Päivä ei ollut vielä valjennut, kun Vulcan-laivalla, sen rauhallisesti
kelluessa rannikon läheisyydessä, oli vartija herännyt omituiseen
hälinään. Mentyään paikalle löysi hän yllätyksekseen lian peittämän
apinan hieromassa itseään purjevaatekasalla. Eläin oli ilmeisesti uinut
tai ajelehtinut pitkän matkan ja yritti nyt saada verensä kiertämään.
Jerry, joka pohjaltaan oli hyvä mies, toimitti sille vähän korppua
ja teevadillisen rommia, sekä odotti, mitä tuleman piti. Tapahtumat
seurasivatkin nopeasti toisiaan; kahdessakymmenessäneljässä tunnissa
oli 740:n rekisteritonnin Vulcan-laivan päällikkönä Vekkuliniminen
apina.
Aikaa ei riittäisi kertoa elämästä, jonka tämä apina sai aikaan
Vulcan-laivalla. Ensimäisen viikon kuluttua ainoastaan kaksi seikkaa
pelasti sen kuolemasta. Toinen oli sen kekseliäisyys. Vekkulin
jumalattomuus oli kerrassaan nerokasta, joka päivä teki hän jonkin
uuden konnuuden, ja kaikki uusi on laivalla pyhää. Siellä ei julkaista
mitään »Punchia», mutta Vekkuli vastasi kaikkia maailman pilalehtiä.
Tämä ei kuitenkaan ollut suurin syy. Laivalla on paljon äänetöntä
kinastusta. Perämies armahti Vekkulia, koska ajatteli voivansa joka
päivä antaa kapteenille »näpsäyksen»; kapteeni antoi sen elää toivoen
sen tekevän konnankoukkuja perämiehelle. Jokainen odotti näkevänsä
Vekkulin tekevän kepposia toisille. Niinpä se saikin laivanpäällystön
ylimmät arvoasemat, ja kaikki Vulcan-laivalla kunnioittivat sitä miltei
epäjumalana.
Eräänä päivänä oli Vekkuli hirtetty — sääntöjenmukaisesti, tahallisesti
ja oikeudellisesti hirtetty. Mitä oli hän tehnyt? Hän oli tappanut
laivan kissan. Se oli tahallinen murha, lieventäviä asianhaaroja ei
ollut, köysi silmukkoineen heilui raakapuussa, ja Vekkuli vedettiin
ylös koko laivamiehistön läsnäollessa. Tämä tapahtui noin kahdeksan
tiimalasin (klo 8) aikaan, ja hämärissä riippui Vekkuli vielä siellä
hyvin hiljaa ja liikkumattomana. Seuraavana aamuna oli se vielä siellä
— yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä meistä. Vekkulin hirttämisestä ei
ollut tullut mitään, vaikka se riippuikin hirressä ja jokainen tietää,
että apinat hyvin mielellään riippuvat. Todellakin oli se kiertänyt
kätensä nuoran ympäri, ja oli kuin kotonaan, vaikka nuora kaulassa.
Sellaisen kaulan ympärillä oli nuora melkein kuin kaulapuuhka.
Pyövelit olivat jotenkin noloja nähdessään tilanteen, mutta sensijaan,
että tämä kuolleen apinan riippuva irvikuva olisi lepyttänyt heitä,
se yhä kiihoitti heidän raivoaan, ja erästä pursimiestä käskettiin
lopettamaan tämä murhenäytelmä pudottamalla Vekkuli mereen. Pursimies
kiipesi heti vanttiin, ja irroittaen köysiä toisella kädellään ja
toisella tarttuen apinan häntään heitti Vekkuli-paran matkan päähän
laivasta keskelle Atlantia.
Tultuaan kannelle sai pursimies vastaansa äkillisen rankkasateen.
Siellä vain Vekkuli pudisteli yltään suolavettä. Apina oli kiivennyt
ylös laivan peräköyttä pitkin ja pääsi kannelle ennen häntä. On vaikea
ennustaa, mitä sitten olisi tapahtunut, mutta tällöin tuli paikalle
kapteeni kuullessaan, kuinka pursimiestä naurettiin. Hänelle kerrottiin
tuosta hirttämispäätöksestä. Kapteeni oli suora, hyväntahtoinen
mies, ja hän vannoi ettei kenenkään, joka oli ollut hirtettynä hänen
laivallaan, tarvitsisi enää kuolla. Tämä oli laki maalla, sanoi hän,
ja hän tahtoi rehtiä peliä. Siten alkoi Vekkulin toinen elämänjakso ja
Vulcan-laivalla oli kaksi kuukautta kestävät kuumat olot.
Tämän ajan loppupuolella tapahtui käänne. Laiva lähestyi satamaa
ja perusteellinen puhdistus oli tulossa. Muun muassa piti laivan
venheet maalata. Eräänä sopimattomana hetkenä meni muuan miehistä alas
päivälliselle jättäen maalipöntön kannelle. Jos Vekkuli olisi jättänyt
käyttämättä hyväkseen tällaisen tilaisuuden, ei se olisi ollut apina.
On turhaa sanoakaan, se ymmärsi tilanteen. Vekkulin suurin hetki oli
tullut, sen huomasi jo siitä tavasta, jolla se ryhtyi työhön. Se alkoi
papukaijasta, jonka maalasi heleällä punavärillä, sitten siirsi se
sudin iloisesti eteenpäin äskettäin kiilloitetulle puulle, töhersi
mastot ja touvin kokonaan, raappi nimet pelastusrenkaista ja lopetti
varsin onnistuneesti työnsä tyhjentämällä pytyn kapteenin parhaalle
puvulle, joka oli levitetty aurinkoon oikenemaan.
Lasken esiripun niitten tapausten eteen, jotka sattuivat Vulcanilla
seuraavan neljännestunnin aikana. Ei koskaan ollut sellaista
laivamiehistön katselmusta ollut heidän lähdettyään satamasta.
Jokaisella näytti olevan asioita kannelle. Kun kapteeni tuli, olisi
voinut kuulla neulan putoamisen. En tahdo toistaa hänen sanojaan
enkä tahdo, vertailla mihinkään maalliseen ääneen ääntä, jolla hän
komensi kaikki miehet alas. Tahdon vain sanoa, — ja tämä on mainittava
kapteenin ikuiseksi kunniaksi, — että tänä kohtalokkaana hetkenä hän
oli valalleen uskollinen. »Näettekö maata?» huusi hän perämiehlle.
»Kyllä, herra kapteeni», vastasi perämies, maata on näkyvissä alihangan
puolella.» »Siis kääntäkää laiva sinne», sanoi kapteeni.
Myöhään samana yönä laski laiva lähelle erästä pientä saarta Skotlannin
pohjoisrannikolle, ja venhe laskettiin juhlallisesti maihin, eikä
kukaan Vulcan-laivan miehistö nähnyt enää tämän jäljestä Vekkulia.