I.

— Kylläpä pojat odotuttavat itseään tänään, murahti Aarne Salo työntäen

huolimattomalla liikkeellä ohimoiltaan niille valahtaneet vaaleat

hiukset. — Luulisi melkein, että on jo kevät ja viimeinen istuntomme.

Pöydän toisella puolen istuva Toivo Terä, jolle hänen pyylevä

ulkomuotonsa oli hankkinut liikanimen »Toivottomantylsä», katsahti

toveriinsa kirjastaan, kun taas kolmas huoneessaolija, Yrjänä Kataja,

jatkoi levollisena lukemista. Hänestä näkyi sanomalehden takaa vain

jalat ja käsivarret, joten hän oli kuin toisessa maailmassa. Eikä häntä

paljon liikuttanutkaan, kokoutuiko luokka juhlimaan kevätlukukauden

alkua vähän ennemmin tai hiukan myöhemmin.

— Minusta, sanoi Terä hitaasti, ei sinulla, Aarne, pitäisi olla syytä

toivoa heidän pikaista tuloaan. Näes, se on niin, että mitä pikemmin he

tulevat, sen kauemmin he viipyvät ja sen pahempaa elämää pitävät.

— Sitä parempi, mitä kauemmin he meillä viihtyvät ja mitä hauskempaa

heillä on, torjui Aarne. — Kyllä meille ääntä mahtuu. Naapureita

ei ole, ja jos isä ja äiti arvelevat elämän käyvän heille liian

äänekkääksi, niin he lähtevät itse ulos. Jonnekin, teatteriin tai

oopperaan tai vierailuille. Meidän iloamme he eivät tahdo häiritä.

Terä ei vastannut heti mitään. Hän tarkasteli vain kirjoituspöytämaton

kuvioita, jotka loistivat sähkölampun valossa, vilkaisten silloin

tällöin solakkaan toveriinsa.

— Niin, virkahti hän sitten kostuttaen huuliaan kielellä, tiedänhän

minä sen. Hyvä on sinun osasi — kaikinpuolin. Mutta sen vain sanon,

että jos minulla olisi sellaiset hienot ja rikkaat vanhemmat kuin

sinulla ja sellainen komea koti kuin tämä, niin kyllä vain minä

miettisin monasti pääni ympäri, ennenkuin sellaisen sakin kotiini

kutsuisin kuin meidän luokkamme. Ja jos jonakin heikkona hetkenä olisin

tullut käskeneeksi käymään, niin toivoisinpa jo, että se raitiovaunu,

jossa pojat mölisten ja höröttäen matkaavat näihin kesteihin, suistuisi

raiteilta ja veisi mukanaan koko roikan. En ainakaan pahoittelisi

heidän viipymistään, en totta vie.

— Nyt sinä taas puhut roskaa, Terä, keskeytti Aarne. — He ovat kaikki

kelpo poikia ja hyviä tovereita, joiden ystävyydestä kannattaa olla

ylpeä.

Terä huomasi toisen kuumenevan. Siniset silmät leimusivat jo. Sellainen

intoilijahan se oli ollut aina ensimmäiseltä luokalta alkaen.

— No jaa, myönsi hän, reilu sakkihan se on, tuo meidän luokkamme, sitä

ei käy kieltäminen. Mutta tähän ympäristöön? Ei, täällä se vaikuttaa

raa'alta ja moukkamaiselta. Olihan heillä sentään, Luojan kiitos,

kyllin älyä ymmärtääkseen, ettei viina voinut kuulua tämän illan

ohjelmaan. Se on kylläkin paikallaan, kun ollaan Paasion mörskässä tai

muualla — ja piiput ja paperossit, nehän ovat viattomia leikkikaluja

näin meikäläisille. Mutta ajatteles heidän suutaan!

Aarne hymähti merkitsevästi. Ikäänkuin Terä sitten muka olisi heitä

muita parempi! Turhia vain löpisi.

— Niin, ajatteles, jatkoi Terä, Jätti-Matin hirvittävällä basso-äänellä

lausuttuja »totellisia totuuksia» ja laskeudu tai nouse niistä —

mielesi mukaan — mielettömän Aavan elikkä aavan mielettömyyden

elämänselityksiin. Ja entäs me muut? Ei meissä taida olla monta

sellaista, joka pyrkisi kätkemään kynttiläänsä vakan alle...

— Et ainakaan sinä, tarttui Aarne puheeseen. — Joko sinulla on taasen

uusi heila? No, anna kuulua.

— Jo toki. Se entinen...

Aarne keskeytti hänet nauraen:

— Älä vain rupea taas veisaamaan sitä vanhaa virttäsi, miten paljon

vikoja tytössä oli ja miten sinä sitten, tytön itkusta huolimatta,

annoit hänelle »potkut». Minä en kuitenkaan, yhtä vähän kuin kukaan

muukaan, usko noita juttujasi. En enää, näetkös? Oletko jo kuullut,

mitä Aava tässä muutamana päivänä sanoi sinun monista rakkausjutuistasi?

— En. Anna tulla. Jotakin ilkeää se on, koska se on Aavasta kotoisin.

Mutta anna tulla vain!

Terän äänessä oli ehkä hiukan liian paljon kireyttä ollakseen

leikkipuhetta. Mutta siihen olivat toverit jo tottuneet.

— Hän sanoi, uskoi Aarne, tyttöjen antautuvan hakkailtaviksesi

ulkomuotosi harhaanjohtamina. Se, näetkös, johtaa mieleen rusthollarin

ja tyttöjä ennenkaikkea houkuttelevan vankan rusthollithan. Mutta

jokainen rakkausjuttusi päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin, kun tytöt

huomaavat, että ainoa rusthollisi — kunnioitusta herättävä tosin sekin

— on se, mitä mahtuu yhdeksäänkymmeneen seitsemään kiloosi.

Terä punastui. Hän ei pitänyt siitä, että hänen lihavuudestaan

laskettiin leikkiä, ja vielä vähemmin siitä, että hänen voittonsa

naismaailmassa asetettiin kyseenalaisiksi.

— Aava on vain kateellinen, huomautti hän sitten.

— Tytöt eivät ole milloinkaan voineet sietää hänen kaljua päätään ja

ilkeää kieltään. Katkeruuksissaan hän on keksinyt nyt tuon tarinan.

— Saattaa olla, myönsi Aarne. Sitten hän kääntyi Katajaan: — Löydätkö

mitään uutta lehdistä, Yrjänä?

Puhuteltu antoi sanomalehden vaipua syliinsä ja katsoi tovereihin.

— En mitään erityistä, vastasi hän säyseästi. Sitten hän kysyi

epävarmalla äänellä: — Tämä lehti...? Onko mielestäsi ehkä sopimatonta,

että minä täällä...?

— Mitä vielä! torjui Aarne. — Lue sinä vain tai tee mitä tahdot.

Pääasia on, että olet kuin kotonasi. Olisihan sitäpaitsi mieletöntä

asetella esteitä lukuhalullesi, joka on meikäläiselle jokseenkin

tavaton, niin seitsemäsluokkalaisia kuin olemmekin.

— Entä sinä ja Aava? huomautti Kataja.

Aarne pudisti päätään nauraen.

— Ei, sanoi hän, minä olen vain tyhjänpäiväinen diletantti sinuun

verrattuna.

— Ja Aava on diletanttia huonompi, pisti Terä väliin. — Vain Yrjänä

ymmärtää lukea kaikkea ja — vaieta. Te muut, jotka luette (minähän

lakkasin jo viidenneltä luokalta päästyä sitä tekemästä) luette sivun

ja tunnette heti tarvetta toitottaa sen maailmalle. Aava ainakin.

— Nyt sinä olet kohtuuton, Terä, vastusti Aarne. — Aava on meistä

kaikista sukkelin.

— Mokomiakin sukkeluuksia! huudahti Terä. — Typerä hän on. Niin,

typerä, kuuluakseen meidän joukkoomme. Skeptikko on olevinaan. Kaikkea!

Lukenut kai pari sivua Montaignea, ja sillä on tämä »epäilijäfilosofi»

valmis.

Terän kiukkuinen purkaus tuntui toisista kiusalliselta.

Kataja virkahti tyynnyttäen:

— Jätetään jo tämä ja puhutaan mieluummin jostakin muusta. Esimerkiksi

siitä, miten meidän pitäisi suhtautua Olavi Linnaan.

— Tulokkaaseen! huudahti Aarne. — Siinäpä meillä onkin pulma.

Oli niin, että nyt joululoman jälkeen kokouduttaessa jälleen kouluun

oli seitsemättä luokkaa kohdannut odottamaton isku. Heidän joukkonsa,

jota he olivat jo tottuneet pitämään suljettuna piirinä, oli lisäytynyt

yhdellä. Tämä, Olavi Linna, tulokas, oli kuin pudota mätkähtänyt heidän

keskuuteensa. Jostakin maaseudulta hän tuli, se tiedettiin. Mistä —

siitä ei kukaan ollut vaivautunut ottamaan selvää.

Tosin — sitä ei käynyt kieltäminen — olivat he vuosien kuluessa saaneet

tottua siihen, että heidän joukkoaan oli lisätty milloin yhdellä,

milloin useammalla luokallejääneellä. (Se olikin varsin tarpeen, jottei

luokka olisi sulanut olemattomiin.) Mutta ne olivat sentään vanhoja

koulutovereja, saman hengen lapsia. Eikä niitä oltu sitäpaitsi tungettu

heidän keskuuteensa kesken lukuvuotta, niinkuin nyt tämä tulokas.

Ikävä juttu!

Luokka oli tähän asti muodostanut lujan kokonaisuuden, jonka tahtoon

jokainen yksityinen oli taipunut Mutta nyt oli tuo tulokas työnnetty

heidän piiriinsä, eikä hän tietystikään voisi sulautua heihin. Ohi

olisi nyt se aika, pääteltiin, jolloin toverusten kesken saattoi puhua

vapaasti ja elää vapaasti tarvitsematta pelätä opettajien pääsevän

perille heidän pikku salaisuuksistaan.

Koko luokka oli kuohuksissa.

Varsin ystävällisiä ja luottavaisia eivät olleet ne katseet,

joita kaksitoista silmäparia oli lennätellyt tuohon tulokkaaseen

tänään, ensimmäisenä koulupäivänä, hänen kököttäessään paikallaan

aivan opettajan pöydän edessä. Ja siellä, heidän keskellään, hän

kuitenkin oli istunut niin kiukuttavan rauhallisena, ikäänkuin mitään

mainitsemisen arvoista ei olisi tapahtunut. Aivan liian hiljaisena ja

tarkkaavaisena, jotta hän olisi voinut olla näiden villien poikien

mieleen. Tummien silmien surumielinen, miltei synkkä ilme ei liioin

ollut omiaan tekemään häntä siedettävämmäksi noiden velikultien

silmissä. Se arvostelu, joka hänestä luokkahuoneessa langetettiin

koulun avajaispäivänä, oli ollutkin kaikkea muuta kuin imarteleva.

— Minun vakaumukseni on, lausui Kataja, että meidän olisi koetettava

päästä yhteisymmärrykseen tuon Linnan kanssa.

— Yhteisymmärrykseen? matki Terä. — Onpa sekin keksintö. Aivan yhtä

tylsä kuin kaikki muutkin »vakaumuksesi». Hyvä selkäsauna, siinä on

kyllin yhteisymmärrystä sille mammanpojalle!

Kataja ei katsonut maksavan vaivaa vastata.

— Minä olen puolestani, selitti Aarne, eilisestä alkaen harkinnut, mitä

meidän pitäisi tehdä tässä jutussa, mutta ratkaisu ei ole niinkään

helppo. Terän ehdotus on tietysti mahdoton. Antaa selkään—ja mistä

syystä? Sitäpaitsi — ja se on minun mielestäni tässä ratkaisevaa — me

emme voittaisi sillä mitään. Mutta toisaalta ei nähdäkseni ole meidän

asiamme erikoisesti pyrkiä yhteisymmärrykseen tuon tulokkaan kanssa.

Osoittakoon hän ensin olevansa meidän toveruutemme arvoinen ja voivansa

tulla yhdeksi meistä, niin sitten. Eiköhän liene parasta, että me

toistaiseksi jäämme yksinkertaisesti vain odottavalle kannalle häneen

nähden? Vai mitä te arvelette?

Toiset myönsivät hänen olevan oikeassa.

— Minulla on vielä sanottavana teille jotakin, lisäsi Aarne. — Jotakin,

joka saattaa tuntua oudolta sen valossa, mitä äsken sanoin. Katsokaas,

olen kutsunut Linnan tänne tänään.

Kataja vihelsi pitkään. Terä katsahti puhujaan hölmistyneenä. Sitten

hän huudahti:

— Mitä loruja! Sehän on mahdotonta. Tulokas tänne? Luokkamme istuntoon!

Aarne hypisteli hermostuneesti kellonperiään.

— Valitettavasti on asia niin kuin sanoin, virkahti hän. — Minä

puolestani olen kylläkin suunnilleen samaa mieltä kanssasi, Terä

— tällä kertaa. Mutta se ei muuta asiaa. Katsokaas, seikka on se,

että tulin eilen päivällispöydässä maininneeksi tulokkaasta, ja kun

tänään sitten puhuin äidille tästä istunnostamme, kysyi hän, olinko

jo kutsunut myöskin uuden toverimme. Vastasin luonnollisesti, etten

aikonut kutsuakaan. Mutta valitettavasti ei äiti — niin ymmärtäväinen

kuin hän yleensä onkin — voinut käsittää, miten mieletön oli ajatuskin

Linnan mukaan tulemisesta. »Olethan kutsunut aina ennenkin koko

luokkasi», sanoi hän, »toivon niinollen, ettet tee poikkeusta nytkään,

etenkin, kun kysymyksessä on toveri, jolla ei ennestään ole tuttuja

kaupungissa.» No, saatoinko sitten tehdä muuta kuin kutsua tulokkaan?

— Et mitenkään, se on minun vakaumukseni, hyväksyi Kataja empimättä.

— Niin no, kun se kerran on sinun äitisi toivomus, taipui Teräkin.

Aarne huokasi helpotuksesta.

— Uskokaa, jos tahdotte, mutta tämä asia on koko ajan painanut

mieltäni, selitti hän. — Tuntuu oikein hyvältä, kun tiedän ainakin

teidän kahden ymmärtävän, etten voinut muuta.

Samassa ovi lennähti auki, ja huoneeseen ryntäsi aika melulla koko

puuttuva osa luokkaa — mikäli ei siihen kuuluvaksi vielä lukenut Olavi

Linnaa. Hetken vallitsi huoneessa tavaton meteli, jossa itsekunkin oli

vaikeaa saada ääntään kuuluville. Mutta sitten kajahti Matti Hongan,

luokan jättiläisen, ääni yli hälyn:

— Minä, Jätti-Matti, »Yhtistyksen pehmeän teen katottamiseksi

äitinkielestämme» myöhäissyntyinen jäsen, vaatia äänettömyyttä!

Äänten sorina vaimeni hiukan, mutta hiljaisuutta ei huoneeseen tullut.

— Uutisia! Minulla on uutisia! karjaisi silloin Honka.

Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat.

— Istukaa. En sano sanaakaan, ennenkuin istutte paikoillenne joka

sorkka, huusi Honka tuntien syvästi tällä hetkellä arvonsa.

— Odotatko myös, Maddi, kunnes olemme saaneet piiput hampaisiin?

tiedusteli Antti Aava kaivaessaan tupakkavehkeitä taskustaan.

— Oo-ja, myönteli Honka. — Mutta, ystäväni, minä pyytän, älä ärsytä

minua tuolla kirotulla puustaimella. Tietäthän sen olevan minulle samaa

kuin sonnille punainen riepu.

— Kohtalo on minulle kova, valitteli luokan pienin, Eero Heinämaa.

— Minulla on pikku veli, joka ei osaa sanoa ärrää, ja luokkatoveri,

joka ei kykene tekemään eroa deen ja teen välillä. Kai minun oma

tulevaisuuteni on se, että pian unohdan, miten aa lausutaan. Niin,

Jätti-Matti, kai sinä muistat vielä aineesi? Sen metsästysaineen, jossa

sinä innostuit kuvailemaan, miten hauskaa on »putodella oduksia puisda»?

Pojat purskahtivat nauruun. Juttu oli kaikilla tuoreessa muistissa.

Honka nauroi itse mukana, mutta huusi sitten teeskennellyn uhkaavasti:

— Sinä kuustuumainen Eero, sinä hännänhuippu, sinä napataatta! Ellet

sinä opi pitämään suutasi, nostan sinut niskakarvoistasi ulos ovesta

neuvottelumme ajaksi. Ja saman teen jokaiselle, joka tämän jälkeen

häiritsee hiljaisuutta. Ukaasin allekirjoitti korkeimman omakätisesti

Matti Honka, Jätti-Matiksi kutsuttu. Verstanten?

Pojat askartelivat äänettöminä, mikä pannen piippuaan kuntoon, mikä

sytytellen paperossiaan. Honka katsoi heitä toista toisensa perästä

nauttien siitä asemasta, johon uutinen hänet oli nostanut. Varsin usein

ei tapahtunutkaan, että hän tässä joukossa sai olla johtajan paikalla.

Koko luokka — tulokasta lukuunottamatta — oli läsnä, kaikki

kaksitoista. Lähinnä häntä istui luokan toiseksi pisin mies, Paavo

Paasio, leveäharteinen hummailija, Paukka, sitten Erkki Laurila,

punatukkainen voimailija ja luokan »Juristi», sitten Kyösti Mustala,

luokan kiharapäinen maalari ja tanssimestari, jotka olivat yhdessä

tuumin vallanneet mukavan nahkasohvan. Läheisiin syviin nojatuoleihin

olivat vaipuneet Antti Aava, harvatukkainen ja harmaakasvoinen

»filosofi», ja Eino Ojanen, liikanimeltään »Ämmä», miksi hänet

oli ristitty hienostelevan käytöksensä takia. Leposohvalle olivat

sijoittautuneet Urho Rimpi, »Mörisijä,» luokan tanakka laulumestari,

jolle valitettavasti ei oltu lauluääntä eikä sävelkorvaa suotu,

Eero Heinämaa, luokan pikkuvauva, ja Antero Saarelainen, solakka ja

huoleton maailmanmatti, jonka ruskeat kiharat kilpailivat Mustalan

mustien kanssa tyttöjen suosiosta. Yrjänä Kataja, maalta kotoisin

oleva urheilumies ja luokan »siveellinen selkäranka», piti hallussaan

keinutuolia. Huoneen toisessa päässä, ikkunoiden luona istuivat lopuksi

Aarne Salo, jonka ehtymättömät taskurahat olivat hankkineet hänelle

lempinimen »Jokamies», ja pyylevä Toivo Terä.

— Valmiit? kysäisi Honka, kun ensimmäiset savut pöllähtivät ilmaan.

Pojat nyökkäsivät. Mutta Honka ei pitänyt kiirettä alkamisella. Sitten

hän lausui painokkaasti ja kumeasti:

— Sota!

Pojat eivät liikahtaneet Honka katseli kummissaan heidän

välinpitämättömiä naamojaan.

— Ettekö te kuule, että minä sanon: Sota! toisti hän.

Aava haukotteli ikävystyneenä.

— Sinun uutisiltasi puuttuu aina mielenkiintoa, huomautti hän

vetelästi. — Sanoit tietäväsi uutisen, mielenkiintoisen uutisen. Me

istumme ja odotamme henki kurkussa. Ja sitten tulet sinä ja karjut:

Sota! Sota? Onko se olevinaan uutinen? Armon vuonna 1917, jolloin

maapallomme joka nurkassa on tapeltu jo kaksi ja puoli vuotta? Sota!

Mitä se meitä liikuttaa, tuleeko yksi sota ennestään jo lukemattomien

lisäksi? Oh, hyvä veli, olisit nyt edes huutanut: Rauha! Se olisi jo

ollut jotakin se. Jotakin uutta. Sinun älyn puutteesi surettaa minua,

Maddi. Vilpittömästi surettaa.

Aava kaivautui syvemmälle tuoliinsa ja antoi päänsä retkahtaa tuolin

selkämykselle. Silmät painuivat umpeen. Hän näytti haluavan nukkua

pitkän puheensa päälle. Honka haukkoi hetken ilmaa, sitten hänen

nyrkkinsä paukahti sohvapöytään.

— Huh, millainen aasi! huusi hän. — Typerä, vetelä itiootti! Ensin

ymmärrät väärin etkä sitten anna toiselle suunvuoroa. Minä tarkoitan

sotalla, että koulussa on syttyvä sota.

— Koulussa?

Poikien mielenkiinto oli heti vireillä. Aavakin avasi silmänsä ja

vääntäytyi istumaan.

— Ah, veli, sanoi hän, se muuttaa asian. Älyssä ei siis mitään vikaa.

Ilmaisumuoto vain typerä.

— Anna kuulua, Jätti-Matti. Ja pian! huudahti Aarne kärsimättömänä.

— Yhtä meitän joukostamme on loukattu, lausui Honka hitaasti. —

Loukkaaja on opettaja. Minä ennustan sotaa.

— Siis sota! Peevelinmoinen sota! huusi Terä.

Toisetkin innostuivat.

— Antaa paukkua vain, hyväksyi Saarelainen huolettomasti.

— Motoon se maijari tarttee, kuka sitten liekin! karjui Paasio.

— Sulaa hulluutta, sulaa hulluutta, naureskeli Heinämaa. — Mutta mikä

olen minä, että minä tenää tekisin? En ole koskaan vääryyttä vastaan.

Ojanen pyyhki nenäliinalla kiiltokenkiään, joille Honka oli innoissaan

astunut.

— En pane vastaan minäkään, suostui hänkin.

Ja Rimpi hoilasi:

— Syttyvä on sota julma, vihan liekki leimuaa...

— Olkaa hiljaa, pojat, ja harkitkaamme asiaa, kehoitteli Laurila.

Aava ei ollut liikahtanut tuolistaan. Hän seurasi hymy huulilla

toverien riehuntaa. Katajan keinutuoli oli pysähtynyt, hän kuunteli

tarkkaavaisena. Ja Mustala oli kaivanut esille paperia ja kynän

ikuistaakseen tuon eloisan taulun edessään.

Kun melu hiljeni, kääntyi Laurila Hongan puoleen:

— Kerro kaikki, mitä tiedät. Ei tästä muuten tule mitään selvää.

— Minä en tunne juttua kokonaisuutessaan, alkoi Honka. — Vähän

sieltä täältä. Tipalan viites luokka oli tänään tapansa mukaan ollut

eläinoppitunnilla meitän koulullamme. Silloin oli Puutiainen — rutto

hänet periköön — kesken tuntia kysynyt, tuntevatko tytöt meikäläisiä.

Tietysti he tuntevat, myönsivät tipat. Puutiainen oli sitten — Luoja

ties, mistä syystä — ottanut reposteltavakseen Salon Aarnen...

— Aarnen!

— Niin, ja sanonut hänestä jotakin saaplarin ilkeää.

Aarne oli hätkähtänyt. Sitten hän yritti lyödä leikiksi koko jutun.

— Ehkei se sentään niin erikoista ollut. Muuten, ellette te tiedä syytä

tuohon tunteenpurkaukseen, niin minä voin sanoa.

— No?

— Tellervo Vaarala on myös Tipalan viidennellä, ja lehtori Puutinen

sattui eilen tulemaan kadulla vastaan, kun olin Tellervon kanssa

kävelemässä, selitti Aarne. — Puutiainen tahtoi tietysti letkauttaa sen

johdosta.

Kataja vihelsi pitkään. Antti Aava kuohahti:

— Ei mutta, pojat! Tuota ei voi muuksi sanoa kuin hävyttömyydeksi,

etten pahempia sanoja käyttäisi. Minä yhdyn teihin: Tulkoon sota!

— Sota! Sota! karjuivat pojat, niin että ikkunalasit tärisivät. — Ei

muuta kuin armoton sota!

Kataja pyysi hiljaisuutta.

— En pane vastaan, sanoi hän. — Vakaumukseni on, että lehtori Puutinen

on menetellyt epähienosti ja ansaitsee meidän puoleltamme ojennuksen.

Mutta mielestäni...

— Eikö sekin ole sinun »vakaumuksesi»? pisti Terä väliin.

— Ole hiljaa sinä, Toivottoman tylsä! komensi Laurila.

— Mielestäni, sanon, jatkoi Kataja rauhallisesti, mielestäni riippuu

tapa, jolla ojennus annetaan osaksi siitäkin, mitä lehtori Puutinen on

Aarnesta sanonut.

Kaikki olivat samaa mieltä. Vain Aarne pysytteli syrjässä.

— Tietääkö Honka vielä lisää tästä? tiedusteli Kataja.

— En, oli vastaus. — Kuulin vain katulla parin tipan siitä keskenään

juttelevan, ja ne puhuivat niin saaplarin hiljaa.

— Mutta kuulkaas, pojat, sekautui Laurila puheeseen, olkaamme

perusteellisia. Mikäli muistan, on Aarnen sisar tuolla äskenmainitulla

luokalla. Hoi, Aarne, lieväähän nyt mietteistäsi! Eikö sisaresi ole

puhunut mitään luokallaan sattuneesta välinäytöksestä?

— Ei, vastasi Aarne. — En ole tavannut häntä sitten koulusta tulon.

Eikä minulla sitäpaitsi ole vähääkään halua ruveta utelemaan häneltä,

mitä tuon arvon herran päähän on pälkähtänyt sanoa minusta.

Samassa koputettiin ovelle.

— Sisään! kiiruhti koko poikajoukko huutamaan. Oli näet helppo kuulla,

että koputtaja oli nainen.

Sisäänastuja oli solakka, ruskeapalmikkoinen tyttö, heille kaikille

tuttu Annikki Salo, Aarnen sisar. Pojat aivan kilpailivat siitä,

kuka pääsisi häntä ensin tervehtimään. Laurila jättäytyi tahallaan

viimeiseksi.

— Annikki, sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli, meillä olisi jotakin

kysyttävää teiltä, jos sallitte.

Mutta tyttö pudisti päätään koettaen samalla vapauttaa kättään pojan

kourasta. Hän aavisti, mistä oli kysymys, ja tahtoi päästä vastaamasta.

— Minulla on kiire, sanoi hän vältellen. — Eräs toverini on luonani, ja

sitten siellä on vielä eräs, joka kysyy Aarnea.

— Rohkenen kysyä, kuka se on, tämä toverinne? jatkoi Laurila

itsepäisesti hellittämättä otettaan.

— Tellervo Vaarala.

— Hänkö se myös haluaa tavata Aarnea? naureskeli Terä ymmärtäväisenä.—

Tuttu juttu.

— Ei, ei, kiirehti Annikki punastuen selittämään, se on eräs poika.

— Sinä olet tunkeileva, Terä, muistutti Laurila. — No niin, Annikki, te

näytätte arvaavan, mikä kysymys meillä on teille tehtävänä. Näettehän,

ettette pääse tämän ihmismuurin lävitse Aarnen luo, ennenkuin taivutte

vastaamaan meille. Lupaatteko irti päästyänne tulla yhdessä neiti

Vaaralan kanssa tänne meidän ihmissyöjien luo ja vastata silloin

kaikkiin kysymyksiimme?

— Lupaan, kunhan vain vapautatte ranteeni tuosta ruuvipenkistänne,

taipui Annikki naurahtaen.

Piiri avautui heti, ja hän juoksi veljensä luo.

— Aarne, Maiju sanoo, että eteisessä on joku, joka kysyy sinua, joku

Linna, Olavi Linna.

— Linna?

— Olavi Linna?

— Mitä hän hakee täältä?

Aarne oli kiusallisessa asemassa.

— Katsokaas, pojat, selitti hän lyöden asian leikiksi, kun te kerran

olette kutsuneet Tellervon ja Annikin seuraamme, ei tästä kuitenkaan

voi tulla tavallista suljettua istuntoamme. Minä puolestani olen äitini

toivomuksesta kutsunut Linnan. Jos te uskallatte mennä takuuseen,

etteivät vieraat korvat tyttöjen kautta saa tietää suunnitelmistamme,

niin minä puolestani takaan Linnan.

— Minä myös, yhtyi Kataja.

Pojat nauroivat. Kun he saisivat nuo kaksi tyttöä joukkoonsa, saattoi

sietää tulokkaankin mukaan tulon.

— Oh, olin aivan unohtaa, kääntyi Annikki ovelta sanomaan. — Kahvi on

pöydässä. Olisi ehkä viisainta, että herrat »ihmissyöjät» siirtyvät

sinne meidän puolellemme ruokasaliin. Vai tahtooko herra Laurila

kirjaimellisesti pitää kiinni lupaukseni sanamuodosta?

Laurila nauroi.

— Kuollut lainkirjain on tyhjä muoto. Henki on pääasia, sanoi hän.

— Kuulustelu voi tapahtua aivan yhtä hyvin toisaallakin. Ja että se

tapahtuu kahvikupin ääressä — sitä vastaan minulla ei tosiaan ole

mitään muistuttamista.

Matkalla ruokasaliin huomautti Aava ivallisesti Katajalle:

— En osannut aavistaakaan, että sinä ja Aarne olette niin eteviä

luonteentutkijoita. Taata, kun on pari sanaa vaihtanut! Siihen

tarvitaan totisesti jo neroutta — tai mielettömyyttä.