Hetken kuluttua oli seurue koolla avarassa ja komeasti kalustetussa
ruokahuoneessa. Luokka oli pari kertaa ennenkin ollut pankinjohtaja
Salolla vieraisilla, joten pojat olivat jo kotiutuneita taloon.
Kun lisäksi pankinjohtaja itse rouvineen, joita pojat — heidän
ystävällisyydestään huolimatta — eivät voineet olla jollakin tavalla
arastelematta, eivät tällä kertaa olleet kotona, oli mieliala alusta
alkaen korkealla.
Annikkia auttoi emännyyden hoidossa hänen vaalea ystävättärensä
Tellervo Vaarala, hymyilevä tytöntyllerö, ja tarpeen apu olikin,
sillä pojat olivat hirveitä kahvinjuojia, jok'ainoa. Kupit tyhjenivät
uskomattoman nopeasti. Eivätkä pilapuheet ja nauru edes hetkeksi
päässeet vaikenemaan.
Tulokkaan läsnäoloa tuskin kukaan huomasikaan. Hän istui syrjässä eikä
sanonut sanaakaan toisten puhetulvan sekaan. Hänen tummat silmänsä vain
tähystivät milloin mitäkin seurueen jäsentä, pitkään ja läpitunkevasti.
Mutta kun ne osuivat Annikkiin, joka istui pöydän päässä kauniina ja
iloisena, muuttui niiden ilme epävarmaksi. Tyttö yllätti hänet pari
kertaa tuijottamasta häneen kuin johonkin ilmestykseen. Kun heidän
katseensa kohtasivat, lehahti hämmennyksen puna pojan kasvoille.
Mutta jo samassa hänen silmänsä suuntautuivat jäykkinä ja kylminä
tuijottamaan Terän pyöreitä kasvoja, jotka olivat tällä hetkellä vielä
tavallista pyöreämmät, kun poskia pullisti suuri kakunpala.
Uh, millainen kummallinen olento! ajatteli Annikki ja kääntyi jatkamaan
innokasta keskusteluaan Mustalan kanssa.
Viimein kaikki näyttivät saaneen kyliänsä kahvista. Sisäkkö tuli
korjaamaan pois kuppeja tuoden samalla pöytään pari avaraa maljaa
lakkahilloa.
— Tehkää hyvin! kehoitti Annikki.
— Intohimon marjoja, kuiskasi Terä merkitsevästi Tellervon korvaan,
kostuttaen huuliaan kielellä. — Tämä on juuri sopivaa syötävää
rakastuneille. Ja sitähän me olemme vähän itsekukin. Vai kuinka, neiti?
Mutta kun tyttö ei vastannut mitään, käänsipä hänelle puolittain
selkänsäkin, valmistautui Terä käymään käsiksi marjoihin mutisten
itsekseen:
— Nyt sitä aletaan...
Mutta silloin puhkesi Laurila puhumaan.
— Nyt me pidämme ruokalepoa, sanoi hän, ja ryhdymme illan vakavaan
ohjelmaan.
— Emmeköhän me olekin jo saaneet huikaisevimman nälkämme sammutetuksi,
yhtyi Aava. — Paitsi tietysti Terä. Hänet on luotu aivan erikoisella
tavalla, niin ettei hän milloinkaan tule kylläiseksi.
— Leipäkorit ja leivoslautaset ovat tyhjiä kuin jos nälkäiset koirat
olisivat puhdistaneet ne viimeistä murua myöten, naureskeli Heinämaa.
— Nähkääs, arvoisat neidet, nälkäinen on tämä meidän laumamme.
Tappelunnälkäinen ja rettelönnälkäinen ennenkaikkea.
— Eivät kuitenkaan kaikki, huomautti Ojanen ohuella äänellään
merkitsevästi.
— Ei, eivät tosiaankaan kaikki, myönsi Heinämaa. — Eräillä on nälkä
silkkisukkia ja lastenkenkiä.
Seurue purskahti nauruun. Ojasen hienostelut olivat aina olleet
toverien pilkan esineinä.
— Mikäs Jokamiestä tänään vaivaa? kääntyi Rimpi hiljaa pysytelleen
toverin puoleen.
— Ei mikään, koetti Aarne torjua.
— Ettekös te näe, että hän tuijottaa pöydälle, selitti Paasio karkeaan
tapaansa. — Hän, näettekös, miettii, mitä hänen hienot sukulaisensa
sanoisivat tällaisesta kahvipöydän hävityksestä. Sivistymättömiä
barbaareja, sanoisivat he, sen minä tiedän. Niinkuin he sanoivat,
silloinkuin sinut, Aarne, meidän kouluumme pantiin. Sakilaiskouluun,
fyi skam! No jaa, mutta ole huoleti. Jos täällä olisi ollut yksikin
heistä, olisimme aina sanoneet: Kiitos ei. Emme jaksa. Söimme juuri
kaksi litraa vaniljajäätelöä päivälliseksi. Sanoisimme niin, hiivatti,
vaikka nälkä vatsassa naukuisi kuin kymmenen kollikissaa hiljaisessa
yössä. Honka oli istunut ääneti kuunnellen toisten rupattelua.
Mutta nyt hän karjaisi:
— Hiljaa! Riittää jo! Ettekö kuulleet, että on aika ryhtyä vakaviin
asioihin?
Huoneeseen tuli hiljaista. Teräkin laski pöydälle hillolusikan, johon
hän oli jo tarttunut.
— Ala, Laurila!
Laurila kääntyi molempien tyttöjen puoleen:
— Annikki ja te, neiti Vaarala, meillä olisi tehtävänä teille eräs
kysymys, johon toivomme tyhjentävää vastausta. Mitä suvaitsi lehtori
Puutinen, myös Puutiaiseksi kutsuttu, lausua luokallanne Aarnesta?
— Onko teidän nyt ehdottomasti saatava tietää se? kysyi Annikki
ilmeisen kiusautuneena.
— Te lupasitte.
-— No niin, lupasinhan minä. Mutta se on niin ikävää.
— Anna olla, Annikki, sekautui nyt Aarne puheeseen. — Ei minusta
kannata pitää tuollaisesta pikku jutusta sellaista meteliä. On paljon
parempi painaa koko asia villasella kuin ryhtyä Luoja ties miten
päättyviin rettelöihin.
Pojat katselivat toisiaan hieman epävarmoina. Mutta silloin virkahti
Aava:
— Ei käy, hyvä mies. Luokka on jo päättänyt sodan.
Se ratkaisi asian.
— Tässä ei ole kysymys siitä, mitä sinä arvelet, Jokamies! huusi
Paasio. — Kysymys on luokan tahdosta, ja luokka tahtoo sotaa. Peevelin
pesäksi se koulu pian muuttuu, jos me annamme itseämme kohdella kuin
koiria. Siksi meidän täytyy antaa ojennus Puutiaiselle!
— Hyvä, hyvä!
Annikki huomasi, etteivät pojat antaisi perää. Siksipä hän alkoi,
joskin vastahakoisesti, kertoa:
— Lehtori Puutinen tiedusteli, tunnemmeko Aarnea. Mitään erikoista se
ei ollut. Usein hän kyselee sitä teikäläisistä ja kertoilee meille
sitten hauskoja juttuja, jos satumme tuntemaan kysymyksessä olevan.
Mitään pahaa hän ei tietysti tarkoita, tahtoo vain tehdä tunnit
meille hauskemmiksi. Sitäpaitsi on se osaksi meidän omaa syytämme.
Päästäkseen läksyjen kuulustelusta utelevat tytöt usein teikäläisistä,
ja lehtori unohtuu kertomaan meille pitkiä tarinoita. Mutta tänään hän
näytti olevan koko lailla myrkyllisellä tuulella. Kun tytöt myönsivät
tuntevansa Aarnen, sanoi hän: »Siinä on yksi niistä seitsemännen
luokan maailmanparantajista. Pää terävä kuin partaveitsi, mutta ei
viitsi lukea. Häärää vain kaikessa muussa. Ei, ei hänestä milloinkaan
tule mitään tässä maailmassa. Enintään joku kolmannen luokan
sanomalehtimies.»
— Hävytöntä!
— Mikä tulevaisuuden ennustaja hän on, mokomakin Puutiainen!
Pojat olivat kuohuksissaan. Aarne itse istui äänettömänä, hieman
tavallista kalpeampana, huulet yhteenpuristettuina. Arvostelu oli
koskenut hänen arkaan kohtaansa.
Laurila kääntyi Annikin puoleen:
— Oliko siinä kaikki?
— Oli. Tähän kuuluva.
— Eipäs, puuttui Tellervo puheeseen. — Annikki ei vain tahdo kertoa,
mitä lehtori Puutinen vielä sanoi. Hän kai huomasi itsekin sanoneensa
liikaa. Hänen katseensa pysähtyi Annikkiin, ja me näimme, miten hän
säpsähti. Mutta sitten hän virkahti ivallisesti: »Niin, niin, Annikki
Salo, sellainen hän on, se teidän veljenne. Sanokaa hänelle minulta
terveisiä, että tekee ajoissa parannuksen. Vähemmän sivuharrastuksia.
Vähemmän kadulla juoksua.»
— Se on sika, se Puutinen!
— Parannuksen? Kyllä me näytämme Puutiaiselle, kummalla puolen se
parannus on tehtävä!
— Toverit! kajahti Paasion ääni yli hälyn. — Olemme jo julistaneet
sodan. Tiedämme nyt myös, millaisilla aseilla sitä on käytävä.
Raskaalla tykistöllä! Mutta älkäämme tällä asialla pilatko hauskaa
iltaamme. Minä ehdotan sen vuoksi...
— Että käydään hilloon käsiksi, pisti Terä väliin.
— Älä keskeytä minua, sinä Toivottomantylsä! ärähti Paasio. — Minä
ehdotan, että luokka valtuuttaa Mustalan, Laurilan ja minut tekemään
valmistuksia sotaa varten.
— Hyvä! Suostutaan.
— Me lupaamme, lisäsi Paasio, että skoleen on tuleva elämää!
— Hyvä, hyvä!
Asia oli sillä loppuun käsitelty. Käytiin reippaasti käsiksi marjoihin.
Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun vihdoin noustiin pöydästä. Mustala,
Laurila ja Paasio vetäytyivät Aarnen huoneeseen neuvottelemaan
taistelun alkamisesta. Tellervo Vaarala istuutui pianon ääreen ja
neuvotteli parastaikaa Aarnen kanssa, mitä he soittaisivat yhdessä.
Toiset olivat asettuneet eri puolille salia kuuntelemaan.
Ja niin sattui, että Olavi Linna, tulokas, ja Annikki jäivät kahden
ruokahuoneeseen. Poika katseli tyttöä tämän järjestäessä pöytää.
Silmissä oli äskeinen arka katse.
— No, teillä on varmaan ollut hirveän ikävä ilta? kysyi Annikki jotakin
sanoakseen, kun äänettömyys alkoi vaivata häntä.
— Eipä niinkään, oli vastaus. Sitten Olavi lisäsi: — Ja teillä, neiti?
Onko teillä ollut hirveän hauskaa?
Äänessä oli jotakin kummallista. Olisi voinut melkein luulla sitä
salatuksi nauruksi. Annikki katsoi poikaa lujasti suoraan silmiin
vastatessaan:
— On. Hyvin hauskaa. Minä pidän Aarnen tovereista. He ovat sydämellisiä
ja reippaita poikia, he.
Keskustelu tyrehtyi alkuunsa. Salissa alkoi viulu soida. Aarne soitti
Tellervon säestäessä. He olivat monasti soittaneet yhdessä, usein
iltakausia. Tällä kertaa he olivat valinneet kansanlaulu-sävelmän »Älä
itke, äitini».
Huoneistossa oli aivan hiljaista, niinkauankuin soittoa kesti. Kun
viulu vaikeni, kuului salista kiittäviä arvosteluja.
Annikki katsahti Olaviin. Hänestä oli koko ajan tuntunut kuin tämä
tulokas ei osaisi antaa Aarnelle eikä hänen tovereilleen oikeaa
arvoa. Mutta nythän hänen piti kuulla, miten taitava Aarne oli.
Tyydytyksekseen hän huomasikin pojan silmien olevan kosteat.
— Mitä pidätte Aarnen soitosta? kysyi hän.
Olavi ei vastannut heti. Sitten hän virkahti rauhallisesti:
— Kyllä hänellä taituriutta on.
— Taituriutta? huudahti Annikki loukkautuneena. Miten tuo poika
saattoikin sanoa niin Aarnesta!
— Niin, tai miksi sitä sanoisin, vahvisti Olavi. — Itse en ole
milloinkaan pitänyt jousta kädessäni. Mutta rakastan musiikkia. Ja
se, mikä minusta siinä on tärkeintä, on tunne. Se, että sydän on
mukana. Veljenne soitti hyvin, mutta sydän tuosta soitosta puuttui. Se
oli pelkkää kaunista ulkokuorta. Hän ei ole tunkeutunut tuon laulun
sisälle. Hän ei ole elänyt sitä.
— Ja tekö olette?
Se tuli pistävän ivallisena, ehkä suuremmassa määrin kuin oli
tarkoitettu. Mutta vastaus oli rauhallinen:
— Minulla oli tapana laulaa tuota laulua iltaisin äidilleni. Silloin
ennen. Kun en vielä ollut yksin.
Annikki säpsähti. Hän ei ollut tahtonut loukata toista.
Nyt hän tuli Olavin luo ja ojensi hänelle kätensä.
— Suokaa minulle anteeksi.
— Oh, ei se mitään. Ettehän te voinut tietää, ettei minulla ole isää
eikä äitiä elossa.
Tuli jälleen äänettömyys. Salissa oli soitto uudelleen alkanut. Mutta
Annikki ja Olavi tuskin huomasivatkaan sitä.
— Onko siitä kauan, kun vanhempanne kuolivat? kysyi Annikki hellävaroen.
— Isä kuoli, kun olin aivan pieni. Äiti viisi vuotta sitten.
Hetken perästä tuli katkerasti:
— Enhän minä muuten olisikaan tällainen.
Heidän katseensa yhtyivät. Toinen tuli iloisista, elämänhalua
säteilevistä silmistä. Toinen synkistä, joiden ainoa loiste oli uhmaa.
— Asutteko sukulaistenne luona? tiedusteli tyttö edelleen.
— Jouluun asti asuin maaseudulla tätini luona, vastasi Olavi. — Mutta
sitten hänkin kuoli. Nyt olen enoni kodissa täällä. Sellaista armoilla
elämistähän se on.
Keskustelu ei ottanut sujuakseen. Se pysähtyi aina alkuunsa. He
seisoivat ikkunasyvennyksessä tietämättä, miten jatkaa. Annikki
tuli verranneeksi Olavia veljeensä. Miten suuri olikaan ero! Aarnen
hienopiirteiset, vaalean, lainehtivan tukan ympäröimät kasvot,
joilla loisti valoisa, tartuttava huolettomuus, tuntuivat hänestä
kaksinverroin miellyttävimmiltä nyt, noiden kulmikkaiden kasvojen ja
huolimattomasti kammattujen tummien hiusten rinnalla. Aarne — hän osasi
pelkällä olemuksellaan voittaa ihmisten mielet. Oli kuin olisi hänen
suonissaan virrannut kirkkaampaa, heleämpää verta, kun taas Olavin oli
raskasta, sameaa. Mutta — se täytyi Annikin tunnustaa — Olavissa oli
jotakin, mitä Aarnelta puuttui. Nuo sulkeutuneet kasvot ilmaisivat
sisäistä lujuutta, olkoon, että se oli karkeatekoista lujuutta. Ja sitä
ei Aarnessa ollut. Hänen säihkyvä intoilunsa oli monasti arvaamatonta,
yllättävää, pintapuolista. Hänestä ei milloinkaan voinut varmuudella
sanoa, mihin hän seuraavana hetkenä ryhtyisi.
— Ettekö jouda hetkeksi istumaan tänne, neiti? Nuo tuolla salissa
eivät nyt kaipaa teidän seuraanne, virkahti Olavi keskeyttäen hänen
vertailunsa.
Annikki noudatti hänen pyyntöään. Kun he sitten istuivat vastakkain
molemmin puolin ompelupöytää, virkahti hän jotakin sanoakseen:
— Oliko teistä ikävää muuttaa tänne?
Olavi naurahti lyhyeen.
— Ei. Olin tukehtua siellä! Vaikka, eipä silti. En minä näy tännekään
mahtuvan. En ainakaan toveripiiriin. Olenkin kolmastoista heidän
joukossaan. Mutta...
Hän keskeytti epäröivänä.
— Mutta mitä? tiedusti tyttö.
— En tiedä, rohkenenko sanoa sitä teille. Te kenties pahastutte, että
minä...
— Oh, en.
Poika katsoi Annikkia pitkään. Sitten hän kumartui yli pöydän
kuiskaamaan:
— Aioin vain sanoa, että tuo kaikki ei merkitsisi minulle mitään, jos
vain tietäisin... Niin, jos tietäisin, että näin tunkeutuessani teidän
seuraanne, en taaskin ole liikaa, kuin »kolmas pyörä vaunun alla».
Annikin kasvoille lehahti hehkuva puna. Mutta hän ei ehtinyt vastata
mitään — jos aikoikaan — kun samassa, ovelta kajahti Paasion ääni:
— Kas, kas tulokasta! Tämä näky johtaa mieleeni vanhan tarinan Martasta
ja Mariasta. Täällä me Mustalan ja Laurilan kanssa hääräämme ja
puuhaamme kuin Marttamuori ikään. Ja sillä aikaa tämä uusi toverimme
vain nauttii kaikessa levossa hyvän haltijattaremme seurasta. Aivan
niinkuin Marian kerrotaan nauttineen suuren Mestarinsa seurasta. Kai
meidän täytyy pyytää teitä, Annikki, määräämään, että hänkin, tuo nuori
mies, ryhtyisi johonkin hyödylliseen.
Molemmilta ovilta kuului naurua. Salissa istujatkin olivat keräytyneet
ruokahuoneen ovelle kuuntelemaan. Nähtävästi he kaikki pitivät
hyökkäystä sukkelana.
Olavi silmäsi Annikkiin. Tyttö oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä
tietämättä, mitä tehdä.
Tilanne oli kiusallinen. Jotakin oli yritettävä ja yritettävä pian.
— Mutta muistatko myös, Paasio, kysäisi Olavi, kun itse tarinan
noin hyvin muistat, mitä Martan samanlaiseen vaatimukseen aikoinaan
vastattiin? Ja saatetaan vastata nytkin. »Martha, Martha, paljon
sinä suret ja pyrit. Vaan yksi on tarpeellinen. Maria on _hyvän osan
valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois_.»
— Hyvä, tulokas! Se ei ollut hullummin vastattu! ihastui Aava tullen
puristamaan Olavin kättä. — Minä alan sittenkin luulla, että meistä
lopulta tulee hyvät toverukset — kaikesta huolimatta. Minä, näet, pidän
siitä, että osaa antaa sanan sanasta.
Annikki katsahti Aavaan kiitollisena. Epämieluisa tilanne häipyi
nauruun ja leikinlaskuun. Hauskan illan loppu oli pelastettu.