Niin venyin minä neljättä viikkoa Leipzigissä vuoteen omana ja etsin
sillä aikaa lohdutusta saksalaisesta raamatusta, josta erittäinkin
Jopin kertomukset kärsimyksistään minua viehättivät. Tauti, joka minua
kiusasi, oli vilustumisesta alkunsa saanut mahatauti. Minä tunsin tuon
kivun jo ennakolta ja tiesin myös keinon, millä siitä päästään. Minä
join vettä kuin taivaankaari, sillä se lääke oli minut ennenkin samasta
tulemuksesta parantanut. Mutta mitä enemmän join, sitä huonommaksi
tulin, niin että viimein rupesin epäilemään tuon rohtoni lääkitsevää
voimaa, ja kutsutin luokseni lääkärin. Hän määräsi minulle samaa
nestettä mutta lämmitettynä (minä olin nimittäin juonut sitä tähän
asti kylmänä), ja ihmeekseni havaitsinkin siitä jo muutamain päiväin
perästä minulle apua lähtevän. Tuo kivisteleminen sydämen alla, joka on
tämän taudin yleisenä tunnusmerkkinä ja jonka tähden sitä usein, vaikka
varsin väärin, pidetäänkin sydäntautina, lakkasi vähitellen ja ruoka
rupesi pysymään vatsassa.
Kun olin hieman toipunut, yritin nousta oljiltani, joita jo olin
viikkokausia hautonut; mutta hyvin oudolta tuntui minusta nousta
lämpimän polstarin alta paljain säärin huoneesen, jossa lämpöä
aamusin ei suinkaan ollut yli parin kolmen asteen. Huoneessani ei,
näet, ollut mitään kivistä uunia, niinkuin meillä tavallisesti, vaan
rautainen kamini eli oikeimmin torvi, jonka alista päätä kuumennettiin
kivihiilillä. Ylistä pelliä ei sillä myöskään ollut, vaan Jumalan
ilmat soittelivat tuossa avonaisessa torvessa päiväkaudet ja lämmin
pakeni esteetönnä avaruuteen. Löylyä oli kyllin kyllä, niin kauan kuin
kaminissa hiilet hehkuivat, mutta kohta kuin valkea uunista sammui,
rupesivat taas hampaani helisemään vilusta. Työnteosta ei tuommoisessa
ilmanalassa voinut olla kysymystäkään.
Minun haltijaväkeni oli suutarin sukua ja mestari vasaroitsi pyhät,
arkeet, sillä aikaa kuin hänen rouvansa ompeli paitoja ja hoiteli
lapsia, jotka puolialastomina pemasivat lattialla. Alhaalta kartanolta
(minä asuin nimittäin kolmannessa kerrassa) kuului yhä sahan kriuskina,
jos oli mikä juhla hyvänsä. "Eikö tässä maassa pyhäpäiviä ollenkaan
vietetä?" kysyin minä mestarilta, johon hän vastasi, ettei hän
puolestaan ollut ehtinyt käymään kirkossa kertaakaan, sitte kuin
naimisiin meni.
Kun kokonaan olin toipunut, kävin minä katselemaan kaupunkia. Minulla
ei ole aikomustakaan kertoa kuinka korkeita kivirakennuksia kohosi
kahden puolin katuja; tahdon vaan mainita, että Leipzig viimeisinä
vuosina on melkoisessa määrässä edistynyt eli oikeimmin kohonnut ja
levinnyt, sillä yhä karttuvan väestön tarpeeksi on rakettu uusia
huonekerroksia entisten päälle, joten kaupunki siis on kasvanut
korkeammaksi, ja vallit, jotka muinoin ympäröivät kaupunkia, ovat
nyt muuttuneet somiksi puistokäytäviksi ja niiden ulkopuolelle on
vähitellen syntynyt viisi uhkeata esikaupunkia.
Kun tämmöisiltä retkiltäni palasin asuntooni, oli nenänpääni
tavallisesti musta. Minä tuota miettimään, mikä siihen syynä lie, ja
pianpa tulinkin havaitsemaan että kivihiilistä, joita täällä kaikkialla
poltetaan, lähtee niin raskas savu, ettei se voi nousta ylös ilmoille,
vaan laskeuu alas ja sen noki kiintyy kaikkiin ulkoileviin esineisiin.
Kivirakennuksetkin, jotka uusina kai ovat valkeita olleet, on tämä
noki vähitellen niin tahrannut, että esim. kaupungin vanha raastupa ja
vanhimmat kirkot ovat mustat kuin hiili. Semmoisia häikäsevän valkeita
taloja kuin meidän Helsingissä ei nähdä täällä missäkään. Joka tahtoo
pitää talonsa vähänkin puhtaana ulkopuolelta, hänen on antaminen
sivellä ja pestä seinät kumminkin joka kolmas vuosi. Huoneitten
lasiakkuniakin pestään samasta syystä joka päivä, ja paitaa saat
muuttaa joka toinen päivä, jos puhtaana tahdot käydä. Kun toisinaan
istuin avonaisen akkunan ääressä ja kirjottelin, tulvasi tuota
kivihiilen nokea sisään minun kammiooni ja tahrisi minulta paperin.
Monasti katselin muutamia valkeita joutsenia, jotka uiskentelivat
teaterihuoneen takana olevassa lammessa. Olipa niilläkin raukoilla
tekemistä, pitääksensä itseänsä puhtaina (niinkuin suuressa kaupungissa
aina tulee olla) tuommoisessa rapakossa, jonka kalvoa peitti tuumaa
paksu nokikarsta. Ennen minä heidän sijassansa olisin lentänyt Suomen
sinisille järville ja laulellut siellä, kuin olisin tässä melonut
Leipzigin lokaa jokaisen ohitsekäyvän pilkkana.
Tuo Leipzigin paksu ilma rupesi minustakin vähitellen haitalliseksi
tuntumaan, jonka tähden minun mieleni hehkui täältä pois johonkin
vähempään kaupunkiin, ja kun Nikolain kirkon tornista olin silmäillyt
yli tuon avaran lakeuden, jolle Leipzig on rakettu, ja näin tuolla
lounaisella taivaan rannalla silmiini siintävän sinisen vuoren
selänteen, Thüringerwald’in etuvartian, en kauemmin enää voinut haluani
pidättää, vaan päätin lähteä tuota hämäräistä hahmoa kohden, jonka
sylissä muiden muassa on Jena.
Mielelläni olisin vielä kumminkin viipynyt Leipzigissä muutaman aikaa,
sillä nyt oli juuri nuo kuuluisat kevätmarkkinat eli jubilatemessu
tulossa, jolloin kaupustelijoita tänne tulla tulvaa kaikista mailman
ääristä mutta erittäinkin idästä. Markkinavieraitten luvun sanotaan
vuosittain nousevan aina 40,000 henkeen. Kaikkialla jo tehtiinkin
valmistuksia niitä varten. Kuninkaan torille (Königsplatz’ille)
rakettiin hirmuisen suurta lautakomia circusta varten, ja jopa nähtiin
siellä täällä oudollaisia pukujakin häälyvän kaduilla. Täällä tuljui
Kreikkalaisen punainen lakki, tuolla lellahtelivat Armenialaisen leveät
housut. Ja niinkuin sanottu, minä olisin mielelläni jäänyt muutamaksi
ajaksi katselemaan tätä kirjavaa elämää, mutta haluni vuorimaihin
voitti kaikki pidäkkeet.
Ennen pitkiä olinkin jo matkalla länteen päin. Nyt istuin neljännen
luokan vaunuissa, sillä niissä voi matkata milt’ei puolta vähemmällä
hinnalla kuin kolmannessa luokassa. Mitään istumapaikkoja ei niissä
tosin ole, mutta kukaan ei estä istumasta omalla — matkalaukullansa,
ja näin lyhyen matkan, kuin Leipzigistä Jenaan on, voipi tehdä
seisaallakin.
Me suhautimme nyt vähän aikaa ajettuamme yli Saale-virran ja sivusimme
monta sotahistoriasta kuuluisata paikkaa, niinkuin Rossbach’in,
Lützenin ja Grossgörschenin. Sitten seurattiin Saale-virran rantaa,
joka monipolvisena luikerti milloin oikealla, milloin vasemmalla
puolellamme, Ilma oli erinomaisen ihana: ja kun Naumburgia
lähestyttiin, muuttui maisema mäkiseksi. Kauniita kumpuja kohosi kahden
puolin, ja taivaasta annettiin tuontuostakin runsaita sadekuuroja,
joita seurasi lämmin kirkas päivänpaiste. Maa oikein höyrysi tuosta
siunatusta nesteestä ja lämmöstä, ja melkeinpä voi silmin nähdä
kuinka keväinen keto muuttui vihannaksi. Näillä tienoilla sain
myöskin ensimäisen kerran nähdä viinamäkiä, kun eräs matkustajista
kiinnitti huomioni muutamiin valkealta vivahtaviin vuorenrinteisiin.
Niillä ei näin varhaiseen kevällä vielä mitään vihannuutta näkynyt;
viiniköynnösten kannot vaan pistäyivät paikka paikoin saven alta
näkyviin.
Apolda nimisessä pysäyspaikassa astuin ulos junasta ja nyt oli vielä
parin tunnin matka tehtävä postivaunuissa, ennenkuin tulin matkani
perille Jenaan. Näissä vaunuissa oli tilaa kuudelle hengelle ja minä
satuin saamaan paikkani erään nuoren prophessorin viereen, nimeltä
Sievers, jonka kanssa heti tulin vilkkaasen keskusteluun. Meidän
olot näyttivät hänelle olevan jotenkin tutut. Hän kysyi yhtä ja
toista meidän mainioimmista miehistä. Kalevala ja Lönnrot olivat
hänen tuttujansa. Europeusen ja Ahlqvistin teokset tunsi hän myös.
Meidän kielikiistastakin oli hänellä tieto ja näytti hän siinä kohden
kallistuvan enemmän suomimielisten puolelle.
Kun olimme tulleet yli sen kentän, jolla Napoleon kaksitumaisessa
taistelussa perinjuurin löi Preussin ylpeän armeijan v. 1806, alkoi
tie kallistua alaspäin Saale-virran laksoa kohden, ja ennen pitkiä
saavuimme, juuri auringon läskeissä, matkamme perille Jenaan.
Minä poikkesin ensi yöksi erääsen hotelliin, _Zum schwarzen Bären_,
samaan, jossa Lutherus teki tuttavuutta ja tyhjensi muutaman viinilasin
kahden sveitsiläisen ylioppilaan kanssa, kun hän Schwarzburgin
linnasta riensi Wittenbergiin hillitsemään muutamain villiuskoisten
väkivaltaista menettelyä.
Kun toisena päivänä kävin pitkin kaupungin monimutkaisia kapeita katuja
etsimässä itselleni asuinhuonetta, näkyi yhden ja toisen talon seinissä
suurilla kirjaimilla kirjotettuna nimiä semmoisia kuin Göthe, Schiller,
Arndt, Fichte y.m. Nämä nimet merkitsivät, että niiden omistajat
kerta olivat asuneet näissä tällä tavoin merkityissä huoneissa.
Sillä Jenallakin on ollut loistoaikansa. Viime vuosisadan lopussa ja
nykyisen alussa on sen yliopistossa joko opettajina tahi oppilaisina
työskennellyt useita Saksan mainioimpia miehiä, joiden joukkoon
erittäinkin nuo mainitut ovat luettavat.
Minulle onnistuikin saada mieluiseni maja kaupungin ulkopuolella,
noin kiviheiton matkan päässä itse kaupungin kehästä. Se ei suinkaan
mikään loistava asunto ollut, oli vaan halpa, peittämättömistä tiilistä
tehty kesäsuojus, jonka seiniä ulkopuolelta oli tuettu ristiin rastiin
vedetyillä pitkillä rivoilla ikäänkuin salangoilla, sillä muuten kai
tuo savikoju ei olisi pysynyt koossa. Tämä suojus oli erään Landgrafen
nimisen vuoren juurella, ja huoneeni akkunoista oli minulla kaunis
näköala yli kaupungin pitkin Saale-virran lehtoista laksoa aina
etäällä hämärtävään Thüringerwald’in vuorenselkään asti. Tietä, joka
kaupungista vei minun asuntooni ja vielä etemmäksi pitkin vuoren
sivua, kutsuttiin Philosophengang — hyvin sovelias nimi käytävälle,
jolla semmoiset miehet kuin nuo ylhäällä mainitut ynnä heidän
henkiheimolaisensa ovat tallustelleet.
Kun iltasilla laskin levolle olkivuoteelleni, uuvutti satakielinen
suloisilla sävelillään minua unosen helmaan. Päivät oleskeli tuo
lempilintunen alhaalla Saale-virran laksossa vetten reunalla, mutta
yöksi tuli hän aina ylös vuorenrinteelle erääsen ihmeen kauniisen
puutarhaan nimeltä Prinzessingarten, ja veteli tuossa akkunaini edessä
muutamissa lehevissä kastanjapuissa haikeahaluisia virsihän päivän
laskusta päivän nousuun.
Kun muutamana päivänä kiipesin ylös _Hausberg’ille_, eräälle jotenkin
korkealle vuorelle Saale-virran oikean-puolisella varrella ihan
vastapäätä Jenan kaupunkia, tulin siellä kahden ylioppilaan pariin,
jotka kuuluivat Teutonien osakuntaan. Jenan ylioppilaat jakauvat
nimittäin maakunnittain, niinkuin meidänkin, useampiin osakuntiin. Niin
on siellä muiden ohessa osakunnat: Germania, Teutonia, Westphalia.
Jokaisella näistä osakunnista on oma seurahuoneensa jossakin kaupungin
40:stä ravintolasta, johon he joka ilta kokoontuvat juomaan oluttansa
ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Paitsi näitä tällä tavoin
jakauneita ylioppilaita, joiden tunnusmerkkinä on eri värit ja jotka
suosivat kaksintaistelua eli miekkasilla-oloa, löytyy Jenassa vielä
ylioppilasyhtiö, jonka jäsenet ovat kootut kaikista mailman ääristä
ja jotka kutsuvat itseänsä "vapaiksi" (die Freien); he eivät kanna
mitään väriä eivätkä saa millään ehdolla puuttua kaksintaisteluun, ei
miekalla eikä millään muullakaan aseella. Mutta heistä saamme sittemmin
tilaisuuden puhua. Nyt pyydän lukijaani seuraamaan minua noiden kahden
Teutonilaisen kanssa heidän seurahuoneesensa, jonne he hyväntahtoisesti
minua illaksi kutsuivat, kun kuulivat minun olevan muukalaisen ja vielä
oudon kaupungissa.
Kun astumme sisään heidän kokouspaikkaansa, havaitsemme heti ettemme
ole missään tavallisessa ravintolahuoneessa, sillä nuo seiniin
ripustetut kilvenkaltaiset vaakunat ja pitkät miekat osoittavat, että
tämän majan vieraat osaavat käyttää muitakin aseita paitsi maljaa
puolustuksenansa. Pöydän ympäri istuu joukko nuoria miehiä, jokaisella
tuoppi (Kännchen) olutta edessä, ja katosta riippuu suuri hopeaheloilla
kaunistettu juomasarvi, jonka juhlallisemmissa tiloissa annetaan käydä
mies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisella noista nuorista miehistä
on tunnusmerkkinä samanvärinen rihma, joka käy yli oikean olkapään
alitse vasemman kainalon: heidän lakkinsakin ovat samoilla väreillä
reunustetut. Minulle esiteltiin nuo urhiot järjestänsä, jonka tempun
perästä minua käskettiin istumaan heidän seuraansa pöydän ääreen, ja
pasuri lennätti heti tuopin olutta eteeni.
Minua vähän oudostutti noiden aihioiden ulkomuoto, joiden seuraan
olin tullut. Heidän kasvonsa olivat, näet, niin viinaleiset ja
haavanarpiset, että heitä pikemmin olisit luullut Mars-jumalan
kuin Apollon pojiksi. Melkeinpä jokainen heistä oli saanut jonkun
muistomerkin kasvoihinsa jostakin turhamaisesta syystä alotetussa
kaksintaistelussa. Minkä oli poski ollut halki, minkä nenä poikki,
minkä otsa vaarassa, ja nuo julmat arvet rumensivat heidän muuten
miehekästä muotoansa. Mutta tämmöisiä riipusteluja pitävät he
itse kunnian merkkinä, ja miekkasilla ollessa ovat kasvot ainoana
tavoitustauluna. Silmiä kuitenkin suojelevat vahvat rautaiset kaaret.
Ilta tässä seurassa sai kuitenkin kuluneeksi, vaikk’ei se minua oikein
miellyttänyt. Olutta juotiin vahvasti ja laulettiin yksäänisiä lauluja,
joihin jokaisen täytyi ottaa osaa, oli ääntä tahi ei. Minunkin eteeni
asetettiin kirja, joka sisälsi kaikki heidän laulunsa nuottien kanssa.
Minä en mikään laulaja ole, mutta eihän tässä muu auttanut, vaan piti
ulvoa muassa. Kun vähitellen tultiin iloisemmiksi, päästettiin tuo
hirmuinen juomasarvi alas katosta, täytettiin vaahtoavalla oluella ja
pantiin käymään mies mieheltä ympäri pöydän. Jokaisen, jonka vuoro tuli
juoda sarvesta, piti ensin laulaa joku solokappale, sitä parempi mitä
lystimpi. Ja kun vuoro tuli minulle, hoilautin minäkin seuran huviksi
erään suomalaisen laulun: "Tuoll’ on mun kultani", joka näytti heitä
suuresti miellyttävän.
Ylioppilaselämä ei mahda olla missäkään muualla Saksassa niin vapaa
kuin Jenassa, ja juuri sentähden tulla tulvaakin tänne nuoria
ylioppilaita, niinkutsuttuja _Füchsejä_, "keltanokkia", joka taholta,
viettämään täällä ylioppilasaikansa kahta ensimäistä hurjinta
vuotta. Kaikkia muita, jotka eivät kuulu Akademiaan, sanovat he
Philistealaisiksi ja pitävät itseänsä heidän suhteensa joinakuina
korkeampina olentoina. Ja Philistealaiset eli kaupungin porvarit eivät
tohdi paljon hiiskua heitä vastaan, sillä koko Jenan olo ja elämä
riippuu melkein yksinomaisesti ylioppilaisista.
Omituista oli nähdä, kuinka pitkälle tämä ylioppilasten vapaus voi
mennä, ilman että pölisi kävi väliin tai että muut ihmiset siitä mitään
huolivat. Kun sunnuntaisin kirkontornista puhallettiin juhlallista
virttä ja väki hiljakseen kävi Herran huoneesen, viettämään rauhassa
jumalanpalvelustansa, näin usein ylioppilasten samaan aikaan kantavan
ulos kapakastaan kaikki tuolit ja pöydät keskelle toria ja alkavan
siinä oluen ääressä pitämään jotenkin korkeaäänistä mellastusta. Ja
oikein pelottavaa oli kohdata tuommoista luikkivaa ylioppilasparvea
kadulla, niin hurjilta näyttivät minusta nuo rotevat, naarmaiset
oluturhot pitkävartisissa saappaissaan.
Siinä ravintolassa, jossa minä tavallisesti söin päivällisatriani,
oli muutamilla unkarilaisilla ylioppilailla seurahuoneensa, ja koska
Suomalaisena ollen pidin heitä ikäänkuin kaukaa päin sukulaisinani,
pyysin isännän esittelemään minua heille. Isäntä vei minut nyt
heidän kokoushuoneesensa, jonka seinät myöskin olivat kaunistetut
kilvenkaltaisilla, Unkarin kansallisväreillä maalatuilla vaakunoilla,
Minulle esiteltiin kahdeksan nuorta miestä, joita en suinkaan
ulkomuodosta heimolaisikseni olisi tuntenut, sillä heidän musta
tukkansa ja ruskeat vilkkaat silmänsä osoittivat enemmän etelämaalaisen
tulista luontoa kuin pohjolan pojan vakaista mieltä. Ainoa, mikä
heissä vähän vivahti meikäläiseltä, oli tuo kalsea, harvamainen parta.
Kun kuulivat minun Suomalaisen olevan, kyselivät he yhtä ja toista
meidän maasta ja sen oloista, ja kun olimme vähän tutummiksi tulleet,
kehoittivat he minua lausumaan muutamia suomalaisia lauseita, jonka
pyynnön täytinkin lausumalla heille joitakuita värsyjä "Koskenlaskijan
Morsiamista." He oikein ihastuivat meidän kielen kauniisen sointuun,
josta eivät kuitenkaan sanaakaan ymmärtäneet, yhtä vähän kuin minä
ymmärsin, mitä he keskenänsä unkariksi puhuivat.
Näiden unkarilaisten ystäväini kanssa en kuitenkaan sen likempään
tuttavuuteen tullut, paitsi yhden ainoan kanssa, nimeltä Vandrak,
joka puhui yhtä hyvin Saksan kuin Unkarin kieltä ja ymmärsi minua
siis ilman tulkkia. Prophessori Sievers’in kehoituksesta, jonka
Apoldan postivaunuissa olin tullut tuntemaan, antauin sentähden erään
saksalaisen ylioppilasyhtiön helmoihin, nimittäin niiden niinkutsuttuin
"vapaitten". Mutta pian tulin havaitsemaan, etten heidänkään seuraansa
sopinut. Tuota ylistettyä vapautta supistettiin kaikellaisilla
turhanaikaisilla määräyksillä, ja minä mielestäni olin jo kotimaassani
kuluttanut keltanokan kengät loppuun, ettei minun enää ollut tarvis
täällä pingottaa jalkaani niihin. Sentähden erosinkin muutaman ajan
kuluttua koko yhtiöstä, viskaten niin kaikki poikamaiset siteet pois
niskoiltani; ja se onkin paras ulkomaalaiselle, joka tahtoo tulla
tuntemaan elämää vähän yleisemmällä kuin yksipuoliselta keltanokan
kannalta.
Jenan asema on erinomaisen kaunis, ja jos kesäiltana vähän ennen
auringonlaskua nousemme Saale-virran vasemmalla rannalla kaupungin
takana olevalle Forst-vuorelle, niin leviää sieltä etehemme koko
sen kunnia. Tuolla alhaalla lakson pohjassa lepää kaupunki jo
puolihämärässä, kun vastaisella puolella olevat vuoret vielä hohtavat
katoovan auringon punertavassa valossa. Somilta näyttävät myös nuo
valkeat kylät kirkkoinensa vuorten kupeilla ja vanhain rosvoritarein
linnain rauniot seisoa töröttävät aaveentapaisesti vuorten jyrkimmillä
reunoilla. Mutta vielä suloisemmalta näyttää tämä kaikki kauniina
rauhallisena sunnuntai-aamuna, jolloin hieno sinertävä auer, ikäänkuin
pyhäsavu, täyttää lakson ja kirkonkelloin juhlallinen kutsumus
läheisistä kylistä helähtelee läpi seesteisen taivaan.
Hyvin omituinen on itse maanlaatu näillä tienoin: alhaalla lakson
pohjassa on nimittäin hietaa, vähän ylempänä kipsiä, jota seuraa
punainen merkeli eli mehumulta, ja vuorten ylimmäiset osat ovat
peitetyt kliitukerroksella. Vuoret saavatkin tämän kautta omituisen
muodon. Niiden alinen osa on nimittäin kellahtava, keskimäkien
punertava ja huiput ihan valkeat. Ken iltasella, auringon laskeissa,
katselee näitä kukkuloita, niinkuin minä usein tein _Zur schönen
Zusicht_ nimisen ravintolan pengerlavalta, saa jonkinlaisen kuvauksen
Sweitsin lumialpeista ja valon vaihetuksista niillä. Kenties
Schillerinkin mielessä on hämärtänyt joku näistä kukkuloista, kun hän
alottaa kauniin runonsa _Kävely_ sanoilla:
"Terve, terve sä mulle loistava kukkula vuoren,
Terve sä aurinko myös, kun sen huippua kultaat".
Sen sillan vasemmalla korvalla, joka kaupungista vie yli Saale-virran,
on ravintola, nimeltä _Zur Tanne_, jossa Göthen sanotaan sepittäneen
ihanan balladinsa "Erlkönig".
Sunnuntai-iltoina ja välistä muinakin viikon päivinä pidettiin
läheisissä kylissä tansseja, joihin nuorisoa kaupungistakin tulvasi
kosolta. Tämmöisissä tiloissa sain usein tilaisuuden tarkastella tuota
ylistettyä saksalaista siveellisyyttä kiusauksen hetkenä. Alussa, niin
kauan kun ei olut vielä ollut ehtinyt voimaansa näyttämään, kävi kaikki
siivosti, mutta myöhempään illalla, jolloin Bakkus remusi täydellään,
pääsi toinenkin vielä vaarallisempi jumala eli oikeimmin jumalatar
valloilleen. Harvoin tämmöiset kemut kuitenkaan päättyivät tappelulla.
Puhuessamme Saksalaisten siveellisyydestä, saamme samassa myös lausua
sanasen heidän kiitetystä rehellisyydestänsä. Lukija älköön pahastuko,
jos minä senkin suhteen tuon tässä esille pari tositapauksiin
perustuvaa seikkaa, jotka eivät suinkaan ole sille eduksi. Sillä aikaa
kuin Leipzigissä makasin vuoteen omana, heitin kaikki taloudelliset
toimeni ja ostoni emäntäni haltuun; ja vasta perästäpäin tulin
huomaamaan, että hän jokaisesta ostoksesta oli pistänyt jonkun
groschenin omaan taskuunsa. Tämä epärehellisyys minua vähän sapitti,
jonka tähden lähteissäni en aikonut antaa hänelle mitään juomarahaa.
Mutta tästäkös eukko metelin nosti! Kutsui miehensä saapuville ja
minä en heistä päässyt, ennenkuin painoin kokonaisen kovan taalerin
pöydälle. Jenassa taas saivat saappaani kärsiä pikkusta pilaa. Olivat,
näet, korkot kuluneet kengistäni ihan loppuun, jonka tähden etsein
niille apua eräältä kaupungin suutarilta. Hän korjaili korkot, niinkuin
ne ensi-silmäykseltä näyttivät, varsin hyviksi, eikä hintakaan ollut
mikään ylellinen. Pari päivää olin mielihyvilläni astuskellut niillä
kaupungin katuja, kun sattui satamaan. Ja nytkös minun korkkoni
leviämään, lihoomaan tuosta nesteestä! Minä en ymmärtänyt mikä siunaus
korkkoihini oli tullut. Vasta kun majassani niitä likemmin tarkastelin,
havaitsin että nuo kauniit korkot oli tehty yhteenliimatuista nahan
kesistä, jotka nyt märkyydestä turposivat ja menivät hajalle. Jos
entinen hyvä ajatukseni saksalaisesta rehellisyydestä tämmöisten
kokemusten kautta vähän rupesi horjumaan, ei ole minun syyni; ja tuo
alituinen juomarahain hävytön mankuminen pienimmästäkin palveluksesta
saattaa matkustajan oikein tuskaan.
Mitä taas puhtauteen tulee, ei sekään ansaitse erityistä kiitosta,
sillä kartanoin sisäpuolet eli pihat ovat useinkin niin rohjua ja lokaa
täynnä, että näyttää siltä kuin ei niitä milloinkaan ruokottaisi, ja
käytävistäkin tuoksuu matkustajalle toisinaan paha haisu vastaan.
Kesä oli jo puolille joutunut ja minun punaiset sadanmarkan setelini
olivat vähitellen niin hälvenneet, että rupesi jo kotimatka muistumaan
mieleen. Mutta ennenkuin Jenastani erkanin, tahdoin kumminkin tehdä
vielä pienen retken tuonne halattuuni Thüringerwald’in vuoristoon.
Hyvän unkarilaisen ystäväni Vandrakin kanssa istuinkin eräänä kauniina
heinäkuun päivänä kolmannen luokan vaunuihin ja matkasimme näin ensin
_Rudolphstadt'iin_, jossa katselimme ruhtinaan kaunista linnaa ja
silittelimme hänen uhkeita vaunu- ja ratsas-hevosiansa. Siitä sitte
läksimme jalkataneissa astumaan pitkin Saale-virran rantaa eteenpäin.
Poikkesimme pian vasemmalle kädelle, kävimme jotakin kuttu-porrasta
myöden yli virran ja tulimme Meiningin ruhtinaan alueelle. Täältä
saimme erään talonpojan oppaaksemme, joka kuljetti meitä niinkutsutulle
_Schillerin töyräälle_, jonka töyrään kylkeen on hakattu Schillerin
malmista valettu rintakuva. Schiller on nimittäin nuorempana läheisessä
_Volkstedt'in_ kylässä asuessaan viettänyt täällä tämän kauniin kummun
lehteväin puiden varjossa monta rauhallista hetkeä, ja täällä luonnon
hiljaisuudessa on kai moni hänen kauniista runoelmistansa saanut
alkunsa.
Kun tältä kummulta läksimme astumaan eteenpäin, vei oppaamme meidät
harhaan ja tulimme niin Meiningiläisten pelloille, jossa pellonvartija
rupesi meitä hätyyttämään. Mutta mepä saimme jalat allemme ja
juoksimme aika huippaa pitkin joen jyrkkää, tiheä-pensaista rantaa
takaisin Schwarzburg-Rudolphstadtin ruhtinaan maahan, joten pääsimme
takaa-ajajastamme. Kävimme nyt uudestaan Saale-virran poikki ja
matkasimme vielä samana päivänä Volkstedtin kylän ja _Schwarza’n_
kautta _Blankenburg’iin_, joka on vähäinen kauppala ihan vuoriston
juurella. Täällä pidettiin kesämarkkinoita ja me tulimme juuri
parhaasen sähyyn.
Seuraavana päivänä pitkitimme matkaamme itse Thüringerwaldin
vuoristoon. Tie luikerteli monipolvisena pitkin Schwarza-joen vartta,
joka kohisten juoksee syvän lakson pohjassa. Tämä lakso oli useassa
kohden niin ahdas, että oli täytynyt uurtaa tie vuoren kylkeen. Kahden
puolin kohosivat vuoriseinät äkkijyrkkinä mutta kuitenkin metsäisinä.
Ilma, joka muualla oli helteinen, tuntui täällä lakson pohjassa,
jonne auringon säteet eivät juuri milloinkaan pääse paistamaan,
varsin viileältä. Täällä kävelimme kuin suuren suuressa juhlasalissa,
jonka korkeat seinät olivat verhotut tummalla vihannuudella ja
kattona kaarteli sininen taivas. Siellä täällä kohosi jonkun vanhan
linnan raunio vuoren harjalta yli pimeän metsän ja loisteli päivän
kirkkaassa valossa, sillä aikaa kuin me puolihämärässä astuskelimme
lakson pohjassa. Metsäsikoja ja hirviä, sanotaan usein nähtävän näillä
seuduin, mutta meille ei sitä onnea ollut suotu.
Me pitkitimme matkaamme _Schwarzburg’iin_ asti, jossa vuoret
siirtyvät vähän etemmäksi joen varrelta, tehden sillä tavoin tilaa
vihreille niityille ja viljaville pelloille, joiden keskeltä itse
Schwarzburgin linna kohoaa komeana. Me nousimme oikealla kädellämme
olevalle korkealle vuorentörmälle, nimeltä _Trippstein_, Se ylenee
yli Thüringerwaldin metsien, ja sieltä oli meillä ihmeen kaunis
näköala yli Schwarzburgln linnan ja sen ihanan alueen. Suorastaan
allamme enemmän kuin 1000 jalan syvyydessä oli metsäin sylissä vihanta
nurmi, jolla karja kävi laitumella ja kelloin kilinä kuului somalta
tuolta alhaalta meidän ilmaiselle asemallemme. Tähän on vuoren
jyrkimmälle äyräälle rakettu pieni tuohinen maja matkustajia varten,
joita täällä käy kosolta ihailemassa tämän vuorimaiseman suloutta.
Vuorelta alastulossamme kävimme oikotietä läpi uhkean kuusikon. Niin
pitkiä suoria puita harvoin nähdään, kuin täällä kasvoi pitkin vuoren
rinnettä. Ikäänkuin korkeat kiviset patsaat kohosivat niiden vartalot
alastomina ylös ilmoille ja ylimpänä heilui vaan tuo tuuhea latva.
Äänikin kumisi kummalliselta tässä korkeassa pylväskäytävässä.
Schwarzburgissa vietimme yötä, ja mielellämme olisimme seuraavana
päivänä vielä matkanneet etemmäksi tähän ihanaan vuoristoon, jonka
suloudesta jo esimaun olimme maistaa saaneet, mutta matkatoverini
aika ja minun varani eivät sitä sallineet, vaan oli meidän tästä nyt
kääntyminen takaisin.