Saari, johon Vulcan-laivan kapteeni karkoitti Vekkulin, on kartalla
merkitty »asumattomaksi». Mutta kartta oli väärä. Kymmenen vuotta
sitten oli eräs paimen tullut sinne eläen nyt vaimoineen ja lapsineen
mereen pistävän kallion liepeellä. Voitte arvata heidän tunteensa,
kun todellinen, elävä apina aikaisena aamuhetkenä ilmestyi tälle
kaukaiselle saarelle, yksinäiselle paikalle. Paimen oli lampaitaan
kaitsemassa, kun tämä ilmestykseltä näyttävä olio kohosi maasta.
Yhtävähän hän kuin lampaatkaan olivat koskaan nähneet apinaa, ja niin
paimen kuin lampaatkin pakenivat kuin metsäpaloa. Vekkuli seurasi
tietenkin kaksijalkaista, sillä hän oli aina tottunut ihmisseuraan, ja
paetessaan mökkiänsä kohden näki paimen apinan aivan kintereillään.
Siksi hyökkäsi hän avoimesta ovesta sisään paiskaten oven jäljessään
kiinni semmoisella voimalla, että maja oli hajota. Pakolainen oli juuri
päässyt sisään, kun hän yhtäkkiä tunsi itseensä tartuttavan takaapäin.
Näytti kuin voimakas käsi vetäisi häntä oveen päin, hän heittäytyi
lattialle pitkäkseen ja ulisi peloissaan. Asianlaita oli niin, että
paimenen viitan lieve oli jäänyt oven väliin, mutta hän oli varma
siitä, että tuo pahahenki piti häntä kynsissään, ja kului pitkän aikaa,
ennenkuin paimenen hämmästynyt vaimo sai miehensä vakuutetuksi siitä,
ettei asiassa ollut mitään erinomaista. Hyvä vaimo auttoi miehensä ylös
ja tyynnytteli tätä, ja niinpiankuin paimen saattoi puhua, kertoi hän
vaimolleen kauheasta kummituksesta, joka oli tullut tappamaan heidät
kaikki. Tuskin oli hän saanut suustaan sanan kummitus, kun savupiipusta
kuului rapinaa ja kummitus esitti itsensä heille ja istuutui tyynesti
jauhotynnyrille. »Varmastikin on se verikoira», huusi paimenen vaimo
(hän oli ollut mantereella), ja alkoi silittää sen selkää. Sitä
tehdessään huomasi hän elukan kaulassa vanhasta laivaköydestä sidotun
pannan, johon oli kiinnitetty pieni paperipala. Hän avasi sen ja luki
seuraavat kiireessä töherretyt sanat: —
»Ei huku eikä kuole hirttämällä.»
Paimen näytti säikähtyneemmältä kuin milloinkaan tämän ihmeen
kuullessaan. »Ei huku eikä kuole hirttämällä», mutisi hän. »No
katsotaanpa sitten, eikö hän kuole ampumalla.» Ja hän meni takan
uunin luo ottaakseen pyssynsä, jolla ampui kaniineja. Kun hän latasi
sitä, näytti vaimosta siltä kuin hän käyttäisi talon kaiken ruudin ja
patruunat siihen, ja hän rukoili miestään säästämään Vekkulin henkeä.
Näytti melkein siltä kuin olisi hän onnistunut, sillä paimen laski
pyssyn olkapäältään ja seisoi hetken ikäänkuin epäillen. Mutta ei
hän tehnyt sitä vaimonsa tähden. Se tapahtui osaksi senvuoksi, että
paimenen käsi vapisi liiaksi osatakseen tähdätä suoraan ja osaksi
senvuoksi, että hänen suonissaan virtasi liian paljon urheilijan verta,
jotta hän olisi voinut ampua olennon, joka hiljaa ja rauhallisesti
istui hänen omalla jauhotynnyrillään. Mutta suurimpana syynä oli se,
että hän pelkäsi ampuvansa lapsensa, jonka kehto oli jauhotynnyrin
vieressä. Senvuoksi potkaisi paimen jauhotynnyriä saadakseen apinan
lähtemään pois. Hän arveli että se menisi ulos ovesta, ja siellä ulkona
voisi hän ampua sen ilman muuta.
Mutta apina oli toista mieltä. Sen oli nälkä, ja senvuoksi pisti
se käpälänsä lasten puuroon, joka oli parhaiksi valmiina, ja alkoi
murkinoida. Paimen oli aivan kivettynyt kyetäkseen estämään sitä, ja
vasta Vekkulin kaataessa maitokannun lapsen päälle, selvisi hän ja
ryhtyi täyttämään velvollisuuksiaan perhettään kohtaan. Ottaen pyssyn
vielä kerran ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Vekkuli oli aivan
oven kohdalla, tähtäsi hän suoraan sydämeen ja vetäisi liipasinta.
Apinan olisi siinä samassa pitänyt aivan murskaantuneena lentää
mäenrinnettä alas, mutta mitä vielä — se oli pöydällä matkien ampumista
pitäen lusikkaa pyssynä. Paimen ei ollut ampunut harhaan. Ensi kertaa
hänen eläessään oli ruosteinen pyssyrämä tehnyt lakon ja hämmästynyt
paimen oli entistään varmempi siitä, että apina oli noita. »Ei kuole
ampumalla», mutisi hän itsekseen, »ei hirttämällä eikä hukuttamalla.
Olen koettanut ensimäistä tapaa, tahdon koettaa seuraavaa.» Liian
taikauskoisena ei hän yrittänytkään ampua uudestaan, vaan meni ulos
hirttääkseen apinan. Mutta koko saarella ei ollut ainoatakaan puuta.
Päivän läpeensä etsi paimen paikkaa, johon hirttäisi Vekkulin, mutta
turhaan. Sinä yönä makasi hän vain ajatellen pitkin ja poikin, mihin
voisi hirttää sen. Ja aikaiseen aamulla keksi paimen keinon: jospa
koettaisi kaivonvipua. Hän nousi hiljaa ylös ja painoi kaivonvipua
niin että se nousi korkealle ilmaan, muodostaen siten hirsipuun, ja
sitoi siihen silmukan. Sitten pani hän Vekkulin kiipeämään vivun
päähän, solmi nuoran sen kaulaan, ja kaikki oli valmista. Paimen oli
kuullut, että hirtettäessä on uhrin niska äkkiä katkaistava. Mutta
koskei hän voinut saada Vekkulia kyllin korkealle, päätti hän tehdä
sen toisella tavalla. Hän kokosi kaiken tarmonsa ja lennätti koko
voimallaan Vekkulin ilmaan. Arvannettehan, mitä tapahtui. Nuora — oli
aivan mädäntynyt, se katkesi, Vekkuli putosi suin päin alas ja seisoi
virnistellen pyövelilleen aivankuin tahtoen sanoa, ettei hänellä
ollut mitään sitä vastaan, vaikka temppu olisi uudistunut. Koko tämän
päivän — jäivät saaren lampaat ja vuonat hoitamatta. Päivän umpeensa
nähtiin paimenen istuvan jotakin palmikoimassa. Hänen ympärillään
oli maassa hajallaan kaisloja toiset irrallisina, toiset kimpuissa,
mutta jokaisesta sadasta valitsi hän vain yhden, koska muut eivät
olleet kylliksi vahvoja ja sitkeitä, ja hänen siinä palmikoidessaan ja
solmiessaan ja vääntäessään ja koetellessaan paloi hänen silmissään
synkkä tuli, ja kasvot olivat kuin ukkospilvi. Seuraavana päivänä
aamun valjetessa marssivat paimen ja apina entistä tietään vanhalle
kaivolle. Uuden nuoran piti kestää vaikka elefanttia hirtettäessä.
Se oli kuin jättiläiskäärme, ja paimen hääräsi kokonaisen tunnin
hirsipuun ja silmukan valmistuksessa. Sitten tuli tuo tuhoisa hetki.
Entistään suuremmalla voimalla sysäsi paimen apinan ilmaan, ja nuora
pingottui ja kesti kuin laivanköysi. Pyöveli ei kuitenkaan ollut
ottanut kaikkea huomioon. Nuora ja hirttolava olivat paikallaan, mutta
apinan nytkäyttäessä hirsipuuta katkesi pumpun varsi kuin tulitikku,
vanha sammalen peittämä puu heilahti pari kertaa ja kiersi sijoiltaan
mennen pirstaksi maahan. Samassa tunkeutuivat neulanterävät sirpaleet
paimenen sääriluihin asti repien alaosan hänen pukuaan ja pannen hänet
tanssimaan tuskasta ja raivosta. Vekkulin näkeminen suututti häntä yhä
enemmän. Tuo aina iloinen eläin oli nopeasti juossut alas mäkeä suoraan
syövää lammaslaumaa kohti. Pumpun varsi oli vieläkin sen niskassa, ja
se ratisi kiviä vasten kamalasti meluten niin että se olisi voinut
peloittaa koko lauman mereen. Paimen tunsi, että suuri onnettomuus oli
lähellä, mutta hän oli voimaton sitä estämään. Hän oli liian kipeä
seuratakseen apinaa, sentähden ontui hän hitaasti majaa kohti hautoen
kostoa ja haavojaan.