Jenaan takaisin tultuani, säälin heti kaikki kamsuni kokoon ja läksin
seuraavana päivänä matkalle kaukaista kotoa kohden. Rahani olivat
jo niin vähiin supistuneet, että minun täytyi käyttää neljännen
luokan vaunuja, eteenpäin päästäkseni. Matkustaminen niillä ei tosin
ole mikään huvitus, mutta lyhyitä matkoja tekee vaikka nyrkillä,
kun vaan pikaisesti eteenpäin pääsee, ja niin on laita neljännen
luokan vaunuissa, jotka tavallisesti pannaan kaikkein muiden
matkustajavaunujen eteen juuri höyryveturin perään parhaasen tuoksuun
ja savuun.
Matkani kävi ensiksi Hallen kautta Berliniin. Ja koska menomatkallani
en ollut ehtinyt tätä Saksan pääkaupunkia lähemmin katselemaan, päätin
sen nyt kotimatkallani tehdä. Ensimäisenä päivänä en kuitenkaan
ehtinyt muuta kuin vähän pintapuolisesti tarkastelemaan kaupungin
keskustaa. Kävin, näet, ensiksi yli komean, kuvapatsailla kaunistetun
_Linnasillan_ ja astuskelin sitte pitkin Berlinin komeinta katua
"Unter den Linden". Bädekerin punakantinen matkaopas oli minulla
kädessä ikäänkuin syöttinä Berlinin pitkäsormisille lurjuksille,
noille niinkutsutuille _Bauernfänger'eille_, joiden tuttavuuteen teki
mieleni päästä, tullakseni tuntemaan olivatko he niin vaarallisia,
kuin huhu tiesi kertoa. Kauvoja ei minun ollutkaan tarvis odottaa, kun
jo lähestyy minua hienomaisesti puettu herra ja alkaa kainostellen
tehdä tuttavuutta, kysellen milloin se ja se museo tai taidekokousto
on avoinna. Hän sanoi olevansa joku maatilanomistaja Holsteinista, oli
äsken tullut ensimäistä kertaa Berliniin, jonka tähden pyysi saada
tehdä minulle seuraa, koska minulla oli noin hyvä opas, kuin tuo
punakantinen Bädeker, muassani. Sillä aikaa kuin minä Bädekeristäni
etsein hänelle vastausta hänen kysymyksiinsä, pyörähtelivät tuon
herrasen silmät omituisella tavalla ympäri päässä. Ja pitkää matkaa
emme olleet yhdessä kulkeneet, kun jo kaupunki, joka äsken oli hänelle
ihan outo ollut, yhtäkkiä muuttuu hänelle varsin tutuksi. Hän neuvoo
minua sinne ja tänne. Erittäinkin tahtoi hän saada minua lähtemään
muassaan eräälle torille, jossa sanoi ruiskuja katseltavan, ja siellä
muka oli paljon väkeä koossa, ruhtinaallisia henkilöitä ja muita
Berlinin pönäköitä olisi siellä nähtävänä. Tuo toverini liiallinen
kiihko näytti minusta epäiltävältä, jonka tähden en luonut hänen
kehoituksiinsa mitään huomiota. Mutta hänestä oli vaikeampi saada
eriseuraa, kuin alussa olin luullut. Askel askelelta seurasi hän minua
koko Unter den Linden-kadun mitan Brandenburgin portille asti. Tässä
hän vielä teki viimeisen yrityksen, saadaksensa minua ansaansa. Tyhjät
vaunut sattuivat siitä kulkemaan ohitse ja niihin nyt piti kaiken
mokomin istuttaman. Mutta minä en ollut niin helposti satimeen menevä
otus. Kun hän vihdoinkin havaitsi kaikki yrityksensä turhiksi, jätti
hän minut rauhaan.
Kun hetken aikaa olin katsellut kummastellut _Brandenburg’in_ portin
harjalla nelivaljaisilla ratsailla ajavaa uljasta Victorian kuvaa,
kävin samasta portista sisään _Thiergarten’in_ puistoon ja ohjasin nyt
kulkuni tuonne taipaleen matkan päässä näkyvälle _Voiton pylväälle_.
Uljaasti se kohoaa eräällä avonaisella alalla 195 jalan korkuisena
sinistä taivasta kohden. Se lepää mahtavalla harmaakivisellä alustalla,
jonka neljään sivuun on vaskeen kuvattu tapauksia vuotten 1864, 66,
70 ja 71 sodista, joiden voittojen muistoksi tämä kopea pylväs on
pystytetty. Etusivulla nähdään kuinka tuo voitollinen armeija, torvien
soidessa, keisarin johtamana, tulee riemuiten kotia Berliniin ja kuinka
pääkaupungin neitoset juhlapuvussa astuvat heille vastaan ja tarjoovat
keisarille tuota verellä ansaittua laakeriseppelettä. Muilla sivuilla
on kuvattuna miekan vähäisempää melskettä; kuinka kuolon enkeli
niittää tuota puolikypsynyttä viljaa; kuinka sitä ja sitä patteria
valloittaissa voittajat riemuitsevat ja tappiolle joutuneet pakenevat
tuskaantuneina. Kuusitoista vähempää marmoripatsasta seisoo tällä
alustalla ja niiden ylitse kohoaa vapaana itse pylväs, kolmesta kohtaa
ympäröittynä kullatuilla kannuilla, jotka sodissa on voitettu. Kaikkein
ylimpänä pylvään päässä on Victorian siivellinen kullattu kuva: hän
pitää vasemmassa kädessään voitollista sotalippua ja kohottaa oikealla
kädellään suurta kultaista laakeriseppelettä.
Väsyneenä tästä katselemisesta, istahdin muistopatsaan portaille, vähän
levähtääkseni. Mutta mitäpä lepoa tässä olisi saanut! Kaikellaisia
luikareita ja tyhjäntoimittajia kihisee tämän pylvään ympärillä ja
kiusaavat matkustajaa, tarjoten huonoja valokuviaan Berlinistä ja sen
merkillisyyksistä kaupaksi. Koska en heiltä saanut pahaakaan rauhaa
ja koska tämän puiston yölliseen aikaan tiesin olevan epäturvallisen,
läksin taas astuskelemaan takaisin kaupunkia kohden. Kun taas lähenin
Brandenburgin porttia, nousi eräältä puutarhan istuimelta tuo äskeinen
kiusaajani, Holsteinilainen, ja lähestyy minua nyt uudestaan. Koko
ajan, kun minä olin Voiton pylvästä tarkastellut, oli hän pitänyt
minua silmällä, ja luuli nyt kai minun ehdottomasti puuttuvan hänen
onkeensa. Vaunut oli hän jo tilannut valmiiksi, eikä nyt muuta kuin
tuossa hopussa vaan astumaan sisään ja sitte ajamaan tuonne ylistettyyn
ruiskunäyttelyyn. Mutta sitä tekemään olin minä liian viisas. Moni
älliö on kyllä antanut itsensä sillä tavoin viekoitella ja on tullut
viedyksi, Jumala tiesi mihin, ja on tullut paljastetuksi ihkaiseen
ihoon saakka. Jos tuo holsteinilainen ystäväni tosiaankin oli noita
mainioita Berlinin veijareita, niin toimitti hän nyt tehtävänsä
jotenkin tyhmästi.
Ensimäisenä toimenani seuraavana päivänä oli mennä katsomaan Berlinin
mainiota _Akvariota_. Harvat lukijoistani ovat kai milloinkaan
semmoista nähneet, ja moni tuskin tietää mitä semmoisella laitoksella
tarkoitetaankaan. Pyydän sentähden lukijaa seuraamaan minua hetkeksi
sinne. Edeltäpäin voin kumminkin jo ilmoittaa, että se on suurellainen
rakennus matelevain ja vesieläinten säilyttämistä varten. Tämän
Berlinissä löytyvän akvarion sanotaan olevankin suurellaisin ja paras
mitä sitä laatua mailmassa on olemassa. Se on keskellä kaupunkia Unter
den Linden’in varrella. Ensimäisessä huoneessa, johon sisään astumme,
kihisee kärmeitä kaikellaisia, suuria ja pieniä. Heille on valmistettu
matelupaikoiksi pieniä lampia, hietikoita ja pensastoja, joita
läpikuultavat lasiseinät ympäröivät. Sitte tulemme huoneesta huoneesen,
toisesta kerroksesta toiseen, joissa kaikissa on vesisäiliöitä kaloja
ja muita vesieläimiä varten. Täällä näemme lasiseinäin läpitse päivää
vastaan kuinka suuret hauet uida hangottelevat, kuinka aattelevainen
ahvenparvi pujotteleiksen lammen pohjassa kivien välistä. Muutamat
säiliöt taas osoittavat meren monikarvaista, milloin purpuraista,
milloin vihreätä, sametin näköistä pohjaa, ja karinkaukalot, simpukat
ja muut meriraakut elähdyttävät näitä vedenalaisia loistavia aloja.
Nyt aukenee eteemme suurempi sali, jonka keskelle on laitettu avara
lampi; siitä kohoaa monisäteinen ruiskulähde ja lukematon joukko
pieniä lintuja riekuu täällä, lennellen löyhytellen tuossa lähteestä
pirskuvassa hienossa sadevihmassa, sillä aikaa kuin pitkäsääriset
kahlolinnut käydä koipivat lammen kaislaisilla rannoilla tai seisoa
töröttävät yhdellä jalalla lähelle lampea raketulla kivirauniolla.
Tämä kaikki on ympäröitty korkealla rautaverkolla eli häkillä.
Seinuksilla kirkuvat papukaijat ja eräässä pimeässä sopessa ammottelee
irvihampainen krokotiili, sillä aikaa kuin kilpikonnat uida melovat
pitkin vesisäiliöinsä reunuksia. Me astumme vielä alemmaksi ja
tulemme ihan pimeihin holveihin, joihin ei päivä milloinkaan paista.
Niitä valaistaan kaasuvalolla, ja täällä on meille käymisestä
ja katselemisesta väsyneille virvoituksia kaikellaisia tarjona.
Varoillaan pitää kuitenkin olla näissäkin hämärissä käytävissä, sillä
noita Berlinin tasajaontekijöitä tunkee tännekin, ja seinissä näemme
kirjotuksia, jotka muistuttavat meitä olemaan varoillamme. Näistä
maanalaisista majoista nousemme taas ylöspäin, käyden huoneesta
huoneesen, kerroksesta kerrokseen, kunnes vihdoin tästä vesiläisten
valtakunnasta taas tulemme Jumalan kirkkaasen ilmaan.
Nämä ihmeet nähtyäni, kävin katselemaan Berlinin _vanhan ja uuden
museon_ taide-aarteita. Mutta koska lukijan on vaikea seurata minua
noiden kaikkein salein ja kammioin läpitse, joissa säilytetään
Saksanmaan parhaimpain kivenveistäjäin ja maalarein teoksia,
jääkään ulkopuolelle ihmettelemään tuon vanhan museon athenalaista
pylväskäytävää ja noita ulkopuolisia seinäkoristeita, sillä aikaa kuin
minä pistäyn tuonne taiteen kotiin sisään, nauttimaan sen ihanuuksia.
Näillä matkustuksillani oli päivä jo kulunut puolille, mutta koska
meillä vielä on koko iltapuoli omanamme, niin käykäämme nyt katselemaan
mitä Berlinin Eläintarhalla on meille tarjottavana. Me matkaamme
uudestaan koko Unter den Linden’in kadun alusta loppuun saakka, astumme
Brandenburgin portista sisään Thiergarteniin ja käymme tämän puiston
halki noin puoliväliin saakka, poikkeemme sitte vasemmalle kädelle
ja tulemme niin tuohon varsinaiseen eläintarhaan, Me emme voi eksyä,
sillä jo kaukaa kuulemme leijonain kiljunan ja karhuin karjunan, jota
opastusta saatamme luotettavasti seurata. Heti kun astumme tarhaan
sisään, näemme käytäväin molemmilla puolilla rautahäkkejä, joissa
säilytetään kaikellaisia lintuja läheltä ja kaukaa. Tuolla kiljuu
haukka, täällä huutaa huuhkaja ja pöllöt katsella tuijottelevat
aaveentapalsesti puolihämärissä sopissaan. Suuri Kondorikotka lepää
täällä levollisesti auringon paisteessa ja näyttää vaipuneen syviin
mietteisiin. Kotoansako muistelee tuo kaukainen vieras Etelä-Amerikan
lumisilta Andesvuorilta? Sitte seuraa lintuja lukemattomia kaikista
mailtaan ääristä, tuosta pienen pienestä Kolibrista ruveten aina
suuren suureen Nälkäkurkeen asti Afrikan hietaisilta ulapoilta,
joka hevosen kokoisena astuskelee karsinassaan ja kurottelee pitkää
kurkkuansa yli korkean aidan. Täällä rastaat raksuttavat, tuolla korpit
keikkuvat ja varpuset pitävät iloa. Muu eläinkunta on yhtä runsaasti
täällä edustettuna. Känguruh Australiasta oijentelee tuolla pitkiä
takakoipiansa ja jääkarhu käydä nuuskii edes takaisin, sukeltaen
tuon tuostakin vesialtaasensa. Indian elefantti tekee likempää
tuttavuutta katselijain taskuin kanssa, tutkistellen olisiko niihin
hänelle makeisia kätketty; ja heitäppä kuinka pieni hopearaha hyvänsä
maahan, niin ottaa hän sen ylös kärsällään, antaa hoitajallensa ja
tekee sinulle kömpelömäisen kumarruksen. Kaikkein viehättävintä on
kuitenkin katsella meidän harmaita karhuja, kuinka he kiipivät puihin,
kerjäävät katselijoilta almuja ja taistelevat ärjyen vehnäleivän
palasta, jonka viskaat heidän häkkiinsä. Varsin ilkeitä sitä vastaan
ovat nuo ihmisen irvikuvat apinat. Mitään häveliäisyyden tunnetta ei
heissä ole olemassa. Kaikkein läsnäollessa harjoittavat he mitä
ilettävimpiä paheita; ja kavalia ja koirankurisia ovat he myöskin.
Tuossa menee emä poikinensa juomaan vettä pienestä vesialtaasta;
samassa tulee hiljaa hiipien eräs koiranhammas perästäpäin ja sysää
tuon mitään pahaa aavistamattoman perheen kuperkeikkaa vesialtaasen.
Tämän kepposen tehtyään, rientää hän riekuen raakuen salaman
nopeudella häkin ylimmäisille orsille, ikäänkuin olisi hän vaan
hämmästynyt lähimmäistensä tapaturmaisesta onnettomuudesta. Mutta onpa
kuitenkin muutamia hyviäkin puolia näissä eläimissä havaittavana.
Hyvin huolellisesti hoitavat he penikoitansa, puhdistavat niitä
syöpäläisistä, jaa, oikein pään-ehtijän tavalla kääntävät suortuvan
suortuvalta ja nyppivät pois mitä liikaa karjaa karvan juureen on
takertunut.
Kello seitsemältä annettiin eläimille ruokaa ja varsin kumma oli
katsella kuinka verenhimoisina tiikerein, jalopeurain ja muiden
petojen silmät killuivat, kun syöttäjä käsikärryillä lykkeli hakkein
ohitse veristä lihaa ja pisteli rautateikillä kelpo käikäleitä kunkin
pedon eteen. Malttamattomina hyppivät ja kiljuivat he ja repelivät
rautaristikoitaan, ennenkuin syöttäjä ehti heille heidän määränsä
antamaan. Erittäinkin raivosi eräs vahvaharjainen suuri leijona, kun
hänen lähimmässä likeisyydessään olevalle tiikerille annettiin ennen
lihapala kuin hänelle. Useat erät hyppäsi hän viimmaisena tiikerin
häkkiä vastaan, niin että nuo rautaiset varvut narskahtelivat, eikä
herennyt kiljumasta ennenkuin oli saanut osansa.
Eläintarhasta sitte kävi matkani circuseen. Eräs kuuluisa
englantilainen hevostaituri ja eläinten kesyttäjä vierasti nimittäin
parhaillaan Berlinissä, ja koska en tietänyt millään paremmalla tavalla
illan kaulaa katkaista, niin päätin lähteä tähän hevos-huvitukseen,
jonne pyydän nyt lukijaanikin minua suosiollisesti seuraamaan. Kahdella
Saksan markalla saamme mukavan paikan näyttelyhuoneen tai oikeammin
teltin oikealla kyljellä. Peräovi aukenee ja näyttelyalalle ilmaantuu
lyhyeen, hohtavaan hameesen puettu nainen, hevosen selässä. Vaikka
hänen hevosensa rientää täyttä nelistä ympäri näyttelyalaa, tekee
hän kumminkin monta tepastusta sen selässä, hyppelee useampain hänen
eteensä asetettuin vaulain läpitse ja tekeepä vielä kuperkeikankin
ilmassa ja tulee kuitenkin jaloilleen tuon hyvää vauhtia juoksevan
hevosen selkään. Kahdesti toki tuo keikkaus ilmassa hänet petti,
niin että hän putosi hevosensa selästä maahan, kuitenkaan itseänsä
loukkaamatta, mutta kolmannella kerralla se onnistui, ja nyt kajahti
hänelle vastaan ylt’ympäri katselijain suosiohuudot ja käsien
taputukset, Lasketen etupolvillensa teki hänen hevosensa syvän
kumarruksen katselijoille ja katosi samassa näyttelyalalta. Sen
perästä tuli vielä useampia yksityisiä hevostaitureita näkymölle ja
tekivät mitä hurjimpia harppauksia hevosraukoillaan, mutta semmoiset
tepastukset jätämme mieluisimmin mainitsematta, sillä meistä ne
pikemmin näyttävät eläinten rääkkäykseltä kuin huvilta. Somempi sitä
vastaan oli nähdä, kun koko joukko ratsastajia, miehiä ja naisia
parittain ilmaantui näyttelyalalle ja pani koko komeat tanssit
toimeen. Oikein sievästi tanssia tepastelivat nuo kauniit hevoset
tahdin mukaan meidän nykyaikaista fransääsia. Mutta palkitsipa myöskin
katselija-joukko riehuvilla bravohuudoilla ja käsien taputuksilla
noiden Terpsikoren oudollaisten oppilasten tanssinäytettä.
Lomahetkinä huvitteli katselijoita kaksi narrintapaiseen pukuun
vaatetettua ilvehtijää sukkelilla tempuillaan ja kepposillaan.
Erittäinkin viehättävä oli nähdä kuinka toinen heistä heitti yli
koko näyttelyälan kuusi huippupäistä vilttihattua toisen päähän
päällitysten niin osaavasti, ettei toisen ollut tarvis niihin käsin
tarttua eikä niitä päähänsä sovitella. Hyppimään eivät he myöskään
olleet huonon huonoja. Asetettiin, näet, ensi aluksi vaan pari kolme
hevosta vieretysten seisomaan ja niiden ylitse kruittasivat he eräältä
poukkauslaudalta, ikäänkuin olisi tuo vaan lasten leikkiä ollut.
Hevosten lukua lisättiin sitte lisäämistänsä, kunnes vihdoin seisoi
14 isoa hevosta kyljetysten toinen toisensa vieressä ja yli näiden
kaikkein hyppäsivät nuo veitikat sittenkin ja toinen heistä teki vielä
kahdenkertaisen kuperkeikan ilmassa ja tuli yhtä kaikki suorana pystyyn
jaloillensa hevosten takana olevalle heinäpeitteelle.
Kun hevosleikit olivat loppuneet, tuotettiin näkymälle viisi
elefanttia. Hauskaa ei ollut katsella, miten noita kömpelöitä eläimiä
pakoitettiin vääntelemään kankeita jäseniänsä johtajan tahdon mukaan.
He milloin saivat kontata nelin ryömin polvillaan, milloin nilkuttaa
edestä, milloin takaa, tai hypätä kahdella, vieläpä yhdelläkin jalalla
ja heittää kuperkeikkaa. Suurin heistä porahtelikiu pahasti näitä
temppuja tehdessään: tuo leikki ei kai ollut hänestä mieluista.
Elefanttein perästä, sysättiin näkymölle vankkureilla kuljetettava
rautahäkki, jossa kaksi aimollista tiikeriä käydä astuskeli edes
takaisin kopeasti. Oikein kauniita eläimiä olivatkin nuo hirmuiset
keltasen-kirjavat kissat. Syvä äänettömyys tuli katselijajoukkoon,
kun noiden eläinten kesyttäjä, vaan pienellä ruoskalla varustettuna,
nousi vankkurein pyörälle, aukasi varovasti häkin oven ja hiipi sisään
noiden hirviöiden seuraan. Sydäntäni oikein tykytti tätä nähdessäni.
Tiikerit eivät kuitenkaan tuosta kaksijalkasesta tulijasta millänsäkään
olleet; toinen heistä vaan morahti ikäänkuin tervehdykseksi. Ja
hyviä ystäviä näyttivätkin nuo pedot ja heidän kesyttäjänsä olevan.
Suurempi tiikereistä kohotti, ikäänkuin halaukseen, aimolliset
käpälänsä kesyttäjän olkapäille. Sitte nousi kesyttäjä tuon
nelijalkasen toverinsa selkään ja ajeli muutaman kerran ympäri häkissä
tällä oudollaisella juhdallaan. Molemmat laskeutuivat sitte häkin
pohjaan lepäämään toinen toisensa viereen. Vielä aukasi kesyttäjä
makuutoverinsa hirmuisen kidankin ja sovitteli päätänsä tuohon elävään
hautaan. Tämä ei ollut hauskaa nähdä. Suuri joukko katselijoista
nousikin istuimiltaan ja jätti näyttelyhuoneen.
Kun tiikerit olivat tehtävänsä toimittaneet, sysättiin näkymölle toiset
vankkurit, joilla samoin oli vahva rautahäkki ja siinä kolme leijonaa.
Yksi näistä eläimistä olikin oikein kelvollinen otus ja astuskeli
majesteetillisesti vankikopissaan, silmäillen ylpeästi ympärilleen.
Äänettömyys tuli taas huoneesen, ja joukko katselijoita lähti ulos,
kun kesyttäjä, pistolilla ja ruoskalla varustettuna, nousi vankkurien
pyörälle, aukasi häkin oven ja pujahti sisään petojen pariin. Suurin
leijonista ärjähti pahasti ja painui kyyryllensä, ikäänkuin kissan
näemme tekevän, ennenkuin hän saaliinsa niskaan hyppää. Kesyttäjä
seisoi liikkumattomana paikallaan, ja piti tarkalla silmällä leijonan
liikuntoja. Huiskasi sitte hieman ruoskallaan ja samassa laukesi
pistoli ja leijona hypähti kiljuen häkin toiselle puolelle ja kesyttäjä
toiselle. Tällä tavoin vaihettelivat he asemaa useat erät, kunnes
tuo monipiippunen pistoli oli tyhjäksi ammuttu. Varovasti aukaisi
kesyttäjä sitte taas häkin oven, ja pujahti sukkelasti ulos. Tämä
leikki tuntui kuitenkin minusta liiaksi mieltä kiihottavalta ja pian
vaaralliseltakin; sillä helpostihan olisi voinut tapahtua, että
silloin kuin kesyttäjä raotti häkin ovea, astuaksensa ulos, joku
noista hirviöistä olisi pujahtanut muassa ulos vankeudestaan. Ja mitä
sitte olisi tapahtunut, kun tuommoinen julmuri olisi väkijoukkoon
vapaalle jalalle päässyt! Minua oikein pöyristytti tämmöistä onnetonta
mahdollisuutta ajatellessani.
Tähän nyt loppuivat sen illan ilot ja minä riensin yömajaani lepäämään
tämän päivän jotenkin väsyttäväin retkein perästä. Koko yökautena en
kuitenkaan voinut levollisesti nukkua, sillä yhä pyöri ajatuksissani
tiikereitä, leijonia, elefantteja, kärmeitä, ja Jumala tiesi mitä
kaikkia moukkuripäitä ja pitkäsääristä, joita päivällä olin nähnyt ja
joita mielikuvitus nyt hillimättömänä kuvaili hittoa hirveämmiksi.
Kun aamulla heräsin, olin jo mielestäni kylliksi katsellut Berliniä
ja sen merkillisyyksiä, jonka tähden päätin lähteä taas matkalle
lähemmäksi rakasta kotoista pohjolaa kohden.
Minulla nyt oli kaksi tietä valittavana: joko matkata takaisin
Königsbergin ja Pietarin kautta, siis samaa tietä, jota olin tullutkin,
taikka Lyypekin, Kyöpenhaminan, Malmön ja Tukholmin kautta. Minä
valitsin tuon jälkimäisen retken, sillä sillä saisin tilaisuuden tulla
tuntemaan enemmän mailmaa ja paitsi sitä olisi se myös oleva hupaisempi
ja monivaiheisempi kuin tuo ykstoikkonen matka läpi aution Venäjänmaan,
jonka retken ikävyyttä jo talvella tarpeeksi olin saanut kokea. Eräs
kolmaskin ura tosin olisi vielä ollut tarjona, nimittäin Lyypekistä
suoraan yli Itämeren, mutta se ei minulle juohtunut mieleenkään, sillä
enhän matkaillut varsin suotta, vettä ja taivasta näkemässä.
Läksin siis kuin läksinkin ensiksi Lyypekkiin. Matka kävi pitkin
laakeain maakuntain, joissa ei paljon vaihetusta ollut nähtävänä.
Pellot, niityt ja harvinaiset metsät vaan vilahtelivat ohitseni,
kun taas ajelin rautaisella tulihevosella ja tirkistelin ulos
neljännen luokan vaunuin pienistä akkunoista, Büchen’iin saakka
kesti minulle tätä alennuksen tilaa, mutta siinä sitte nousin
ensimäiseen ylempään luokkaan ja matkasin nyt herrain tavalla kopeasti
Lyypekkiin saakka, jonne illalla saavuin eheänä ja hyvillä mielin.
Yötä vietin _Helsingfors_ nimisessä hotellissa. Tämä jo tuntui vähän
kodikkaammalta, kun kumminkin sai levätä näin rakasnimisen vierastalon
pehmeillä uutimilla.
Seuraavana päivänä kävin katselemaan kaupunkia, joka on rakettu
omituiseen tapaan: huonerivit eivät koske nimittäin katuihin
kyljillään, vaan päätyillään. Kello 12 aikaan menin tuohon komeaan
kaksitorniseen pyhän _Marian_ kirkkoon. Siellä oli jo koko joukko
väkeä koossa, ja kaikki olivat asettuneet kirkon perään erään
vanhan kellotelineen taaksi. Sinne siirryin minäkin katsomaan, mitä
ihmettä tuolla odotettiin. Ja kas kummaa! Niinpian kun kello löi 12,
aukeni tuon vanhan kellotapulin takapuolelta pieni ovi, josta käydä
pasteeraili eräälle puoliympyrälle lautaselle pyhä Pietari ja hänen
veljensä Andreas, Jakobus, Simon Zelotes ja kaikki muut apostolit
järjestänsä; ja kun olivat ehtineet kävelyratansa keskipalkalle, teki
siinä kukin käännöksen oikealle ja syvän kumarruksen puoliympyrän
keskustassa seisovalle Kristuksen kuvalle; sitte jatkoivat kaikki
taas matkaansa eteenpäin, kunnes katosivat taas kellokaappiin, josta
olivat tulleetkin. Kun tätä kummaa tässä katselin, kuulin takanani
väkijoukossa Länsisuomen murteella tehtävän omituisia muistutuksia
noista Galilean meren kalastajista, ja kun katsahdin taakseni, näin
siinä muutamia meidän omia merimiehiä. He sanoivat olevansa Raumalta ja
heidän laivansa virui täällä Lyypekin satamassa. Tämä oli ensimäinen
kerta, kun puolivuotisen poissaolon perästä taas sain kuulla äitin
kieltäni puhuttavan.
Saman päivän iltapuolella jo jätin Lyypekin ja matkasin höyrylaivalla
yli Itämeren lounaisen poukaman, eli niinkutsutun Mecklenburgin lahden,
Kyöpenhaminaa kohden. Matka kävi ensin hyvän aikaa hiljakseen pitkin
tuota monimutkaista, kaislarantaista Trave-jokea, jonka suuhun suuri
englantilainen höyrylaiva oli karille karahtanut ja sitä nyt näkyi
koetettavan saada irti, siten että mutaproomein avulla syvennettiin
veden pohjaa laivan ympäriltä. Kun Travemünde oli sivuttu, rupesi
vasen-puolinen ranta katoomaan näkyvistä ja etehemme levisi aava meri,
mutta oikealla puolellamme vielä häämötti hyvän aikaa Mecklenburgin
hietainen rannikko. Ilma oli aivan kaunis ja tämä merimatka kulki sitä
rattosammin. Yö yllätti meidät keskellä meren selkää, ja kun aamu
taas rupesi koittamaan, tuli näkyviin vasemmalla kädellä Möen-saaren
valkeakliitunen ranta. Muutaman hetken perästä yleni aalloista
Falsterbon tornit Ruotsin rannikolla. Tuuli alkoi nyt puhaltaa ja
oli meille vastainen. Laivoja näkyi merellä useampia ja kaunista oli
katsella kuinka nämä meren uhkeat joutsenet, vastaista tuulta vastaan
risteillen, täysin purjein suhauttivat meidän ohitsemme milloin
oikealta, milloin vasemmalta puoleltamme. Ja mitä enemmän matkamme
määrää lähenimme, sitä eloisammaksi tuli tämä liike merellä. Viimein
katosi se sumuvaippa, joka tähän saakka oli pitänyt Kyöpenhaminaa,
ikäänkuin kallista helmeä, kätkössä. Usma kohosi hienona valkeana
pilvenä ylös ilmoille, ja kaupungin uhkeat tornit ja hohtavat, valkeat
muurit tulivat näkyviin. Kello oli noin 8 aika aamulla, kun laivamme
laski rannakselle.
Ensimäisenä toimenani kaupunkiin tultuani oli tietysti käydä
katsomassa _Thorwaldsen’in_ museota, jossa tuon mainion tanskalaisen
kuvanveistäjän mestariteoksia säilytetään. Itse museo ei ole mikään
komea vaan jotenkin yksinkertainen rakennus ulkomuodoltaan, mutta
sitä vastaan säilyttää se kammioissaan mitä kauniinta ja jalointa
kuvanveistäntöalalla nähdä saadaan. Täällä näemme joko marmoriin
hakattuina tahi kipsiin valettuina muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset
jumalat nymphainsa kanssa kasvoista kasvoihin, niinkuin he ovat,
milloin yksitellen, milloin parvittain. Tuolla tanssivat iloiset
nymphat Helikonin vuorella, täällä seurustelevat tuttavallisessa
kolmeyhteydessä nuo suloiset Grasiat. Minerva seisoo vakaisena, nojaten
keihääsensä. Ganymedes juottaa polvillaan Jupiterin kotkaa, ja tuo
ihana Venus katselee hymyssä suin omenaa, jonka Paris on hänelle
antanut kauneuden palkinnoksi. Myöskin jaloja kuvia nykyisemmiltä
ajoilta on täällä nähtävänä; ja eräässä seinässä näemme korkokuvilla
esiteltynä muun muassa rakkauden aikakaudet. Siinä hypyttelee
hyppysissään nuori neitonen iloisaa, leikkivää Amoria, aavistamatta
miten vaaralliseksi tuo viattomalta näyttävä, siivekäs lempilapsinen
voi hänelle tulla. Toisessa kuvassa on se jo lentänyt hänen
rinnoillensa, kolmannessa kantaa hän vaimona sitä käsivarrellaan,
neljännessä on se hypännyt hänen, käsi poskella huolissaan istuvan,
keski-ikäisen miehensä hartioille, ja viimeisessä kuvassa kurottelee
vanha, pitkäpartanen ukko, sauvan nojassa, turhaan kättänsä tuolle
pakenevalle veitikalle.
Thorvaldsenin museosta sitte kävi matkani niinkutsuttuun
_Fruekirke'en_, pääkaupungin pääkirkkoon. Se on jalon näköinen,
pylväillä varustettu, yksinkertainen, koruton rakennus. Kirkon molemmat
kyljet ovat pitkin mittaansa kaunistetut Thorvaldsenin toimittamilla
jaloilla marmorikuvilla, jotka esittelevät kahtatoista apostolia,
alkaen Johannes Kastajasta ja loppuen ylösnousseesen Kristukseen.
Alttarin edessä on polvillaan ihmeen ihana enkelin kuva, joka käsillään
kannattaa karinkaukalon kaltaista kasteastiata. Noustuani vielä ylös
tämän kirkon torniin, josta on erinomaisen avara näköala yli kaupungin
sekä sisämaahan päin että pitkin Juutinraumaa ja Itämerta, jätin tämän
pyhän sijan ja kävin katselemaan kaupungin muita kokouksia. Näistä
on erittäinkin niinkutsuttu _Kongelige museum for nordiske Oldsager_
mainio, ja mailmassa ei sanota löytyvänkään toista sen vertaista; niin
rikas on se vanhanaikaisista jäännöksistä niinhyvin kivi-, pronsi-,
kuin rautakaudeltakin. Sota-aseita, työ- ja huonekaluja, riimu-sauvoja,
pukuja kaikellaisia, hautakiviä j.n.e. on täällä kaikilta ajoilta ja
erinomaisen hyvässä järjestyksessä.
Illaksi menin tietysti niinkuin muutkin _Tivoliin_, jossa vähällä
sisäänpääsymaksulla saa nauttia mitä monenkaltaisimpia huvituksia.
Täällä elelet ikäänkuin jossakin lumotussa mailmassa, josta lapsena
jossakin sadustossa olet lukenut. Tuolla tepastivat pantomimistit
paljaan taivaan alle valmistetulla näyttelyalalla, täällä kiipivät
muutamat köysillä, tuolla tanssivat toiset nuorilla. Rautaiset radat
jyrisevät mäkeälaskijain ajaessa ja alaisimet jyskyvät voimiaan
koittelevain voimakkaista lyönneistä. Onneansa voi myös täällä koittaa,
kellä rahoja on liikenemään onnettaren pöydälle. Ja jos polvesi
tässä ilossa tanssiin tahtovat taipua, olet tilaisuudessa siihenkin
huvitukseen noilla avonaisilla tanssilavoilla. Musikista ei ole
puutetta, sillä jos yksi soittokunta lakkaa, niin toinen rupee. Illalla
saat myös soudella satojen kaasuvalojen loisteessa noilla kauniilla
pienillä lammilla, joiden ylitse sieltä täältä kaartelee soma,
monivärisillä lyhdyillä valaistu silta.
Kyöpenhaminasta kävi sitte matkani yli salmen Malmöhön Ruotsin
puolella. Ilma oli myötäinen niille, jotka pyrkivät ulos
Juutinraumasta, ja laivoja näkyikin, niin pitkältä kuin silmä kantoi,
katkeamattomassa linjassa purjehtivan toinen toisensa perästä ulos
Itämerestä.
Malmöstä pitkitin matkaani rautatietä myöden Tukholmiin. Matka kävi
ensin läpi Skaanen hedelmällisen maan ja sivuttiin Lund’in kaupunki.
Tultuamme Smaaland’iin; muuttui maisema vähitellen kolkommaksi. Matka
kävi raiskatuin metsämaiden läpitse, jossa harvassa ihmisasuntoja oli
nähtävänä. Niin tultiin illan suussa kaunis-asemaiseen Jönköpingiin
Wettern-järven eteläisessä päässä. Tässäkään ei vielä kauempaa
aikaa viivytty, vaan pitkitettiin matkaa ehtoohämyssä Falköpingiin
saakka, johon juna jäi yöksi ja me matkustajat samaten. Tässä yhtyy
Etelä-Ruotsin rautatielinjaan Göteborgista tuleva haara. Seuraavana
päivänä jatkettiin matkaa keskeltä halki Ruotsinmaan Wettern ja Wenern
järvein välissä. Sivuttiin muutamia pienempiä kaupunkeita ja tultiin
vihdoin iltapuolella päivää Ruotsin komeaan pääkaupunkiin Tukholmiin.
Eräässä _Riga_ nimisessä hotellissa sain vähästä maksusta itselleni
yömajan. Kävin sitte katselemaan kaupunkia, ja oikeinpa pisti
ihmeekseni nähdä täällä muutamain puotein ja rahan vaihtokonttorein
ovien päällä kirjotuksia suomeksikin, jota kunniaa harvoin omassa
maassammekaan äitin kielellemme annetaan. Seuraavana päivänä kävin
sitte niinkutsutussa _National-museossa_, jossa talletetaan mitä
Ruotsilla on parasta kaunotaiteellisella alalla. Minä kuitenkin kävin
jotenkin kylmäkiskoisena kaikkein noiden kammioiden läpitse aarteineen,
sillä tämmöisestä yhtämittaisesta katselemisesta oli vihdoin sieluni
niin väsynyt, ettei enää edes ihaninkaan taideteos sitä voinut
liikuttaa. Sen havainnon olin kumminkin tällä lyhyellä käynnilläni
tässä taide-aartehistossa tekevinäni, että Ruotsin taideniekat
paljon pitävät pyöreistä muodoista ja suuri osa heidän teoksistansa,
erittäinkin mitä veistokuviin tulee, oli kuvattu riehtävissä asennoissa
alastomina lepääviksi.
Kansallismuseosta sitte kävi matkani pienellä höyryveneellä
niinkutsutun _Djurgården’in_ puistoon, jota suuresti oli minulle
ylistetty kansan huvitustensa vuoksi. Mutta joka Kyöpenhaminasta tulee
ja on sen Tivolin nähnyt, hänelle ei Tukholmin Djurgården (Eläintarha)
mitään uutta tarjoo.
Tukholmista kävi matkani sitte suomalaisella höyrylaivalla meidän
vanhaan rakkaasen Turkuun; ja kun saman päivän illalla, jolloin taas
olin takaisin kotimaahani saapunut, istuin muutamain ystäväini seurassa
totilasin ääressä Sampalinnan etuvarusteilla, oli minun myöntäminen,
etten koko matkallani ollut nähnyt yhtään niin puhdasta ja siistiä
kaupunkia, kuin tuo uneliaan Aurajoen rannalla nyt edessämme yön
helmoihin vaipuva Turku oli.