Oli toinen yö siitä, kun onnenpyörä oli saanut tuon odottamattoman
käänteen. Donaldin vaimo oli niin ylpeä kultapalasta, ettei hän
voinut pitää uutista omina tietoinaan vaikka Donald oli varottanut
häntä kertomasta siitä kenellekään. Hän uskoi onnenpotkauksen toisen
kullankaivajan vaimolle, joka asui muutaman sadan yardin päässä.
Tämä arvon nainen kertoi uutisen toiselle, ja kahdenkymmenenneljän
tunnin kuluttua oli huhu Donaldin löydöstä levinnyt kyläkunnan
laidasta laitaan. Muualla maailmassa ei tällä seikalla olisi mitään
merkitystä, mutta kaivosalueella asuu kaikenlaisia rikoksellisia
ihmisiä ja seikkailijoita. Näiden joukossa oli muutamia heittiöitä,
joiden elinkeinona oli hankkia kultaa jollakin muulla tavalla kuin
työnteolla. Kaksi tällaista veljestä, jotka elivät perheineen
alempana laaksossa, päätti anastaa itselleen Donaldin kultamöhkäleen.
Mustiksi naamioituina, revolveri kädessä tulivat he puolen yön aikaan
kullankaivajan majalle. Perhe oli juuri vaipunut syvään uneen, ryövärit
työnsivät hiljaa ikkunan auki ja astuivat huoneeseen, jossa Donald
nukkui. Suunnaten ladatun revolverin hänen päätään kohti herätti
toinen mies karkeasti hänet sanoen, että jos Donald liikahtaisi tai
huutaisi, ampuisi hän tämän ja murhaisi jokaisen talon asukkaan. Donald
tunsi liian hyvin kaivosalueen murhajutut vastustaakseen äkkinäistä
hyökkäystä, ja vaikka ladattu revolveri oli hänen oman tyynynsä alla,
huomasi hän vastustamisen turhaksi ja koetti hillitä itseänsä vaimonsa
ja lastensa vuoksi.
»Tahdon tuon sinun pienen metallipalasi», sanoi ryöväri. Donald makasi
aivan tyynenä. »Kuuletko sinä?» huudahti mies. »Tahdon tuon kullan.»
»Mutta etpä saa sitä», sanoi Donald rauhallisesti.
»Luulen hänen lähettäneen sen pankkiin», kuiskasi toinen mies. »Tapa
hänet, jos hän on tehnyt sen.»
»Kas niin», jyrisi toinen, »voitko väittää, ettei kulta ole täällä?»
Donald ei vastannut. Jos hän olisi sanonut, ettei kultaa ollut majassa,
olisivat ryövärit aivan yksinkertaisesti luikkineet tiehensä, sillä
tiedettiin, ettei Donald valehdellut milloinkaan. Vielä kerran kysyi
ryöväri häneltä, mutta Donald oli ääneti. Se riitti. Jos kulta olisi
viety pankkiin, olisi Donald varmaan myöntänyt sen. Toisen miehen
seistessä revolveri ojennettuna Donaldin korvaa kohden toinen jatkoi
huoneen tutkimista. Laatikot, lippaat ja astiahyllyt avattiin ja
tarkastettiin nopeasti toinen toisensa jälkeen; jokainen nurkka noissa
kahdessa huoneessa oli tarkoin etsitty; kaikki astiat olivat mullin
mallin ja sokerirasia oli ruhjottu palasiksi, koska ryövärit olivat
epäilleet kullan olleen siinä.
»Anna minun etsiä», sanoi revolveria pitävä mies, »vartioi sinä vanhaa
karhua, ja saammepa nähdä enkö löydä sitä.»
Vielä kerran tutkittiin talo katosta lattiaan asti, ja ryöväri oli
miltei jättämäisillään etsimisen, kun äkkiä muuan ajatus pälkähti hänen
päähänsä. Uuninreunalla tikitti puinen amerikkalainen kello noin kaksi
jalkaa korkealla maasta. Mies aukaisi kotelon laatikon ja haparoi
sormillaan. Samassa veti hän esiin kultamöhkäleen. Hän taivutti itseään
tuon loistavan esineen puoleen voidakseen paremmin nähdä sen, ja
sitten koetteli hän sen painoa kämmenellään nähdäkseen, minkäarvoinen
se olisi. Kykenemättä hillitsemään uteliaisuuttaan liikahti toinen
hohdetta kohti, kun toinen ehkäisi häntä vihaisesti huudahtaen ja
käskien hänet takaisin uhrin ääreen jatkamaan vartioimista. Samassa
olisi Donald jo saanut revolverinsa pois ja kulta olisi ollut
pelastettu. Mutta katselipa tätä näytelmää joku muukin, jota varkaat
tuskin olivat ottaneet lukuun. Tavallisella vuotellaan uunin vieressä
istui Tarriainen. Ryöväri punnitsi kultaa kädessään pyöritellen sitä
ympäri ja tuijottaen siihen, kun kallisarvoisen metallin hohde sattui
apinan silmään. Se näytti pitävän tätä kultaa omanaan, sillä nopeana
kuin salama kosketti se toisella karvaisella kourallaan ryövärin
kättä ja kultaa ei näkynyt enää. Karkeasti kiroten hyökkäsi ryöväri
Tarriaisen kimppuun ja löi sitä päähän viskaten sen huoneen toiseen
päähän. Mutta ennenkuin tämä isku osui, oli jo ehtinyt sattua pari
muutakin tapausta. Toisella kädellään suojellen itseään äkilliseltä
hyökkäykseltä apina tarttui hyökkääjän kasvoihin repien mustan naamion
niin että Donald heti tunsi miehen tulen hohteessa, toisella kädellään,
jossa piti kultaa, apina nopeasti pisti kultapalan suuhunsa.
Ryövärin silmät seurasivat kuitenkin tätä viimeistä liikettä, ja hän
otti Tarriaisen raa'asti käsiinsä alkaen kiskoa auki sen leukoja.
Hän koetteli sen suuta, mutta kultapala ei ollut siellä. Hän ravisti
tiedotonta ruumista pitämällä kiinni sen hännästä, mutta kulta ei
ilmestynyt. Hän otti apinan pään polviensa väliin ja tutki sen kurkkua,
mutta kultaa ei näkynyt. Tosiasiaksi jäi, ettei sitä ollut siellä. Isku
joka oli sattunut päähän, oli työntänyt sen kurkusta alas. Tarriainen
oli niellyt kullan!
Mitä tehdä? Jos ryövärillä olisi ollut veitsi taskussaan, olisi
Tarriainen kuulunut kuolleisiin apinoihin kahden sekunnin kuluttua.
Mutta hänen turhaan etsiessään veistä tuli Tarriainen tuntoihinsa ja
rajusti tempautuen irti hypähti korkeimmalle hyllylle. Ryöväri ryhtyi
ajamaan takaa. Sitten seurasi hullunkurisin metsästys, mitä milloinkaan
on tapahtunut. Koska ryövärin kasvot olivat nyt paljaat (hän ei tiennyt
Donaldin jo tunteneen hänet) ei hän uskaltanut kääntyä ympäri, ja hänen
täytyi jatkaa metsästystään kääntämättä kertaakaan kasvojaan siihen
suuntaan, missä Donald makasi, sillä seurauksella, että metsästys oli
tulokseton, ja neljännestunnin kovan työn jälkeen luopui hän koko takaa
ajosta. Hän ei voinut tehdä enää muuta kuin koettaa estää Donaldia
näkemästä häntä. Pikaisesti lähestyen vuodetta veti ryöväri peitteen
Donaldin kasvoille, ja sanoi ampuvansa hänet, jos hän uskaltaisi
liikahtaa. Kaiken varalta vielä oli kullankaivajan revolveri kiskottu
piilostaan ja siitetty niin kauas, ettei hän voinut koskea siihen.
Sitten ryhtyivät molemmat miehet pyydystämään apinaa nuoralla. Vaikka
apina olikin nerokas, kykeni se tuskin vastustamaan kahta miestä,
jotka tunnettuina hevosvarkaina olivat taitavia suopungin käyttäjiä,
ja pian vedettiin apina häpeällisesti alas orreltaan ja pistettiin
Donaldin tyynyn päällisestä solmittuun pussiin, joka heitettiin toisen
miehen hartioille. Sitten toivottivat ryövärit julmasti hyvää yötä sekä
marssivat ulos »rahakukkaroineen». Kun he olivat ovessa, huusi Donald
heidän jälkeensä. »Hyvää yötä, lurjukset, ja muistakaa sanani, jos
teette pahaa apinalle, saatte katua sitä koko elämänne.» Tämä hiukan
pelästytti miehiä, sillä Tarriaisessa oli heidän mielestään jotakin
kammottavaa, vaikkakaan he eivät sitä tunnustaneet toinen toiselleen.
Joka tapauksessa — pelkäsivätpä he sitten apinaa tai kolkuttipa heidän
omatuntonsa — kantoivat he Tarriaisen koko pitkän matkan mukanaan
kotiinsa keskustellen, kumman heistä piti tappaa se ja miten se oli
tehtävä, sensijaan, että olisivat heti Donaldin majasta lähdettyään sen
todella tehneet.