Kun sitten määräpäivä tuli, odotti koko koulu jännityksellä kello
kolmea, jolloin kokeiden piti alkaa. »Nahat», alaluokkalaiset,
olivat kaikkein innostuneimpia. He nauttivat etukäteen siitä, että
saisivat nähdä kerran yläluokkalaistenkin suorittavan »pallikokeita».
Kahdeksasluokkalaiset yrittivät härnäillä ylimielisillä huomautuksilla.
Mutta päivän sankarit, seitsemännen luokan pojat, astelivat keskellä
tätä kaikkea rauhallisina, kuin eivät olisi lainkaan nähneet
pilkallisia silmäyksiä, ja hymyilivät vain salaperäistä hymyään. Se
pani toiset arvelemaan. Oliko noilla sittenkin mahdollisesti jotakin
yllättävää mielessä?
— Aiotteko mennä pallikokeisiin? kysyttiin.
Mutta kysyjät ällistyivät aika lailla, kun levollinen vastaus oli:
— Tietysti. Kuinkas muuten?
Kahdesta kolmeen oli seitsemännellä luokalla voimistelua, mutta pojat
olivat houkutelleet hyvänahkaisen lehtori Raikkaan antamaan heille
lupaa. Kymmentä minuuttia yli kolmen marssivat he sitten suljetuin
rivein läpi pihalle kertyneen suuren poikajoukon. Ensimmäisenä
kulki Aarne Salo, päässä ruskea karvalakki, jossa oli hopeanvärinen
kirjoitus »Maailmanparantaja N:o 1», kaulassa hyvin korkea kaulus
ja keisarinvihreä rusetti sekä käsissä valkoiset hansikkaat. Hänen
jäljessään tulivat toiset kolmimiehisissä riveissä samalla tavalla
puettuina paitsi, että ensimmäisellä rivillä oli turkinpunaiset
rusetit, toisella taivaansiniset, kolmannella munankeltaiset
ja neljännellä kirkkaan sinipunaiset; sitäpaitsi vaihteli
Maailmanparantaja-numero, viimeinen 13:s, oli Olavi Linnalla.
Suomenopettaja, lehtori Kari, vakava ja tuima herra, joka seisoi koulun
ovella lehtori Järven kanssa, astui kiukkuisena poikia vastaan.
— Mitä narrinpeliä tämä on? ärähti hän Salolle. — Miksi te olette
tuonnäköiset?
Aarne katsahti lehtori Järveen merkitsevästi vastatessaan:
— Emme tiedä, missä ohjessäännössä kiellettäisiin oppilaita
yhdistämästä viattomia värivaihteluja yksitoikkoiseen kouluelämään.
Ja pojat marssivat edelleen.
Lehtori Puutinen hätkähti ensin nähdessään pojat. Maailmanparantajat
— hm, vai oli siitä jo tullut koko luokan nimi. Se oli tietysti
tarkoitettu ärsyttämään häntä. Samaten nuo hirvittävän väriset rusetit.
Mutta parasta oli suhtautua niihin rauhallisesti. Hänhän se joka
tapauksessa nyt oli tilanteen herra.
— On sangen ilahduttavaa nähdä, että osaatte antaa arvoa kirkkaille
väreille, huomautti hän pilkallisesti. — Väriloisto — sitä onkin
meidän harmaassa maassamme aivan liian vähän. Mutta asettukaa nyt
paikoillenne. Pituusjärjestyksessä.
Pojat alkoivat järjestäytyä hiljaisina. Lehtori Puutinen kävi sillä
välin hakemassa pinkan pahvinpalasia, joihin kuhunkin oli liimattu
»Biologian alkeista» leikattuja kuvia ja kuvanosia. Tyytyväisesti
myhäillen hän tarkasti päällimmäistä, johon oli kiinnitetty sivulla
113 olevan alemman kuvan toinen puoli. Mahtaisivatkohan pojat muistaa,
että se kuvasi muniaan selässä kantavaa vesiludetta? Tuskin. Ja monet
muut olivat vielä kovempia pähkinöitä. No, kunhan hän nyt saa näillä
kokeilla poikien vastustushalun murretuksi, niin sitten voidaan
harkita, mitä helpotuksia heille saattoi antaa.
Pojat tuijottivat eteensä lattiaan. Heidän huoleton mielialansa oli
uhkaavasti laskenut. Eikö mitään tapahtuisikaan? Oliko Aarnen yritys
siis epäonnistunut? Eikö kokeista vapauduttaisikaan? Ja niitä varten
kun ei oltu lainkaan valmistauduttu!
Katselijat tirkistelivät lasiovien lävitse. Tulisiko jotakin
tapahtumaan? Seitsemännen luokan kouluuntulo oli viitannut siihen.
Siksipä tarkasteluinkin poikia nyt pettynein toivein, kun he seisoa
toljottivat tylsinä palliensa ääressä. Pari pikku poikaa käytti
odotusaikaa hyväkseen lyödäkseen vetoa siitä, »brakaaks kaapin raput
Toivottomantylsän alla vai eiks ne brakaa».
— Kataja tulee jakamaan laatat, komensi lehtori Puutinen. — Yksi
kullekin pallille.
Pojat huokasivat raskaasti. Viimeinenkin toivo häipyi heidän
mielestään. Lehtori Puutinen kiipesi jo äärimmäisen kaapin päälle, joka
oli hänen vakinainen vartiopaikkansa näissä tilaisuuksissa ja jolle
ei senvuoksi pallia milloinkaan asetettu, ja veti esille kellonsa ja
poliisipillinsä.
Kirottua! Pojat silmäsivät Aarneen katkerasti. Hän oli kuin olikin siis
epäonnistunut.
Mutta sitä mukaa kuin Kataja yksivakaisena kulki rivejä pitkin laskien
kullekin pallille pahvilaatan, häipyi katkeruus silmänräpäyksessä
poikien mielestä, ja rajaton ihailu tuli sijaan.
Mitä hullua tämä oli? _Tätä se siis oli?_ Ei, mutta se vasta oli
temppu! Oikea mestaritemppu! Miten ihmeessä se oli mahdollista?
Pojat olivat purskahtaa raikuvaan nauruun, oikein riemu-ulvontaan.
Mutta he pakottautuivat vakaviksi, olivathan he luvanneet sen Aarnelle.
»Te ette saa ruveta nauramaan, tapahtukoon mitä tahansa», oli hän
sanonut. Ja pojat olivat luvanneet. Nauramaan — ei, siihen he eivät
ainakaan hairahtuisi, sen he saattoivat rauhallisella mielellä luvata.
Mistä he olivat saattaneet tietää, että tällaista oli tulossa? Mutta
lupaus oli lupaus, ja se oli pidettävä.
Vain ensimmäisen rivin ensimmäisen miehen, Hongan, ei tarvinnut
näytellä huolestunutta. Hän _oli_ huolestunut. Hän tuijotti eteensä
pallilla olevaan kuvaan, tuijotti synkkänä ja hellittämättä. Mistäpä
hän olisi tiennyt, että tuossa nyt oli se muniaan selässä kantava
vesilude?
— Voin panna pantiksi vaikka ikuisen autuuteni, etten ole tuota
rumilasta milloinkaan ennen nähnyt, mutisi hän itsekseen. — Se on kai
leikattu jostakin muusta kirjasta, sillä olenhan minä sentään ennen
maailmassa kerran pluggannut läpi tuenkin saaplarin knigan. Kuinkahan
olisi, jos sanoisin sitä puutiaiseksi? He-heh. Yhtä hyvä nimityshän se
on kuin jokin toinenkin.
Ja hän kirjoitti myös »Puutiainen», vakavana ja juhlallisena, kuten
hetki hänen mielestään vaati.
Samassa kajahti lehtori Puutisen vihellys. Rivit alkoivat liikkua
hitaasti taaksepäin.. Honka vetäytyi vastahakoisesti pallin N:o 2
kohdalle. Mutta tuskin hän oli vilkaissut sillä olevaan kuvaan, kun
häneltä jo pääsi iloinen huudahdus:
— Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin!
Ja hän purskahti raikuvaan nauruun. Yllätys oli niin odottamaton, ettei
hän voinut hillitä itseään, vaan hohotti hurjasti kuin mielipuoli.
Lehtori Puutinen oli kalvennut. Tapahtuisiko sittenkin jotakin, joka
tuhoaisi kaiken? Vai oliko tämä poikien puolelta vain yritys hämmentää
kokeiden kulkua?
— Hiljaa! karjaisi hän. — Mitä Hongalla on sanomista?
Honka sai vaivoin naurunsa pidätetyksi.
— Ei paljon mitään, vastasi hän.
Jälleen kajahti merkkivihellys, ja jälleen huojuivat rivit taaksepäin.
— Ei mutta, tämä on vielä parempi! huudahti Honka purskahtaen uudelleen
nauruun. Hän oli kerta kaikkiaan joutunut sellaiseen mielentilaan,
ettei voinut hillitä itseään.
Nyt eivät toisetkaan enää jaksaneet pysyä rauhallisina, vaan yhtyivät
nauruun. Koko käytävä oli yhtenä naurumerenä.
Lasiovien taa oli kokoutunut yhä enemmän poikia; olipa joukossa useita
opettajiakin. He olivat haljeta uteliaisuudesta. Mitä oli tapahtunut?
Eiväthän he olleet nähneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mikä
nauratti Honkaa ja noita toisia? Mitä tarkoittivat Hongan sanat: »Ei
mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin» ja »Ei mutta,
tämä on vielä parempi»?
Lehtori Puutinen ryntäsi alas kaappinsa päältä niin nopeasti kuin
suinkin voi. Hän suorastaan pyöri portaita pitkin. Ja sitten Hongan luo.
— Onko Honka tullut hulluksi? Häh!
Mutta poika viittasi vain vastaukseksi pallille.
Lehtori silmäsi välinpitämättömästi pahvinpalaa, mutta samassa hän
valahti aivan kalpeaksi, ja tuskan hiki kihosi otsalle.
Hirveätä! Miten tässä maailmassa? Miten tämä oli mahdollista?
Hän otti laatan käteensä nähdäkseen paremmin. Niin, kyllä se oli niin.
Siinä istui hän toisen vaimonsa kanssa jakkaralla fiikuksen alla.
Raivoissaan hän heitti laatan lattialle.
Oliko tämä onneton erehdys vai mitä?
Hän ryntäsi toisen pallin luo. Sama juttu! Siinä oli kuva hänestä
nykyisen vaimonsa kanssa loikomassa ruohikossa.
Lehtori Puutisen ohimosuonet tykyttivät hurjasti. Päässä tuntui
kaikki pyörivän yhtenä ainoana sekasotkuna. Yksi selvä ajatus välähti
hänen mieleensä: hän oli kärsinyt tappion. Oli kuin olikin. Ja vielä
tällaisen tappion!
Sanaa sanomatta hän asteli rivejä pitkin kiinnittämättä huomiota
poikien voitonriemuisiin katseihin.
Vain ensimmäisellä pallilla oli hänen »Biologian alkeista» leikkaamansa
kuva. Muut kaikki olivat amatöörivalokuvia tai valokuvanosia hänestä
eri tilaisuuksissa, kaikki jo kauan sitten otettuja. Toiset kokokuvia,
toiset vain jalkoja tai syleileviä käsivarsia. Toiset taas eri kuvista
yhteen, sommittelemalla saatuja mielettömiä kohtauksia.
Mutta — miten ihmeessä...?
Lehtori Puutinen heräsi ajatuksistaan, kun ovelta kajahti lehtori
Järven täyteläinen ääni:
— Mitä komediaa täällä näytellään?
Ah niin, pallikokeet! Tappio! Pojat!
Kohdatessaan poikien riemuitsevia ja ilkkuvia silmäyksiä hän ymmärsi:
tämänkin hävyttömän tempun takana olivat nuo rakkarit. Taaskin ja aina
vain he!
— Menkää luokkaanne odottamaan rehtoria ja minua! ärähti hän raivosta
tulipunaisena. Tätä saisivat pojat katua! Tästä tällaisesta täytyi
tulla loppu!
Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Nauraen ja hurraten he ryntäsivät
ylös portaita.
Se oli temppu! Oikea taikatemppu, joka kannatti nähdä ja elää mukana.
Tulkoon nyt perästäpäin mitä hyvänsä, sen saattoi ottaa iloisin mielin
vastaan!
Voitto, voitto!
Kun he olivat tulleet luokkahuoneeseen, sulki Aava oven perässään ja
sanoi lyhyesti:
— Olemme voittaneet. Se riittää meille. Ei yhtään kysymystä nyt. Tulkaa
illalla kahdeksalta meille, jok'ainoa. Aarne selittää silloin kaiken.
Nyt odotamme ääneti, mitä tuleman pitää. Ei sanaakaan. Verstanden?
Pojat nyökkäsivät ja istuutuivat paikoilleen. Kiihtyneet mielet
rauhoittuivat vähitellen. Vain silloin tällöin levisi jonkun kasvoille
myhäily, jonka muisto äskeisestä houkutteli esille.
Olavi Linna istui paikoillaan tarkaten sivullaan istuvaa Aarne Saloa,
päivän sankaria. Tämä oli painanut nyrkit ohimoilleen ja tuijotti
eteensä. Millainen poika! Olavi tunsi luokan Jokamies-ihailun tarttuvan
itseensä. Siinä oli poika, jonka pelkästä toveruudesta kannatti
ylpeillä! Hän, tulokas, oli yhtä vakuutettu kuin kaikki toverinsakin
heidän taistelunsa oikeutuksesta. Olihan noiden »pallikokeiden»
tarkoitus ilmeisesti ollut heidän nöyryyttämisensä. Ja nöyrtyä — jo
sitä ajatusta vastaan nousi hänen sydämensä kapinaan. Kaikkea muuta
ehkä, mutta ei nöyrtyä!
Siksi oli hänestä Aarne Salo päivän sankari.
Kului runsas puolituntinen — pitkä kuin iäisyys — ennenkuin ovi aukeni.
Tulijoita oli neljä: rehtori Kuusinen sekä lehtorit Järvi, Kari ja
Puutinen.
Rehtorin ilme oli harvinaisen vakava, melkein ankara, kun hän aloitti:
— Varoituksestani huolimatta olette te siis antautuneet
vallattomuuksiin. Se surettaa minua.
Pojat istuivat jäykkinä. Eiväthän he olleet tahtoneet pahoittaa hyvän
rehtorinsa mieltä. Mutta eikö rehtorikin puolestaan olisi voinut
ymmärtää, että kaikki oli tähdätty Puutiaista vastaan ja oli vain hänen
sekä luokan välistä yksityistä kamppailua?
— Pankaa ne lakit päähänne, käski rehtori.
Pojat tottelivat. Ja siinä he sitten istuivat, nuo
»maailmanparantajat», kaikessa väriloistossaan. Rehtori katsoi heitä,
toista toisensa jälkeen.
— Luuletteko te näyttävänne nyt miehekkäiltä? tiedusti hän. Sitten hän
lisäsi hermostuneesti: — Narrin puku tuo on. Sopisi kenties sirkukseen,
mutta ei kouluun. Ei tällä asteella saisi enää tapahtua tällaista.
Aava oli noussut seisomaan lakki kädessä.
— Jaha, Aavako on taas luokan asianajaja? No, mitä sinulla on
sanottavana puolustukseksenne? kysyi rehtori hieman ivallisella äänellä.
— Minä en aio puolustautua, vastasi Aava. — Minä pyydän selittää.
— Selittää! kivahti lehtori Puutinen menettäen malttinsa.
Mutta rehtori viittasi suuttuneen opettajan vaikenemaan.
— No, ala, kääntyi hän sitten Aavaan.
— Me emme ole esiytyneet tässä puvussa koulussa muulloin kuin
äskeisissä »kokeissa», selitti Aava. — Niihin emme epäilleet tulla
siinä, koska se mielestämme sopi noiden »kokeiden» kanssa yhteen.
Lakkiimme on kirjoitettu »Maailmanparantajat». Se on se nimitys,
jolla lehtori Puutinen on suvainnut mainita meitä koulun ulkopuolella
oleville henkilöille. ‒ ‒ Te sanoitte, herra rehtori, että yllämme on
narrinpuku, joka ei sovi kouluun. Siinä me kaikki olemme samaa mieltä
kanssanne. Mutta me tulimmekin siinä narrinpeliin, joka ei liioin sovi
kouluun.
Järvi ja Kari vaihtoivat keskenään merkitsevän silmäyksen. Lehtori
Puutinen oli jälleen kuohahtanut, mutta rehtorin katse pakotti hänet
vaikenemaan.
— Sinä käytät rohkeita käänteitä, Aava, sanoi rehtori. — Luulen sinun
tällä kertaa erehtyvän asemanne suhteen. Te ette tällä hetkellä ole
tuomareita, vaan syytettyjä.
Istu.
Aava istuutui kohauttaen olkapäitä.
— No, ja mitä teillä on sanottavana tästä kokoelmasta? kysäisi rehtori
viitaten pöydälle asettamaansa pahvilaattapinkkaan. — On ehkä varminta,
että Kataja, jolla ei ole niin paljon retoorisia lahjoja, vastaa tällä
kertaa luokan puolesta.
Kataja nousi kalpeana.
— Ei mitään, vastasi hän. — Tsiikaa böndiä, kuiskasi Paasio. — Sano, et
ne oli kivoja.
Rehtori rypisti otsaansa.
— Mitä Paasiolla on sanomista? tiukkasi hän.
— Minä tuumasin vain, että minusta ne olivat kivoja, vastasi Paasio. —
Ja niin minä luulen jokaisen meinaavan, joka on ne nähnyt.
Lehtori Puutinen lehahti tummanpunaiseksi. Pojat eivät voineet olla
hymyilemättä. Järven ja Karinkin kasvoilla näkyi jotakin hymyn
tapaista. Vain rehtori säilytti horjumattoman tyyneytensä. Hän viittasi
Paasiota istumaan käskevällä kädenliikkeellä, niinkuin hänellä oli
tapana tehdä, kun jokin lause ei hänen mielestään ansainnut vastausta.
Sitten hän kääntyi uudelleen Katajan puoleen:
— Tahdotko sinä siis väittää, ettet tiedä, miten tämä pinkka tuli
jaetuksi oikean asemesta?
— Kyllä, vastasi Kataja lujasti.
— Ajattelehan hiukan tarkemmin, kehoitti rehtori. — Lehtori Puutinen
tarkasti luonnontieteellisessä salissa koepinkan kolmen tienoissa.
Hän toi sen neljännestä yli kolmen sinun käsiisi ja on vakuutettu,
ettei sillä välin kukaan ole voinut pujahtaa hänen ohitseen
luonnontieteelliseen saliin, jossa pinkka oli. Mutta kun sinä jaoit
tovereillesi koelaatat, olivat ne vääriä. Miten sinä selität sen?
— Minä en tiedä, miten se on mahdollista, vastasi Kataja
kalmankalpeana. — Minä jaoin sen pinkan, jonka lehtori Puutinen minulle
antoi. Valehteleminen ei ole minun vakaumukseni mukaista. Mutta ellei
minua uskota, niin...
— No, no, rauhoitti rehtori, en minä tahdo epäillä sinun sanojasi.
Minähän vain kysyn. Lehtori Puutinenkin on sitä mieltä, ettet sinä ole
syyllinen. Hän sanoo seuranneensa sinua tarkoin, kun jaoit laatat.
Mutta silloin on sen täytynyt olla joku tovereistasi.
Kataja pudisti innokkaasti päätään.
— Ei, sanoi hän. — Me voimme näyttää toteen, että olimme kaikki
yhdessä kello kahdesta alkaen. Kymmentä yli kolmen olimme koko luokka
pihamaalla, sen voi koko koulu todistaa, ja neljännestä yli olimme
luonnontieteellisen osaston käytävässä eikä ainoakaan meistä senjälkeen
poistunut lehtori Puutisen näkyvistä, ennenkuin hän itse käski meidän
tulla tänne.
— Mutta, väitti rehtori, kun luonnontieteelliseen saliin ei ole
tunkeuduttu myöskään ikkunoista, niin miten on tämä vaihto ollut
mahdollinen?
Katajan ainoa vastaus oli pään pudistus. Mistäpä hän tiesi?
Rehtori ryhtyi neuvottelemaan toisten opettajien kanssa.
Sitten hän jälleen kääntyi luokkaan sanoen:
— Katsoen siihen vallattomuuteen, johon luokka on tehnyt itsensä
syypääksi, saa jokainen teistä tunnin jälki-istuntoa. Tämä on vain
varoitus, joka toivottavasti saa teidät ymmärtämään asemaanne
oikeammin. Saatte mennä.
Pojat lähtivät kiirettä pitämättä.
Pihalla oli puoli koulua odottamassa.
— Stikkaskos Puutiainen muikkarin? utelivat kuudesluokkalaiset, kun nuo
kolmetoista marssivat ohi — tällä kertaa vailla »univormua».
— Stikkashan se houna, vastasi Honka ohimennen. Lehtorit Järvi ja Kari
lähtivät yhdessä koulusta.
— Usko pois, sanoi Järvi katsellessaan edellä hiljaisina kulkevia
seitseniäsluokkalaisia, kyllä noilta munkeilta pääsee hörönauru, kun he
pääsevät suojaavan nurkan taa.
— Voi olla.
— Mitä sinä arvelet tästä kaikesta? tiedusteli Järvi.
Lehtori Kari hymyili läpikuultavaa hymyään eli — kuten pojilla oli
tapana sanoa — hymyä ryppyjen alla.
— Taitavasti järjestetty, kieltämättä. Ja nolo juttu Puutiselle.
Järvi nauroi.
— Niin, ajattelehan, sanoi hän. — Siellä oli joukossa sellaisiakin
kuvia, jotka saivat rehtorin rypistämään paheksuvasti otsaansa.
Puutinen yritti kyllä selittää, ettei noita kohtauksia milloinkaan
ollut tapahtunut ja että kuvat olivat vain taitavia kopiopetoksia.
Mutta ei ollut vaikea nähdä, ettei rehtori tullut vakuutetuksi. Mitä
itse kujeeseen tulee, olivat seitsemäsluokkalaiset tietysti sen takana,
vaikka heidän onkin onnistunut lakaista jälkensä näkymättömiin.
Uskalias temppu se oli. Mutta — näin meidän kesken sanottuna — ei
lainkaan hullumpi karrikatyyri noista järjettömistä paloiteltujen
kuvien tuntemiskokeista. Ja kun vain ajattelen, että Puutinen itse
juhlallisin ilmein toi juuri tuon kuvakokoelman poikien tutkittavaksi,
en voi olla nauramatta.
Lehtori Karikin hymähti. Hetken aikaa ääneti käveltyään virkahti hän:
— Niin, nokkelia poikia, nuo seitsemäsluokkalaiset, kieltämättä.
Mutta ajattelehan, mitä he saisivatkaan aikaan, jos he käyttäisivät
johonkin vakavaan tuon nokkeluuden ja innon, jonka he nyt tuhlaavat
vallattomuuksiin.
Luokka oli kokoutunut Aavan huoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua.
Mutta se ei suinkaan häirinnyt suurenmoista mielialaa. Pöydällä oli
sitäpaitsi joukko pulloja ja laseja, joiden avulla sopi koroittaa
tunnelmaa, jos se pyrki alenemaan.
Päivän tapahtumat oli käyty yksityiskohtaisesti lävitse. Kuvia myöten.
Hurrattu voiton kunniaksi. Hurrattu Aarnelle, voittajalle. Hurrattu
Aavalle, puhujalle.
Kun tunnelma oli saavuttanut huippukohtansa, latasi Laurila toisten
seuratessa esimerkkiä piippunsa ja sanoi sitten:
— No, Aarne, salat julki!
Puhuteltu nyökkäsi myöntäen, mutta epäröi kuitenkin vielä, ennenkuin
alkoi:
— Oikeastaan minua kaduttaa, että olin niin perusteellinen. Vähemmänkin
järeä tykistö olisi riittänyt. Nyt tuli lehtori-parkaa kolhittua vähän
liiemmältikin.
— Ei me olla sinun rippi-isiäsi, ärähti Paasio. — Niin että älä
näyttele katumusta. Hyvin se oli tehty. Juuri tarpeeksi, mutta ei
liikaakaan. Anna tulla!
— Asia on yksinkertainen, aloitti Aarne. — Siellä voimistelusalin
pukuhuoneessa pälkähti päähäni, että koepinkka olisi kähvellettävä
tai vaihdettava toiseen. Kysymys oli vain sen järjestämisestä. Oli
ainoastaan yksi tie: ikkuna. Mutta ei luonnontieteellisten salien
ikkunoista mikään, sillä silloin se olisi tullut ilmi. Siis tyhjän
huoneen ikkuna oli ainoa mahdollinen. Sitähän oli ajateltu toverikunnan
kirjastohuoneeksi. Siitä tein asian ja sain vahtimestarilta puoleksi
tunniksi koko sen puolen avainnipun. Irroitin huoneessa nopeasti
liimapaperit ikkunasta, mutta niin ettei sitä helposti erota, ja avasin
haat. Sitten painoin huoneesta luonnontieteelliselle puolelle vievän
oven avaimesta jäljennöksen vahaan, jonka mukaan saatoin teettää oman
avaimen. Niin oli se puoli neljännestunnissa valmis.
— Mainiosti ajateltu, innostui Rimpi. — Mutta milloin pinkkojen vaihto
tapahtui?
— Heti kolmen jälkeen, kun me olimme tulleet käytävään. Vaihtaja oli
valmiina huoneessa ja jäi sinne myöskin, kunnes kaikki äänet olivat
koulurakennuksessa vaienneet.
— Ei hullummin, kiitti Aava. — Mutta entäs tuo salaperäinen vaihtaja?
— Se oli muuan tyttö, vastasi Aarne vältellen.
— Tyttö!
Pojat tuijottivat Aarneen ällistyneinä.
— Niin, eräs tyttö vain, jota teistä ei ainoakaan tunne.
— Vahinko, huomautti Terä. — Mutta pojat, olkaamme gentlemanneja: sen
tytön malja!
Kolmetoista lasia tyhjeni.
— No, entäs ne mukavat kuvat? tiedusteli Ojanen.
— Jaa, pojat, niissä se suurin vaiva olikin, vastasi Aarne. — Tulin
pian siihen tulokseen, ettei pelkkä kähveltäminen ollut kylliksi. Oli
hankittava toisia samanlaisia pahvilaattoja sijaan. Viidesluokkalaiset
ovat valmistaneet alkuperäiset. Heiltä sain noin vain ohimennen tietää
laattojen suuruuden ja pahvilajin. Itse kuvista huolehti muuan tätini,
jolle niitä oli vuosien kuluessa kertynyt. Hän oli kyllästynyt niihin,
ja minä tein hänelle palveluksen, vapautin hänet niistä. Päähäni
pälkähti järjestää meille aiottujen sijaan Puutiaiselle muistojen
pallikokeet, koko- ja osakuvineen. Kun kokoelmassa oli mielestäni
muutamia aukkoja, täydentelin niitä mielikuvitukseni ja kykyni mukaan.
Olen, näettekös, hieman harrastellut valokuvaustakin. Siinä koko juttu!
— Se onkin mainio juttu, innostui Olavi Linna. — Vaatimattomasti
kerrottu, mutta paras, mitä olen kuullut!
— Tsiikaa, tulokasta, mutisi Paasio puoliääneen. — Innostus siskoon
innostuttaa myöskin veljeen. Nuo iltakävelyt myllertävät miehen mieltä.
Mutta oikein se oli sanottu, tuo — kaikesta huolimatta.
— Tosiaan, Aarne, lausui Laurila, tällä kertaa sinä olet voittanut
itsesi. Vielä kerran, pojat, kolminkertainen eläköön-huuto Aarnelle,
johtajallemme, ja päälle kolminkertainen malja!
— Eläköön! Eläköön! Eläköön!