Seuraavana aamuna olivat seitsemäsluokkalaiset rukouksissa tavallista
tarkkaamattomampia. Heitä itsekutakin hermostutti kysymys, kuka oli se,
johon lehtori Puutisen epäluulo oli suuntautunut. Mutta jos joku olisi
kysynyt, peloittiko heitä kenties, olisivat he tietysti yhteen ääneen
vakuuttaneet, ettei sellainen juolahtanut heille mieleenkään. Ilkeältä
vain tuntui sydänalassa. Kun pojat silmäsivät lehtori Puutiseen, joka
ovensuusta tarkasteli luokkaa voitonriemuisin ilmein, häipyi heidän
mielestään viimeinenkin toivo, että tästä sopasta selvittäisiin ehkä
sittenkin kunnialla. He olivat kuin olivatkin nyt pussissa, ja pussin
suu oli kiinni. Kysymys oli vain siitä, miten raju oli edessä oleva
myrsky. Ja se riippui — se täytyi poikien, joskin vastahakoisesti ja
karvain mielin, tunnustaa — lehtori Puutisesta. Kun hän nyt kerran oli
saanut todistuksia yhtä heistä vastaan toissailtaisen mielenosoituksen
järjestämisestä, niin hyväksyisivät muut opettajat epäilemättä hänen
rangaistusvaatimuksensa sellaisenaan. Olihan tuo kepponen opettajaan
kohdistettuna hieman uskalias. Mutta toisaalta, järkeilivät pojat, jos
otti huomioon molempien asianosaisten välillä vallitsevan sotatilan ja
sen syyt, niin se oli täysin ymmärrettävä, ellei suorastaan...
Mutta — tapahtui ihme: päivä kului rauhallisesti. Koko jutusta ei
puhuttu mitään. Kului toinen ja kului kolmaskin päivä, kului kokonaista
viisi päivää, eikä odotettu myrsky puhjennut. Pojat ihmettelivät, mistä
tämä hiljaisuus johtui. Arvailtiin sinne ja arvailtiin tänne, mutta
mitään varmaa ei kukaan osannut sanoa. Vihdoin selvisi, että lehtori
Puutinen jatkoi tutkimuksiaan. Hänelle ei siis riittänytkään, että hän
sai yhden heistä kiikkiin, koko luokka oli saatava satimeen. No, sitä
hän kyllä sai heidän puolestaan yrittää.
Mitä useampia päiviä kului, sitä rauhallisemmiksi kävivät mielet.
Ehkä Puutiainen oli päättänyt painaa villasella koko jutun, koskei
hänen onnistunut saada todistuksia heitä kaikkia vastaan. Tai kenties
opettajakunta oli asettunut puolustamaan luokkaa hänen kostonhalultaan.
Mielettömiä toiveita — sen saivat pojat kokea, sillä tuskin olivat
he lauantaiaamuna seuraavalla viikolla edelläkerrottujen tapahtumien
jälkeen ehtineet rukouksista luokkahuoneeseen, kun rehtori tuli sisään
ja sulki ovet jälkeensä. Jo hänen tulonsa — saksanopettajalla ei ollut
tapana turhanpäiten lahjoitella pois tuntejaan seitsemännellä luokalla
— riitti ilmaisemaan, mistä oli kysymys. Hänen vakava, ei vihainen,
pikemmin surullinen ilmeensä todisti puolestaan, että edessä oli kovat
paikat.
Rehtori ei heti aloittanut kuulustelua. Hän istui pöydän takana
tarkastellen äänettömänä luokkaa, kutakin noista kolmestatoista
vuoronperään. Pojat tunsivat olonsa perin kiusalliseksi. Hiljaisuus
kävi heille painostavaksi, niin painostavaksi, ettei Paasio lopulta
enää jaksanut sitä kestää, vaan rehtorin läsnäolosta huolimatta
kuiskasi puoliääneen:
— Kaverit, lähtäänks plaadaan?
Hymy häivähti poikien kasvoilla. Olihan se sopimaton kysymys tähän
tilaisuuteen — kukapa tässä nyt saattoi ajatella tupakkaa? — mutta
vapauttavalta se vain tuntui piinaavan äänettömyyden jälkeen. Ja
kolmestatoista rinnasta kohosi kuulumaton huokaus: Luojan kiitos, se
loppui kuitenkin.
— Hiljaa, Paasio, varoitti rehtori. — Tämä hetki ei ole juuri sopiva
leikinlaskuun.
Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi levollisella, hillityllä tavallaan:
— Tämä on jo kolmas kerta, jolloin minun tällä lukukaudella on
pakko tulla muistuttamaan teitä sopimattomasta käytöksestä. Minua
surettaa, etteivät vakavat varoitukseni näy voivan hillitä teitä,
se surettaa minua todella suuresti. Tällä asteella ei enää pitäisi
tapahtua sellaista. Vieläpä olette tällä kertaa tehneet itsenne
syypäiksi törkeään ilkivaltaan, jollaiseen en olisi uskonut ainoankaan
oppilaistani voivan alentua. Siihen ryhtyessänne on teidän täytynyt
olla tietoisia siitä, että jo alkeellinen oikeudentunto tuomitsee
teidät ja että rangaistus, jolla opettajakunnan on teitä ojennettava,
on oleva sen mukainen. Ymmärrättekö?
Pojat tuijottivat eteensä välinpitämättöminä. Mitäpä heitä liikutti
tämä osa tutkinnosta? He eivät voineet katsoa asiaa samalta kannalta
ja he tunsivat niin ollen mielenkiintoa vain ratkaisua kohtaan.
Kun rehtori tarkasteli heidän levollisia kasvojaan, heräsi hänen
mielessään toivo: entäpä, jos pojat sittenkin olivat syyttömiä? Mutta
hän karkoitti ajatuksistaan tuollaisen mahdollisuudenkin, puhuivathan
kaikki tosiasiat sitä vastaan, ja jatkoi:
— On saatu varmoja tietoja sen ennenkuulumattoman ilveilyn
toimeenpanijoista, jolla yhden koulumme opettajan ja kunnioitetun
kansalaisen kotirauhaa viikko sitten häirittiin. Tunnustaako luokka
syyllisyytensä?
Pojat eivät hievahtaneetkaan. Niin erilaisia kuin nuo kolmetoista
nuorukaista olivatkin, niin tällä hetkellä oli kaikkien kasvoilla sama
ilme, joka saattoi heidät muistuttamaan toisiaan. Suljettuja kirjoja,
ajatteli rehtori odottaessaan turhaan vastausta oppilailtaan.
— Ette kai tahtone väittää, ettette te olisi syypäät siihen? kysäisi
hän. Mutta kun vastausta ei nytkään kuulunut, jatkoi hän: — Niin,
opettajakunta on vakuutettu siitä, että koko luokka on tämän ilveilyn
takana ja kantaa siitä kokonaisuudessaan vastuun. Mutta koska vain
yhden syyllisyydestä on saatu todistuksia ja koska luokka ei näy olevan
nytkään halukas tunnustamaan, on rangaistus kohtaava vain tätä yhtä,
jotta ette tällä kertaa voisi syyttää opettajistoa »rankaisemisesta
ilman sitovia todistuksia». Vai kuuluivatko Aavan sanat ehkä toisin?
Ne, jotka kuuleman mukaan lausuit, senjälkeenkuin luokka oli saanut
tunnin jälki-istuntoa vallattomuudesta lehtori Puutisen kokeissa?
Aava ei näyttänyt halukkaalta vastaamaan, ja niinpä rehtori lisäsi:
— Mutta varoitukseksi teille kaikille on tämän yhden rangaistus oleva
sitä ankarampi.
Pojat pakottautuivat pysymään liikkumattomina. Mutta jännitys oli
luokassa rehtorin sanoja seuranneen äänettömyyden aikana suorastaan
hirveä. Kuka? Kuka oli tuo yksi? Siitä riippui, olisiko ehkä vielä
jokin, vaikkapa vain pienen pieni mahdollisuus selvitä jutusta ilman
perinpohjaista tappiota. Sillä he olivat optimisteja, nuo pojat: toivo
ei ollut vieläkään aivan tyyten sammunut heidän sydämistään.
Kun rehtori jälleen alkoi puhua, tuntui pojista kuin olisi hiljaisuutta
kestänyt koko iäisyyden.
— Opettajakunnan yksimielisen päätöksen mukaan saa Saarelainen pisimmän
mahdollisen karsserirangaistuksen. Te tiedätte, mitä se merkitsee.
Saarelainen...? Saarelainen! Oliko rehtori tosiaan sanonut, että se oli
Saarelainen? Saattoiko tosiaan uskoa korviaan? Sehän oli melkein kuin
jos olisi lyönyt vetoa yhden mahdollisuuden puolesta sataa vastaan ja —
voittanut.
— Ei lainkaan tyhmä likkalapsi, se Emmi! hymähti Aava itsekseen.
— Aarnella on vaalea tukka, Saarelaisella ruskea ja kihara. Pari
yksityisseikkaa vain. Mutta heti johtivat harhaan. Ei hullummin!
Saarelainen oli ensin valahtanut kalpeaksi, iskuhan tuli niin
odottamatta. Mutta sitten hän nousi seisomaan ja pyysi rauhallisesti
selitystä, mikä oli mahtanut aiheuttaa tällaisen erehdyksen.
— Mieleni on paha, vastasi rehtori, mutta todistus on siksi selvä,
ettei mikään erehdys ole mahdollinen. Tyttö, jonka lahjoit vaihtamaan
ilmoitukset lehtori Puutisen ovella, ei kyllä tiennyt nimeäsi, mutta
antoi tuntomerkit, jotka eivät sovi keneenkään muuhun tovereistasi,
mutta sinuun sen sijaan täydellisesti.
— Tyttö, jonka lahjoin...? Saarelainen oli todella hämmästynyt. — Ei,
sen täytyy olla -erehdys. Elleivät tuntomerkit sovi keneenkään muuhun
tovereistani, olen iloinen siitä, koska heitä silloin ei voida epäillä.
Mutta minä se en liioin ollut. Milloin se olisi tapahtunut?
Rehtori pureskeli hermostuneesti viiksiään. Hän oli vakuutettu poikien
syyllisyydestä, mutta Saarelaisen jyrkkä kielto ei ollut vaikuttamatta
häneen.
— Mitä tuo kysymys hyödyttää? kysyi hän tyytymättömällä äänellä, mutta
se ei ollut kuitenkaan niin varma kuin miksi se oli tarkoitettu. —
Jos tarkoitus on voittaa aikaa jonkin pelastustien keksimiseen, niin
minun on pakko jo etukäteen ilmoittaa, että se on turhaa vaivaa:
opettajakunnan rankaisupäätös on lopullinen. Mutta jos se huvittaa
sinua, niin voinhan sanoa sinulle ajan muistisi elvyttämiseksi.
Eilisillasta täsmälleen viikko sitten kello yhdentoista ja kahdentoista
välillä.
Saarelaisen kasvoille oli levinnyt hyväntahtoinen hymy. Hän nyökäytti
päätään luottavaisesti Aavalle, joka katsoi häneen kysyvästi. Pojat
saattoivat olla huoleti, hän kyllä hoitaisi asian yksinkin.
Niin, pojat — heidän oli vieläkin vaikeaa käsittää tapahtunutta
muutosta. Näkivätkö he unta vai oliko todella mahdollista, että edessä
ei ollutkaan nöyryyttävä, täydellinen tappio, vaan pelastus ja voitto?
Heidän teki mieli nauraa ääneen, niin helpolta elämä taas tuntui.
— Viikko sitten — kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla?
kertasi Saarelainen hitaasti. — Silloin olin kokonaan toisella puolella
kaupunkia.
Rehtori viittasi torjuen. _Tuon_ jutun hän osasi jo ulkoa.
— Asia on todellakin niin, intti Saarelainen. — Veljeni vihittiin näet
siiloin, ja minä olin muiden vieraiden mukana kello 6:sta ohi puoliyön
vihkiäiskemuissa.
Luokassa syntyi liikettä. Pojat eivät enää jaksaneet pysyä hiljaa
nähdessään, miten nämä sanat saivat rehtorin ylimielisen ilmeen
vaihtumaan vilkkaaksi mielenkiinnoksi.
— Voitko sinä myöskin todistaa tuon väitteesi? tiedusteli hän aivan
toisella äänellä.
— Tietysti, oli varma vastaus. — Herra rehtori voi soittaa puhelimella
kauppias Suomelalle, veljeni appiukolle, tai rovasti Valtavuolle, joka
toimitti vihkimisen. Viimemainittu muistanee, että hänellä oli minun
kanssani pitkä keskustelu juuri niihin aikoihin kuin tuon »lahjomisen»
olisi pitänyt tapahtua.
Rehtori merkitsi nimet muistiin. Sitten hän nousi.
— On itsestään selvää, että jo kohtuullisuus vaatii ottamaan selvää,
pitääkö Saarelaisen väite paikkansa, ennenkuin tässä asiassa mennään
pitemmälle. Ja minä puolestani toivon hartaasti, että se pitää.
Sen sanottuaan hän jätti huoneen.
Pojat katsahtivat toisiinsa ihmeissään. Mutta he eivät ennättäneet
vaihtaa ainoatakaan sanaa, kun lehtori Tuisku, pelätty ja ihailtu
saksankielen opettaja, jo kiiruhti luokkaan.
Edellisen illan tapahtumat ja tieto ilmitulosta olivat aiheuttaneet,
ettei kukaan pojista ollut tullut riittävästi lukeneeksi tämänpäiväistä
saksan läksyä, joka kuitenkin aina oli ensimmäisellä sijalla poikien
lukuohjelmassa. Äskeinen jännitys oli vielä pyyhkäissyt suuren osan
tuosta vähästäkin opista. Eipä siis ihme, että tunti muodostui
myrskyiseksi, vielä hyvän joukon myrskyisemmäksi kuin mitä Tuiskun
tunnit tavallisesti olivat.
Kun se vihdoin kaikkine nöyryytyksineen oli lopussa, eivät pojat
sittenkään saaneet tilaisuutta keskustella asiain uudesta käänteestä.
Heillä oli hämärä tietoisuus, että lehtori Puutisen korvat ja silmät
seurasivat heitä kaikkialle vaanien. Yksi varomaton sana tai ele, ja
kaikki olisi hukassa. Siksipä he välttivät tuota puheenaihetta, kunnes
aamupäivän tunnit olisivat ohi. Tunnit matoivat hitaasti. Aamupäivä oli
pitkä kuin iäisyys.
Mutta pisimmälläkin on loppunsa. Ja niin löi kello viimein yksitoista.
Mustala asui lähinnä koulua, ja siksi päätettiin mennä suoraan hänen
kotiinsa neuvottelemaan uudesta tilanteesta. Kahden ja kolmen miehen
ryhmissä sinne luokka sitten kokoutui. Kun ovi sulkeutui viimeisen
tulijan jälkeen, puhkesi riemu ilmoille:
— Voitto, voitto!
— Millainen nolaus Puutiaiselle! »
— Näettekös, kohtalokin auttaa meitä!
Vain Aava vielä epäili.
— Oletko varma, että tuo rovasti muistaa keskustelunne ja sen ajan?
tiedusteli hän Saarelaiselta.
— Varmasti, oli huoleton vastaus. — Me puhuimme — tai oikeastaan se oli
hän, joka puhui, ja minä kuuntelin — ajan vakavuudesta.
— Ajan vakavuudesta?
Jotakin pilventapaista vilahti noiden suruttomien nuorukaisten
kasvoilla kadotakseen taas yhtä nopeasti.
— Niin juuri, vahvisti Saarelainen. —; Ja kun ihminen saa rauhassa
esitelmöidä tunnin verran tarkkaavalle kuulijalle, niin muistaa hän
tuon tapauksen muutamia viikkoja, ellei koko loppuikänsä, luulen minä —
vaikken, lisäsi hän hymähtäen, ole varma, muistaako kuulija sitä yhtä
pitkää aikaa.
— Jos siis rovastisi todistaa hyväksesi, on asiamme puoleksi selvä,
virkahti Aava harkiten tilannetta. — Toinen puoli riippuu...
— Riippuu? huudahti Rimpi. — Et kai tarkoita, ettei hyökkäystä vielä
olekaan kokonaan torjuttu?
— Juuri sitä tarkoitan, vahvisti Aava hymähtäen toverien
kummastukselle. — Vaikka te ette tietystikään ole johtuneet sitä
ajattelemaan. Ette kai sentään luule, että Puutiainen on nyt
toimetonna? Ellen pahasti erehdy, panee hän parastaikaa maat ja taivaat
liikkeelle kerätäkseen uusia todistuksia meitä vastaan. Kaikki riippuu
siitä, onnistuuko hän saamaan niitä.
— Oh, ole huoletta, puuttui Aarne puheeseen. — Ilmiantajamme osoitetta
hän ei tietysti tiedä, ja luulen, että Jätti-Matti on pitänyt huolta
tuon miehen pysymisestä toistaiseksi poissa näyttämöltä. Vai mitä itse
arvelet, Matti?
Honka myhähteli tyytyväisenä.
— Hö-höh! Olipa kuin olisin tiennyt, että tuota saaplarin tsaikkaria
oli kolhaistava tavallista lujemmin. Voitte olla huoletta, pojat. Sulo
ei ilmesty näyttämölle vielä kahteen viikkoon.
— Hyvä! No, ja entä tyttö? Puutiainen tietää hänen osoitteensa.
— Tyttö on turvassa, selitti Aarne. — Vallan toisella puolella
kaupunkia. Puutiainen ei voi miltään taholta saada uusia todistuksia!
— Sitten on asiamme paremmalla kannalla kuin rohkenin toivoa, myönsi
Aava. — Juttu on siis selvä, ellei...
Mutta Terä ei jaksanut enää kuunnella.
— Ole jo noine epäilyksinesi! huudahti hän kiukkuisena.
— Sinä tahdot vain pysyä keskuksena, siinä ainoa syy, miksi jankutat
noita »elleitäsi»!
— Ellei, sanon minä, lopetti Aava häiriytymättä, asia tosiaan ole
niin hullusti kuin rehtori sanoi — »opettajakunnan rankaisupäätös on
lopullinen».
— Ei, Aava, sitä minä en jaksa uskoa, tarttui Kataja puheeseen. — Miten
opettajakunta voisi rangaista, kun tosiasiat osoittavat Saarelaisen
syyttömäksi? Se olisi veristä vääryyttä.
— Eipä juuri muutakaan, yhtyi Aava. — Mutta mahdollisuuksien
ulkopuolella ei se kuitenkaan ole. Mitä me silloin teemme?
— Jäämme pois koko luokka. Eroamme koulusta! huudahti Aarne. — Teemme
koululakon!
— Hyvä, hyvä!
—Juuri niin! Koululakon!
— Onko se luokan yksimielinen päätös? tiedusti Aava.
— Ne, jotka kannattavat Aarnen ehdotusta, nostavat kätensä.
Kolmetoista kättä nousi ilmaan.
— Kaikki, totesi Kataja.
Luokka hajautui toivehikkain mielin. Sillä oli tällä kertaa taas
yliote, jonka pysyväisyydestä pojat olivat varmoja.
Kello 1 olivat he taas koolla luokkahuoneessa. Piti olla lehtori
Puutisen tunti. Mutta neljännestunti kului, kului puolituntinen.
Opettajaa ei vain kuulunut.
‒ Puutiainen on juoksunsa päälle suihkussa, selitti Heinämaa. — Tarpeen
se onkin, mies juoksi itsensä tietysti hikeen. Sulon haussa sitä saakin
juosta — niinkuin sulottarenkin. Vai mitä sanoo Toivottomantylsän laaja
kokemus?
Kun luokkahuoneen ovi viimeinkin aukeni, ei tulija ollut lehtori
Puutinen, vaan rehtori. Hän näytti kiusautuneelta. Käytöksestä puuttui
tavallinen luonteva rauhallisuus. Tuskin pojat olivat nähneet hänet,
kun he jo aavistivat, minkä käänteen asia oli saanut. He silmäsivät
Aavaan. Nyt saisi hän hoitaa jutun.
Rehtori ei istuutunut, vaan jäi seisomaan luokan eteen.
— Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei opettajakunta ole katsonut
olevan syytä ottaa Saarelaisen asiaa uudelleen käsiteltäväkseen.
Rankaisupäätös jää siis voimaan.
Ilmoitus synnytti murinaa luokassa. Tavallisissa oloissa rehtori ei
olisi sallinut sellaista kurittomuutta, mutta nyt hän ei sanonut mitään.
— Herra rehtori, miten se on mahdollista? huudahti Aarne Salo hypähtäen
pystyyn. — Ei kai rehtori tahtone väittää, että Saarelainen valehteli
sanoessaan olleensa veljensä häissä.
— Ei, sitä en väitä, oli vastaus. — Päinvastoin olen tullut
vakuutetuksi, ettei Saarelaisella ole mitään — ainakaan suoranaista
osuutta — tuohon näytelmään. Mutta opettajakunta pitää varmana, että
koko luokka on syypää häväistykseen, ja ellei luokka tahdo tunnustaa
tekoaan, ei opettajakunta katso olevan mitään syytä ottaa asiaa enää
toistamiseen käsiteltäväkseen.
— Mutta se on väärin! kiivastui Aarne. — Jos opettajakunta on
vakuutettu koko luokan syyllisyydestä, niin rangaiskoon sitten myös
koko luokkaa. On kaikkea järkeä ja kohtuutta vastaan rangaista
sellaista, joka voi todistaa syyttömyytensä!
— En voi auttaa asiaa, torjui rehtori. — Voin vain pyytää teitä
ottamaan päätöksen rauhallisesti vastaan. Enemmät harkitsemattomuudet
teidän puoleltanne yhä vain pahentaisivat asemaanne.
Sen sanottuaan hän aikoi jättää huoneen, mutta Aava pidätti häntä.
— Herra rehtori, alkoi hän intohimottomalla, ohuella äänellään,
meidän mielipiteemme on se, että tällä kertaa on opettajakunta itse
antautunut harkitsemattomuuksien tielle. Me emme voi muuta kuin pitää
tätä opettajakunnan kannanottoa ennenkuulumattomana. Herra rehtori,
seitsemännen luokan puolesta on ikävä velvollisuuteni ilmoittaa,
ettei ainoakaan meistä enää saavu kouluun. Ei, ennenkuin tämä väärä
rangaistuspäätös on peruutettu.
Rehtori jäi hämmästyneenä tuijottamaan rohkeaan puhujaan. Sitten hän
palasi opettajanpöydän luo.
— Tuo on tietysti vain pelkkä uhkaus? virkahti hän mutta hänen
kasvoistaan oli helppo nähdä, ettei hän itsekään uskonut sitä.
— Se ei ole uhkaus. Se on luja päätöksemme, vastasi Aava.
— Jaha, vai luja päätöksenne? kertasi rehtori. — Äsken sinä
suvaitsit käyttää opettajakunnan rankaisupäätöksestä mainesanaa
»ennenkuulumaton». Miten on siis mahdollista, että te olette kuitenkin
katsoneet tarpeelliseksi tehdä etukäteen päätöksiä tällaisen
»ennenkuulumattoman» tapahtuman varalta?
— Ehkäpä se on katkera kokemus, joka on osoittanut sellaisen
välttämättömäksi, oli ivallinen vastaus.
Rehtorin otsa peittyi pilveen.
— Tiedättekö, mitä päätöksenne merkitsee? kysyi hän hetken
äänettömyyden jälkeen tiukasti. — Se katkaisee kaikki siteet koulun ja
teidän väliltänne. Se merkitsee eroanne koulusta. Oletteko harkinneet
sitä?
— Olemme.
— Mutta on varmaan sentään yksi tekijä, jonka olette laskuistanne
jättäneet pois — holhoojanne, muistutti rehtori.
Mutta Aavalla oli vastaus heti valmiina:
— Herra rehtori, me puolestamme luotamme vahvasti siihen, etteivät
he moiti tekoamme. Me emme kylläkään ole muuta kuin oppilaita ja
koulukurin alaisia. Mutta uskomme, etteivät vanhempamme sentään vaadi
meiltä opettajien mielivallan alle alistumista. Herra rehtori, me
emme epäile uskoa, että tekin sisimmässänne myönnätte meidän nyt
menettelevän ainoalla mahdollisella tavalla. Ette tekään, herra
rehtori, varmaankaan tyytyisi tyynin mielin katsomaan syrjästä yhden
toverinne epäoikeutettua rankaisemista. Tämä opettajakunnan päätös
muistuttaa liian paljon maamme valtiollista elämää tukahduttavaa
ryssäläistä sortoa. Ja sortoa, sitä me nuoret vihaamme, tulkoon se
sieltä tai täältä.
— Omituisia rinnastuksia, hymähti rehtori.
Huoneeseen tuli hiljaista. Pojat istuivat äänettöminä, liikkumattomina.
Rehtori oli vetäytynyt ikkunan ääreen ja silmäili ulos pakkassäähän.
Hän näytti harkitsevan tilannetta.
Viimein hän kääntyi takaisin luokkaan.
— Te siis haluatte kauttani esittää opettajakunnalle pyynnön, että se
ottaisi Saarelaisen asian uudelleen käsiteltäväkseen? tiedusteli hän.
— Meillä ei nähdäksemme ole aihetta esittää mitään _pyyntöjä_, oli
jyrkkä vastaus. — Me emme tahdo muuta kuin oikeutta. Niinkauankuin se
meiltä kielletään, emme katso voivamme olla koulutyössä mukana.
— Peijakkaan poika, murahti Terä itsekseen, suututtaa turhanpäiten
Kustaa Aadolfin.
Mutta rehtori ei suuttunut. Hän tarkasteli edessään seisovaa
nuorukaista hyväntahtoisin ilmein, huulilla jotakin hymyntapaista.
— Vai sillä lailla, virkahti hän. — No, niinkuin tahdotte. Mutta ehkäpä
sentään voitte tulla tänään kello 7 koululle kuulemaan, mitä minun
on siihen mennessä onnistunut saada aikaan hyväksenne. Saatte lomaa
iltapäivätunneiksi. Toivottavasti se rauhoittaa mieliänne.
Luokka hajautui tavallista hiljaisempana. Vakava askel oli otettu, eikä
tiedetty, mihin se oli johtava.
Aarne Salo ja Olavi Linna lähtivät yhdessä koulusta. Aarnen koti oli
kylläkin aivan toisaalla. Mutta hän ei katsonut tänään olevan syytä
pitää kiirettä. Sitäpaitsi askarrutti häntä kysymys, mitä Annikin ja
Olavin välillä oli mahtanut tapahtua. He näyttivät nykyisin suorastaan
välttävän toisiaan. Jotakin se oli. Eihän Olavi juuri puhelias
yleensäkään ollut, mutta viime päivinä hän oli ollut suorastaan synkän
vaitelias.
— Miten sinä luulet tämän päättyvän? kysäisi hän jutun alkuun
päästäkseen.
— En tiedä. Samantekevää.
— Minä luulen, että me lopuksi kuitenkin selviämme, puheli Aarne. —
Huomasitko, miten rehtorin käytös muuttui, kun hän näki, että meidän
puoleltamme oli tosi kyseessä? Hän tahtoo aina kaikin mokomin välttää
skandaalia. Lupaakin hän antoi meille estääkseen meitä päätäpahkaa
eroamasta. Sillä se olisi jo ollut julkinen skandaali. Näetkös, hän on
diplomaatti, tuo meidän Kustaa Aadolfimme.
— Niin.
— Minä olen sitä mieltä, että kunhan vain nyt selviämme tästä jutusta,
niin saa tämä laji loppua, jatkoi Aarne kiinnittämättä huomiota
toverinsa vähäpuheisuuteen. — Meidän alkaa tosiaan jo olla aika ruveta
ajattelemaan vähän vakavammin lukuja. Tuiskun kanssa ei ole enää
leikkimistä. Ajatteles, että vuoden perästä meidän pitäisi yrittää
ylioppilaiksi. Puistattaa, kun vain muistaa sitä. Vai luuletko sinä,
että pärjäämme?
— En tiedä.
Toverukset kävelivät hetken ääneti.
— Kuulepas, Olle, alkoi Aarne sitten taas, mikä sinua oikein vaivaa
nykyisin? Onko jotakin ikävää tapahtunut sinun ja Annikin välillä?
Olavi ei vastannut heti, kulki vain eteensä tuijottaen. Vihdoin hän
virkahti tukahtuneesti, toveriin katsomatta:
— Ei mitään. On vain lakannut lopullisesti tapahtumasta.
Aarnen olisi tehnyt mieli kysellä enemmän. Mutta toisen
raskasmielisessä vastauksessa oli jotakin, joka pidätti häntä. Hän
kääntyi kotiin lujasti päättäneenä ottaa Annikilta selvää, millä
kannalla Olavin asiat olivat.
Mutta kun hän sitten kysyi sisareltaan tilaisuuden tullen, ei tämä
näyttänyt lainkaan halukkaalta tekemään selkoa. He istuivat Annikin
huoneessa, sisar sohvalla koruommel käsissään, veli kirjoituspöydän
ääressä piirrellen pöytäalmanakan imupaperiin ukonpäitä. Annikki oli
punastunut, kun veli oli äkkiarvaamatta kysynyt Olavista.
— Onko Olavi pyytänyt sinua kysymään? kysyi hän kuiskaten.
— Olle pyytänyt? Ei, sitä hän ei tosiaan ole tehnyt! Minusta tuntuu
vain kovin kummalliselta, että noin yhtäkkiä olet tehnyt lopun kaikesta.
Sisar ei pitänyt kiirettä vastauksella. Vihdoin hän virkahti hiljaa:
— En minä ole tehnyt mitään loppua. Ehkä se olisi parasta, mutta se on
niin vaikeaa. Ainakin vielä.
— Mitä hulluttelua tuo nyt taas on? huudahti Aarne tyytymättömänä. —
Ellei Olavi ole sinulle vastenmielinen, en ymmärrä, mitä sinä tuolla
kaikella tarkoitat.
— Vastenmielinen! Kylläpä sinä löydät sanoja... Etkö muuten voisi antaa
minun olla rauhassa kysymyksiltäsi?... Tai olkoon, voinhan koettaa
selittää sinulle. Katsohan... niin, taisin luulla häntä toisenlaiseksi,
jotenkin... Oh, et sinä ymmärrä, mitä minä tarkoitan... Hän on niin
synkkä. Uneksija hän on, joka näkee elämän harmaana, raskaana,
tukehduttavana.
— Kuulepas nyt, pikku sisko, tuota en minä ymmärrä, keskeytti Aarne.
Annikki ei nostanut katsettaan, jatkoi vain hiljaisella äänellä:
— En tietysti osaa selittää sitä sinulle, niin että käsittäisit.
Katsohan, hänen maailmansa on niin toisenlainen kuin minun — se minua
peloittaa. Minä tukehdun, ellen saa kulkea niityillä ja vuorilla,
jossa on ilmaa ja valoa, sen tunnen. Ikävöin tuulta, olkoon se sitten
myrskyä tai kesäillan hempeää henkäilyä... Ja... Kyllä kai se kuulostaa
sinun korvissasi kovin kummalliselta, mutta jos jonkun kanssa yhdessä
taivalta teen, niin täytyy sen olla myös yksi ja sama nyt ja aina.
Muuten kuljen mieluummin yksin... Kun näen, etteivät Olavin ja minun
polkuni kulje samaan suuntaan, niin miks'emme alunperin kulkisi
kumpikin omia teitämme. Hän on synkkä haaveilija. Minä taas ihailen
enemmän toimintaa. Se riippuu kai siitä, että olen niin arkipäiväinen.
— Toimintaa? tarttui Aarne puheeseen. — Mitähän sillä tarkoitat? Tuskin
koulukepposia?
Sisar naurahti lyhyeen.
— En, en todellakaan niitä. Jotakin muuta. Vakavampaa. Suurempaa.
— Kas, siinä sitä ollaan! huudahti Aarne. — Pikku sisko ei ihaile
haaveita, mutta on itse kuitenkin suurin haaveilija. Vakavaa työtä!
Suurta toimintaa! Ho-hoi, ne ovat haaveita nuo, jos mitkä! Läksyt —
siinä, herrat lyseolaiset, vakavia aloitteita teille? Ryssien pistinten
alla ei juuri suuria töitä tehdä. Eihän vanhempikaan polvi pysty
tekemään! Vai sankaria se pikku sisko itselleen haaveilee? No, silloin
ovat Olavin mahdollisuudet todellakin sangen vähäiset!
Annikki katsoi veljeensä pitkään ja vakavasti.
— Sinä et tahdo käsittää minua oikein, huomautti hän.
— Ellei suuria töitä pysty tekemään, voinee ainakin pieniä vakavasti
koettaa. Sekin on jo suurta... Tai en tiedä. Sitä johtuu vain
ajattelemaan niin monenlaista tällaisena aikana.
Aarne oli noussut.
— Haaveilija sinä olet, Annikki. Suuri uneksija. Siinä kaikki, sanoi
hän. — Mutta kello on jo yli kuuden, minun täytyy lähteä tapaamaan
poikia. Hei sun kanssas!
Ja jo seuraavassa hetkessä Annikki oli yksin.
VIlI.
Rehtori Kuusinen istui kansliassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi
kelloaan. Pian oli määrähetki käsissä. Olikohan seitsemäs luokka jo
tullut opettajakunnan vastausta kuulemaan?
Niin, seitsemäs luokka... Kyllä se oli antanutkin hänelle
tällä lukukaudella vaivaa ja harmia. Yhtämittaisia rettelöjä.
Ainaista pyykinpesua. Mutta kuitenkin... Niin, hän piti kaikesta
huolimatta noista reippaista pojista. Vallattomiahan he olivat ja
ajattelemattomia, mutta ennenkaikkea reippaita poikia. Ja se oli
sentään pääasia. Muusta pitäisi kyllä elämä huolen.
Niin, elämä... Liikaa liikkuma-alaa se ei tosiaan nykyisin tarjonnut.
Kieltoja, uhkauksia, pistimiä joka puolella. Tukahduttavaa sortoa
kaikkialla. Niin että kaiken sen vastapainona teki sydämelle hyvää
nähdä edes reippaita poikia, olkoonpa, että he välistä hairahtuivat
oikeilta teiltä. Ja onni toki, ettei tietoisuus ympäröivän elämän
kurjuudesta ollut vielä päässyt myrkyttämään nuortenkin maailmaa...
Rehtori havahtui ajatuksistaan, kun ovelle koputettiin.
Kukahan se mahtoi olla? Tähän aikaan! Synkkä muisto välähti hänen
mieleensä. Näin kai sekin opettajatoveri vietiin yht’äkkiä, työnsä
äärestä? Pistinniekkojen välissä. Eikä milloinkaan enää palannut.
Ennenkuin vasta ruumiina. Sellaisiahan ne ajat olivat, nyt...
— Sisään!
Rehtori silmäsi kummastuneena tulijaan. Se oli Matti Honka.
— No, mitäs Honka?
Nuorukainen vilkuili neuvottomana ympärilleen. Hän oli tottumaton
puhemiehen tehtäviä hoitamaan. Sitäpaitsi oli hänellä kiusallinen
aavistus siitä, että jokin hänen ulkomuodossaan ei ollut niinkuin olla
piti.
— Tuota noin, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, luokka lähetti minut
kuulemaan opettajakunnan päätöstä.
— Soo-o, virkahti rehtori. — No, missä luokka nyt sitten on, kun se ei
kokonaisuudessaan tullut saamaan vastaustani?
— Tuota noin, kyllähän luokka on huoneessaan, mutta... hämmentyi Honka.
— Mutta pojat eivät ole oikein kunnossa.
Rehtorin silmät levisivät hämmästyksestä.
— Eivät kunnossa! Mitä tämä nyt on?
— Niin, heitän ulkoasunsa on vähän niin ja näin, selitti Honka. — Siksi
he lähettivät minut, joka näytin eniten ihmiseltä. Pyytäisin, että
rehtori hyväntahtoisesti antaisi vastauksen minulle heille vietäväksi.
Pahoja aavistuksia heräsi rehtorin mielessä. Oli selvää, että luokka
oli taas sotkeutunut johonkin vihoviimeiseen juttuun. Taas — ennenkuin
entinen oli vielä kunnolla saatu loppuun.
— Minä vien itse vastaukseni heille, sanoi hän lyhyesti.
Honka kävi onnettoman näköiseksi.
— Niin no, miten herra rehtori haluaa. Mutta mikään hauska näky se ei
ole. Totisesti ei.
Eikä se mikään hauska näky todellakaan ollut, se täytyi rehtorin
myöntää seisoessaan luokan edessä. Oikeassa oli Honka ollut siinäkin,
että pörröttyneestä tukastaan ja hiestyneistä kasvoistaan huolimatta
hän oli noista kolmestatoista kaikkein ihmismäisimmän näköinen.
Pojat tuijottivat ällistyneinä ja hieman häpeissään rehtoriinsa. Tässä
kunnossa he eivät olisi missään nimessä tahtoneet näyttäytyä koulunsa
johtajalle. He olivat kuin mitäkin ryysyläissakkia. Vaatteet roikkuivat
itsekunkin päällä risoina. Kasvot olivat mustelmilla. Kädet veressä.
— Soo-o, mitäs tämä nyt merkitsee? sai rehtori viimein kysytyksi.
Mutta vastausta ei kuulunut.
— Kylläpä te olette hienon näköisiä. Joka mies, virkahti rehtori hetken
kuluttua. Naurun väre pyrki hänen huulilleen.
Aava nousi vaivalloisesti seisomaan. Kun hän otti nenäliinan suunsa
edestä, näki rehtori, että häneltä oli pari etuhammasta poissa.
Nuorukainen yritti hymyillä, mutta se vääntyi irvistykseksi.
— Pelkään, etten erehdy, herra rehtori, jos luulen meidän kaikkien
toivovan mahdollisimman lyhyttä vastausta: kuulummeko me nykyään
kouluun vai emmekö kuulu. Ei taitaisi näet olla haitaksi, vaikka
pääsisimme jo vähitellen mamman ja papan luo.
— Ei, ei se tosiaan näyttäisi haittaavan, myönsi rehtori. — Siispä
ilmoitan lyhyesti: opettajakunta on peruuttanut Saarelaisen
rangaistuspäätöksen ja päättänyt pitää tämän asian loppuun käsiteltynä.
Omasta puolestani tahdon lisätä tähän vain hartaan toivomukseni, ettei
uusia kujeita tai rettelöltä teidän puoleltanne enää lehtori Puutista
vastaan kuulu.
Helpotuksen ilme oli levinnyt poikien kasvoille. Mitään voitonriemua he
eivät voineet tällä hetkellä tuntea. Mutta tuntui hyvältä tietää, että
tuosta aikaisemmasta jutusta oli nyt onnellisesti päästy.
— Voitte luottaa siihen, herra rehtori, lupasi Honka juhlallisesti
luokan puolesta.
— Uskon sanaanne, pojat. Olen iloinen siitä, että tämä juttu on saatu
päättymään molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ja nyt haluan kuulla, mitä
teille on tänä iltana tapahtunut. Ymmärrättehän, että ensi tilassa
minulle, teidän rehtorinanne, tullaan valittamaan käyttäytymistänne,
joka ei tällä kertaa näy olleen varsin rauhallista laadultaan. Silloin
on hyvä, että asianne on yksityiskohdittain tiedossani.
Pojat käsittivät, että oli parasta olla avomielinen rehtorille.
— Me ollaan tapeltu tuolla puistossa ryssän kimnasistien kanssa!
julisti Honka.
Rehtori säpsähti. Olivatko asiat niin hullusti? Tätä hän ei tosiaan
ollut osannut aavistaa. Hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen.
Mutta poikien katseisiin olivat nuo sanat sytyttäneet uudelleen liekin.
Vihan liekin.
Rehtori kiiruhti ovelle tarkastamaan, ettei käytävässä vain ollut
ketään kuuntelemassa. Sitten hän sulki huolellisesti oven ja istuutui
opettajanpöydän taa.
— Kertokaa minulle kaikki, käski hän. — Mutta nopeasti ja ilman turhaa
hälyä. Kykeneekö Salo puhumaan?
Aarne oli heti valmis.
— Meidän oli määrä kokoutua hieman yli kuuden puiston toisessa
laidassa. Kun minä saavuin, olivat paikalla vasta Terä ja Ojanen.
Muita ei näkynyt, ei kuulunut: Päätimme ajan kuluksi hiukan jaloitella
puistossa. Äkkiä huomasimme rivin mustia varjoja pimeässä tulevan
vastaamme. Välitimme heistä viis. Yritimme vain rauhallisesti ohi.
Mutta vastaantulijat eivät antaneet tietä.
Röyhkeästi he asettuivat eteemme. Joukko ryssän kimnasisteja, selvisi
meille. Samassa tarttui yksi pitkä roikale Terää kauluksesta. »Kas, ne
ovat tsuhnalurjuksia», ärjyi hän ryssäksi. »Ettekö te osaa antaa tietä
herroille, suomalaiskoirat? Gentlemannit, opetetaan näille orjille
ihmistapoja!»
— Mistä Salo tietää, että sanat kuuluivat juuri noin? kysyi rehtori.
Hänen äänensä oli kiihtynyt.
— Mistäkö? sekautui Aava puheeseen. Pojat katsahtivat häneen
kummastuneina, hänen tavallisesti ivallinen, ohut äänensä kajahti
kiivaana, miltei yltiöpäisenä. — Täällä koulussahan päntätään meidän
päähämme ryssää ja ryssää ja vieläkin kerran ryssää. Kuusi kertaa
viikossa! Väellä ja voimalla. Ikäänkuin vähintään sielumme autuus
riippuisi ryssäntaitomme syvyydestä. Taitavat suuret herrat luulla,
ettei isä Pietarikaan, taivaan portin pappa, muuta kieltä ymmärrä.
»Nje panimaju... gavarite pa russkij.» Vai kuinka? Tietäähän sen:
»sivistyskieltä»!
— No, no, tyynnytteli rehtori. — Ehkä Salo jatkaa.
— Selvää on, että meidän veremme kuohahti, kertoi Aarne leimuavin
silmin. — Heitä oli ympärillämme toistakymmentä pitkää roikaletta.
Mutta verinen loukkaus sai unohtamaan kaiken muun: päälle! Vaikka vain
kynsin ja hampain, mutta päälle vain! He ehtivät kuitenkin ennemmin.
Neljä heistä heittäytyi Terän kimppuun, saman verran Ojasen niskaan
ja loput minun päälleni. Yritimme iskeä tiuhaan. Teräkin tappeli kuin
leijona. Mutta... Niin no, näkeehän herra rehtori ulkomuodostamme, mitä
ylivalta sai aikaan. Ehkä se oli myös sokea vimmamme, joka osaltaan
lamautti vastustustamme. Mutta oli miten oli, luulen, että jos sitä
menoa olisi jatkunut vielä muutamia minuutteja, emme kykenisi seisomaan
koko loppuikänämme. Ratkaisevana hetkenä kuulimme kuitenkin toveriemme
lähenevän. Honka ja Linna heittäytyivät ensimmäisinä vainolaisten
niskaan. Siinä ne iskut soivat! Ja tuulispäänä oli pian koko muukin
luokka paikalla. Meistä kolmesta ei ollut enää mihinkään. Mutta oli
ilo katsella, millaista jälkeä toverien nyrkit tekivät. Ryssät saivat
kyllä apujoukkoja, niin että heitä oli aina neljä yhtä vastaan. Mutta
meidän pojat iskivät suomalaisella sisulla ja karoliinien vihalla.
Iskuja satoi. Vaatteita repeytyi. Vertakin vuoti. Suomalainen seisoi
ryssää vastaan... Ja vaikka me, herra rehtori, näytämmekin koko
lailla peitatuilta, niin voittajina me taistelutantereelle jäimme.
Ja voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että kyllä se voitettu
nelikymmen-miehinen kimnasistilauma on vielä hyvän joukon kurjemmassa
kunnossa.
— Sehän on kauheata, pääsi rehtorilta, kun Aarne oli lopettanut. —
Mitähän tästä tuleekaan?
— Mitäpä siitä meille voisi tulla? intoutui Paasio. — Ryssät solvasivat
meitä. Ryssät aloittivat tappelun. Ryssissä on syy. Ja ryssät saivat
selkäänsä. Vot tebie! Asia on selvä ja lasku kuitattu!
Rehtori viittasi hilliten.
— Olen hyvin pahoillani, sanoi hän.
— Pahoilla? huudahti Olavi Linna. — Eikö rehtori ole hyvillään, että
ne olivat ryssät, jotka saivat selkäänsä? Jos me suomalaiset olisimme
joutuneet tappiolle, niin silloin kannattaisi surra.
— So-so, kylläpä te kaikki nyt olette sotaisia, koetti rehtori
tyynnyttää. Sitten hän jäi tuijottamaan oveen Hän oli ollut kuulevinaan
sen takaa liikettä. — Joku kuuntelee. Eikö? No, kenties kuuloni petti.
Mutta ehkä Honka kuitenkin käy katsomassa, onko siellä ketään.
Honka meni. Niinkauankuin hän oli poissa, vallitsi luokassa
äänettömyys. Pojat tuijottivat ihmeissään rehtoriinsa. Heidän oli
vaikeaa ymmärtää nyt häntä.
— Ei ketään, ilmoitti Honka jo kynnykseltä. — Ulko-ovikin on lukossa.
Rehtori huo'ahti helpotuksesta. Hän nousi kävelemään ja asteli
mietteissään muutaman kerran lattian ylitse. Sitten hän pysähtyi antaen
tutkivan katseensa tarkastaa luokkaa pitkään. Viimein hän puhkesi
puhumaan hiljaisella äänellä, mutta sydämellisesti:
— Tahdon sanoa teille jotakin, pojat, jotta ymmärtäisimme oikein
toisiamme. Se on tarkoitettu yksin teille, pyydän teitä muistamaan
sen. Minä ymmärrän teidän menettelynne ja mielialanne. Minä kunnioitan
kansallista itsetuntoanne ja isänmaallista mieltänne, jotka kylläkin
ovat tällä hetkellä maassamme pikemmin vaaraksi ja vahingoksi kuin
eduksi. Niin, minä saatan sanoa teille suoraan: minun sydämelleni tekee
hyvää nähdä intomieltänne. Minä olen ylpeä teistä... Ja lupaan tehdä
kaikkeni — tuli mitä tuli — suojellukseni teitä.
Pojat olivat innoissaan nousseet paikoiltaan.
— Pojat! huudahti Aarne. — Kolminkertainen eläköönhuuto rakkaalle
rehtorillemme!
Ja huolimatta rehtorin torjuvasta kädenliikkeestä kajahti
luokkahuoneessa raikuva eläköön-huuto, toinen ja sitten vielä kolmas.
— Kas niin, pojat, virkahti rehtori, kun huudot olivat vaienneet,
menkää nyt kotiin hoitelemaan vammojanne ja tulkaa maanantaina uudella
mielellä kouluun.
Rehtori kätteli kutakin heistä erikseen hyvästiksi. Kun he kaikki
olivat sitten menneet, suuntasi hän raskain mielin askeleensa
kansliaa kohden. Huomenna hänellä oli oleva vaikea päivä oppilaitaan
puolustaessaan. Mutta hän tekisi sen. Ja niistä ponnistuksista, joita
se häneltä vaati, ei poikien tarvinnut tietää mitään.
Kun seitsemäs luokka oli päässyt ulos koulun ovesta, huudahti Paasio:
— Kaverit! Istunto meillä yhdeksältä! Kai te siihen mennessä saatte
uutta päällenne?
— Kello yhdeksältä. Sovittu!
* * * * *
Määräaikana oli koko luokka paikalla. Paasion huone oli pieni, mutta
pojat olivat aina viihtyneet siellä erinomaisesti. Ei tarvinnut pelätä
tärvelevänsä huonekaluja — ne olivat jo ennestään peräti kehnoja —
eikä häiritsevänsä kenenkään iltarauhaa, ympärillä asuvat eivät näet
kuulostaneet olevan kaikkein rauhallisinta väkeä.
Tunnelma oli alusta pitäen korkealla. Pojat hehkuivat vielä
taisteluintoa. Voitonhurma oli noussut heille päähän. Maljoja
ehdotettiin ja maljoja juotiin eläköön-huutojen raikuessa. Ensimmäinen
oli voiton kunniaksi. Toinen oli rehtorin malja. Hänen osakkeensa
olivat tänään huimaavasti nousseet entisestään.
— Hän on meidän miehiämme, rehtori! huusi Aava. — Arkahan hän on,
hänkin. Kieltää ei voi. Niinkuin kaikki muutkin vanhat. Mutta sydän
kullasta. Eläköön rehtori Kuusinen!
— Eläköön!
Laurila hyppäsi tuolille lasi kädessä.
— Päivän kahden sankarin malja! huudahti hän.
— Jätti-Matti on kaikkien tappelujemme kuningas. Ne nyrkit, ne nyrkit!
Jätti-Matin malja! Pohjaan, pojat! Hyvä! Ja toinen? Se on tulokas. Mikä
yllätysten mies! Tuollainen hieveröinen. Mutta tänään olemme nähneet,
että käsivarsissa on rautaa. Ja mikä sisu, ah, veljet, mikä sisu!
Kyllä ryssien naamatauluissa on siitä muistomerkkejä. Me muut jäimme
aivan varjoon hänen rinnallaan. Jos sinä, Linna, oletkin tähän asti
ollut tulokas meidän joukossamme, niin tänään sinä tappelit itsesi
sydämiimme, yhdeksi meistä. Pojat, ystävysliittomme uuden jäsenen
malja! Toverit, Linnan malja!
— Eläköön!
Ja lasit tyhjenivät. Sitten tuli jokainen puristamaan Olavin kättä,
lämpimästi ja lujasti.
Hän seisoi heidän keskellään onnellisena ja innoissaan. Hänestä tuntui
kuin viimeksikuluneet tunnit olisivat tuoneet mukanaan täyskäännöksen
koko hänen elämänjuoksuunsa. Hän oli kuin herännyt. Uusia, outoja
ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Uutta toiminnanhalua oli syntynyt
hänessä. Ja sitten tappelu ryssän kimnasistien kanssa. Ja nyt lopuksi
toverien ylenpalttinen ystävällisyys. Se oli kaikki kuin unta.
— Päivän sankarit puhujalavalle! ehdotti Mustala.
— Oikein. Puhukaa!
— Jätti-Matti esiin!
Ja Honka oli heti valmis. Hän nousi seisomaan pöydälle, jolle pojat
olivat raivanneet hieman tilaa. Pöytä natisi hänen ruhonsa painosta, ja
kun hän oikaisihe täyteen pituuteensa, viisti päälaki kattoa.
— Kaunopuhuja Honka, saan esitellä, kajahti kumea ääni. —
Valittu ensimmäiseksi juhlapuhujaksi. Niin, kaverit! Mitäs minä
sanoisinkaan?... Jaha... juu... Hyvät herrat! Alea jacta est, sanoi
muinoin Cato.
— Caesar se oli, muistutti Kataja.
— Saattoipa olla Caesarkin, myönsi Honka. — No niin. Alea jacta est,
näillä vanhan Caesarin sanoilla voimme merkitä pisteen viimeaikaisille
etesottamuksillemme. Arpaa sitä olemme mekin heittäneet. Monenlaista
arpaa. Ja hyvällä menestyksellä. Ensin Puutiaisen kanssa. Lujallehan
se välistä otti. Mutta päihinsä Puutiainen, saaplari, lopuksi sai.
Ja yövierailut, ne olivat meitän puoleltamme samaa kuin vanhalta
ylimieliseltä Barabbaalta, miekka vaa'alle punnuksien lisäksi — vae
victis, voi voitettua!
— Kuulepas, Maddi, vanhat roomalaiset kääntyvät haudoissaan, keskeytti
Aava. — Etköhän jättäisi heitä hyvin ansaittuun rauhaansa? Minun
tietojeni mukaan ei Barabbas-nimisellä herralla olisi pitänyt lainkaan
olla syytä elämässään huutaa ylipäänsä mitään ylimielisesti. Ja jos hän
oli vanha, niin ei muu vanha kuin vanha roisto ja murhamies. Se oli
gallialainen Brennus, jonka väitetään huutaneen: vae victis!
— Jätti-Matti on jo ottanut lasin liikaa, huomautti Heinämaa. —
Hänen ulottuvaisuutensa ylöspäin on niin suuri, että häntä rupeaa
heikottamaan, silloinkuin muut eivät vielä lainkaan tunne meritaudin
oireita. Selvänä hän ei osaa sanaakaan latinaa. Mutta annapas, että on
annos höyryä päässä, niin paukuttaa kuin parahin pappi.
— Mutta päin mäntyä vain, lisäsi Ojanen.
— Holtsheft, nulkit! ärähti Honka. — Se olen minä, joka puhun!
Slaiskatkaa te toiste paremmin, niin saatte sen kunnian. Mutta nyt se
on minun! No niin, saattaa olla, että se oli Brennus. Mutta eihän se
asiaa muuta. Päihinsä Puutiainen vain sai ja saaplarin hyvästi saikin.
Ja saman tien iskettiin tantereeseen sakinpoikia. Paiskattiin heidän
erinäisiä sulojaan kenttään, jotta jymisi. Ja tänään sitten nuijittiin
ihmistapoja ryssännulikoitten päähän. Nuijittiin, totta vie, oikein
isän kätellä! Mutta nytpä tulikin punktum elikkä piste. Arvelen,
ettemme juuri hevin voi enää jatkaa samaan suuntaan. Arvelen, että
voileipien heitteleminen alkaa lopulta maistua puulta sileimmälläkin
lammenpinnalla. Parasta lopettaa kahvin juonti, ennenkuin se rupeaa
maistumaan kuraveteltä. Saaplari!
— Ajatuksesi menee jo sekaisin, mein lieber Bruder, keskeytti Terä. —
Jätä sinä kahvi rauhaan. Parempi, että lopetat lasin kallistamisen,
ennenkuin itse kaikkine puheinesi alat maistua vesivelliltä. Vai onko
tarkoituksesi ehkä leikkiä Delphoin Pythiaa ja huumauksissa antaa
meille oraakkelimaisia neuvoja ja elämänohjeita? Lopeta jo!
— No no, myönteli Honka lauhkeana, lopetanhan minä, hyvä veli. Siis
lopuksi, saaplari: eläköön voittoisa taistelu! Kaikkien loistavien
voittojen malja!
Nauraen joivat pojat maljan. Mutta Honka ei vielä tullut alas. Hän
näytti kovin mieltyneen korkeaan asemaansa.
— No, Nopeus, astu sakeasti alas! kiirehti Saarelainen. — Me tahdomme
kuulla päivän toistakin sankaria.
— Jaha, jaha, nyökäytteli Honka. — No niin, siispä minä nyt
lopullisesti lopetan vanhan roomalaisen sanoilla...
—Kenen? kiusoitteli Aava.
— Vanhan roomalaisen, sanoin, toisti Honka itsepäisesti, vanhan
roomalaisen sanoilla: Autiatur et altera pars, kuultakoon toistakin
puhujaa!
— Hyvä!
— Hyvin lopetettu, Jätti-Matti, kiitti Mustala. — Sinusta tulee
vähitellen vaarallinen kilpailija Demosthenes-vainajalle.
— Vainajalle? No, voi tulla, jos elää saan, sutkautti Honka.
Pojat kääntyivät Olaviin. Hänen vuoronsa oli nyt astua puhumaan. Omiin
ajatuksiinsa vaipuneena, hieman syrjässä hän oli istunut äskeisen
rähinän aikana. Mutta silmissä paloi yhä sama tuli kuin ryssien kanssa
tapeltaessa.
— En minä osaa puhua, esteli hän.
— Vai on tulokas mykkä? pisteli Terä.
Mutta sitä ei Laurila sietänyt.
— Kuulepas, sinä Toivottomantylsä, huusi hän, älä sinä puhu enää
tulokkaista. Meidän joukossamme ei ole enää ketään tulokasta. Ellet
sinä tahdo siksi tulla! No, Linna, rohkeutta vain! Kyllä se menee.
Olavi nousi. Entäpä, jos hän uskaltaisi puhua pojille siitä, mikä koko
iltapäivän oli askarruttanut hänen mieltään. Voisihan hän ainakin
koettaa, onnistuisiko hänen saada heidätkin siitä innostumaan, vaikkei
ollutkaan tottunut puhumaan.
Aarne Salo veti hänet syrjään.
— Kuule, kuiskasi hän, vain muutama sana. He ovat jo joutuneet siihen
mielialaan, etteivät enää siedä paljon.
Mutta Olavi tuskin kuuli, mitä toinen sanoi. Hänen mielensä täytti vain
yksi ainoa ajatus. Hän nousi pöydälle lasi kädessä.
— Toverit, aloitti hän, minä kiitän teitä siitä suuresta kunniasta,
minkä olette tänään minulle osoittaneet ottaessanne minut
ystävyspiirinne jäseneksi. Toverit, minä juon maljan teidän kaikkien
kunniaksi. Malja pohjaan! Eläköön ystävyys!
— Eläköön!
Olavi jatkoi:
— Se ei ollut ensimmäinen maljani. Mutta — teille ja ystävyydelle
omistettuna — olkoon se viimeiseni. Älköön se enää milloinkaan kohotko
huulilleni. Ei enää milloinkaan koko elämässä!
Samassa sinkoutui lasi lattiaan särkyen tuhansiksi sirpaleiksi. Pojat
hypähtivät seisomaan ja jäivät ällistyneinä tuijottamaan toveriinsa,
joka palavin silmin ja tumma tukka epäjärjestyksessä seisoi heidän
edessään.
— Oletko menettänyt järkesi, mies?
— Toverit, kaikui Olavin ääni, te itse kukin tunnette hiljaisessa
mielessänne, ettei tällaista voi eikä saa iäti jatkua. Jätti-Matti oli
oikeassa: kujeilu on voileipien heittelemistä, joka ei ajanpitkään
voi tyydyttää miehen mieltä. Ja tällainen elämä on, totta tosiaan,
kuraveden litkimistä!
— Kuulkaapas tuota! huudahti Terä katkeroituneena.
— Luullakseni pidit sitä elämää vielä hetki sitten korkeimpana
päämääränäsi!
Olavi huomasi, että vastassa oli jäätä. Äskeinen hyväntahtoisuus oli
poispyyhkäisty poikien olemuksesta. Epäluuloisina he katsoivat häneen.
Mutta hän tahtoi murtaa jään. Hän tahtoi saada heidät ymmärtämään.
Siksipä hän vastasi epäröimättä:
— Niin kyllä, vielä äsken. Mutta nyt olen havahtunut näkemään, että se
on vain ajan ja voimien tuhlausta. Voimien, jotka eivät ole meidän,
vaan kuuluvat toiselle.
— Hohoo, vai toiselle? nauroi Heinämaa ilkeästi.
— Heilallesiko? Siinä tapauksessa minun voimani eivät ole toisen, vaan
toisten omaa. Sangen monen vielä kaupan päälliseksi.
Pojat tervehtivät sanoja naurunremahduksella. Mutta siitä piittaamatta
Olavi oikaisi innostuksesta värisevällä äänellä:
— Voimia, jotka kuuluvat isänmaalle!
Huoneeseen tuli yhtäkkiä hiljaista. Se oli kuin taikasana, tuo, jonka
Olavi oli lausunut. Ivanhymy haihtui kasvoilta. Pilkkasanat kuolivat
huulille. Olavi saattoi jatkaa rauhassa:
— Toverit, tänä päivänä, jolloin meistä itsekukin on saanut mitellä
voimiaan miehiä vastaan, joiden esi-isien kanssa esi-isämme ammoisista
ajoista ovat kamppailleet elämästä ja kuolemasta ja joiden isät ja
veljet nyt parastaikaa kiväärein, nagaikoin, kahlein, vankityrmin
sortavat ja kiduttavat meidän kansa-parkaamme, tänä päivänä sallikaa
minun muistuttaa, toverit, että ne voimat, joita me päivästä päivään
täysin käsin viskomme tunkiolle, kuuluvat isänmaalle!
Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
— Tuo ei ole hullummin sanottu, tuo, virkahti Aava miettiväisenä. —
Mutta, hyvä veli, voimia, joita viskotaan tunkiolle — niitähän on
koko maa täynnä. Vanhat ja viisaat ovat vetäytyneet loukkoihinsa. He
näkevät, ettei enää ole mitään mahdollisuutta. Mitäs puhutaankaan
rotista, jotka jättävät uppoavan laivan?
— He vetäytyvät pois, koska heillä ei ole uskoa! huudahti Olavi. —
Mutta meillä nuorilla täytyy sitä olla. Täytyy olla uskoa pian lyövään
kohtalon hetkeen! Täytyy olla halua sen varalta työskennellä!
— Eivät tässä maassa kummemmatkaan miehet kuin me saa pannuksi rikkaa
ristiin isänmaan hyväksi, väitti Terä.
— Valitettavasti, yhtyi Aavakin. — Nuo sanasi, Linna, eivät ole muuta
kuin tyhjiä sanoja. Olkoon vain, että ne ovat kauniita.
— Ne eivät ole tyhjiä sanoja! intoutui Olavi. — Olette kai joka
mies kuulleet kuiskailtavan Saksaan menijöistä? Siellä on suuri,
ensiluokkainen jääkäripataljoona, jonka jok'ainoa sotilas on
suomalainen. Ne ovat miehiä, jotka näyttävät, että puhe suomalaisesta
isänmaasta ei ole tyhjiä sanoja vain. Ne ovat miehiä, jotka ovat
luopuneet kaikestaan ja rynnistävät nyt kohti Pietaria, kohti isänmaata
ja sen vapautta!
Pojat olivat keräytyneet puhujan ympärille. Jokaiseen oli tarttumassa
hänen hehkuva innostuksensa. Suomalaiset jääkärit — vapaus — isänmaa!
Mitä sanoja! Mitä uskon ja voiman sanoja keskellä toivottomuutta!
— Ja näiltä, jatkoi Olavi, näiltä miehiltä olemme me tänään saaneet
tervehdyksen. Niin, juuri me! Tuoja on eräs heidän miehiään,
joka on täällä komennusmatkalla. Lähettäjä on muuan sukulaiseni,
koulumme entinen oppilas. Ja tervehdys? Se kuuluu näin: »Kauttasi
lähetän tovereillesi omat ja toverieni terveiset. Ihmetellen olemme
kuulleet, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, mitä vakava aika
vaatii jokaiselta Suomen nuorelta mieheltä. Kun me saavumme kotiin,
tietänette, silloin lyö taistelun hetki. Oletteko silloin te ja
ympäristönne valmiit tukemaan meitä? Oletteko silloin valmiit astumaan
meidän riveihimme? Ovatko voimanne silloin terästetyt tätä kamppailua
varten isänmaan vapauden puolesta? Vai ovatko ne tylsyneet, hiekkaan
tyhjiksi juosseet?»
Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pojat olivat kuunnelleet
tervehdystä. Kun Olavi lopetti, jatkui äänettömyyttä. Jotakin suurta
se oli, tuo, joka nyt ikäänkuin levisi heidän silmiensä eteen, sen
pojat ymmärsivät. Mutta heidän jo hieman sameat aivonsa eivät voineet
käsittää sen mittasuhteita.
Vihdoin puhkesi Aava puhumaan.
— Se ei sittenkään ole muuta kuin unelmaa. Ikävä kyllä: ei muuta.
Unelmaa, joka on sanoissa ihmeen ihana, mutta todellisuudeksi mahdoton
luoda. Kun he tulevat, sanoit. Mutta tulevatko he? Silloin lyö
taistelun hetki, sanoit. Mutta lyökö se? Ja jos lyökin, niin pataljoona
taistelussa Venäjän keisarikunnan armeijoja vastaan — se on outoa
sotaa, se!
Olavi tuijotti ällistyneenä Aavaan. Niinkö tämä tosiaan ajatteli?
Sellainenko oli tämän usko tulevaisuuteen? Hän huudahti innoissaan:
— He tulevat! Ja hetki lyö! Ja silloin tarvitaan koko kansan
voimia. Meidänkin voimiamme. Sitä hetkeä varten meidän on kaikkemme
säästettävä! Voimamme koottava, kartutettava! Taistelua varten isänmaan
puolesta!
— Haavetta, murahti Terä. — Tyhjiä sanoja!
— Koottava, säästettävä, kartutettava, sanoit, tarttui Aava uudelleen
puheeseen. — Nekin ovat sanoja. Mutta sano, miten sinä kokoat, säästät,
kartutat.
Olavi tarkasteli kasvoja ympärillään. Hän huomasi, ettei hänen ainakaan
vielä ollut onnistunut temmata heitä täydellisesti mukaansa. Epäilys
vaihteli niillä innostuksen kanssa.
— Olen ajatellut sitä, vastasi hän levollisesti. — Olen ajatellut, että
meidän pitäisi muodostaa seura, Sarastus, sarastavan nuoruuden seura,
sarastavan vapauden seura...
— Eikös sarastavan rakkauden seura? ivasi Terä.
— Ohoo, vai seura...?
Aava nauroi.
— Vuoret vapisivat synnytystuskissaan, mutta syntyjä — niin, se oli
hiiri!
Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta Olavi ei hellittänyt.
— Tämä seura ja jokainen sen jäsen ottaisi päämääräkseen isänmaan
vapauttamisen, selitti hän. — Se asettuisi yhteyteen suomalaisen
jääkäripataljoonan edustajien kanssa, saisi heiltä tietoja asioiden
kehittymisestä ja valmistaisi maaperää vapausliikkeelle. Se
työskentelisi noiden miesten hengessä. Isänmaallisen uhrimielen
hengessä. Ja kun taistelun hetki sitten löisi, olisi sen jokainen jäsen
valmis kaikkensa uhraamaan. Se vaatisi jokaiselta jäseneltään ehdotonta
kuuliaisuutta laeilleen ja tarkoitusperiensä toteuttamiselle. Ja
luonteensa mukaisesti se tulisi olemaan eräänlainen raittiusseura...
— Raittiusseura?
— Oletko menettänyt järkesi, mies? Mekö perustaisimme raittiusseuran?
— Niin, se olisi raittiusseura, vahvisti Olavi. — Seura, joka vaatisi
jäseniltään raittiutta sen sanan laajimmassa mielessä. Myöskin sanoissa
ja teoissa. Puhdasta mieltä. Suoraa mieltä. Raittiutta, joka säästää
kaiken ja kokoaa kaiken palvelemaan yhtä ainoaa suurta päämaalia:
isänmaan vapautta ja suuruutta ja kansan onnea ja menestystä varten.
Tällaista raittiutta vaatisi Sarastus jäseniltään. Ja se on raittiutta,
jonka pitäisi puhua jokaisen nuoren sydämelle ymmärrettävää kieltä.
Nauru oli ainoa vastaus. Pojat takertuivat tuohon yhteen sanaan:
raittiusseura, ja se sai heidät unohtamaan kaiken muun.
— Enkös minä uumoillut tuota alunperin! ärähti Aava.
— Katsopas tänne mies! Näetkös tätä paperisuikaletta? Näetkös,
miten nopeasti ja tasaisesti se nousee minun sormieni välistä ylös
ilmaan? Ymmärrätkös? Samaten sinä olet noussut minun silmissäni tällä
lukukaudella. Kas, noin korkealle!
Samassa hän sieppasi käteensä sakset ja leikkasi poikki paperipalan,
joka putosi lattialle kahtena kappaleena.
— Mutta noin se satu loppui, jatkoi Aava irvistäen. — Se oli tuo sinun
raittiusseura-ideasi. Ymmärrätkös? Näes, se kaatuu, millä ei ole
juuria. Minä luulin sinusta, hiisi vie, vähän toista. Raittiusmies —
kas sitä ei tästä pojasta tule. Tulkoon mitä muuta hyvänsä. Valoja
näetkös, niitä en minä siedä vapauttani rajoittamassa... Raittiusseura!
Etkö nyt samalla voisi perustaa pakanalähetysseuraakin?
Mutta Olavi ei antanut vaientaa itseään niin vain. Vaikkakin hän
poikien naurusta aavisti joutuneensa tappiolle, jatkoi hän:
— Minä en ole ennen tiennytkään, että meidän toveripiirimme ainoa
ylläpitävä voima on ollut humala. Luulin seisovamme lujemmalla
pohjalla. Mutta jos tosiaan niin on, niin paljon se ei silloin, totta
totisesti, maksa!
— Älä sinä rehentele, tulokas! karjaisi Terä. — Tässä on puhe siitä,
että sinä tahdot riistää meiltä vapauden tehdä, mitä haluamme. Me
tahdomme olla vapaita!
— Kaunista vapautta! ivasi Olavi. — Mutta olkoonpa vaikka niinkin, että
Sarastus teiltä jotakin vaatisi. Arveletteko, ettei suuren päämäärän
vuoksi kannata mitään uhrata?
— Milloinka tulokas luulee saaneensa uhrimielen patentin meidän
joukossamme? virkahti Ojanen. — Kun me emme näe mitään järjellistä
syytä antautua kelkkaasi, johtuu se tietysti vain siitä, ettei mitään
suurta päämäärää ole tarjollakaan.
— Siis, jos olisi päämäärä, niin kannattaisi yrittää? tiukkasi Olavi.
— Suunnilleen.
Olavi katsahti voitonvarmana tovereihin. Nyt hän oli saanut heidät
umpikujaan. Nyt hän tiesi, miten saada heidät innostumaan. Täytyihän
heidän tulla vakuutetuiksi. Hänen äänensä värisi innostuksesta, kun hän
huudahti:
— Mutta päämäärähän on suuri! Suurin, mitä voi olla! Suomen vapaus!
Hän pettyi. Pojat eivät tempautuneet mukaan. He eivät uskoneet. Piiri
hänen ympärillään oli jo harvennut. Muutamat muutkin olivat seuranneet
Hongan esimerkkiä ja vetäytyneet jatkamaan kemuja. Jäljelläolevienkin
kasvoilla kuvastui selvääkin selvemmin epäilys.
— Se ei ole muuta kuin utopia. Haave, joka ei toteudu, virkahti Aava
raskaasti.
— Ettekö te usko Suomen päivän koittoon? huudahti Olavi kiihkeästi. —
Mitenkä te sitten jaksatte elää?
— Täytynee koettaa kitkuttaa, naurahti Terä.
Ja Aava yhtyi häneen:
— Ei ole terveellistä niin paljon tyhjiä aprikoida. Mikä on, se
ei muutu. Ajattelimmepa me niin tai näin. Puhumattakaan kaikista
tuollaisista sarastavista hullunyrityksistä. Itseään vain vahingoittaa.
Ei muuta. Ei jaksa elää...
— Mutta! Eihän kannata elää, ellei voi uskoa isänmaan tulevaisuuteen!
— Ei ole tietysti muuta kuin hauskaa, kun jaksaa siihen uskoa, oli
Aavan pessimistinen vastaus. — Mutta valitettavasti on toisia, joilta
ei puutu todellisuussilmää. He eivät voi olla näkemättä tuon haaveen
ja itsensä välissä Venäjän tsaarin mahtavaa valtaistuinta ja hänen
lukemattomia sotalaumojaan. Ja se väliseinä on korkeampi kuin Kiinan
muuri. Sen ylitse ei ole pääsyä.
— Lopettakaa jo tuo suunsoitto! karjaisi Paasio kyllästyneenä
kuuntelemiseen. — Muuta se ei kuitenkaan ole. Ellei tuo tulokas
osaa pitää kitaansa kiinni, niin laputtakoon hiivattiin kaikkine
pyhäkouluhaaveineen! Ja mukaan joka mies, joka on saanut tartunnan.
Seitsemäs luokka ei piirissään siedä vesipoikia. Ei totta vie!
— Hyvä, hyvä!
— Ulos, tulokas, ja vie mukana koko roikkasi!
Olavi oli poistunut puhujapaikaltaan. Hän oli kalman kalpea. Katkera
pettymys täytti hänen mielensä. Näin hän siis oli epäonnistunut, näin
perinpohjin. Tällainen oli tämän illan loppu, josta hän oli niin paljon
toivomat ja iloinnut.
— Kyllähän minusta pääsette, virkahti hän. — Mutta sinulle, Aava,
tahdon vielä sanoa sanasen. Sinä puhuit tänään rehtorin arkuudesta.
Mutta omat sanasi ovat todistuksena pessimismistäsi, joka ei ole muuta
kuin arkuutta. Sydämesi vanhuudesta, joka on sitäkin surkeampaa, kun
sinä olet nuori. Nuoren täytyy uskoa. Nuoren täytyy uskaltaa. Tsaarin
valtaistuin voi sortua ja sotalaumat hajota, jos Jumala niin tahtoo ja
kun Jumala niin tahtoo! Se on totuus!
— Mutta raittiusseura ei synny, vaikka tulokas niin tahtoo, pilkkasi
Terä.
— Prelaatti pois! kirkui Heinämaa.
— Ulos! Tulokas ulos!
Olavi lähti pystyssä päin. Hänen jykevä leukansa näytti tällä hetkellä
työntyvän eteenpäin entistä itsepäisemmin, uhmaavammin. Kun hän
sivuutti Aarnen, kuiskasi tämä:
— Varoitinhan sinua. Olisit uskonut minua. Ei kannattanut puhua heille.
Ei ainakaan tänä iltana.
Viimeinen, minkä Olavi kuuli huoneesta, oli Hongan käheä mörinä:
— Totuus? Lasinne, kaverit! Pohjaan! Siinä on totuus. Totellinen
totuus. In vino veritas! Pirtu ei valehtele.
Kun ovi oli sulkeutunut Olavin jälkeen, nousi Kataja äkisti ylös.
— No, mikäs totuus Kortti-Jaskalle noin yhtäkkiä setvisi? kysäisi
Paasio.
— Minä lähden myös, oli varma vastaus. — Häpeän tällä hetkellä teidän
seuraanne. Tosiaan kaunis isänmaallinen juhla! Linnan sanat voimien
tunkiolle keittämisestä eivät tulleet liian aikaisin lausutuiksi. Tästä
hetkestä lähtien olen minä hänen Sarastuksensa miehiä.
— Ole, ole! ärjyi Paasio. — Mitäs sitä siinä laulat. Laputa vain
kiireimmän kaupalla siitä hiivattiin profeettasi perässä.
— Kyllä menen, vastasi Kataja. — Vakaumukseni onkin, että hän yksin on
meistä kaikista johtajaksi kelvollinen!
Ovi paukahti kiinni. Huoneeseen tuli hetkeksi hiljaista. Nyt oli
seitsemäs luokka ensi kertaa todella hajonnut, se tunnettiin.
Portin luona Kataja saavutti Olavi Linnan, joka seisoi siinä hautoen
polttavia ohimoltaan lumella.
— Sinä olit suurenmoinen, kiitti Kataja, kun he olivat hetken aikaa
kävelleet rinnatusten ääneti.
Mutta Olavi pudisti päätään.
— Ei, torjui hän, minä en osannut puhua niin kuin ajattelin. Minun
taitamattomuuteni oli syynä epäonnistumiseen. Siihen, ettei minun
ajatukseni muuttunut heidän ajatuksekseen. Mutta heidän täytyy vielä
kerran tempautua mukaan!
— Vieläkö aiot yrittää? ihmetteli Kataja. — Kaiken tämän jälkeen?
— Tietysti, vaikka toisia teitä, oli vastaus. — He heittivät minut ulos
toveripiiristä. Minun täytyy päästä siihen takaisin — jotenkuten. Ja
sitten täytyy minun saada heidät uskomaan. Uskoa, sitä heiltä puuttuu.
Kaikkea muuta heillä on. Minun täytyy yrittää, kunnes onnistun. Minun
täytyy saada mukaan heidät kaikki. Juuri heidät. Ilman heitä ei
Sarastus ole minulle mitään. Ja kyllä minä lopulta onnistun. Sillä asia
on oikea!
Kataja katsoi ihmeissään toveriin. Tämän silmissä paloi horjumaton
varmuus. Tuotako hänen suljetun kuorensa alla siis oli ollut? Tulta!
— Sinä olet muuttunut, sanoi hän. Olet tänään toinen mies kuin eilen.
Erilainen kuin me muut.
Olavi hymähti.
— Niin, katsohan, sanoi hän sitten vakavasti, tänään ovat silmäni
auenneet näkemään sivulle ja eteenpäin. Luuletko, etteivät kaikki nuo
epäilykset ole johtuneet minun mieleeni, joita Aava esitti? Olen nähnyt
ne avoimesti. Mutta minun täytyy silti uskoa. Ja kun uskoo, ei voi
olla toimimatta. Olkoon vain, että se on perin vaatimatonta toimintaa.
Se antaa kuitenkin tyydytystä. Tuo tunne, että vähäpätöisyydestään
huolimatta on mukana suurta työtä tukemassa... Mutta, kas tästä eroavat
tiemme. Hyvää yötä.
Kataja tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.
— Ymmärrän sinut, Olavi, sanoi hän. — Ja Sarastuksesta täytyy tulla
tosi.