Tulet oli sytytetty luistinradalla. Toisesta päästä rataa kaikui
torvisoittoa ja soittolavan edessä tanssivien hälyä. Mutta pieneen
lämmittelytupaan keräytyneet lyseolaiset tuskin kuulivat sitä.
Alakuloisina he vain tuijottivat lattiaan.
— Olipa se isku! murahti Honka.
— Ja aivan odottamattomalta taholta, lisäsi Laurila.
Sitä myrskyä, jota pojat olivat odottaneet jo sinä päivänä lehtori
Puutisen puolelta puhkeavaksi, ei ollut kuulunut. Sillä taholla oli
ollut hiljaista, suorastaan pahaaennustavan hiljaista. Mutta nyt
illalla oli tullut isku kuin salama kirkkaalta taivaalta: koulun
jääpallojoukkue oli kärsinyt tappion.
Lyseo oli monena vuotena peräkkäin selvinnyt kaupungin
koulujenvälisistä jääpallokilpailuista voittajana, niin että sen
joukkuetta oli jo totuttu pitämään voittamattomana. Voitonvarmoina
olivat pojat tänäänkin saapuneet tämän talven ensimmäiseen otteluun,
vaikkakin vastassa oli ruotsalainen yhteiskoulu, lyseon vaarallisin
kilpailija. Mutta tappio, joskin niukka yhden maalin tappio, oli ollut
illan tulos. Paha merkki se oli, tämä häviö. Isku koko koululle.
Seitsemäsluokkalaisista kuuluivat jääpallojoukkueeseen Salo, Paasio,
Laurila ja Kataja, mutta muutkin ‒ Linnaa lukuunottamatta — olivat
tulleet seuraamaan kilpailun kulkua. Ja ottelun jälkeen piti seitsemäs
luokka täällä nyt alakuloista istuntoaan.
— Te olitte tänään saamattomia, pojat, haukuskeli Terä.
— Ensimmäinen puoliaika oli aivan mahdoton, arvosteli Saarelainen. — Te
vain seisoa toljailitte kuin puu-ukot oman maalin edustalla.
— No, no, rauhoitti Laurila. — Ei hätäpäivää! Hyvää tämä tappio meille
teki. Valmistaudumme vain paremmin vastaisia otteluja varten. Nyt onkin
ollut mahdotonta saada poikia harjoituksiin.
— Ei se siitä petraannu, murahti Honka. — Et sinä, Juristi, saa
kuutennen luokan Hietikosta kunnollista maalivahtia. Harjoittipa vaikka
yötä päivää.
Mutta mistä otat paremmankaan? huomautti Kataja.
— Ensi kerraksi pannaan Terän ruho maalin edustalle, irvisteli
Heinämaa. — Ainakin joka toinen pallo kimmahtaa hänen mahastaan
takaisin.
— Ei, minä lähden kotiin, virkahti Aava. — Jääkää te, jos luulette
suunsoiton auttavan.
Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, kun hän jo tuli takaisin.
— Aarne, siellä on se tyttö, ilmoitti hän kuivasti. ‒ Hän tahtoo tavata
sinua.
— Huonosti valittu täräys, huomautti Terä, kun Aarne oli lähtenyt.
Kesti melkoisen kauan, ennenkuin Aarne palasi. Hän oli kiihtynyt.
— Nyt on piru merrassa, pojat! huudahti hän. — Puutiainen on päässyt
jäljillemme!
— Puhu!
— Emmi tuli kertomaan sitä. Muuan miehenretkale oli nähnyt hänen
vaihtavan nuo paperit ovella, sen kuulin jo eilen. Mutta tänään se
on sitten mennyt ilmoittamaan Puutiaiselle, että jos tämä halusi
lähempiä tietoja eilisistä tapahtumista, sopi kysyä läheisen kahvilan
tarjoilijattarelta. Sitä ei tietysti tarvinnut sanoa Puutiaiselle
kahdesti. Jo väliajalla hän oli toimeenpanemassa tutkintoa. Hän
tiedusteli heti Emmiltä, mikä oli sen _lyseolaisen_ nimi, joka oli
lahjonut hänet suorittamaan tuota ilkityötä. Tyttö väitti, ettei hän
tiennyt. Eikä Puutiainen ollut saanut hänestä irti muuta kuin muutamia
ylimalkaisia, summanmutikassa annettuja tietoja tuosta »lahjojasta».
Kumma kyllä oli Puutiainen niihin tyytynytkin ja jättänyt tytön
rauhaan varoittaen häntä toistamiseen antautumasta »noiden vietävien
seitsemäsluokkalaisten» välikappaleeksi.
Kun Aarne lopetti, olivat pojat hetken vaiti. Tilanne oli tosiaan
arveluttava..
— No, ei muuta: huomenna myrsky on edessä, huomautti Aava hymähtäen. —
Mutta eiköhän tänään vielä voi rauhallisin mielin painua kotiin?
Pojat lähtivät yhdessä joukossa luistinradalta. Jutellen he nousivat
rinnettä läheiseen puistoon, jonka lävitse tie kaupunkiin kulki.
Heitä askarrutti kysymys, keneen heistä lehtori Puutisen epäluulo oli
mahtanut suuntautua.
Aarne ja Terä astelivat muista hieman edellä. Päästyään juuri
ensimmäisten puiden ohitse kuuli Aarne vasemmalta, jossa mäen rinteellä
oli joukko veneitä talviteloillaan, naisen kirkaisun.
— Jätti-Matti, seuraa minua! huusi hän syöksyen siihen suuntaan, josta
ääni oli kuulunut.
Sivuutettuaan muutamia kumollaan olevia veneitä, kuuli hän karkean
miehenäänen karjuvan:
— Sinä skvalrasit, senkin letukka! Tunnustatkos?
Vaikerointi oli ainoa vastaus.
Samassa Aarne ehätti paikalle. Hän näki ison miehen Emmin kimpussa.
Se oli painanut tytön polville maahan ja koetti pakottaa hänet
tunnustamaan vääntämällä hänen rannettaan. Notkeana syöksyi Aarne
ahdistajan niskaan ja pakotti sen hellittämään otteensa tytöstä.
Hän ehti antaa miehelle pari lujaa nyrkiniskua kasvoihin, mutta
sitten hän joutui alle. Miehen polvet painoivat hänen rintaansa kuin
kallionlohkareet. Suuri nyrkki kohosi jo lyöntiin. Seuraavassa hetkessä
se olisi sattunut häntä keskelle kasvoja. Mutta samassa heittäytyi
Hongan valtava ruho miehen päälle.
Siitä syntyi tasaväkisempi ottelu. Hongan nyrkit putoilivat kuitenkin
tiuhemmin ja raskaampina. Kamppailua ei kestänyt kauan. Mies lähti
nilkuttaen juoksemaan tappelupaikalta, eikä nuorukainen katsonut
maksavan vaivaa ryhtyä ajamaan roikaletta takaa. Olihan se jo
kutakuinkin peitottu.
Hetken kuluttua Aarne ja Honka olivat takaisin tiellä, toverien luona.
Emmikin oli siellä.
— Me emme viitsineet tulla joukolla, koska Jätti-Matti oli jo siellä,
naureskeli Laurila. — Vaikka kyllä sormenpäätä kutkutti.
Tyttö lähestyi huolestuneena Aarnea. Kun hän oli varmistunut siitä,
ettei poika ollut saanut pahempia vammoja, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Se oli Sulo, virkkoi hän selitykseksi.
— Sulopa tosiaan, murahti Honka.
Ymmärtämättä oikein, mille pojat nauroivat, jatkoi tyttö:
— Hän oli seurannut minua ja epäili minun käyneen varoittamassa teitä,
herra Salo.
— No, kyllä Jätti-Matin nyrkit opettivat häntä vastedes epäilemään
vähemmän, lohdutti Aarne nauraen.
Mutta silloin kävi tytön katse taas huolestuneeksi.
— Älkää uskoko, että Sulo pitää selkäsaunan hyvänään. Pelkään, että hän
on tovereineen tuossa paikassa täällä.
— Antaa hiivatissa tulla! huudahti Paasio. — Lyseolaiset ovat ennenkin
rökittäneet sakilaisia.
Aarne oli käynyt miettiväiseksi. Jokin seikka näytti arveluttavan häntä.
— Pelkääkös Jokamies uutta yritystä? hämmästeli Heinämaa.
Aarnen silmät leimahtivat uhkaavasti.
— Älä leukaile! Arvelen vain, että jos tuo roikka tosiaan käy
kimppuumme, on parasta, ettei tyttö ole joukossamme. Ehkä Ojanen ja
Terä, joista meillä toden tullen ei kuitenkaan ole apua, ottaisivat
viedäkseen tytön toista tietä kotiin?
— Kotiin? hätäytyi tyttö. — En minä uskalla nyt mennä Sulon kotiin.
Eikä minulla muuta ole.
— Niin, se on totta, myönsi Aarne hitaasti. Tilanne oli pulmallinen.
Mutta pitkään harkintaan ei ollut aikaa. Hetkisen mietittyään määräsi
hän: — Saattakaa hänet meille, pojat, ja selittäkää Annikille asia. Hän
kyllä pitää huolen tytöstä, kunnes minä ehdin kotiin.
Molemmat pyydetyt olivat heti valmiit. Ojanen vain korjaili ensin
kravattiaan ja tarkasti, että pukunsa oli kunnossa. Hän oli hiljaisessa
mielessään kiitollinen Aarnelle tästä ehdotuksesta, koska se vapautti
hänet kiusallisesta tilanteesta. Antaa selkään sakilaisille — sitä
vastaan hänellä ei kyllä ollut mitään. Mutta, niin siinä oli eräs suuri
Mutta — mahdollisuus saada pukunsa epäkuntoon. Teräkin oli hyvillään.
Tappelu oli hänen mukavuuttarakastavalle luonteelleen kauhistus,
koska se vaati ponnistusta ja liikuntoa — ja hän inhosi kaikkea muuta
liikuntoa paitsi tyttökoululaisten perässä juoksua.
— Parasta on, että me, joilla ei ole mitään kättä pitempää, etsimme
vahvat kepit, sanoi Mustala, kun Ojanen ja Terä olivat lähteneet tytön
kanssa. — Salolaisilla on tietysti nyrkkirautansa ja puukkonsa.
Neuvoa pidettiin hyvänä, ja matkaa läpi pimeän puiston jatkettiin
vasta, kun aseistusta oli täydennetty tukevilla sauvoilla. Edettiin
yhtenä rykelmänä, Honka kärjessä, Paasio ja Laurila kumpikin
sivustallaan. Sanaakaan ei vaihdettu. Kädet vain puristivat lujasti
sauvojen varsia. Silmät tähystivät tiukasti eteenpäin.
Kauan he saivat edetä ketään kohtaamatta. Pettymyksen tuntein pojat
sivuuttivat puun toisensa jälkeen. Salolaisista ei näkynyt jälkeäkään.
He eivät varmaan olleet ehtineet vielä kokoutua.
Mutta juuri kun pojat olivat menettämäisillään viimeisen toivonsa
tappeluun pääsemisestä, kuiskasi tarkkasilmäinen Mustala:
— Tuolla mäenrinteessä, oikealla tiestä.
Tosiaan. Nyt erottivat toisetkin puiden välissä lunta vastaan erottuvia
varjoja.
Samassa kuului hiljainen vihellys, ja varjot, parikymmentä luvultaan,
syöksähtivät lyseolaisia kohden. Pojat pysähtyivät. Heidän sauvansa
iskivät säälittä ja hurjasti hyökkääjiä. Niiden oli pakko peräytyä.
Pariin kertaan sakilaiset uudistivat ryntäyksensä. Sisukkaina ja
tottumattomina tappioon he kävivät kimppuun. Mutta lyseolaisten
kepiniskuja vastaan heidän nyrkkirautansa ja puukkonsa eivät voineet
paljon. Etenkään, kun tuo luja rykelmä ei hajautunut sen vertaa, että
olisi päässyt sivulta tai seläntakaa iskemään. Hongan, Laurilan ja
Paasion sauvat heiluivat hurjimmin, mutta muutkaan eivät antaneet
käsivarsiensa levätä. Moni hyökkääjistä sai luopua kamppailusta käteen
tai jalkaan tai suoraan päähän osuneen iskun ruhjomana. Kolme kertaa
sakilaiset yrittivät, ja kolmasti heidät ajettiin takaisin. Sitten he
yhtäkkiä katosivat näkyvistä ja kuuluvista.
Lyseolaiset arvelivat heidän saaneen jo kyllikseen, ja huolimatta
Katajan varoitteluista, ettei pitänyt hajautua, he lähtivät
huolettomina ja voitonriemuisina jatkamaan matkaansa. Kukaan heistä ei
ollut saanut naarmuakaan.
Mutta tuskin he olivat päässeet sataa metriä, kun heitä vavahdutti
takaa kuuluva parkaisu.
— Se on Pikku-Eero! huudahti Paasio. — Hän jäi jälkeen.
Salamannopeasti pyörsivät pojat takaisin. Mutta samassa alkoi iskuja
sadella heidän päälleen. Sakilaisetkin olivat nyt hankkineet itselleen
keppejä ja kävivät uudelleen hyökkäykseen. Lyseolaiset selvisivät pian
ällistyksestään. Honka heilutti hurjalla vimmalla lujaa sauvaansa, ja
tie aukeni hänen edessään helposti. Muutamalla harppauksella hän oli
sillä paikalla, jossa Heinämaa makasi. Roteva mies istui Pikku-Eeron
päällä ja mukiloi häntä. Se on Sulo — selvisi Hongalle heti, ja silloin
valtasi hänet sokea raivo. Hän viskasi sauvan luotaan ja syöksyi miehen
päälle. Hänen ensimmäinen iskunsa sattui miestä suulle — Honka tunsi
kädelleen roiskahtavan verta — ja toinen putosi kuin moukarinisku
miehen silmien väliin. Ääntä päästämättä tämä kaatua mätkähti maahan ja
jäi siihen liikkumatta makaamaan.
Honka nosti pyörtyneen toverinsa keveästi käsivarrelleen ja kiiruhti
pois sauva toisessa kourassaan iskuvalmiina.
Kaikki oli hiljaista. Tappelu oli lakannut. Hän tapasi pojat tiellä
odottelemassa levottomina hänen paluutaan. Sakilaiset olivat
saaneet neljännen ja edellisiä perusteellisemman selkäsaunan. Mutta
lyseolaisetkaan eivät olleet selvinneet tällä kertaa muistomerkeittä.
Paasio oli joutunut erään pitkän miehen kanssa käsikähmään ja saanut
tältä nyrkin silmäkulmaansa, ennenkuin oli ennättänyt iskeä ratkaisevan
iskunsa. Rimpi taas valitti päätään särkevän kepin jäljeltä. Mutta
huonoiten oli Heinämaan laita. Hän ei ollut vielä tullut tajuihinsa.
Mustala ja Honka lähtivät viemään häntä ajurilla kotiin. Toiset
hajautuivat kukin taholleen.
Kun Aarne tuli kotiin, olivat Terä ja Ojanen jo aikoja sitten lähteneet
sieltä. Annikki tuli onnettoman näköisenä veljeään vastaan.
— Voi, Aarne, en minä osaa puhua mitään hänen kanssaan, valitti hän. —
Mutta miten ihmeessä sinä olet tuon näköinen?
Nyt vasta Aarne huomasi pukunsa joutuneen pahasti epäkuntoon.
Tahtoipa hän sitä tai ei, oli hänen ennen mihinkään muuhun ryhtymistä
siistittävä itseään. Annikki seurasi veljeään tämän huoneeseen.
— Mitä sinä aiot tehdä tuolla tytöllä? tiedusteli sisar.
— Kylläpähän keksinen jotakin, vastasi Aarne huolettomasti. — Vai
arveletko sinä, lisäsi hän katkerasti, että minun olisi pitänyt jättää
hänet noiden raakimusten rääkättäväksi?
— En, en. Minä en vain ymmärrä, mihin saamme hänet.
Sitä sanoessaan Annikki katsoi veljeään pitkään. Hetken kuluttua hän
lisäsi:
— Mitä luulet, että Tellervo olisi sanonut, jos hän olisi ollut täällä,
silloinkuin tuon tytön tänne lähetit?
Aarne murahti äkeästi.
— Mene siitä kyselyinesi! Ellei Tellervo olisi siitä pitänyt, olisi hän
kai saanut luvan olla pitämättä.
Vähän ajan perästä hän kysyi vallan toisella äänensävyllä:
— Luuletko, että auttaisi, jos menisin puhumaan isälle?
— Isälle! E-en. Tai ehkä sentään. Parasta kuitenkin, että ensin menet
kysymään tuolta tytöltä, mitä hän osaa.
Annikin vastaus ärsytti veljeä, mutta hänen täytyi tunnustaa, että
saamansa neuvo oli hyvä. Hän meni sisaren huoneeseen, jossa Emmi istui
katselemassa valokuvia.
Miten vähäpätöiseltä, melkein rumalta tuo mustatukkainen, hento tyttö
tuossa näyttikään! Melkein kuin mustalaistyttö palatsissa. Kun Aarne
puhutteli häntä, katsahti Emmi pelästyneenä ylös ja vastasi änkyttäen
kysymyksiin.
Aarnen sydän takoi rauhattomasti, kun hän astui isänsä työhuoneeseen.
Hän ei oikein tiennyt, mistä alkaa ja niitä sanoa.
Pankinjohtaja Salo oli komea, tumma mies, siinä puolivälissä
viidettäkymmentä. Kun poika astui sisään, laski hän kynän kädestään ja
työnsi paperit syrjään.
— Huomaan, että sinulla on jotakin sydämelläsi, sanoi hän viitaten
poikaansa istumaan lähelleen. — Anna tulla. Minulla on kyllä vain
neljännestunti aikaa ennen erästä kokousta, joten minun valitettavasti
täytyy pyytää sinua olemaan lyhytsanainen.
Aarne kertoi illan tapahtumat, ehkä hieman eri valaistuksessa kuin
jos kuulijana olisi ollut joku ikätoveri. Tässä selostuksessa oli
sattumalla ja välttämättömyydellä suurempi osuus kuin ritariudella ja
uljuudella. Isä kuunteli kertaakaan keskeyttämättä ja häiritsemättä
ainoallakaan kysymyksellä. Katsellessaan pojan vaaleita, sopusuhtaisia
kasvoja, joilla ilme vaihteli alinomaa, välähti hänen mielessään:
ilmetty äitinsä — ulkokuorelta. Kun poika sitten lopetti, kysäisi hän:
— No, ja minun osuuteni?
Aarne tuijotti itsepintaisesti lattiamattoon. Oli niin vaikeaa saada
sanottavaansa sanotuksi.
— Arvelin, että... niin, että sinä voisit hankkia tytölle jonkin
paikan. Vaikkapa väliaikaisenkin, lausui hän viimein epävarmalla
äänellä. — Niin, ymmärräthän, ettei hän voi palata tuon miehen
lähettyville.
Pankinjohtajan kasvoille oli levinnyt hämmästynyt ilme.
— Ohoo, pääsi häneltä. Sitten hän hymähti: — Onhan se ymmärrettävää,
ettei hän voi palata — sanokaamme nyt vaikka niinkin. No, ja mitä tuo
ihminen osaa?
Aarnea suututti, että isä näytti ottavan asian varsin kevyeltä
kannalta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vastasi sävyisästi:
— Ei hän nyt paljon osaa. Hän on tarjoilijatar.
Isä naurahti.
— Sitä arvelinkin. No, pitäisikö minun mielestäsi ottaa hänet kenties
pankkineidiksi?
Aarne lehahti punaiseksi.
— Minusta ei leikinlasku sovi tähän tilaisuuteen, isä! huudahti hän
kiivaasti.
Pankinjohtaja nauroi.
— Eikö? No, ellei hän sinunkaan mielestäsi ole aivan kyllin pätevä
pankkineidiksi, niin ei siitä sitten sen enempää. Mutta niinpä myös
minun täytyy tunnustaa, etten voi hänelle hankkia paikkaa. Katsohan,
tuttavapiirissäni ei ole ainoatakaan kahvilanomistajaa. Valitettavasti.
Ja mitä minuun itseeni tulee, niin en ole ainakaan toistaiseksi
erityisen tarjoilijattaren tarpeessa. Kahviahan minulle tosin täällä
kotona aamuisin tarjotaan, mutta arvelen äidissä ja Annikissa olevan
sen verran tarjoilijattaren vikaa, että voin edelleenkin tyytyä heihin.
Mutta kas niin, nyt minun täytyy mennä.
Pankinjohtaja nousi ylös ja valmistautui lähtemään.
Aarne hypähti myös pystyyn ja huudahti kiivaasti:
— Etkö sinä siis todellakaan tahdo auttaa minua, isä? Pankinjohtaja
pudisti päätään hymyillen.
— En voi enkä oikeastaan tahdokaan, vastasi hän.
— Luulen, että sinulle on terveellistä tällä kertaa selvittää yksin
vyyhtisi. Tiedän mielesi nyt olevan katkeran. Mutta ajattelehan vain
tarkkaan. Eiköhän sinun sittenkin täydy tunnustaa, että äitisi ja minä
olemme sentään suhteellisen hyvin sietäneet moninaisia päähänpistojasi
ja melkein aina taipuneet oikkuihisi. Se ei ole aina niinkään
helppoa, meidän iällämme. Ja rajansa sillä pitää olla, silläkin. Tuon
linjatarjoilijattaren löytö, se on jo niitä, joista minä pyydän saada
olla erossa, ja siihen saat tyytyä. Äidillesi, pelkään, on sinun
parasta olla puhumatta koko asiasta, tiedäthän hänen olevan yhden asian
suhteen peräti aran, ja se on hänen ainoan poikansa naisseuran valinta.
Hyvää yötä, poikaseni.
Alakuloisena Aarne palasi huoneeseensa. Annikki huomasi heti, miten
isän luona oli käynyt. Hänen tuli surku veljeään nähdessään, miten
neuvoton tämä oli.
— Koetetaan keksiä jotakin, sanoi hän. — Täytyyhän jokin keino olla
löydettävissä.
Aarne ei viitsinyt vastatakaan. Kun isä ei ollut tahtonut neuvoa häntä
eikä hän itse nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pälkähästä, niin
mistäpä Annikki sitten tuon neuvon ottaisi? Hän meni ikkunan luo ja jäi
sinne seisomaan haroen hermostuneesti tukkaansa.
Huoneessa oli hetken hiljaista. Sitten keskeytti äänettömyyden Annikin
iloinen huudahdus:
— Minäpä tiedän! Mennään yhdessä Olavi Linnan luo.
Ylenkatseellinen naurahdus oli ainoa vastaus. Jos Annikki pitikin tuota
tulokasta kaikkitietävänä nerona, niin muut eivät ainakaan olleet yhtä
yksinkertaisia! Mutta Annikki ei välittänyt veljensä ylimielisyydestä,
vaan jatkoi:
— Tiedän, ettet pidä hänestä. Mutta kenties hän on ainoa, joka voi
nyt sinua auttaa. Ja silloin saanet unohtaa vastenmielisyytesi. Hänen
enollaan, jonka luona hän asuu, on suuri kahvila. Ehkä hän voisi antaa
tuolle tytölle työtä.
Aarnelta pääsi helpotuksen huokaus. Siis sittenkin oli yksi tie. Mutta
samassa hän muisti eilisen käytöksensä Linnaa kohtaan.
— Luulen, ettei hän ole erikoisen halukas auttamaan minua. Minä olen
tainnut vähän loukata häntä.
Annikki ei voinut olla hymähtämättä »tainnut-sanalle. Hän oli Katajalta
jo kuullut, mitä eilen oli Aarnen ja Olavin välillä tapahtunut.
— En usko, virkahti hän lohduttaen. — Minä luulen päinvastoin, että
Olavi on mielihyvin valmis sinua auttamaan. Ja voithan sinä siitä
vastalahjaksi jättää hänet rauhaan.
Aarne puristi sisaren kättä.
— Sinä olet paras sisko maailmassa, vakuutti hän.
— Jos Linna auttaa minut tästä umpikujasta, niin minä en unohda sitä
milloinkaan.
— No, joudu nyt, kiiruhti Annikki innostuen. — Ilta on jo myöhä.
Matkalla he olivat kaikki hiljaisia. Tytöt eivät vaihtaneet sanaakaan.
Heidän keskellään kävelevällä Aarnella oli hämärä, ahdistava tunne
siitä, että nuo kaksi edustivat kahta eri maailmaa, joiden välissä hän
itse tavalla tai toisella seisoi voimatta mitenkään täyttää kuilua.
Kun he soittivat ovikelloa, tuli Olavi itse avaamaan. Hän hämmästyi
nähdessään, keitä tulijat olivat. Mutta kuultuaan heidän asiansa
oli hän heti valmis ryhtymään siihen. Hän pyysi Annikkia astumaan
vastapäiseen huoneeseen — se oli hänen — siksi aikaa odottamaan kuin he
kolme olisivat enon luona keskustelemassa.
— En epäile hänen suostumustaan, hymähti hän, kunhan vain sanon, että
sinä, Aarne, olet pankinjohtajan poika. Hän tuntee aivan tavatonta
kunnioitusta pankkeja ja tirehtöörejä kohtaan. Omasta puolestani lupaan
tehdä parhaani, olenhan sen seitsemäsluokkalaisena velkaakin tälle
meidän kaikkien auttajattarelle.
Aarne katsoi kummissaan toveriaan. Tämä oli kuin toinen ihminen. Oli
kuin Annikin läsnäolo olisi sähköttänyt koko miehen. Aarne ojensi
hänelle kätensä ja sanoi hiljaa:
— Kiitos, hyvä ystävä, ja älä kanna minulle kaunaa siitä eilisestä.
— Mitäs niistä vanhoista? Mutta mennään nyt. Ja sinä, Annikki, älä
hämmästy huoneeni huonoa järjestystä. En voinut aavistaa saavani
sinunlaisiasi vieraita.
Kun Annikki astui nyt ensi kertaa Olavin yksinkertaisesti kalustettuun
huoneeseen, valtasi hänet kummallinen tunne. Se oli samalla kertaa kuin
ahdistusta ja kuitenkin riemua.
Pöydällä oli avoinna jokin vihko, jossa oli tiheää kirjoitusta.
Huomatessaan sen olevan Olavin käsialaa otti Annikki vihon käteensä. Se
oli päiväkirja tai ei oikeastaan päiväkirja, vaan jotakin sen tapaista,
tunnepaloja päivämääräyksillä varustettuina. Olavi oli kai juuri
äsken selaillut sitä. Annikki käänteli sivuja, sitten pysähtyi hänen
katseensa viimeksi kirjoitettuun, jonka alla oli eilinen päivämäärä.
Eilen...? Eilenhän nuo riidat olivat, pälkähti Annikin päähän. Ja eilen
— niin eilen oli heidän kahden pitänyt tavata toisensa kello kuudelta
kirkon luona. Mutta hän, Annikki, ei ollut saattanut lähteä. Hänen
silmänsä olivat olleet niin punaiset ja kasvonsa niin itkettyneet, että
Olavi olisi heti nähnyt jotakin tapahtuneen. Ja silloin hän ei olisi
päässyt kertomasta, mitä hänen veljensä oli vastikään sanonut Olavista,
luokkatoveristaan. Ja sitä hän ei ollut tahtonut, ei, vaikka tiesi
Olavin saavan turhaan odottaa häntä.
Annikki ei enää voinut pidättäytyä, vaan luki:
Älä etsi elämästä iloa...
Älä etsi elämästä iloa — etsi tuskaa vain! Älä toivo elämältä onnea —
toivo murhetta vain! —
Kuljet elämäsi polkua... Katsot eteesi — näet usvaa ja sumua vain —
kuulet kirousten korvissasi vinkuvan — tunnet useitten käsien maahan
sinua painavan... Katsot sivullesi — yksin kuljet... Katsot taaksesi
— lyhyt on elämäsi taival: alun voit vielä selvästi erottaa, katsot
— näet tuskaa ja murhetta vain. Tuskan kuivuneet puut kumartuvat yli
pimeän polun, murheen musta multa sen pintaa peittää... Muistat —
eivät ilon kultarintaiset linnut noitten puitten oksilla pesäänsä
rakentaneet, ei onnen vehreä ruoho tuon mullan povesta versonut —
tuskaa ja murhetta vain.
Yksin kuljet... kaukana ovat muitten kulkijain polut... Tunnet
sydäntäsi kouristavan, sammumattoman janon huuliasi polttavan. Puret
hampaasi yhteen, mutta se ei auta — tuskasi esiin pursuu.
— Oli yksi, joka näki läpi kuoren, aavisti sydämen, itkevän, kaipaavan
sydämen. Mutta hänetkin piti teidän riistää, te pilkkaajat, naurajat!
Silmille multaa ja mieleen rautaa — se oli tekonne, sankarit! Parempi
näin. Mutta kostaa minä tahdon teille! Halveksikaa minua, minä
halveksin teitä! Vihatkaa minua, minä vihaan teitä!
Mutia ah... tuskasi tuulille tuhlaat. Yö yksin ympärilläsi,
yksinäinen...
Et kiitosta matkallasi kuule... Ei hyväilevä käsi kuumaa otsaasi
hivele... Kulje korskana — pystyssä päin... Naura kiitoksille,
hyväilyjä pilkkaa — vaikka sisimpäsi niitä kaipaa, itkee...
* * * * *
Polulla seisot, jota verhoavat tuskan puut — polulla, jota peittää
murheen multa... Yksin seisot... Eteesi katsot ja — naurat...
Annikki antoi vihon solua syliinsä. Hänen mieltään ahdisti. Oli kuin
olisi valoisasta huoneesta joutunut tuijottamaan pitkään, pimeään
käytävään. Ja kuitenkin...
— No, pääsinpä viimeinkin heistä eroon! kajahti samassa Olavin reipas
ääni.
Mutta tullessaan Annikin luo ja nähdessään kyyneleitä tytön silmissä,
muuttui hän vakavaksi.
— Mikä sinun on?
Mutta vastauksen asemesta kysyi tyttö:
— Kuinka siellä kävi?
— Oh, hyvin tietysti. Sanoinhan sen jo etukäteen. Sopivat juuri
yksityisseikoista. Mutta sinun laitasi ei näy olevan yhtä hyvä, Annikki.
Samassa hän huomasi päiväkirjansa tytön sylissä.
— Äsh, onko se tuon vuoksi? Älä huoli välittää siitä, mitä olen sinne
tuhrinut. Katsohan, ihminen on joskus vain synkällä päällä...
— Joskus? pisti tyttö väliin.
— Niin, no, myönsi Olavi, minullahan se nyt ei ole juuri vain joskus.
Katsos, minä olen sellainen kummallinen otus. Minulla on synkät
hetkeni. Silloin on kaikki pimeää ja niin lohdutonta, että luulee
menettävänsä järkensä. Isäni sanovatkin tulleen hulluksi. Mutta
ei puhuta siitä nyt. Miksi muistaa yötä, kun on saanut auringon
vieraakseen?
Olavi yritti saada äänensä huolettomaksi. Mutta Annikki puristi
päiväkirjavihkoa lujasti poveaan vastaan ja kuiskasi poikaan katsomatta:
— Kuka se on, tuo »yksi»?
Olavi naurahti ja tarttui tytön käteen vastatessaan:
— Minulla on ollut ja on vain yksi aurinko. Ja sen auringon olen nyt
onnistunut vangitsemaan.
Hieno puna nousi Annikin kasvoille.
— Minä tahtoisin aina olla sinun ystäväsi, Olavi, sanoi hän hiljaa.
— Tahdotko? Aina? riemastui poika.
Annikki joutui hämilleen. Hän punnitsi asiaa. Pojan äänessä oli outoa
kuumuutta. Ja nuo jyrkkäpiirteiset tummat kasvot, tuo jykevä leuka —
tuntui kuin ne olisivat sanoneet: vastauksesi on sitova, siitä pidetään
kiinni kuolemaan asti.
— Niin... tai en oikein tiedä. Väliin minua peloittaa. On... on kuin
katsoisin kaivoon, jonka pohjaa ei voi erottaa. Ja silloin johdun
ajattelemaan, että... että kenties sillä ei olekaan pohjaa, kun se on
niin syvä ja pimeä... Enkä minä... enkä minä voi lainkaan tietää, mitä
siellä on...
— En minä itsekään tiedä, mitä siellä on. Mutta siksipä sinne aurinkoa
juuri tarvitaankin, Annikki! Oh, jospa sinä tietäisit, miten iloinen
minä nyt olen ja miten voimakkaaksi itseni tunnen!
Hän puristi tytön kättä lujasti. Viimein Annikki irroitti hänen
otteensa hymyillen.
— Älä toki murskaa kättäni. Ja kuulehan: he tulevat.