Ei ole olemassa kuolematonta apinaa, mutta tämä apina oli miltei
sellainen. Puhuttakoon kissan yhdeksästä hengestä, tällä apinalla oli
yhdeksänkymmentä. Apinan tehtävänä maailmassa on tavallisesti tehdä
kaikki mahdollisimman iloisiksi, mutta pelkään, että tämän erikoisenaConty'n
tehtävänä oli ärsyttää jokainen niin vihaiseksi kuin hän ikinä saattaa
tulla. Todellakin sai tämä apina helposti toiset raivoisan kiukkuisiksi.
Ei kukaan tiedä, kuinka monta kertaa se oli paennut ennenkuin karannut
orja toi sen lähetyssaarnaajalle, jolta ensin kuulin siitä. Varmaankaan
ei sillä ollut paljon karvoja sen saapuessa perille, ja pahaatietävä
arpi oli sen päässä, eivätkä sen korvat olleet täysin tasasuhtaiset.
Mutta lapset olivat suunnattoman ihastuneita siihen, ja hyvän
kohtelun avulla oli tämä eläin saavuttanut raakalaisen terveyden ja,
täytyy tunnustaa, myöskin raakalaisen mielen. Lapset tahtoivat antaa
sille kunnioitettavan Jaakko nimen, mutta monet urotyöt, joilla se
kunnostautui kaikkien talon jäsenten kustannuksella, osottivat, että
tälle erikoiselle nelijalkaiselle ilmeisesti sopi tuo yksi ainoa nimi —
Vekkuli. Sentähden ristittiin hänet siksi ja Vekkulina hän eli — eikä
kuollut.
Ei ollut rauhaa talossa Vekkulin tultua sinne. Se söi kaikki, kaatoi
kumoon ja särki, mitä eteensä sai, varasti ja teki kaikkea, mitä
tavallisen apinan ei pitäisi tehdä. Jos hänet suljettiin huoneeseen,
karkasi Vekkuli savupiipun kautta ulos. Jos hänet ajettiin ulos tuli
hän savupiipun kautta sisään. Mitä tehdä sellaiselle eläimelle? Häntä
ei voinut pidättää sisässä, eikä häntä voinut pitää ulkona; siispä
pidettiin käräjät, ja tuomioksi tuli, että Vekkuli lahjoitettaisiin
pois.
Mutta siihen aikaan tunsi koko paikkakunta Vekkulin, eikä kukaan olisi
huolinut siitä. Oli tavatonta ja ennenkuulumatonta kieltäytyä siten
ottamasta vastaan lahja. Vieläpä karannut orjakin hymyili suloisesti
vanhaa ystävää hänelle tarjottaessa arvellen ettei syväksi surukseen
voisi ostaa kylliksi pähkinöitä elättääkseen sitä.
Luonnollisesti ajatus Vekkulin viemisestä metsään johtui Kylän
neropatin mieleen, ja joukko poikia lähtikin eräänä lauantaina panemaan
sitä täytäntöön. Mutta voisi yhtä hyvin lähettää sinne kirjekyyhkysen.
Se oli kuin Maryn pieni lammas: mihin pojat menivät, sinne apinakin
meni, kun he juoksivat, juoksi sekin, kun he peräytyivät takaisin
samoja jälkiä, teki se samoin, ja kun he kuolemanväsyneinä palasivat
kotiin, tulivat he sinne vain huomatakseen Vekkulin nauravan heille
kirkonkatolta.
Sinä yönä sattui pahin tapaus. Kansan kokoontuessa
viikkohartaushetkeen, ei kirkosta tahtonut löytyä ainoatakaan ehjää
virsikirjaa. Joku oli nähtävästi pommittanut saarnastuolia niillä.
Tyynyt olivat revityt, verhot rikki, kaksi harmonion tappia oli
vedetty irti. Jumalanpalveluksen jälkeen oli lähetystö juhlallisesti
odottamassa lähetyssaarnaajaa. He ottivat osaa salaiseen neuvotteluun,
jota kesti puolitoista tuntia, eikä kukaan ole koskaan saanut tietää,
mitä siellä sanottiin ja tehtiin. Ainoastaan muuan seikka voi valaista
tuota hämäräperäistä asiaa: noin sydänyöllä oli pientä venhettä nähty
salaa työnnettävän merelle. Siinä oli kaksi henkeä — toinen, joka
sousi, oli vanhempi, toinen, joka istui perässä, näytti aivan pieneltä
pojalta.