Taistelu lehtori Puutista vastaan ei päättynyt tähän. Pojat huomasivat
pian, ettei »pallikokeiden» surkea loppu johtanut toivottuun tulokseen.
Lehtori Puutinen ei näyttänyt ajattelevankaan peräytymistä. Pikemminkin
hautoi hän kostoa. Ja niin päätettiin taistelua jatkaa.
Eräänä iltana luokka sitten kokoutui pieneen kahvilaan linjoille.
Seurasta puuttuivat vain Laurila ja Mustala, jotka olivat hoitelemassa
tapahtumien nyörejä kaupungilta käsin, ja Saarelainen, jonka oli ollut
mentävä veljensä vihkiäisiin. Paasio puolestaan edusti kahvilassa
»toimeenpanevaa valiokuntaa».
Pöydillä oli höyryäviä kahvikannuja. Mutta tunnelma ei ollut lainkaan
niin hyvä kuin tavallisesti luokan kokouksissa. Pojat istuivat siellä
täällä vaiteliaina.
— No, mutta juokaa kahvia, pojat! huudahti Aarne. —Tehän olette vallan
surkean näköisiä. Tahdotteko lisää leivoksia?
Toiset vaikenivat, mutta Terä kiirehti vastaamaan:
— Kiitos vain. Eivät ne taitaisi haitaksi olla.
Aarne soitti. Nuori tarjoilijatar ilmestyi näkyviin.
— Tuo lisää leivoksia, Emmi. Mutta vain parhaita.
— Nätti likka, huomautti Terä, kun tyttö oli mennyt. — Minä alan jo
ymmärtää, miksi sinä, Jokamies, olet valinnut juuri tämän mörskän
hovikahvilaksesi.
Puhuteltu ei vastannut, kääntyi vain tuijottamaan ulos ikkunasta.
Ulkona satoi. Lumiräntää putoili hiljalleen taivaalta. Katu läpi
lumisateen kelmeästi loistavine lyhtyineen teki lohduttoman vaikutuksen.
Mielialakin oli lamassa. Luokan keskuudessa oli tänään ensi kertaa
pitkistä ajoista vakavasti riidelty. Kun Paasio oli esittänyt
»toimeenpanevan valiokunnan» ehdotuksen taistelun jatkamistavasta,
oli Linna, tulokas, ollut kyllin röyhkeä ilmoittaakseen pitävänsä
sitä erittäin sopimattomana. Se nyt ei olisi vielä merkinnyt mitään.
Mutta pahempaa oli, että Kataja ja Aava olivat heti asettuneet hänen
puolelleen, ja siten oli asia joutunut äänestyksen alaiseksi. Kun
Aarne toimi puheenjohtajana, jäi ratkaisu riippumaan hänestä, äänet
jakautuivat näet tasan. Ja hän ratkaisi »toimeenpanevan valiokunnan»
hyväksi. Siten oli luokan päätökseksi tullut, että tänä iltana oli
ryhdyttävä uuteen hyökkäykseen Puutiaista vastaan.
Aarne oli yrittänyt lepyttää vastapuolen mieliä kutsumalla koko luokan
vieraakseen kahvikesteihin tänne. Samalla olisi heillä mainio tilaisuus
seurata läheltä tapahtumien kulkua, niiden näyttämöksi oli näet tällä
kertaa valittu vinottain vastapäätä oleva lehtori Puutisen talo. Paljon
hän ei kuitenkaan ollut sillä voittanut. Kataja oli pysynyt yhtä
loukkautuneena, Aava hymyili yhtä ivallisesti, ja Linnan ilme oli yhtä
hämmästynyt.
Aarne oli tyytymätön. Tyytymätön kaikkeen. Ja ennenkaikkea tyytymätön
itseensä.
Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi oli asettunut »toimeenpanevan
valiokunnan» puolelle. Kujehan ei ollut varsin sukkela, vieläpä saattoi
hipoa sopivaisuuden ja sopimattomuuden rajaa, ellei mennyt sen ylikin
— siinä hän oli samaa mieltä Linnan kanssa. Mutta sittenkin... Kenties
hän olisi äänestänyt vallan toisin, jos hylkäysehdotuksen olisi tehnyt
joku muu, Aava tai Kataja tai Saarelainen tai Terä tai vaikkapa vain
Ojanen. Mutta Linna! Hän ei osannut selvittää, miksi tuon umpimielisen,
vain silloin tällöin riehahtavan Linnan pelkkä olemassaolo ärsytti
häntä jollakin tavalla. Lahjakas poikahan se tuntui olevan ja melko
hyvä toverikin. Mutta kuitenkin... Viimeksi tänään koulusta tultua
hän oli riidellyt Annikin kanssa Linnasta. Hän oli kieltänyt siskoaan
jatkamasta kävelyjään tuon tulokkaan kanssa.
— Miksi? oli Annikki tiukannut.
— Muuten vain. Minä en tahdo. Ole vaikka kenen muun toverini kanssa.
Vaikka Paasion tai Ojasen tai vaikkapa Terän...
Annikki oli lehahtanut punaiseksi.
— Tai vaikkapa yksi Heinämaan kolmesta heilasta — niin kai sinun
mielestäsi? oli hän ivannut.
— Vaikkapa vain. Ellet lopeta juoksuasi tuon tulokkaan kanssa, kerron
äidille.
Aarnea oli heti kaduttanut halpamainen uhkauksensa. Mutta Annikin
itsepäisyys yllytti häntä. Eikä hän ollut tahtonut alentua enää
peruuttamaan sanojaan, kun oli kerran tullut ne sanoneeksi.
— Kerro, kerro, oli Annikki huudahtanut, mutta mitään et siitä hyödy!
Minä olen jo kertonut äidille.
Sisaren ääni oli ollut niin härnäävä, että Aarne oli menettänyt
viimeisenkin hivenen hillitsemiskykyään ja vastannut kiivaasti:
— Jos lienet kertonut, niin aina tuota jotakin löytänen lisää
kerrottavaa!
Annikki oli jäänyt tuijottamaan veljeensä ällistyneenä.
— Tuoko on nyt sitten sitä sinun ylistämääsi seitsemäsluokkalaisten
toverihenkeä? oli hän sitten kysynyt.
— Toverihenkeä? Tulokas hän on, tuo sinun kavaljeerisi. Tulokas
seitsemännen luokan keskuudessa! Ei mikään toveri!
Ja niin he olivat eronneet.
Istuessaan siinä pimeälle kadulle tuijottaen Aarne katui sydämestään
koko sananvaihtoa ja olisi ollut valmis antamaan paljonkin, jos olisi
saanut sanansa takaisin. Tuolla seläntakana se nyt istui, tuo tulokas,
silmissään yhä sama kysyvä katse, joka oli koko päivän kiusannut
häntä, Aarnea, kenties vieläkin enemmän kuin Aavan ja Katajan selvät
paheksunnan osoitukset. Mikseivät nuo pojatkin nyt sitten saattaneet
olla vähemmän tarkkoja niiden keinojen valintaan nähden, joilla
taistelua Puutiaista vastaan jatkettiin?
Sen minä vain sanon, puhkesi Honka äkisti pauhaa maan, että hölmöjä
te olette, kaverit, kun mökötätte siinä kuin mitkä vanhat lehmät.
Tsiikatkaas nyt esimerkiksi tota Katajaa. Huh!
— No, sanos muuta, yhtyi Paasio. — Tahtoo tässä vallan vetää naaman
pleekiksi, kun vain vilkaisee Yrjänän mustaan muotoon. Sanokaas, pojat,
mitä hän eniten muistuttaa tolla päällä ollessaan.
— Sananmukaisesti »Siveellistä selkärankaamme», jota on satutettu,
esitti Heinämaa.
— Roskaa! torjui Paasio. — Minun mieleeni hän johtaa ilmielävänä
Kortti-Jaskan. Etkö saattaisi edes olla kampaamatta peenaa keskelle
kalloasi, Yrjänä? Ja heitä hiivattiin se fimtsikan tukkarasva! Sääli
nyt sen verran täiparkojasi. Saattavat taittaa koipensa liukkaalla
jäällä. Emmekä mekään tässä vielä ole kyllin kypsiä papin puheita
tarvitaksemme.
— Eivät nekään taitaisi olla meille tarpeettomia, virkahti Linna
yksinäisen pöytänsä äärestä.
— Kas, kas, tulokasta, riehahti Terä. — Aamupäivän menestys on kai
noussut päähäsi. Senkin eripuran kylväjä!
Olavi Linna silmäsi puhujaa kylmän arvostelevasti. Kirpeä letkaus pyöri
hänen huulillaan, mutta sitten hän tyytyi sävyisästi huomauttamaan:
— Jokainen toimii ymmärryksensä ja muutamat vielä vakaumuksensakin
mukaan.
Pojat höristivät korviaan. Tuo tulokas valmisti heille yhä useammin
pieniä yllätyksiä. Hän ei loppujen lopuksi tainnut ollakaan se tyhmä
nahjus, joksi he olivat häntä ensi silmäyksellä luulleet. Hänessä oli
kieltämättä annos pippuriakin.
— Vakaumuksensa? matki Terä. — Hören sie Kameraden? Hän höpisee
vakaumuksestaan. E-hei, hyvä mies, parasta on, ettet rupea ratsastamaan
Katajan aasilla. Viisainta on sitäpaitsi, että tuollainen tulokas pitää
tyhmät vakaumuksensa yksin omaa tyhmää itseään varten.
Mutta nyt puuttui Kataja puheeseen:
— Anna sinä, Terä, Linnan olla rauhassa. Hänen vakaumuksensa ovat joka
tapauksessa sellaisia, että sinun kannattaisi katsoa, eiköhän niissä
mahtaisi olla jotakin sinullekin sopivaa. Ja kun tässä kerran on
tullut vakaumuksista puhe, niin katson velvollisuudekseni vielä kerran
vakavasti huomauttaa minun vakaumukseni olevan, ettei meidän pitäisi
jatkaa tällä tavalla taistelua lehtori Puutista vastaan.
— Aamen! hihkaisi Paasio, kun Kataja lopetti. — Aamen loppis,
Körtti-Jaska, mee omaan koppiis!
Sitten hän kääntyi kiukkuisena Aavaan:
— Mitäs siinä griinaat? Et sinä niin vietävän kaunis muutenkaan ole,
senkin irvileuka!
Keskustelu oli saamassa vaarallisen käänteen. Aarne katsoi parhaaksi
puuttua siihen, ennenkuin olisi myöhäistä pelastaa tilannetta.
— Antakaa tuon olla, pojat! Toverit, me emme saa jatkaa tällä tavoin!
Muuten on pian koko toveripiirimme hajalla. On valitettavaa, että
tämä lukukausi on alkanut näin onnettomin entein. Mutta nyt on meidän
pidettävä huolta, ettemme jatka samalla tavalla. Itsehillintää ja
oikeaa toverihenkeä vaaditaan meiltä jokaiselta, jos mielimme säilyttää
seitsemännen luokan yksimielisyyden, joka on meidän voimamme, meidän
ainoa mahtimme. Aiommeko me sen nyt hävittää yhtämittaisin riitelyn ja
turhin kinastuksin?
— Sanos muuta, tarttui Aava puheeseen. — Mutta älä sitten anna
puoluelaistesi tuossa reuhata.
— Älä viitsi jatkaa, Aava, ja heittäkää te toisetkin nurjamielisyys
nurkkaan! huudahti Aarne. — Olkaa mitä mieltä hyvänsä tämäniltaisesta
yrityksestämme, mutta muistakaa, että se on luokan hyväksymä. Ja
luokan päätöksiin on aina ennenkin täytynyt meistä jokaisen yksityisen
alistua. Olisi ikävää, jos asia menisi niin pitkälle, että luokan olisi
pakko yhteydestään erottaa se, jota saamme kiittää kaikista näistä
riitaisuuksista.
Mutta se oli jo liikaa Aavalle. Hän hypähti pystyyn säihkyvin silmin.
— Ei mutta! huusi hän. — Niinkö pitkälle on jo tultu? Me emme ole
kieltäytyneet alistumasta luokan päätökseen — mitä sinä sitten
enää siitä laulat? Meidän pitäisi kai luopua arvostelemastakin
suunnitelmianne. Mitä muuta mahtava enemmistö meiltä kenties vielä
vaatii antaakseen meidän olla rauhassa? Kai meidän pitää hurratakin
neronleimauksellenne saavuttaaksemme uudelleen kansalaisoikeutemme?
Vai? Tai jos luokkaa haluttaa päästä eroon vastaanhangoittelevista,
niin ei minulla puolestani ole lähtöä vastaan.
Hän aikoi myöskin täyttää uhkauksensa, mutta Aarne asettui oven eteen.
— Ei, hyvä veli, sinä et lähde minnekään, sanoi hän.
— Sinä ymmärsit minut väärin. Alusta loppuun saakka. Sitäpaitsi en minä
tarkoittanut sinua. Sinähän olet ollut yksi meistä alusta alkaen.
Linna oli kalvennut. Viittaus oli siksi selvä, ettei hän voinut olla
ymmärtämättä, ketä Aarne tarkoitti.
— Minun tähteni ei luokan tosiaan tarvitse ryhtyä pakkokeinoihin,
hymähti hän katkerasti, työnsi syrjään Aavan pidättävän käden ja jätti
huoneen.
Jos mieliala oli jo ennen ollut raskas, kävi se nyt kerrassaan
painostavaksi. Aavan ja Katajan kasvot ilmaisivat kyllin selvästi, mitä
he arvelivat Linnan karkoituksesta. Toisetkin näyttivät tuumivilta ja
pysyttelivät äänettöminä. Useimmista tuntui kuin olisi tulokas jättänyt
tyhjän paikan jälkeensä.
— Nyt sinä menettelit omavaltaisesti, virkahti Kataja Aarnelle. —
En usko monenkaan hyväksyvän Linnan karkoitusta. Saat sen kuitenkin
ennenpitkää peruuttaa.
Aarne ei vastannut mitään. Huoneeseen tuli hiljaista. Äänettömyyden
keskeytti vihdoin Paasion huudahdus:
— No nyt, kaverit, näytelmä alkaa!
Valot sammutettiin, ja pojat keräytyivät ikkunain ääreen koettaen
terästää silmiään nähdäkseen yli kadun.
Ulkona oli jo aivan pimeää, kello kävi yhtätoista. Räntäsade jatkui,
niin että oli melkoisen vaikeaa erottaa, mitä kadun toisella puolella
tapahtui. Juuri sillä kohdalla palava kaasulyhty auttoi kuitenkin
näkemään lehtori Puutisen talon ulko-oven ja lähimmän ympäristön.
Katua pitkin läheni nopeaa vauhtia halkoreki. Se olisi tähän
tavattomaan aikaan muutenkin herättänyt huomiota, mutta lisäksi
hevonen ei kulkenut käymäjalkaa ajurin astellessa sivulla, vaan ajaja
istui kuorman päällä hoputtaen hevosta yhtä mittaa ravaamaan. Lehtori
Puutisen talon kohdalla reki pysähtyi, ja hetkistä myöhemmin oli ajuri
soittamassa ovikelloa.
Hän sai kauan rimputtaa, ennenkuin ulko-ovi avautui ja kynnykselle
ilmestyi lehtori Puutinen.
— Mitä vietävää te haluatte? tiuskasi hän.
— Tuota... mitäkö haluan... tuota? ihmetteli ajuri.
— Tehän se olette... tuota... halunnut, tiemmä.
— Minä? Halunnut? Mitä minä olen muka halunnut?
— Niinpä kai... klapeja... tiemmä, vastasi ukko viitaten kuormaan. —
Klapeja... tuota... ja vielä tällaiseen aikaan...
— Klapeja? Oletko hullu, ukko. Minäkö tilannut klapeja? Sen sinä
valehtelet! Laita luusi täältä ja pian!
— Vai valehtelen... tuota... sen herra... tuota... itse valehtelee. Te
olette... tiemmä... lahtari Puu----, Puu — —?
— Lehtori Puutinen, oikaisi lehtori kiukkuisesti, minä olen lehtori
Puutinen!
— Jaa... tuota... niin oikeen. Mistäs herra arvas? myönteli ukko.
— Tuota... herra itse soitti... tuota... soitti ja tilas kuorman.
Sanoitte... tuota... tulleenne just kotiin... tuota... mistäs se nyt
olikaan? Ulkomailta se vain oli. Pimeään... tuota... pimeään ja kylmään
taloonne. Muuten ei olis... tuota... meiltä lähetettykään, tiemmä.
Eikös herra muista?
— En, en muista! räjähti lehtori Puutinen. — En muista enkä ole
tilannut enkä ole palannut mistään ulkomailta enkä siedä, että
tuollainen lurjus tulee keskellä yötä häiritsemään kotirauhaani! Ja nyt
laittaudu matkoihisi, senkin vietävä, muuten annan sinut poliisille!
— Vai poliisille? riehahti ukko niin kiivaasti, että parissa
naapuritalossa availtiin ikkunoita. — Tuota... poliisille minut?
Kyllä... tuota... te olette hävytön ihminen... Narrata... tuota...
ensin ihmisiä... tuota... tähän aikaan liikkeelle ja olla... tuota...
sitten vielä hävytön. Vai minut... tuota... poliisille? Teidät
tässä... tuota... pitäisi poliisille jättää, tiemmä! pauhasi ajuri
vielä kuormalle kiivetessään. — Te... tuota... te lahtari Puu--------,
Puu--------!
Piiska vingahti, ja halkokuorma lähti äkisti liikkeelle.
— Lehtori Puutinen! karjui lehtori vielä ukon jälkeen ja kiskaisi
sitten ovensa kiinni niin kiukkuisesti, että ikkunat helisivät.
Pojat olivat nauraen seuranneet tapahtumaa. Kun kuorma oli kadonnut
näkyvistä, sytytettiin valot jälleen.
— Paukka, miten ihmeessä te saitte tuon miehen liikkeelle tähän aikaan?
tiedusteli Rimpi.
— Jaa, hiivatin vaikealta se alussa näyttikin, selitti Paasio
mahtipontisesti. — Mutta kun alku selvisi, kävi kaikki muu kuin tanssi
vain. Näettekös, tarvittiin vain, että Laurila puettiin rengin pukuun
ja hevonen otettiin hänen setänsä halkoliikkeestä.
— Laurila? Tahdotko väittää, että tuo ukko oli Juristimme? ällistyivät
pojat. Heidän oli ensi hetkessä vaikeaa käsittää sitä. Sellainen
mahdollisuus ei ollut pälkähtänyt heidän päähänsäkään.
— Juristi oli mainio! innostui Rimpi, kun ensimmäisestä hämmästyksestä
oli päästy.
— Ei lainkaan hullummin, tunnusti Aavakin.