siltä kuin
yksi ja toinen pojista olisi jo vähän niinkuin kallistumassa hänen
hullutuksensa puolelle. Nyt he jo saarnaavat vakavasta ajasta ja
sen vaatimuksista. Sellaiseksi se on mennyt, se seitsemännen luokan
reilu toverielämä. Kaikki tuon kirotun tulokkaan syytä. Ennenkaikkea
hänen idioottimaisen puheensa syytä. Hulluja olimme, kun annoimme
hänen mielinmäärin soittaa suutaan. Vasten turpaa sille olisi pitänyt
vetää, jotta olisi oppinut tietämään huutia kaikkine sarastavine
hulluuksineen... Mutta miksi sinä et sano mitään, Pikku-Eero? Vai
oletko sinäkin jo Sarastuksen miehiä?
Heinämaa nauroi.
— En sentään, vastasi hän, en ainakaan vielä. Olen tässä vain vallan
muissa mietteissä. Kuulehan, anna sinä hyvä neuvo. Olen sopinut
Leenan kanssa — vietävän fiksu bööna — täräyksestä tänä iltana
luistinradalla kello kuudelta ja Martan kanssa — tiedäthän sen
Tipalan reiluimman likan, joka antaa opettajilleen, niille hanhille,
yhtä paljon päänvaivaa kuin koko muu lauma yhteensä — kohtauksesta
kello kahdeksalta Kirkkopuistossa. No jaa, siihen asti on kaikki
kyllä reilassa. Mutta nyt sain Ainolta — siltä minun »viralliselta
morsiameltani» — kirjeen, jossa hän ilmoittaa tulevansa tänään
kaupunkiin mutshinsa ja fatshinsa kanssa ja haluavansa välttämättä
tavata minua jo tänä iltana, hiivaahan se olisi, sekin. Mutta mistäs
minä otan aikaa häntä varten? Sanosta!
— Selvitä omat soppasi, murahti Terä. — Minulla on tärkeämpääkin
ajateltavaa. Koko tuo Sarastus-hulluus on saatava puhalletuksi poikien
aivoista. Mutta miten? Olen puhunut siitä Paukan kanssa. Olemme yhtä
mieltä, että jotakin on yritettävä. Ja yritettävä pian. Mutta mitä?
Jos saisimme toimeen oikein repäisevän kepposen, hautaisi se alleen
tulokkaan kaikkine Sarastuksineen.
— Kepposen? toisti Heinämaa. — Ellei minun vaivainen muistini petä,
lupasimme rehtorille toissapäivänä, että annamme niiden jo olla.
Terä nauroi.
— Roskaa! huudahti hän. — Ensinnäkin se oli vain Jätti-Matti, joka
lupasi. Kuka hänet oli valtuuttanut puhumaan luokan puolesta? Ei
kukaan. Hän vastaa siis yksin sanoistaan. Toisekseen ei rehtori
pyytänytkään meiltä muuta lupausta kuin että antaisimme Puutiaisen olla
rauhassa. Eihän meidän tarvitsekaan Puutiaiseen enää ryhtyä. Puulta
maistuu jo koko mies. Mutta onhan niitä muita opettajia. Esimerkiksi
Harmonikkahousu.
Heinämaa tempautui mukaan. Hän sysäsi luotaan oman pulmansa. Kaipa
siitä jotenkuten selviäisi. Niinkuin aina ennenkin. Tässä oli hänellä
tarjolla hauskempaa hommaa.
— Ehkäpä minä voisin koettaa erästä temppua, sanoi hän. — Olen monasti
historiantunnilla ajatellut, että olisi metkaa yrittää sitä joskus.
Olisi liivaa nähdä, mitä tohvelisankarimme tuumisi siitä.
Terä katsoi toveriin tutkivasti. Olihan Heinämaa kylläkin aika näppärä.
Mutta onnistuisiko hänen aikaansaada toivottu tulos? Ei kuitenkaan
ollut tarjolla muutakaan keinoa, Paasion suunnittelema oli sentään
melkein liian kömpelö. Ja niinpä hän hyväksyi:
— No, koeta. Ei se ainakaan pahenna asemaa.
Ensimmäinen tunti kului kaikessa rauhassa. Lehtori Tuisku huomasi
tyydytyksekseen, että pojat olivat alkaneet yhä vakavammin harrastaa
saksaa. Läksystä selvittiin ilman sanottavia kommelluksia.
Toinen tunti oli venäjää. Lehtori Kotkavaara, liikanimeltään Ryssä,
pitkä miehenhonkelo, kyseli läksyä innottomasti. Näitä tunteja kohtaan
tunnettiin suurta vastenmielisyyttä. Eipä niinollen kumma, että tunti
matoi eteenpäin väsyneesti, raskaasti. Vasta aivan lopulla tapahtui
jotakin, joka houkutteli hymyn poikien huulille.
Ojanen luki kirjasta kankeasti ja änkyttäen uutta läksyä. Sanojen korko
putoili summanmutikassa milloin millekin tavulle. Viimein ei lehtori
Kotkavaara enää jaksanut kuunnella, vaan ärähti hermostuneesti:
— Voi jessus sun korkojasi
Ällistyneenä keskeytti Ojanen lukemisen.
— Siinä sen kuulit, Ämmä, kuiskasi Heinämaa. — Tuotat häpeää
tovereillesi ja opettajillesi. Mene suutarille. Tarvitset uudet
puolipohjat ja korot!
Poikia nauratti. Mutta opettaja pureskeli kiukkuisena kynsiään. Sitten
hän tuhahti äkisti:
— Nääs ny'. Sellaista se on. Istu!
Ojanen istuutui onnettoman näköisenä. Lehtori ei jatkanut opetusta.
Hän oli huonolla tuulella, ja hänen täytyi saada pusketuksi vihaansa
johonkuhun. Onnettomuudekseen oli Ojanen nyt joutunut hänen
tyytymättömyytensä esineeksi. Hyvä toki, että tunti läheni loppuaan.
Mutta juuri kun hän jo luuli päässeensä enemmistä tunteenpurkauksista,
heitti opettaja kyntensä rauhaan, suuntasi kiukkuisen katseen häneen ja
murahti:
— Ja tuolla Ojasella on vielä niin ämmämäinen ääni!
Pojat purskahtivat nauruun.
Samassa soi kello. Ojanen tervehti väliaikaa helpotuksen huokauksella.
Luoja ties, mitä olisi vielä voinut olla tulossa.
Seuraava tunti oli historiaa. Jo ennen tunnin alkua oli ilmassa sähköä.
Olavi Linna ja Kataja silmäsivät merkitsevästi toisiinsa. He kyllä
ymmärsivät, että jotakin oli tulossa ja että se oli suunnattu lähinnä
heihin. Pojat tahtoivat tietysti osoittaa veisaavansa viis heistä.
Tuskin luokka oli palannut välitunnilla huoneeseensa, kun kummallinen
olento tulla viipotti sisälle. Toinen olkapää edellä se kompuroi
opettajanpöydän luo. Pää oli kalju, vain muutamia valkeita karvoja
ohimoilla ja niskassa. Kasvot kurttuiset. Silmien likinäköisyyttä
koettivat kahdet silmälasit turhaan lieventää. Puku vanhanaikainen ja
kulunut. Ilmeisesti se oli tehty sekä lihavampaa että rotevampaa miestä
varten. Vaatekappaleet riippuivat avuttomina tuon kumaran vartalon
ympärillä. Housunlahkeet olivat niin pitkät, että hämmästyttävän
suurten kenkien yläpuolelle muodostui paksuja sykkyröitä.
— Ilmetty Haitarihousu! ihastui Rimpi.
— Hyvä, Paukka! Peijakkaan hyvä! kiitti Terä.
— Oletpa, totta vie, vielä parempi näyttelijä kuin Juristimme silloin
muinoin.
Paasio avasi suunsa matkiakseen vielä asianomaisen opettajan kimeää
puhetapaa, mutta samassa hän kuuli käytävästä valvomassa olevan
lehtori Karin äänen. Kiireimmän kaupalla hän ryntäsi luokkahuoneen
perälle ja ehti parahiksi piiloutua pulpettien taa riisumaan liikoja
varustuksiaan, ennenkuin lehtori Kari saapui luokkaa tarkastamaan.
— Ei olisi ollut hullumpaa kuulla, olisitko sinä, Paukka, osannut
opettaa historiaa paremmin kuin Luoma, virkahti Aava, kun opettaja oli
poistunut. — Tuskin ainakaan huonommin.
— Paremmin tietysti! intoutui Mustala. — Olihan hän muutenkin parempi
Harmonikkahousu kuin Harmonikkahousu itse!
Pojat nauroivat.
— Hävetkää! kajahti samassa Katajan ääni. — On siinäkin miehille
mielitystä! Pilkata vanhaa miestä. Elleikään hän ole mikään erikoinen
opettaja, pitäisi teitä pidättää kurjasta pilanteostanne sen seikan,
että hän on tiedemies.
— Huutavan ääni korvessa! ivasi Heinämaa.
— Mihinkä Körtti-Jaska on »vakaumuksensa» unohtanut? huusi Paasio. —
Vai onko se Sarastus niellyt nekin?
Alkanut kinastus keskeytyi. Historianopettaja, lehtori Luoma, jolle
huolimaton pukeutumistapa oli hankkinut haukkumanimen Harmonikkahousu,
työntyi sisälle. Paasion esitys oli kylläkin vahvasti liioiteltu, mutta
pääkohdissaan sittenkin oikea, sitä ei voi kieltää, ajatteli Olavi
tarkastaessaan opettajaa. Tämän ilmeinen ihmispelko ei milloinkaan
ollut hänestä näyttänyt niin räikeän surkuteltavalta.
Lehtori Luoma oli niitä opettajia, jotka eivät voineet herättää
kunnioitusta oppilaissaan. Hän oli heidän ainaisen kiusoittelunsa
kohde, sitäkin mieluisampi, kun hän kesti kaiken ihmeteltävällä
pitkämielisyydellä. Koulu oli hänelle vain kuin ruokakellari. Hän
vaivautui sinne, koska ansaitsi sillä leipänsä. Hän alistui hiljaisin
mielin noina muutamina tunteina vallattomien poikien piinattavaksi
saadakseen illalla viettää onnellisia hetkiä rauhassa rakkaitten
kirjojensa ääressä. Miksipä hän olisikaan valittanut rehtorille?
Tiesihän hän, että pojillakin puolestaan olisi ollut yhtä ja toista
valittamisen syytä hänen opetuksensa suhteen. Sielutonta se oli, se
täytyi hänen itsensäkin tunnustaa. Mutta saattoiko leipäviran täyttö
muuta ollakaan? Parasta, kun piti mahdollisimman vähän melua itsestään.
Vaikeata se kyllä monasti oli. Ja väkisinkin pyrki välistä menettämään
malttinsa, kun poikien kujeilu ylitti kaikki rajansa. Silloin hän
joutui silmittömään raivoon, jota perästäpäin aina katkerasti katui —
sehän vain pahensi hänen asemaansa saattaen hänet naurunalaiseksi —
ja jollaisia lääkärikin oli käskenyt hänen varoa. Rasittivat kuulemma
liiaksi heikkoa sydäntä. Mutta minkäpä sille onnettomalle luonnolleen
voi...?
Pojat tarkastelivat opettajaansa, kun tämä väsyneellä kädenliikkeellä
viittasi heitä istuutumaan paikoilleen. Vanha hän on, ajattelivat
he jonkinlaisen säälintunteen vallassa. Miten monasti hekin olivat
kiusanneet häntä! Tuntematta lainkaan sääliä. Kyselemättä, miltä sen
oli täytynyt hänestä tuntua. Että se saattaisi olla väärin, sitä he
eivät olleet milloinkaan ennen tulleet ajatelleeksi.
Lehtori Luoma avasi päiväkirjan ihmetellen luokassa vallitsevaa
hiljaisuutta. Mitähän se mahtoi merkitä? Varmaankaan ei mitään hyvää.
Siitä toivosta, että joskus tapahtuisi muutos parempaan päin hänen ja
poikien välisissä suhteissa, hän oli jo aikoja sitten luopunut.
Hän kumartui tekemään päiväkirjaan merkintäänsä. Mutta samassa hän
suoristautui. Hänestä oli tuntunut kuin jotakin kylmää olisi pudonnut
hänen kaljulle päälaelleen. Hän katsahti epäluuloisena luokkaan. Tuo
syyn etsiminen sieltä, milloin vain jotakin odottamatonta tapahtui,
oli muuttunut hänelle tavaksi. Mutta pojat istuivat välinpitämättöminä
paikoillaan. Ei, sieltä se ei tällä kertaa voinut olla. Jokin herne tai
hauli sieltä kyllä saattoi sinkoutua hänen päähänsä. Mutta sellaista se
ei ollut nyt ollut. Ehkä hän oli erehtynyt. Hermot kai jo valehtelivat.
Hän kumartui uudelleen. Mutta samassa se toistui. Jotakin kylmää ja
kosteaa putosi hänen päälaelleen. Ja heti sitten uudelleen, tällä
kertaa niskaan.
Nyt huomasivat pojatkin, että jotakin oli tapahtumassa. Lehtori Luoman
jähmettynyt, tuijottava katse riitti ilmaisemaan, ettei kaikki ollut
niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta mitä se saattoi olla?
Vasta kun lehtorin niskaan putosi jälleen tuota kylmää ja kosteaa
valuen paidankauluksesta sisään ja alas selkää pitkin, selvisi hän
säikähdyksestään sen verran, että älysi silmätä ylös. Suuri vesipisara
tipahti silloin hänen nenälleen.
— Vettä, kuiskasi hän tukahtuneesti.
Heinämaa ryntäsi pulpetistaan käytävään ja oli tuulena takaisin kädessä
muki, jota hän kumartaen tarjosi opettajalleen.
— Kas tässä, herra lehtori.
Lehtori Luoma silmäsi häneen kysyvästi.
— Mitä siinä on?
— Vettä. Lehtorihan pyysi vettä, vastasi Heinämaa viattomin naamoin.
Opettaja ei vastannut heti, viittasi vain torjuen. Sitten hän sai
sanotuksi:
— Tarkoitan, että katosta todennäköisesti tippuu vettä. Samassa
putosi kaksi suurta pisaraa avoimelle päiväkirjalle. Lehtori kiiruhti
kuivaamaan ne huolellisesti ja sulkemaan kirjan. Sitten pyyhki hän
nenäliinalla päänsä ja jäi sanattomana tarkkaamaan vesipisaroiden
tippumista pöydälle. Väliin niitä tuli kaksi, kolme kerrallaan, väliin
oli pitempi väliaika.
Pojat seurasivat hymyillen hänen puuhailujaan. Miten avuton,
miten surkean avuton hän onkaan, ajatteli Olavi. Tuossa vanhassa,
ränstyneessä olennossa, joka kauhistunein katsein seurasi viattomien
vesipisaroiden putoilua, oli melkoinen annos naurettavuutta.
Kului näin kymmenisen minuuttia. Pöytä oli jo aivan märkä keskeltä.
Aikamoinen vesilammikko oli muodostunut siihen. Sitten hypähti
lehtori Luoma-pystyyn ja kiipesi seisomaan tuolilleen kurkottautuen
tarkastamaan pöydän yläpuolella riippuvaa lamppua.
— Tsiikatkaas, kaverit, ihmettä! huudahti Paasio puoliääneen. -—
Haitarihousun kraijista nousta putkahti kirahvin kaula. Kukas olisi
tiennyt, että noiden liivien sisällä on sellaistakin kamaa?
Samassa oli lehtori Luoma jälleen lattialla. Hän oli punainen kuin
krapu. Hän oli pakahtumaisillaan raivosta.
— Tiedättekö, että minä olen opettaja? Ymmärrättekö? Tämä... tämä on
hävytöntä... Ennenkuulumatonta!
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Sanat takertuivat kurkkuun.
—Älä nyt pullaasi tukehtu murahti Honka.
Silloin räjähti. Lehtori Luoma sieppasi karttapuikon ja iski sillä
pöytään voimiensa takaa. Kepin paukahdus näytti lisäävän hänen
rohkeuttaan, sillä nyt valuivat sanat vuolaana virtana hänen suustaan:
— Minä olen opettaja! Ettekö te ymmärrä, mitä se merkitsee? Teidän
menettelynne on hävytöntä! Ennenkuulumatonta! Mitä te oikein luulette
olevanne? Raakalaisia te olette! Inhottavia barbaareja! Ette ole
nähneetkään sivistyneitä ihmisiä!
— Valitettavasti emme ainakaan nyt, virkahti Aarne Salo väliin.
— Tapoja teillä ei ole! jatkoi lehtori kirkuvalla äänellään. — Ei
säädyllisyyttä! Katupoikia te olette! Rakkareita!
Sitten hän pysähtyi hengästyneenä ja vaipui tuolilleen.
Pojat olivat aluksi seuranneet opettajansa liikkeitä uteliaina. Paasion
ja Hongan välihuomautukset olivat jo houkutelleet heidät nauramaan,
mutta vielä he eivät tienneet, miten asiaan oikein piti suhtautua.
Opettajan silmitön raivonpurkaus teki nyt lopun vaa'an vaappumisesta
puolelle ja toiselle. Pojat purskahtivat raikuvaan ivanauruun. Heinämaa
sen aloitti, Terä ja Paasio yhtyivät heti häneen, ja pian nauroivat
kaikki Olavi Linnaa ja Katajaa lukuunottamatta.
Avuttomana katsoi opettaja luokkaa. Mutta sitten hän ryntäsi pystyyn
uuden raivonpuuskan vallassa.
— Minä vaadin hiljaisuutta! Minä olen opettaja, ja minulla on oikeus
vaatia oppilailtani kunnioitusta osakseni!.. Joku teistä on pannut
vettä lampunkuupan päälle. Nouskoon ylös se poika tai ne pojat, jotka
ovat sen tehneet. ‒ ‒ ‒ Vai ei kukaan? Sen saatoin arvata! Kyllä teillä
on rohkeutta kujehtia, mutta tekonne tunnustamiseen, kas siihen ei
teiltä uskallusta riitä! Arkalasta te olette kotoisin! Raukkoja te
olette!
Jospa hän ymmärtäisi edes vaieta, ajatteli Olavi. Mitä muuta hyvänsä:
tunnin keskeytys tai jälki-istuntoa tai vaikkapa karsseria! Mutta ei
tätä silmitöntä sohimista, ei ainakaan tällaiselle luokalle. Täällä
saattoikin sen ainoa vastaus olla naurunrähäkkä. ‒ ‒ Ilmeisesti oli
joku tovereista järjestänyt tuon »vedenpaisumuksen» juuri tälle
tunnille laskien aivan oikein saavansa sillä lehtori Luoman menettämään
malttinsa ja solvauksilla vimmastuttamaan pojat. Tarkoitus oli tietysti
karkoittaa poikien päästä viimeinenkin toiseen suuntaan menevä ajatus
ja ennenkaikkea: antaa Sarastukselle kuolinisku. Hyvin laskettu.
Liiankin hyvin.
Lehtori Luoma mitteli luokan edessä lattiaa koettaen kaikin voimin
säilyttää kiivastustaan. Pojat nauttivat säälittä ja täysin siemauksin
edessään olevasta näytelmästä. Heistä tuntui kuin olisivat he
istuneet teatterissa ja lavalla olisi esiytynyt joku inhimillisen
naurettavaisuuden mahtipontisimpia edustajia. Joku Jourdain.
— Minä olen opettaja ja minä tahdon saada selvän tästä inhottavasta
ja raukkamaisesta konnantyöstä! raivosi lehtori Luoma. — Ette kai
te sentään vielä niin alhaisia ole, että rohkenette vasten naamaa
opettajallenne valehdella. Saammehan nähdä. Oliko se Honka?
— En, oli jämerä vastaus.
Ja niin kävi lehtori koko luokan lävitse, pisimmistä lyhyimpään, ja
aina oli vastaus sama, jyrkkä kielto. Heinämaan kohdalla hän pysähtyi.
Tämä oli viimeinen — entäpä, jos tämäkin vastaisi kieltäen? Mitä
hän sitten tekisi? Hänen kiihkonsa oli jo arveluttavassa määrässä
asettunut. Väsymys, suuri raukeus pyrki valtaan.
— Onko Heinämaa pannut vettä lampunkuupan päälle? Heinämaa nousi
säteilevin kasvoin.
— En, herra lehtori, vastasi hän silmää räpäyttämättä, en minä ole
pannut vettä lampunkuupan päälle. (Sillä se, kuiskasi hän itsekseen,
jota minä sinne panin, se ei ollut vettä, vaan lunta).
— Kolmetoista vitivalkoista karitsaa on meidän lammashuoneessamme,
kuiskasi Terä, kolmetoista karitsaa. Eikä ainoatakaan sutta. Ei edes
yhtä syntistä pässiä.
Pojat nauroivat.
Se sai lehtori Luoman vielä kerran riehahtamaan.
— Hiljaa! huusi hän kimeästi. — Minä olen opettaja ja minä vaadin
hiljaisuutta! Yksi teidän joukostanne on valehtelija, ja se valhe on
Pääpahasta itsestään! Suuria raukkoja te olette, joka mies, joiden
opettajana en ainakaan minä kauempaa tahdo olla!
Ja sen sanottuaan hän ryntäsi poikien riemuhuutojen seuraamana
käytävään rämähdyttäen oven perässään kiinni. Mutta kauas käytävään hän
kuuli vielä Hongan jylhän basson:
— Ta kaappo, sanon minä. Bravo. Ta kaappo! Lisää sellaista lirutusta
housuhaitarista!
* * * * *
Iltapäivällä olivat mielet jo ehtineet rauhoittua. Mutta kaikki
vakavammat ajatukset oli kuin poispyyhkäisty poikien mielestä.
Aamupäivän »ottelu veten varassa», kuten Honka sanoi, oli herättänyt
pojissa kaikki entiset vaistot. Heinämaa oli päivän sankari.
Mutta sotaista innostusta ei kestänyt kauan. Se sai hieman
odottamattoman lopun.
Kahden ja kolmen välitunnilta saapui Laurila luokkahuoneeseen
viimeisenä. Hän oli vakavan näköinen.
— Tsiikatkaas Juristia! huusi Paasio. — Tuleekos mies suoraan
rippikirkosta?
— Melkein, oli tyyni vastaus. — Joka tapauksessa on minulla jotakin
tärkeää teille sanottavana. Tulen rehtorin puheilta.
— Onko Haitarihousu skvalrannut?
— Ei, vastasi Laurila. — Ei rehtori ainakaan puhunut mitään siitä. Hän
vain pyysi meidän apuamme erään ilkivallan lopettamiseksi.
— Ilkivallan?
— Niin. Lehtori Luomaan kohdistuvan ilkivallan, toisti Laurila
vakavana. — Ilkivallan, joka on huolestuttavasti levinnyt koulussa
ja joka viimeksi tänään on saanut varsin raa'an ilmenemismuodon.
»Se on tarttunut jo lapsiinkin, ja rangaistukset ovat tehottomia»,
sanoi rehtori. Siksi hän pyytää meidän, koulun nykyään ylimmän luokan
apua järjestyksen palauttamiseksi. Hän toivoo meidän painostavan
alaluokkalaisia. Minunkin täytyy tunnustaa toisen luokan tämänpäiväisen
tapahtuman olevan sitä laatua, että meidän täytyy ryhtyä asiaan.
— Meidän? ivasi Kataja.
— Mitä ne nahan penteleet sitten ovat nyt keksineet? murahti Paasio.
— Tulen juuri siihen, jatkoi Laurila. — Koko luokka oli yksissä tuumin
täyttänyt opettajan tuolin keskessä olevan syvennyksen liituvedellä.
Kun mitään pahaa aavistamaton Luoma istuutui paikoilleen, päästivät
nappulat oikean intiaanikirkaisun ja purskahtivat sitten nauramaan
lehtorin säikähdykselle. Ja peijakas — saada takalistonsa liituvedellä
liuotetuksi, se ei ole herkkua kenellekään.
— Ei totisesti! yhtyi Aarne. — Tuo tuollainen on jo liikaa. Vai onko
joku toista mieltä?
— Yhtytään, ärähti Honka. — Pahempaakin sietää, mutta vitsiä siinä olla
pitää. Tuo on tyhmää, nautamaista!
— Meidän on ajettava nahkojen päähän järkeä! huudahti Aarne. — Ellei
muuten, niin nyrkein.
— Hyvä!
— Koska ilmeisesti ei mitään eriäviä mielipiteitä ole, tarttui Laurila
jälleen puheeseen, on nyt valittava henkilö tai henkilöt, jotka
saattavat rehtorin ja alaluokkalaisten tietoon päätöksemme. Tehkää
ehdotuksia.
— Juristi rehtorin luo ja Jätti-Matti uhkaavan rangaistuksen
ruumiillistumana nahkojen leiriin! ehdotti Aarne.
— Hyvä!
Asia oli loppuun käsitelty. Mutta silloin nousi Kataja pystyyn.
— Te koetatte turhaan pettää itseänne, sanoi hän painokkaasti. —
Tuollaisilla päätöksillä koetatte pyyhkiä mielestänne oman häpeänne,
jonka nyt vasta kuin peilistä näette. Vakaumukseni on, että kaikki se
villitys, joka häiritsee koulumme elämää, on kotoisin meistä. Me olemme
antaneet esimerkin, jota muut luokat nyt seuraavat. On suorastaan
naurettavaa, että me, juuri _me_ teemme päätöksiä järjen ajamisesta
alaluokkalaisten päähän. Ota ensin malka omasta silmästäsi, sanotaan
Sanassa. Mutta me vain tahdomme kynsiä raiskaa veljemme silmästä.
Ettekö te nyt jo ala käsittää, että uudistuksen meissä täytyy tapahtua?
Pojat eivät vastanneet. Kataja oli koskettanut arkaan kohtaan.
Heidän täytyi tunnustaa, että rehtorin vetoomus oli asettanut heidät
pulmalliseen asenteeseen, jolta katsoen heidän oma menettelynsä tänä
aamuna sai vähemmän kunniakkaan hohteen.
— Onhan se vähän niinkin, tunnusti Aarne viimein avoimesti.
Enempää ei asiasta ehditty keskustella. Lehtori Järvi saapui
tunnilleen. Ja kun iltapäivä sitten loppui, hajautuivat pojat
miettiväisinä ja harvasanaisina.
Heinämaa ja Terä vaelsivat kotiinpäin mustalla mielellä. Vasta erotessa
keskeytti Terä hiljaisuuden virkahtaen:
— Plöröksi koko yritys meni. Nyt on juttu entistä hullumpi. Kyllä
se Yrjänä osasi pöyhistellä. -Mikähän on mieheen mennyt? Peijakkaan
Sarastus!
— Jaa, jaa, myönteli Heinämaa alakuloisena. — Parastani minä panin.
Sisuttaa niin vietävästi. Tekisi melkein mieli antaa palttua sekä
Leenalle että Martalle ja Ainolle vielä kaupan päällisiksi... No jaa,
saa nyt sentään nähdä. Halleluja sun kanssas'!
* * * * *
— Puhelimeen, poika!
— Minäkö?
Olavi Linna katsahti kirjastaan hämmästyneenä kynnyksellä seisovaan
pyylevään enoonsa. Kuka ihme? Ei kenelläkään pitäisi olla hänelle
asiaa. Annikki oli joskus soittanut, silloin ennen. Mutta siitäkin
tuntui olevan jo niin pitkä aika.
— Kukas muu? Ala laputtaa!
Olavi kiiruhti konttorin puolelle. Kahvilan lävitse mennessään sivuutti
hän Emmin. Kas, miten itkettyneet sen silmät ovat, välähti hänen
mielessään, mutta seuraavassa hetkessä hän oli jo unohtanut koko tytön.
— Haloo.
— Onko se Olavi?
— Sinäkö, Annikki? Olipa se yllätys!
Tyttö naurahti hämillisesti ja kiirehti sitten sanomaan:
— Sinua ei ole näkynyt meillä pitkiin aikoihin. Tule nyt tänään.
Katsohan, asia on niin, että isä käski minun tiedustaa, haluttaisiko
sinua lähteä erääseen suureen juhlaan. Isä on ostanut liput koko
perheelle, mutta Aarne on taas saanut päähänsä, ettei hän lähdekään.
Tulethan?
— Sepä kysymys! Tietysti tulen, kun sinä kutsut. Tulen heti, kun saan
puvun vaihdetuksi.
Puolen tunnin kuluttua Olavi jo oli Salolla. Aarne tuli häntä vastaan
ja vei hänet huoneeseensa. Hän näytti kiusautuneelta.
— Kuule, minusta oli ikävää se toissailtainen, sanoi hän, kun he olivat
päässeet istumaan. — Mutta pitihän sinun aavistaa, miten kävisi.
Sanoinkinhan sen sinulle etukäteen.
— Minun piti saada se sanotuksi, vastasi Olavi. — Tekisin saman nytkin,
vaikka tiedän jo tuloksen. Sitäpaitsi olisi tulos voinut olla aivan
toinen, jos sinä olisit tukenut minua. Pojathan seuraavat sinua meikein
aina. Mutta sinä et sanonut sanaakaan.
Aarne katsahti toveriin nopeasti.
— Miten minä olisin voinut? torjui hän.
— Voinut? ihmetteli Olavi. — Tietysti sinä olisit voinut, jos olisit
tahtonut.
— No niin, niin tietysti, myönsi Aarne. — Mutta ainoa, mitä saatoin
hyväksesi tehdä, oli pysyä erossa koko jutusta.
— Vai niin... No, ei puhuta tästä sen enempää, virkahti Olavi.
Syntyi kiusallinen äänettömyys.
— Oletpa sinä juhlatamineissa, virkahti Aarne sitten ärtyneesti. — Minä
puolestani olen jo kyllästynyt noihin juhliin. Tänään en etenkään halua
sinne.
— Miksi?
Aarne katsahti toveriin epävarmasti. Sitten hän pyyhkäisi ohimoilta
niille valahtaneet hiukset ja kumartui Olavin puoleen.
— Tellervo on siellä.
Olavin silmiin tuli hämmästynyt ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Hän
odotti jonkinlaista selitystä. Aarne ei pitänyt kiirettä. Sitten hän
alkoi katkonaisin lausein:
— Olin viimeksi eilen siellä. Hänen kotonaan. En enää voi sietää
tätä. Hänen äitinsä ja isänsä kohtelevat minua kuin vävypoikaa. Kuin
Tellervon ja minun kihlaukseni olisi vähintään jo päätetty asia.
Kirottua!.. Mikset sinä virka mitään, Olle?
— Mitäpä minä? torjui Olavi. — En ymmärrä sinua.
— Et tietysti, oli katkera vastaus. — Kukapa voisi ymmärtää? Mutta en
jaksa sietää ajatusta, että olisin koko loppuelämäni sidottu tuohon
yhteen ainoaan tyttöön. Koulunpenkiltä hamaan kuolemaan asti. Olkoon
hän kuinka hyvä tahansa. Se maistuu puulta! Hakkaillahan sitä voi.
Puolella ja toisella. Mutta vapaa minä tahdon olla! Vapaa tulemaan ja
menemään, milloin huvittaa!... Ymmärrätkös?
Olavi pudisti vakavana päätään.
— En lainkaan, tunnusti hän suoraan. — Minusta on sitä suurempi onni
mitä aikaisemmin löytää sen tytön, jonka kohtalo on elämäntoveriksi
valinnut.
— Äsh, niin sinusta! murahti Aarne tyytymättömänä.
Syntyi jälleen painostava hiljaisuus. Sen keskeytti viimein Aarne
kysymällä aivan toisella äänellä:
— Miten Emmi jaksaa?
Olavi silmäsi toveriin pitkään ja tutkivasti.
— Hyvin kai. Voithan käydä itse toteamassa, vastasi hän.
Aarne nousi naurahtaen. Sitten hän virkahti heittäytyen toverilliseksi:
— Oikeastaan, jos totta puhun, niin juuri sitä varten minua ei
haluttanutkaan tuonne juhlaan lähteä. Et kai pane pahaksesi, vaikka
jätän sinut vähäksi aikaa yksin. Voithan tappaa aikaa vaikka lukemalla.
Annikki tulee kyllä pian. Hän on pukeutumassa.
— Oh, älä anna minun häiritä suunnitelmiasi, sanoi Olavi. — Sallinet
minun sentään lausua julki ajatukseni, että kummallinen maku sinulla on.
Aarne kääntyi ovelta toveriin.
— Voi olla, naurahti hän lyhyeen. — Se on vapauden maku!
— Onpa sitä vapauttakin sitten monenlaista, virkahti Olavi terävästi. —
Jokainen meistä sitä takaa ajaa, mutta kahdella ei ole samaa päämäärää.
— Mitäpä siitä! Vapaus kuin vapaus! Ihanaa se vain on! Terve mieheen!
Seuraavassa hetkessä Olavi oli yksin. Häntä ei huvittanut ryhtyä
lukemaan. Hän sammutti lampun ja upottautui nahkatuoliin odottamaan.
Monenlaisia ajatuksia tulvi mieleen. Kaikki ne pyörivät Annikin ja
tulevaisuuden ympärillä. Vähitellen ne muuttuivat hauraiksi tunnelmiksi
ja tiivistyivät sitten taas unelmiksi, tulevaisuuden utukuviksi.
Hän ei kuullut, kun ovi viereiseen huoneeseen aukeni. Hän havahtui
vasta kuullessaan tutun, raikkaan äänen:
— Eikö täällä olekaan ketään?
Oviaukossa, tulvehtivan valon keskellä seisoi Annikki pukeutuneena
juhlaa varten. Musta samettipuku erottautui säihkyvänä huoneen
hohtavanvalkeaa pohjaa vastaan päästäen täysiin oikeuksiinsa solakan
vartalon puhtaat viivat. Mustan kankaan paljaiksi jättämät käsivarret
ja kaula loistivat valkeina kuin norsunluu, ja tulenvalossa hehkui
kastanjanruskea tukka kultamerenä.
Miten kaunis hän on! ajatteli Olavi. Kauniimpi kuin milloinkaan ennen!
Ja miten tavattoman hyvin sopikaan kokonaisuuteen alas kaulasta
riippuva valkea korallihelminauha!
Olavi ei liikahtanut eikä vastannut tytön kysymykseen. Hän nautti
täysin siemauksin edessään olevasta kuvasta. Mutta Annikki astui
reippaasti pöydän luo ja kiersi sähkön palamaan.
— Kas, olithan sinä täällä, Olavi! Arvelin juuri sitä. Ansaitsisit
toria, nauroi hän sydämellisesti kätellessään.
-— Koetit tietysti peloittaa minua. Mutta katsohan, minä en pelkää niin
vähällä, minulla on niin hirvittävän hyvät hermot. Ja Sarastuksen takia
saat anteeksi pahan yrityksesikin.
Olavi tuijotti hämmästyneenä tytön säteileviin silmiin.
— Sarastuksen? kysyi hän aprikoiden mielessään, mitä se oli, tuo loisto
tytön silmissä. Sitä olisi melkein voinut luulla ihailuksi. Mutta...
— Niin, Sarastuksen, vahvisti tyttö hymyillen. ‒ Vaikka sinä oletkin
niin tuhma, ettet minulle suunnitelmiasi usko — mitäs tällaiselle
tyttöhupakolle? — niin kyllä minä ne aina selville saan toisia teitä.
Luuletko, etten ole perillä toissaillan tapahtumista yksityisseikkoja
myöten?
— Mutta kuka...?
— Kukako? Tällä kertaa Laurila! huudahti Annikki riemuiten. — Hän
kertoi kaiken. Hän ei kylläkään ole vielä täydellisesti kannallasi,
mutta siksipä hänen kuvaukseensa saattaakin paremmin luottaa. Hän
sanoi, että sinä olit suurenmoinen ja että Terä, kuten tavallisesti,
oli suuri aasi ja Aava tyhjänpäiväinen kyselykaavake. Niin, en voi
sille mitään, etteivät nuo arvostelut ole erikoisen imartelevia
tovereillesi. Se oli Laurila, joka niin sanoi.
— Hän liioittelee, torjui Olavi.
— Eipäs, väitti tyttö varmasti. — Mitä syytä hänellä olisi siihen?
Sarastus-suunnitelmasi on suurenmoinen! Se on juuri sitä, mitä minä
olen jo kauan odottanut. Vakavaa työtä. Jos olisin poika, liittyisin
heti siihen. Mutta tietystikään ette te huoli tyttöjä mukaan...
Tiedätkö, minä olen ylpeä sinusta! Ja siitä, että saan olla sinun
ystäväsi. Olen niin hurjan iloinen siitä, että minä sittenkin alunperin
tunsin sinut oikein. Katsohan, rohkeutta, uskallusta, tarmoa — niitä
minä ihailen yli kaiken!— — Minä olen puhunut Sarastuksesta isällekin.
Laurila kyllä kielsi kivenkovaa kenellekään hiiskumasta siitä, hän
sanoi, että se kenties saattaisi maksaa sinun vapautesi. Mutta arvelin
sentään voivani puhua siitä isälle.
— Isällesi? ihmetteli Olavi. — No, ja hän nauroi?
— Eipäs! huudahti Annikki voitonriemuisena. — Ei lainkaan! Vai luuletko
sinä isää niin tyhmäksi, ettei hän käsittäisi tuollaisia asioita?
Hänpä sanoi, että yritys on kylmästikin harkiten hyvä. Niin juuri hän
sanoi. (Mitä sinä nyt sanot?) Ja että sen keksijällä, siis sinulla,
on lämmin sydän ja avoin silmä. (Eikö isä olekin suurenmoinen?) Ja
sitten hän sanoi vielä, että jos yritykseen tarvitaan rahaa, on hän
halukas huolehtimaan siitä puolesta, sillä hän katsoo asian ansaitsevan
kaikkea tukea. Hän se myös käski minun soittaa ja kutsua sinut tänä
iltana mukaamme. Eikä minulla sen käskyn täyttöä vastaan juuri
mitään ollutkaan. Pelkään vain sinun pian tulevan niin ylpeäksi tuon
Sarastuksesi vuoksi, ettet minusta väiltäkään enää.
Olavi yhtyi täydestä sydämestä Annikin nauruun. Maailma oli yhtäkkiä
käynyt niin loistavan valoisaksi. Mutta sitten hänen katseensa jälleen
synkkeni.
— Ei siinä ole vielä mitään ylpeilemisen aihetta, sanoi hän. — Sehän on
vasta unelma.
— Ja sinä? kysyi Annikki jännittyneenä tarkaten pojan kasvoja.
— Minä? Minä ponnistan tietysti kaikki voimani sen unelman
toteuttamiseksi. Eihän sen pitäisi niin mahdoton olla näin
koulupojankaan voimille.
Annikki huo'ahti helpotuksesta ja ojensi Olaville kätensä.
— Juuri tuollaista vastausta sinulta odotin. Ja jos sinä huolit minua
yhteistyöhön, niin lupaan tehdä parhaani Sarastuksen hyväksi.
— Kiitos! Oikeastaan sinä oletkin antanut herätteen koko Sarastukselle.
Niin, katsos, ilman sinua ei minulla varmaankaan olisi ollut rohkeutta
ajatella sellaista ajatusta edes loppuun. Saati sitten ryhtyä sitä
toteuttamaan. Sinä olet tehnyt minusta aivan toisen ihmisen.
— Oh, nyt se olet sinä, joka liioittelet, kiusoitteli Annikki.
Olavi katsoi kauniita, innostuksen punaamia kasvoja ja sorjaa vartaloa.
— Tiedätkö, Annikki? Sinä olet ihmeen kaunis tänä iltana.
Tyttö purskahti helisevään nauruun.
— Kuulehan, Olavi, tuo tuollainen ei taida sopia Sarastuksen ohjelmaan!
— Eikö? No, sitten ei kai myöskään tämä?
Ja samassa poika kumartui ja suuteli hänen kättään.