— Mustala on luvannut pitää lopuista huolen, selitti hän. — Minä
olenkin jo aika väsynyt. Se kävi vähin sekä hengen että ruumiin
voimille.
— Eikö kukaan yrittänyt pidättää sinua matkallasi? tiedusteli Ojanen,
kun kiittelyt olivat ohi.
— Ei pahasti, vastasi Laurila. — Pari työmiestä tahtoi kyllä
välttämättä tietää, miksi olin halkokuormineni niin myöhään liikkeellä.
Mutta selvisin heistä helposti. Kirosin vain herrojen oikkuja ja miten
he tässä maailmassa saavat rahalla vaikka köyhän miehen sielun.
— Hyvä!
Hetkistä myöhemmin kuulutti Paasio:
— Sammuttakaa valot! Numero kaksi on astunut näyttämölle.
Kaasujohtomonttööri — saan esitellä — kutsuttu korjaamaan Puutiaisen
talossa puhjennutta kaasuvuotoa.
— Äsh, murahti Aava puoliääneen, tuo nyt ei ole muuta kuin lapsellista
ja tökeröä. Se on, ellen erehdy, sinun osasi näistä keksinnöistä,
Paukka?
— Anna olla, oli äreä vastaus. — Sinulle, senkin hiivatin harmaanaama,
saatan ensi yönä lähettää lahjaksi hirttonuoran, jos se on paremmin
mieleesi!
Pieni mies oli pysähtynyt lehtorin oven taa, mutta hän sai soittaa
vielä kauemmin kuin ajuri, ennenkuin lehtori Puutisen pyöreä hahmo
näyttäytyi oviaukossa. Monttööri yritti sanaa sanomatta sisään, mutta
lehtori työnsi hänet kiivaasti takaisin.
— Kutsuttu? kajahti lehtorin kiukkuinen ääni. — Kuka on kutsunut? En
ainakaan minä! Kaasujohtoako korjaamaan? Se ei ole epäkunnossa. Mutta
teidän järkenne taitaa olla. Montteeratkaa sitä mielenne mukaan!
Tiehenne täältä!
Pieni mies ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan ryhtyi selittämään
jotakin innokkaasti hiljaisella äänellään. Lehtorin ilmeinen raivo
näytti haihtumistaan haihtuvan. Lopulta hän taputti pientä miestä
ystävällisesti olalle.
— Narrausta, sanotte? Saattaapa olla, saattaapa olla. Hyvää yötä vain,
ystäväiseni.
Ovi sulkeutui, mutta hetken kuluttua ilmestyi lehtori uudelleen
näkyville. Kun hän sitten poistui, loisti ovella valkea paperiarkki.
— Ei ole vaikeata arvata, mitä tuossa paperissa seisoo, huomautti Aava,
kun pojat katsahtivat kummissaan toisiinsa. »Tänne ei ole kutsuttu
ketään. Älkää vaivautuko soittamaan ovikelloa!» tai jotakin sinnepäin.
Puutiainen ryhtyy puolustamaan yörauhaansa.
— Tuo pumaaka täytyy saada pois, ennenkuin numero kolme tulee! huudahti
Paasio.
— Eero-poika on meistä vähimmän näkyvä. Hän juoskoon hakemaan
plakaatin, ehdotti Terä.
Heinämaa oli heti valmis lähtemään, mutta Kataja pidätti häntä.
— Minä luulen, sanoi hän, lehtori Puutisen jo epäilevän meidän
sormiemme olevan pelissä, ja silloin on meidän oltava varuillamme. Hän
saattaa olla ikkunassa.
— Ai, sinä vain _luulet_, pisteli Terä loukkautuneena ehdotuksensa
syrjäyttämisestä. — Eikö se tällä kertaa olekaan sinun _vakaumuksesi_?
Emmeköhän silloin tee niinkuin minä sanoin?
Mutta pojat olivat toista mieltä.
— Huomautuksesi oli aivan oikea, Yrjänä, virkkoi Aarne. — Antakaa minun
hoitaa koko juttu, niin selviämme tuosta paperista käden käänteessä.
Sen lähemmin selittämättä aiettaan jätti hän huoneen. Kului
parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän palasi.
— Ikkunaan, pojat! komensi hän lyhyesti, ja pian olivat kaikki
keräytyneet ikkunoiden ääreen.
Katu oli autio. Vain harvoista taloista näkyi valoa. Sitten ilmestyi
näkyville hento tytön hahmo, joka nopein askelin liukui pitkin talojen
vierustaa kadun toisella puolella. Lehtori Puutisen talon luo tultuaan
varjo kiskaisi nopealla liikkeellä oveen kiinnitetyn paperiarkin irti.
Kun olento samassa katosi valopiiristä alas katua kiitäen, riippui
alaskiskaistun sijalla toinen paperi.
Pojat silmäsivät Aarneen kysyvästi.
— Se oli Emmi, selitti tämä. — Ja nyt seisoo tuolla ovella: »Huom! Arv.
rouva, huom! Raskasunisia! Soittakaa pitkään!»
— Hyvä! Näppärästi tehty! kiitti Laurila.
— Mutta myös viime tingassa, lisäsi Paasio. — Numero kolme saapuu!
Kulmauksen ympäri oli pyörtänyt vinhaa vauhtia paksu naisihminen suuri
nahkalaukku kädessä. Topakkana hän pysähtyi lehtori Puutisen ovelle,
luki huomautuksen ja alkoi soittaa, pitkään ja hartiavoimin. Ovi ei
tuntunut lainkaan aikovan aueta. Mutta eukkokaan ei hellittänyt. Hän
luki vielä pariin kertaan kehoituksen ovelta, jatkoi sitten taas
hellittämättä kilistystä ja takoi välillä nyrkeillään ovea.
Vihdoin ilmestyi lehtori Puutisen pää esille eräästä ikkunasta.
— Mikä vietävän otus te olette? pauhasi hän.
— Hävetkää herra! oli tiukka vastaus. — Minä olen nähnyt paljon
maailmaa ja monenlaisten ihmisten kanssa joutunut tekemisiin. Mutta
kukaan ei ole vielä puhutellut minua tuolla äänellä, kun olen
hyväntahtoisesti vaivautunut heidän luokseen.
— Huh, huh, sitä ryöppyä, torjui lehtori. — Kylläpäs te osaatte
paapattaa. Hyväntahtoisesti vaivautunut? Sen hyväntahtoisen vaivan
olisitte tosiaan voinut tällä kertaa itseltänne säästää. Mitä te haette
täältä?
— Haen? puuskutti eukko. — Minuahan on pikemmin haettu tänne. Mutta jos
minä jotakuta tästä talosta haen, ette se ole te. Sen verran saatan
sanoa teille. Ja nyt, laittautukaa pian avaamaan! Minulla ei ole
aikaa eikä halua seisoa tuntikausia ulkona tähän aikaan. Minä olen se
kutsumanne kätilö.
— Häh? ällistyi lehtori. — Pitihän minun se jo arvata suunsoitostanne,
senkin kahvimylly. Laittakaa luunne täältä, en minä tarvitse teitä!
— Ette kai! pauhasi eukko. — Tuollaisen takia minä en olisi
viitsinytkään vuodettani jättää. Mutta joutuin nyt avaamaan!
Lehtori Puutinen veti ikkunan kiinni arvellen kai tarpeettomaksi jatkaa
keskustelua. Mutta eukko ei hellittänyt. Kello kilisi kuin vimmattu,
kimeästi, lakkaamatta.
Sellaista hyökkäystä oli talon mahdotonta kestää ajanmittaan. Ja niin
lennähti ulko-ovi vihdoin auki, ja lehtori Puutinen seisoi eukon edessä
raivosta pakahtumaisillaan.
— Etkö sinä, senkin akka, osaa lukea, mitä ovella seisoo? karjui
hän. — Tänne ei ole kutsuttu ketään! Ei suutaria, ei räätäliä, ei
palosotilasta, ei posetiivaria, ei nuorallatanssijaa eikä muita
kulkureita! Kaikkein vähimmän tuollaisia noita-akkoja!
— Suu poikki! kivahti eukko. — Akka, sanoitte? Minä en ole mikään
akka. Minä olen kunniallinen rouva! Ja lukea, sanoitte? Lukenut
minä juuri olen, tietäkää se! Mutta osaatteko te itse lukea omia
harakanvarpaitanne? Vai oletteko yhtä huono näkemään kuin kuulemaankin?
Ja puhuessaan eukko takoi nyrkein ovella olevaa ilmoitusta. Lehtori
Puutinen silmäsi siihen epäilevänä. Mitä hullua? Paperi, jota hän oli
vartioinut kuin aarretta, oli sittenkin vaihdettu. Mikä röyhkeys!
Hän kääntyi eukkoon, ja hänen äänensä pyrki olemaan ystävällinen, kun
hän muutamin sanoin koetti selittää, että oli tapahtunut erehdys.
— Jaa, se ei kuulu minuun, torjui nainen antamatta perään. — Minut
on kutsuttu tänne enkä minä lähde pois. En, ellette te ainakin maksa
minulle korvausta vaivoistani ja niistä haukkumasanoista, joita olen
teiltä saanut kuulla! Sen saa herra uskoa!
Lehtori Puutinen mittasi eukkoa kiireestä kantapäähän. Hän kai
arvosteli, voisiko tästä päästä eroon jollakin muulla tavalla. Hänen
mietiskelynsä lienevät päättyneet kielteiseen tulokseen, koskapa hän
veti vastahakoisesti lompakon taskustaan ja ojensi eukolle setelin.
— Tuo se oli Puutiaiselta suuri uhraus, huomautti Heinämaa
vahingoniloisesti. — Kai hän taipuisi melkein mihin hyvänsä ennemmin
kuin rahamassinsa aukaisemiseen. Pelkästä saituudestahan hän pitää
perhettäänkin maalla vaimonsa vanhempien kodissa. Tietäähän sen: elämä
näin kaupunkipaikassa maksaa!
Hetkisen oli hiljaista lehtori Puutisen talon edustalla. Mutta sitten
lehtori tuli erään vanhanpuoleisen, unisen miehen kanssa katukäytävälle.
— Siis ei ketään, ymmärrättekö? sanoi lehtori. — Voitte istua tuolla
porraskivellä, kunnes näemme, jatkuuko tätä kirottua peliä vielä
kauankin.
Kun kaikki sitten oli jälleen hiljaista kadulla eikä näkyvissä ollut
enää muita kuin yksinäinen, nuokkuva vartija, vetäytyivät pojat
ikkunoiden luota.
— Näytös on lopussa, ilmoitti Laurila.
— Mutta jälkilaskut ovat edessä, hymähti Aava. — Ja kannattiko tuosta
edes maksaa niin paljon?
— Pelkään pahoin, että ainakin sinun Montaignesi asettuisi siihen
kysymykseen nähden sangen epäilevälle kannalle, Aava, letkautti Terä.
— Vahinko vain, että käytännössä muistat niin harvoin »oppi-isäsi»
epäilyksiä ehdottoman totuuden löytymisestä.
Aava ei vastannut hänelle, virkahti vain:
— Puoliyö on käsissä. Luulen melkein, että minä lähden kotiin.
Toiset olivat samaa mieltä. Huomenna oli taas oltava aikaisin ylhäällä.
On parasta, ettette mene kadun kautta, neuvoi Aarne. Emmi näyttää
teille mukavan tien pihoja pitkin toiselle kadulle. Minä tulen heti
perästä.
Hetken kuluttua istui Aarne huoneessa nuoren tarjoilijattaren kanssa
kahden.
— Se oli mainiosti tehty, Emmi, kiitti hän. — Yhtä hyvin kuin
koepinkkojen vaihto.
Tyttö punastui ilosta. Mutta sitten hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
Ei sentään, sanoi hän. — Silloin minä pelkäsin hirveästi, mutta kaikki
kävi hyvin. Nyt en pelännyt. Se näytti niin yksinkertaiselta. Mutta kun
jo luulin selvinneeni, seisoi edessäni pimeässä Sulo — tiedättehän,
tämän kahvilan omistajattaren poika. Hän sieppasi kädestäni
irroittamani paperin, ennenkuin ehdin piiloittaa sitä. »Tässä on taas
takana se lyseolais-lurjus», kähisi hän kirousten välissä. Minä niin
pelkään. Luvatkaa minulle varoa häntä.
— Ja miksi?
— Hän vihaa teitä, herra Salo. Luulen, luulen, että se on minun
tähteni. Ja hän on niin raaka ja voimakas, ja hänellä on niin paljon
tovereita.
— Ole rauhassa, Emmi. Mutta jos se rauhoittaa mieltäsi, voin luvata,
etten hänen seuraansa erikoisesti hae. Ja nyt — kiitos kaikesta ja
hyvää yötä!