Jo vuosia olin odottanut, odottanut kuin kuuta nousemaan, sitä hetkeä,
jolloin voisin tehdä retken tuonne unelmieni maahan etelän puolelle
Itämerta; ja mitä enemmän Schillerin ja Göthen kanssa tutustuin,
sitä palavammaksi tuli haluni saada nähdä ja tuntea tuota maata ja
kansaa, jossa niin suuret henget olivat eläneet ja työskennelleet.
Mutta melkein yhtämittainen matti kukkarossa pani kaikille tämmöisille
houreille jyrkän rajan. Säästämällä olin kumminkin kolmen vuoden
kuluessa saanut sen verran kokoon, ettei tuo yritys enää miltään
mahdottomalta näyttänyt. Kahdeksan punaista sadanmarkan seteliä
taskussa! "Raha rintaa rohkasee", ja erittäinkin tuommoiset rahat,
jotka omalla työllä ja hiellä ovat ansaitut. Heti otin väliaikaisesta
virastani eron, ja nyt tätä päätä Helsinkiin ottamaan vauhtia
matkalleni.
* * * * *
Oli Helmikuun keskipalkoilla vuotina 1874 eräänä kauniina talvipäivänä,
kun, kahdella vähäisellä matkarepulla varustettuna, aamulla kl.
9 astuin Helsingin rautatien stationihuoneesta kolmannen luokan
vaunuihin. Matkani kulki nimittäin Pietarin kautta maitse, sillä meri
oli jäässä, etten voinut valita suorinta tietä yli meren Lyypekkiin.
Kun kolmasti kelloa oli kolistettu, vihelsi kyyditsijä pillillään ja
samassa hirnahti tuo halkoja syövä, tulta tuiskiva orhi ja hengähdellen
raskaasti, ikäänkuin tietäen pitkän matkan olevan edessään, läksi
hän liikkeelle, vetäen pitkää junaa vaunuja perässään. Kauan ei
viipynyt, ennenkuin Helsinki oli kadonnut näkyvistä, ja nyt ruvettiin
ajamaan tulta polttain, niin että hiukset seisoivat suorassa takana
kuin messinkilanka ja Suomen salot ja salmet siintelivät vaan kahden
puolin. Tuontuostakin seisahdeltiin sentään sen verran pysäyspaikoissa,
että ehdittiin ottamaan uusia matkustajia vaunuihin ja laskemaan
toisia ulos. Vasta Kaipiaisissa, puolimatkassa Pietarin ja Helsingin
väliä, levähdettiin enemmän aikaa. Siellä odotti sekä Helsingistä
että Pietarista tulevia matkustavia runsas päivällispöytä. Minä en
kuitenkaan raskinnut istua noiden kallisten herkkujen ääreen, vaikka
rahaa oli taskut täynnä, vaan näpertelin repustani, mitä matkaevääksi
olin sinne säälinyt. "Syö säästäin savea"; tämä sammakon neuvo
pojallensa muistui, näet, minullekin mieleen, ja useampihan on päivä
kuin makkara. Puolen pulloa olutta oli minun kuitenkin ostaminen, sillä
muuten tuo kuiva pussiruoka olisi istunut kurkkuun. Päivällishetkl
ei kuitenkaan kestänyt enempää aikaa kuin puolen tuntia, jonka
kuluttua taas lähdettiin liikkeelle. Viipuriin saavuttuamme, oli jo
pilkkopimeä ja mitä lähemmäksi Pietaria tultiin, sitä kovemmin alkoi
sydämeni tykkiä, sillä minua vähän pelotti yölliseen aikaan tulla
tuohon suureen, minulle tuiki tuntemattomaan kaupunkiin. Hirveillä
kuvilla olivat muutamat hyvät ystäväni lähteissäni maalanneet
minulle Pietarin oloja: kuinka siellä kyyditsijät eli iisvoosikat,
niinkuin heitä nimitetään, tiustavat rupplia matkamieheltä ja kuinka
yösijasta viedään vieraalta vielä nahkakin yltä. Tämmöistä menetystä
välttääkseni, aloin jo matkalla katsella ympärilleni; ja onneksipa
sattuikin samoissa vaunuissa, joissa minä matkasin, olemaan eräs
suomalainen rouvasihminen, jonka matkanmäärä myöskin oli Pietari. Häntä
nyt hädissäni lähestyin; ja hänellepä näyttivät Pietarin olot olevan
hyvin tutut. Hän neuvoi minua poikkeemaan yöksi erään Pietarissa asuvan
maanmiehemme luoksi, jonka sanoi holhoovan suomalaisia matkustajia, ja
lupasipa vielä Pietarin stationihuoneessa häntä odottavan miehensäkin
minulle oppaaksi sinne. Tämä oli hyvä sanoma, josta suoritin rouvalle
sulimmat kiitokset.
Walkeasaaren pysäyspaikassa, Suomen ja Venäjän rajalla, jo voi havaita
mihinkä maahan tultiin, sillä kieli, joka tähän saakka enimmästi oli
ollut suomea ja ruotsia, alkoi nyt muuttua venäjäksi ja olut ja kahvi,
jota tähän asti oli vieraille tarjottu, sai nyt siirtyä syrjään votkan
ja tsjaijun (viinan ja teen) tieltä.
Kun kl. yhdentoista aikaan yöllä Pietarin stationiin saavuttiin, oli
siellä, niinkuin tuo suomalainen rouvasihminen minulle oli sanonut,
hänen miehensä häntä vastaanottamassa ja hyväntahtoisesti suostuikin
hän heti johtamaan minua yökortteeriini, joka ei kaukana ollutkaan.
Kun stationihuoneesta ulos tulimme, oli siinä kahden puolin kartanolla
kaksi pitkää riviä iisvoosikoita ja meidän tiemme piti käydä niiden
välistä; mutta sepä tuli tukalaksi. Mikä repeli reppuani, mikä haparoi
takkiani, huutaen täyttä kurkkua tulemaan hänen rekeensä; ja huutavassa
hukassa olisin heidän kanssansa ollutkin, ellei vielä kouluajoilta
olisi juohtunut mieleeni muutama mahtava venäläinen sana, jolla torjuin
heitä pois päältäni. "Njenaada, njenaada!" tiuskin tuimasti kahden
puolin ja kas, sepä autti.
Yömajani ei suinkaan mikään kehuttava ollut, jos ei kalliskaan, sillä
75 kopekkaa vaan se maksoi, ja se ei ole mitään Pietarin tavallisiin
hintoihin verraten. Kuitenkin olisin levollisesti yöni maannut, ellen
kl. neljän aikaan aamulla olisi herännyt hirveään kellojen kilinään
ja pauhuun. Joko nyt tulee mailman loppu ja viimeinen tuomio, arvelin
itsekseni, ja kavahtaen ylös vuoteeltani, juoksin akkunaan katsomaan,
mitä tuo melu näin yölliseen aikaan oikeastaan merkitsi. Ja voittehan
arvata hämmästystäni, kun suuri kivirakennus juuri vastapäätä
lepokammiotani on täydessä tulessa lattiasta kattoon asti. Mutta sen
kanssa ei sentään sen pahempaa vaaraa ollut: Kreikanuskolaiset vaan
pitivät aamurukoustansa kirkossaan ja monien satojen kynttiläin valo
loisti läpi akkunain yön pimeydessä kuin tulipalo. Unen tämä hämmennys
kuitenkin vei silmästäni siksensä.
Kun aamulla olin vähän väsähtänyttä ruumistani vahvistanut kuivalla
ruoalla ja tsjaijulla (sillä sitähän kumminkin piti juoda, sitä
lientä, jos oli aamu tai ilta, kun kerta Venäjällä oltiin), koppasin
reput selkääni ja läksin käydä tölppäröimään Varsjovan rautatien
stationia kohden. Aikomukseni oli nimittäin jalkasin tehdä tämä matka,
jota umpiarviolta on kai puoli penikulmaa, ellei enempää. Aikaa
oli minulla kylliksi, sillä vasta kl. neljältä iltapuolella piti
niiden junain lähteä, joissa minä olin päättänyt matkata Pietarista
Eiydkuhniin Preussin ja Venäjän rajalla. Jo olin onnellisesti
tullut erästä vanhaa lahonnutta puusiltaa myöden yli tuon mahtavan
Neva-joen ja aloin jo astuskella jotakin Prospekt nimistä katua
pitkin itse tsaarien koreaan kylään, kun ajan pitkään nuo reppuni,
jotka eivät tosin paljon painaneet, kuitenkin minulle tottumattomalle
kuormankantajalle rupesivat raskaiksi tuntumaan. Hiki tippui otsasta
ja jo useat erät olin saanut levähtää. Kyyditsivät, jotka ohitse
ajoivat, loivat sääliviä silmäyksiä väsyneesen matkamieheen ja
oijennellen käsiänsä tarjosivat hänelle hyväntahtoista apuansa. Tuota
houkutusta en kauemmin vastustella voinut, vaan erään joutilaan
iisvoosikan kanssa kyydityspalkasta sovittuani, rupesin nyt herrana
ajelemaan. Matka kävi erästä avaraa katua myöden, jossa kahden puolin
oli korkeita monenvärisiä kivimuureja ja keskellä katua syöttivät
kyyditsijät uljaita hevosiansa suppilon kaltaisista astioista. Katu
kihisi ihmisistä; mitkä astuivat jalkasin pitkin vieruksia, mitkä
ajoivat hevosilla keskeltä. Useassa kohdin näkyi katujen kulmissa
pieniä kappelin tapaisia rakennuksia, joissa avonaisten ovien kautta
näkyi pyhäin ja ristiinnaulitun kuvia ja joissa kynttilät paloivat
alttareilla. Ohitsekulkevain näin paljastavan päänsä ja tekevän
ristinmerkin näiden pyhäin majain edessä. Kirkkojen kellot, joiden
huminaan aamulla varhain olin herännyt, pauhasivat vielä yhtä mittaa,
vaikka päivä jo läheni puoliansa, eikä tänään tiedostani mikään juhla
eli pyhäpäivä ollut. Kun kyyditsijäni ei mitään kiirettä pitänyt,
oli minulla aikaa katsella suuren kaupungin kirjavaa elämää ja
liikettä kaduilla. Tuolla tulla ryöhää vastaani uljas sotaherra,
kiiltävä kultainen kypäri päässä ja kolme uhkeata Valkosta ruunaa
edessä. Se on varmaankin keisari, arvelin itsekseni; kuinkas nyt suu
pannaan? Luotin sentään tässä kohden kyyditsijääni ja aattelin näin;
jos hän nostaa hattuansa, niin nostan minäkin; hän mahtaa paremmin
Pietarin tavat tuntea. Mutta siivosti se herra ohitse ajoi, eikä
häntä kukaan tervehtinyt; se ei siis mahtanut keisari ollakkaan.
Ajamme, ajamme vielä hyrytämme eteenpäin, kunnes edessämme erään
suuren talon edustalla näkyy pitkiä kiiltäviä kanunia, kidat suoraan
oikaistuina meitä kohden. Voi hirmua! Kuinka tästä nyt eheällä iholla
ohitse päästään? Pitäisikö kääntyä takaisin? Ainoa turvani oli taas
kyyditsijäni, joka ei näyttänyt olevan arkalasta kotosin. Kun olimme
noiden hirviöiden kohdalle tulleet, en voinut olla heitä manaamatta,
vaan lausuin: menkää, kummitukset, menkää Turkestanin aroille ja
ulvokaa siellä, mitä täällä rauhallisia ihmisiä pelätätte. Ja mitä
ihmeitä! Pari ruoskan lätkäystä vielä kyyditsijältäni, niin katosivat
nuo hirviöt kuin sivallettu näkyvistäni.
Mitään suurempia vaaroja kohtaamatta saavuimme noin kl. 12 aikaan
Varsjovan rautatien stationiin, jossa minulla oli siis vielä neljä
pitkää tuntia odotettavana, ennenkuin taas matkalle voin lähteä.
Kun vihdoinkin kello rupesi neljää lähenemään, kolautettiin kelloa
ensimäinen kerta ja kas nytkös tuohon suureen odotussaliin elämää
tuli! Koko joukko nuoria miehiä, joita pidin nahkapoikina, sillä
sentapaisilta he, pussit selässä, minusta näyttivät, marsitettiin
ensin salin takaovesta ulos perongille; ja haikeata oli nähdä millä
mielenliikutuksella he erosivat omaisistansa, jotka saattivat heitä
kentiesi heidän viimeiselle retkellensä. Siinä monen järeän ukon
jouhinen leuka longahteli, muiskatessaan suuta lähtevälle pojallensa.
Kun nuo nuorukaiset kaikki olivat tulleet vaunuihin sälytetyiksi,
huudettiin: "Maatusjki!" Ja nyt lähti liikkeelle toisellainen
ihmisjoukko, nimittäin joukko vanhoja, matalia, rypistyneitä akkoja,
lapset sylissä. Nähdessäni noita riepaleisia, likaisia olentoja, jotka
eivät mielestäni oikeilta venakoilta näyttäneet, olisin mielelläni
joitakuita heistä lähestynyt, tullakseni tuntemaan olivatko he jotakin
meidän omaa Venäjällä elelevää suomalaista heimoa, joiden ylle pr.
Ahlqvist runossaan sanoo karstan kasvaneen niin paksun, jota ei kaappia
voi pois; mutta tungos oli niin suuri ja rähinä niin hirveä, etten
voinut heitä lähestyä enkä kuulla mitä kieltä he haastelivat.
Vasta kun näistä kaikista oli päästy, saimme me muut tavalliset
matkustajat astua esille, ja minä sälytettiin etäisin kolmannen luokan
vaunuihin istumaan vastapäätä jotakin kulunutta kaunotarta, joka itki
katkerasti ja katseli, kuin muinon Lotin emäntä Sodomaa, kaipauksella
taaksensa Pietarin komeata kaupunkia, jonka huippuja laskevan auringon
viimeiset säteet kultasivat. Mutta tuskin oli tuo rakas kaupunki
kadonnut näkyvistä, kun jo minun huolihin vaipunut vis-à-vis’ni
tempasi kortit taskustansa ja kuivaten viimeisen kaipauksen kyynelen
silmästänsä, rupesi lähimmän naisellisen naapurinsa kanssa pelaamaan
pari-turakkaa ja purskahteli tuontuostakin pelin kestäessä hepakkaan
nauruun.
Sillä aikaa kuin lähimmät naapurini tällä tavoin itseänsä huvittelivat,
katselin minä ulos akkunasta maisemaa, jonka läpitse matkasimme.
Niin kauaksi kuin silmä kantoi, ei muuta näkynyt kuin yhtämittaista
puutonta lakeutta. Tosin kyllä tuolla läntisellä taivaan rannalla
törötti muutamia puiden latvoja aaveentapaisesti iltaruskon hohteessa,
mutta yllättävä yö vei pian nekin näkyvistäni. Kun loin silmää
luoteiselle taivaalle, tuli mieleni vähän haikeaksi, aatellessani
että eräs Itämerestä lähtevä lahdelma jo oli pistäynyt minun ja
kotimaani väliin, ja melkeinpä olisi kyynel vierryt poskelleni, ellei
yhä paraneva pakkanen olisi jäähdyttänyt tunteitani. Kummallista
kyllä, mitä etemmäksi etelään päin tultiin, sitä kylmemmäksi kävi
ilma, ja talven tyttö, rautanäppi, rakenteli kaikellaisia somia kuvia
vaunuin laseihin: "siinä miehet, siinä miekat, siinä keihäät sivulla"
ikäänkuin Kullervon perustelussa tammeen. Mies, jonka tuli pitää huolta
vaunujen lämmityksestä, oli heittänyt sen toimen sillensä, niinpian
kuin oli saanut uunista vähän savua lähtemään, ja torkkui nyt monessa
kyyryssä kaminin ääressä kuin uneen uuvutettu äyriäinen. Minäkin
oikaisin raajani, pistin nyrkit pääni alle ja odotin tässä mukavassa
asemassa kovalla rahilla uniukon tuloa, mutta turhaan. Joka kerta,
kun olin nukkumaisillani, keikahtivat vaunut taas jollekin syrjälle
ja minun hermoton pääni keikkui kovaa lautaa vastaan. Myöskin vilu
oli levolleni suureksi haitaksi; se milloin kyseli kynsiäni, milloin
piteli varpaitani ja varsin kangistunut olisin, ellen silloin tällöin
pysäyspaikoissa olisi pistänyt liiviini kupillista kuumaa teetä.
Yö mahtoi olla puolilla, kun Pihkovan sivusimme, ja kun päivä
vihdoinkin valkeni, olimme jo lähempänä Dünaburgia. Maisema, jonka
läpitse matkasimme, oli yhtä autio ja alaston kuin edellisellä illalla.
Tuuli oli ryöpyttänyt hiekkaa ja lunta sekaisin, niin että tuo talvinen
kenttä näytti hyvin kuolleitten kodon kaltaiselta. Ainoa elähdyttävä
kohta koko tällä yksitoikkosella alueella oli itse Dünaburgin kaupunki,
jonka vähän jälkeen auringon nousun sivusimme. Kun iltapuolella päivää
Wilnaa rupesimme lähenemään, oli pakkanen jo mennyt, niinkuin sanotaan,
perällensä ja maisemakin alkoi vähitellen muuttua epätasaisemmaksi.
Kauniita, pyöreitä kumpuja tammimetsineen vilahteli tuontuostakin
ohitsemme.
Wilnassa menetin enimmän osan vanhoja matkatovereitani ja sain uusia
siaan. Minä en vaihdosta vahingolle tullut, vaan pikemmin siitä
hyödyin, sillä entisten äänettömäin seuralaisteni sijaan tuli nyt
vaunuihin joukko nuoria talonpoikia, jotka kohta, kun juna liikkeelle
lähti, korottivat äänensä iloiseen lauluun. Yksi lauloi edeltä ja muut
kaikki yhtyivät laulun viimeiseen säveleen. Jotkut vielä vihelsivät ja
muutamat taputtivat käsiä, joten siitä syntyi oikein huikea konsertti.
Tällä tavoin nyt riennettiin iloiten, luihkaten länttä kohden. Kownossa
erosivat laululinnut minusta ja nyt oli vielä kappale matkaa tehtävänä,
ennenkuin yli rajan tultiin.
Viimeisestä pysäyspaikasta Venäjän puolella syöksähti vaunuihin koko
tulvana Puolan ruokottomia Juutalaisia, jotka, sysäten syrjään entiset
matkustajat, ottivat sijansa, missä vaan vähänkin lomapaikkaa oli. Eikä
siinä vielä kylliksi, vaan yksi noista Israelin tyttäristä sovittelihe,
paremman aseman puutteessa, minun syliini istumaan, toivoen kai että
minä, ikäänkuin pieneksi korvaukseksi siitä mitä heidän esi-isänsä
Abraham tekee koko kristikunnalle, kantaisin häntä helmassani
seuraavaan pysäyspaikkaan asti. Junain kuljettaja kumminkin pelasti
minut tuosta oudosta kuormasta.
Kello oli 10 paikoilla illalla, kun saavuttiin Eiydkuhniin, Preussin
rajastationiin. Tähän en kuitenkaan jäädä aikonut, vaan matkani
määrä oli Leipzig. Mutta koska valvomisesta ja matkan vaivoista olin
hyvin väsynyt, päätin levätä täällä muutaman tunnin ja jatkaa sitte
kl. kolmelta lähtevässä junassa matkaa Berliniin. Tuossa suuressa
odotussalissa katselin nyt ympärilleni, eiköhän löytyisi ketäkään
hyvää ihmistä, joka voisi neuvoa minua johonkin yömajaan. Ja ikäänkuin
kutsuttu, ilmaantuikin heti mies, joka sanoi tietävänsä aivan hyvän
yökortteerin ja siepaten selkäänsä minun reppuni käski minun seurata
häntä. Minusta tuo vieras näytti vähän epäiltävältä, mutta koska
pussini jo tekivät menoa, ei ollut tässä muuta neuvoa kuin lähteä
saapastamaan perästä.
Minä en tiedä kuinka kauaksi stationihuoneesta erosimme, mutta monta
mutkaa ja väärää jo olimme tehneet, kunnes vihdoin erään liejuisen
kartanon poikki kahlattuamme tulimme tuon ylistetyn hotelliin, erään
viheliäisen savikojun, ovelle. Oppaani kuljetti minua nyt parin pimeän
holvikäytävän läpitse, aukaisi niiden perässä löytyvän mustan kammion
oven ja käski minun astua sisään. Minua hieman arvelutti, kun kävin yli
kynnyksen: Jumala tiesi, mihinkä hiiden hinkaloon nyt olin joutuva!
Kun oppaani valkean oli sytyttänyt, tuli näkyviin kaksi vuodetta, pari
tuolia, pöytä ja vahvoilla luukuilla ulkopuolelta suljettu akkuna.
Oppaani eli oikeimmin isäntäni, sillä siksi hän nyt oli muuttunut,
kehoitti minua panemaan kaikki kullat ja kalleudet, mitä minulla
oli, pöydälle ja vakuutti minun ilman pelotta voivan levätä täällä
yöni. Hän lupasi tulla puolikolmelta minua herättämään, niinkuin
häntä pyytänyt olin, mutta ennenkuin hän minun jätti, pyysi hän saada
katsella kelloani, tiedusteli mitä rahoja minulla oli muassa, ja kun
hänen mieltänsä niissä kohdin olin noudattanut ja ilmoittanut, ettei
minulla puhtaassa rahassa muuta ollut kuin mitä Berliniin matkatakseni
tarvitsin, toivotti hän minulle rauhallista yötä ja antoi, vaikka vähän
vastahakoisesti, minulle huoneen avaimen, jota häneltä pyysin. Kun
tuo uutelias isäntäni oli lähtenyt, lukitsin minä huolellisesti oven
ja jätin avaimen paremman vakuuden vuoksi lukonläpeen sisäpuolelta.
Nyt riisuin vaatteet yltäni ja oikasin väsyneen ruumiini oljille,
vedin peiton eli oikeammin polstarin — niin paksuja peitteitä, näet,
käytetään Saksassa, jossa ei huoneita tarpeeksi lämmitetä — ylleni ja
sammutin kynttilän.
Venyttyäni noin puolen tuntia levotonna vuoteellani, sillä yhtähyvin
liiallinen väsymys kuin vähän pelkokin näillä oudoilla ovilla vei
kaiken unen silmistäni, olin minä kuulevinani jonkun hiljaa hiipivän
käytävässä, ja kuulin kohta sen perästä kuinka varsin vaivihkaa
avainta sovitettiin ulkopuolelta minun oveni lukkoon. "Wer da?" huusin
minä ja hyppäsin ylös vuoteeltani. Sytytin kynttilän, puin vaatteet
päälleni ja kysyin toistamiseen, ken tohti minun yörauhaani rikkoa,
"Waschwasser!" vastattiin ulkoa ja isäntä, joka havaitsi kavalan
yrityksensä tyhjään rauenneeksi, kolautti oveen ja pyysi päästä sisään,
vetäen syyksi että hän oli unohtanut tuoda minulle pesuvettä. Kun
hänen olin sisäänpäästänyt, teeskenteli hän hyvin kohteliaaksi, hankki
minulle pesuvettä, käski minun vaan levätä rauhassa ja lupasi ostaa
minulle stationista piletin, jos antaisin hänelle tuon piletin hinnan,
10 Saksan taaleria. Minä en kuitenkaan hänen huostaansa mitään rahoja
uskonut, vaan käskin hänen suoria tiehensä ja jättää minut rauhaan
puolikolmeen saakka. Kun hän nyt havaitsi, ettei hän minusta urakkaansa
saanut, lähti hän puoliksi suuttuneena ulos ovesta, ja minä kapusin
uudestaan vuoteelleni ja koitin saada unta silmääni, mutta turhaan.
Puoli tuntia oli mahtanut taas kulua, kun viereisestä huoneesta rupesi
kuulumaan matalaa viskutusta ja kuiskutusta. Jassoo, teitä on kaksi,
arvelin minä, ja pidätte nyt neuvoa kuinka päästä kynimään lintua, joka
teillä on häkissä. Kauvoja ei viipynytkään, ennenkuin sain tuntea tuon
neuvottelun seurauksia, sillä uudestaan kuului jalan astunta käytävässä
ja oveni sai samassa kestää jykeitä jyhmäyksiä. No, no, mikäs nyt on
taas? huusin minä ja hyppäsin pystyyn. Sillä aikaa kuin uudestaan
puin ylleni, kolkutti isäntä kolkuttamistaan ovea ja käski minun
aukaista, sanoen syyksi että oli tullut toinen matkamies, jonka hän
aikoi sijoittaa tuolle toiselle vuoteelle minun viereeni. Jahah, sekö
se teidän viisas päätöksenne oli, arvelin minä; vedin linkkuveitsen
taskustani, etten varsin aseeton olisi, jos nuo lurjukset päälleni
hyökkäisivät, ja aukasin oven. Minun pelkoni oli sentään turha ollut,
mitä päällehyökkäämiseen tuli; isäntä vaan tahtoi hankkia minulle
soveliaan makauskumppanin, niin suuresti näytti häntä huolettavan minun
kelloni, kultani ja muut kalleudet, jotka hän oli kehottanut minun
pöydälle levittämään. Minä olin kuitenkin jo makaamisesta kyllikseni
saanut, etten tässä luolassa enää kauemmin viihtynyt, en yksin enkä
toisenkaan kanssa, jonka tähden pyysin saada suorittaa velkani
isännälle tästä rauhallisesta yölevosta. 15 groschenia (likimiten 2
Suomen markkaa) tiusti hän minulta yösijasta ja ilman sitä vaati hän
vielä juomarahoja hyvästä opastuksestansa. Minä tarjosin hänelle 10
kopekkaa, mutta ne viskasi hän ylenkatseella takaisin pöydälle. Laskin
10 kopekkaa lisäksi, vaan ei hän vielä niihinkään tyytynyt; vasta
sitte kun 40 kopekkaa oli pöydällä, pisti hän rahat taskuunsa ja nyt
lähdettiin. Oi Schiller, oi Göthe! huokasin minä, kun tallustin kurassa
ja liejussa takaisin stationia kohden, tällä tavoinko teillä vieraita
vastaanotetaan!
Muutaman tunnin kuluttua istuin taas kolmannen luokan vaunuissa,
mutta nyt ihan yksin, ja kuuntelin kuinka vesi, jolla Saksassa
vaunuja lämmitetään, kulisi ja hulisi kulkeissaan nahkaletkuja myöden
yksistä vaunuista toisiin. Minusta rupesi jo tuntumaan, kuin olisin
vaan kauppatavaraa, jota pakkilootaan sälytettynä sysätään vaunuista
vaunuihin; niin väsynyt ja nääntynyt olin tuosta yhtämittaisesta
ruljaamisesta, ettei sielu enää tahtonut seurata ruumiin pikaista
juoksua eteenpäin.
Aamun koittaissa sivuttiin Intersburg, ja kun aurinko jo teki nousua,
tulivat Königsberg’in monet harmaat tornit näkyviin. Nyt seurattiin
joku matka Itämeren eli oikeammin sen poukaman Frisches Haff’in
eteläistä rantaa ja silloin tällöin siinti sen sininen selkä silmiini.
Tuolla vasemmalla kädellä etelään päin levisi mittaamaton lakeus, mutta
ihan toisenkaltainen kuin mitä Venäjällä olin nähnyt. Maisema näytti
kaikin puolin olevan hyvin viljeltyä, sillä tuontuostakin vilahteli
kauniita punaisia ja valkosia kyliä näkyviin. Suhautettuamme kahta
uhkeata rautasiltaa myöden Weichselin molempain suuhaarain ylitse,
pitkitettiin matkaa suoraan läpi Brandenburgin maan Berliniä kohden.
Neljäs yö matkallani oli jo puolille ehtinyt, kun Königsbergissä
saadun matkatoverini kanssa Kreuz nimisessä pysäyspaikassa astuin
ulos vaunuista, tyhjentämään odotushuoneessa seidelin olutta.
Matkakumppanini vakuutti junan tässä pysäyspaikassa viipyvän 20
minutia, jonka tähden emme pitäneetkään mitään kiirettä, vaan
maistelimme tuota vaahtoista juomaamme kaikessa levossa. Me
kyllä kuulimme kuinka kelloa kolistettiin lähtöön, mutta koska
tässä on rautateiden risteyspaikka ja junia tähän tulee kaikilta
ilman haaroilta, emme luulleet tuon kehoituksen meitä koskevan.
Kun vihdoinkin ulos salista tulimme, ei meidän junasta enää
muuta ollut näkyvissä kuin kaksi punaista hohtavaa silmää, jotka
vähitellen katosivat yöhön pimeään. Mikä nyt tuli neuvoksi? Minä
ensi hämmästyksessä jo oijentelin koipiani, lähteäkseni pötkimään
perästä, mutta kumppanini hillitsi minua. Tässä ei muu auttanut
kuin odottaminen. Puolen tunnin perästä sanottiin tulevan toisen
junan ja sillä voisimme ehkä pitkittää matkaamme Berliniin. Me heti
pyysimme stationin päälliköltä pidennystä pileteillemme, joka meille
suosiollisesti suotiinkin, ja lennätimme sähkölangalla sanoman
seuraavaan pysäyspaikkaan, että korjattaisiin meidän kimsut ja kamsut
niistä vaunuista, joissa tähän saakka olimme matkustaneet. Tästä
seikasta selkesimme siis aivan sievästi. Seuraavalla junalla saimme
pitkittää matkaamme; Landsbergin stationista saimme kaikki kadotetut
tavaramme takaisin, ja tämä kaikki ei meille muuta maksanut kuin puolen
tiimaa aikaa ja muutaman groschenin rahaa.
Päivän valjetessa saavuttiin vihdoinkin tuohon kauvan kaivattuun
Berliniin. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomusta vielä täälläkään
seisahtaa, vaan mieleni hehkui matkani päähän Leipzigiin, jonka
tähden tilasinkin heti kyyditsijävaunut ja läksin ajelemaan halki
Saksan komean pääkaupungin. Vaunujen edessä oli kaksi ruunaa,
hirmuisen suurta kuin papurouttoa, mutta niin laihaa ja rumaa kuin nuo
seitsemän kuuluisaa lehmää Pharaon unessa. Käyntöjalkaa vaan tehtiin
matkaa ja minua oikein hävetti ajaa uljaissa vaunuissa tuommoisilla
loukuilla. Jolleivät Pappenheimin ratsut kolmekymmenvuotisessa sodassa
tuon parempia olleet, ei ihme että meidän pienet mutta sitkeät ja
virkut varsat heidät voittivat. Eteenpäin, eteenpäin kuljettiin
kuitenkin, eikä päivä vielä puolilla ollut, kun saavuin Anhaltin
rautatienstationiin etelänpuolella Berliniä.
Täällä sain vielä odottaa muutaman tunnin, ennenkuin matkalle
lähdettiin, ja sillä aikaa jouduin tuttavalliseen keskusteluun erään
hautakivenhakkaajan kanssa Saksenista. Hän oli ollut asioillansa
Berlinissä ja odotteli nyt samassa odotussalin sopessa minun
kanssani junain lähtöä. Hän sanoi ymmärtävänsä minun saksaani
varsin hyvin, mutta vaikeampi oli minun ymmärtää häntä erittäinkin
r puustavin tähden, joka tuon äijän suussa rätisi vielä hyvän aikaa
hänen lakattuansa puhumastakin. Kun siinä nyt toinen toisemme
kanssa pakisimme, loin minä sattumalta silmäni ylös odotussalin
oven päälliseen kamanaan ja näin hirmukseni siellä seisovan
suurilla puustaveilla kirjotettuna: Vor Taschendieben wird gewarnt
(taskuvarkailta varoitetaan). Heti kuurasin taskuihini, visseytyäkseni
olivatko rahani vielä tallella; eikä pelkoni aivan turha ollutkaan,
sillä tuossa edessämme toisen pöydän ääressä istui sen päivänen
luikari, hattu kallellaan päässä, ja katsella killisteli ympärilleen,
ikäänkuin etsien kenen niskaan saisi lyödä kyntensä. Tuommoinen se
mahtaa olla taskuvaras, arvelin minä, ja hirveän pitkät sormet sillä
miehellä olikin. Minä en ymmärrä kuinka ihminen niin pitkiksi voi
jäseniänsä venyttää. "Päästä tuommoinen poika taskuihisi", sanoin
minä saksenilaiselle toverilleni, "niin kääpäsee hän käpälillään aina
saapasvarsiin asti."
Päivä oli juuri puolilla, kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle. Matkani
kävi nyt jotenkin suoraan etelää kohden, ja hyvin omituiselta minusta
tuntui tulla muutamassa vuorokaudessa muutetuksi pakkasen ja vilun
kodista kevään suloiseen syliin. Maa oli täällä ihan paljas lumesta
ja ilma kumminkin kymmenen asteen lämpöinen. Siellä täällä näkyi jo
maamiehiäkin tuhrivan pelloillaan.
Kello 3 aikaan sivuttiin Wittenberg, jonka kaupungin portin päälle
Lutherus löi tunnetut 95 väitettänsä paavia ja synninanekirjeitä
vastaan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa käydä likemmältä
katsomassa noita reformationin historiasta tuttuja paikkoja. Minä
en koko kaupungista muuta ehtinyt näkemään kuin kaksi vahvaa
tornia ja valleilla muutamia vartijoita, joiden kypärit ja kivärit
välkkyivät auringon paisteessa. Heti kun kaupunki oli taaksemme
jäänyt, suhautettiin komeata rautasiltaa myöden yli Elbe-virran
savisen veden. Vielä toisen kolmekymmen-vuotisen sodan ajoilta meille
merkillisen paikan sivusimme, ennenkuin Leipzigiin tultiin, nimittäin
Breitenfeld’in. Se kenttä ei kuitenkaan ollut ihan rautatien varrella,
vaan sinne sanottiin olevan noin neljännestiiman matka, jonka tähden
sekin vältti minun uuteliaat silmäykseni.
Päivä teki juuri laskua, kun vihdoin viimeinkin neljävuorokautisen
matkustuksen perästä ihan uupuneena, nääntyneenä saavuin matkani
perille Leipzigiin. Niin väsynyt ja runneltu olin matkan vaivoista,
etten ensi yön levosta paljon kostunut, ja kun seuraavana päivänä olin
itselleni varsinaisen asunnon hankkinut, painuin muutamaksi ajaksi
tautivuoteelle, johon syynä oli yhtä hyvin vilustua noilla Venäjän
kylmillä aroilla kuin liiallinen rasitus ylimalkain matkallani.