Heidän herrallaan ja hallitsijallaan oli päässään Hermeen sivekkään

kypärin näköinen, jalokivistä säihkyvä lakki. Hänen yönutun näköiseen,

kirjavakuvalliseen silkkipukuunsa oli ommeltu sadottain pieniä

ympyriäisiä peilinsirpaleita. Jokaisen kasvot olivat mainiosti maalatut,

vaikka ei ihan eurooppalaiseen tapaan, silmälaudat ja sieramet olivat,

näet, tulipunaisiksi sivellyt. Soittokunta istui laulajien takana

seuraten mukasoitolla vuoron heidän puheitaan, vuoron heidän laulujaan.

Sitä laulua ja soittoa ei ole helppo selittää. Oli siinä tahti ja oli

sävelkin, mutta ei sointua, ei väritystä eikä kaikua. Soittokoneita oli:

viuluntapainen, jonka pohjaksi oli kiristetty kalkkalokäärmeen nahka,

rumpuja ja huiluja monta eri lajia. Laulajien päävoimana tuntui olevan

kurkkuäänien käyttäminen ja räikeät nenä-äänet. Mutta eri sävel-osien

erottamistapa oli hyvä ja paasiäänen soitonmukainen puhelu oli toisinaan

ihan mainio.

Teaatterin johtaja seisoi koko ajan näyttelijöiden takana. Hänen

vieressään oli tarjotin kuppineen ja suuri teekannu, josta soittajat ja

laulajat tuon tuostakin ammensivat virkistystä. Vähän ajan kuluttua

menivät näyttelijät ulos ja johtaja pani tuota hätää näyttämömuutoksen

toimeen tai oikeimmin hän kyhäsi seinämäkoristuksen tapaista. Kolme

tuolia asetettiin riviin, niiden yli ripustettiin verho ja koko laitos

oli olevinaan vuode. Pöydälle pystytettiin puupalikka, muka lampuksi.

Näyttelijät, jotka väliajalla olivat eteisessä virkistäneet itseään

teellä, tulivat sisään ja uusi näytös alkoi.

Näitä kiinalaisia näytelmiä saa halullinen nähdä joka ilta kello 8-10 ja

samaa kappaletta näytellään tavallisesti vuoden aika tai enemmänkin.

Me lähdimme teaatterista ja kuljimme maan-alaista käytävää pitkin

suureen ompelulaitokseen, jossa eräällä vanhalla kiinalaisella oli monta

sataa kiinalaisnuorukaista liinavaatteiden teossa. Sieltä jouduimme

kultaseppien ja posliinikauppiasten myymälöihin, joissa kulta-, hopea-,

pronssi-, ambra- ja santelipuuteokset sekä kalliit posliiniastiat

houkuttelivat kauppaa hieromaan. Ostimme muutamia pikkuesineitä ja

kohtelias kauppias tarjosi meille teetä. Sillä oli väkevä, suloinen

tuoksu ja kermatta ja sokeritta sitä juotiin pienistä, tuskin lasten

lelukuppeja suuremmista maljoista.

Kadun toisella puolella oli hieno ravintola. Me kuljimme sen avaran

keittiön ja ruokienjako-huoneen halki; siellä valmistettiin vieraille

vietäviksi kasviksia, kanoja, riisiä, silavaleivoksia ja riisiviiniä.

Ruokasalissa loisteli pöydällä hienoja posliiniastioita ja sormustimen

kokoisia viinilaseja; veisten ja kahvelien sijalla oli pari puikkoa.

Joka huoneen seinillä riippui kalliita hopealla ja kullalla kirjaeltuja

verhoja; kauniilla leikkauksilla koristetut ja kullatut varjostimet

erottivat huoneista opiumilavat. Rakennuksen sisustus oli maksanut

60,000 dollaria.

Kello oli 11. Me poistuimme kiinalaisen kaupunginosan siistimmiltä

kaduilta ja jouduimme kapeille, pahalta löyhkääville, pimeille kujille.

-- Tulkaapas tänne hetkiseksi, -- sanoi saattajamme lyhyesti, työnsi

auki pienen, mustan oven ja astui sisään.

Se oli panttilaitos. Eteisessä loikoi opiumia polttavia kiinalaisia.

Sisällä puodissa oli esineitä kaikenlaisia ja niiden vartijana omistaja,

viattoman näköinen, mustahampainen mies. Bethell liikkui huoneessa

paikkoja tutkien aivan kuin omassa puodissaan. Hän sormieli pusureja ja

saappaita, pisti keppinsä hyllyjen alle ja näytti vilkasemalla keksivän

joka sopen salaisuuden.

-- Katsokaas tätä! -- sanoi hän tarttuen erääseen jylseän puumiekan

näköiseen esineeseen, joita lojui koko joukko eräällä hyllyllä. Se oli

tuppena kahdelle terävälle ja leveälle veitselle tai lyhyelle miekalle,

jotka olivat niin raskaat, että tuskin jaksoimme niitä nostaa.

-- Annappas tänne se toinen leikkikalu! -- sanoi salapoliisi miehelle.

Tämä naurahti vähä hämillään ja ojensi meille hitaasti kiinni painetun,

tummasta pronssimetallista somasti sorvatun viuhkan. Turhaan koetimme

saada sitä leveelleen. Bethell painoi erästä kohtaa kädensijassa, joka

aukeni ja pisti esille terävän, jalkaa pitkän kapean veitsen varren.

Salapoliisi ojensi miekkoja ja veistä kiinalaista päin ja pudisti

päätään.

-- Niin, mukavastihan tämmöisen viattoman puumiekan saa kulkemaan laajan

pusurin poimuissa ja tällaista somaa viuhkaa kantaa keveästi kädessään!

Aseettomia ollaan, tietysti, mutta jos pimeänä yönä sattuisi

kadunkulmassa tapaamaan jonkun, niin ovat tarvittavat aseetkin

saatavissa. Ooh, John Kiinalainen, kyllä minä sinun temppusi tunnen.

Viattomalta sinä näytät, mutta piru puikkii kintereilläsi.

Menimme kadun yli erääseen suureen, pimeänä ammottavaan talosokkeloon.

-- Täällä ovat suurimmat opiumikapakat, -- sanoi Bethell.

-- Pojat eivät vielä ole kaikki koossa, te siis ette saa pahinta elämää

nähdä. Seuratkaa minua!

Noin 8-10 neliöjalan kokoisessa huoneessa makasi nuori kiinalainen

matalalla lavalla sytyttäen bamburuokopiippuansa. Hän nyökkäsi tyynesti

salapoliisille, pisti mustaa, tahmeata nestettä puikon päässä liekkiin

pehmenemään ja antoi sen valua piipunpesään, joksi ruokoon muodostunut,

pahkamainen kasvannainen oli sorvaeltu. Sitten hän veteli muutamia

savuja, sulki silmänsä ja laski päänsä tyynylle. Kolme, neljä eri

huumaustilaan ehtinyttä polttajaa loikoi huoneessa, jonka seinillä oli

leveitä hyllyjä ja lavoja; muutamissa yhtä suurissa huoneissa oli 18

henkeä yht'aikaa. Taas tuntui mielestämme ilma olevan kateissa

ympäriltämme, se oli aivan kuin väistynyt pois opiumihöyryjen tieltä.

Tämän talon koko kellarikerros oli opiuminpolttajien hallussa, niitä

näkyikin lukuisasti puoli-avonaisista ovista. Ihan vieressä oli

opiumikauppa, josta tuon intohimon uhrit ostivat itselleen kerraksi 8-10

centin hinnalla mustaa, tahmeata huumaus-ainettaan.

-- Tässä, -- sanoi Bethell, astuessamme mutkikasta, pimeätä, väestä

vilisevää kujaa, -- tässä on Murhaajainkuja. Täällä on poliisilla

enemmän työtä kuin koko muussa kaupungissa. Kymmenen viikkoa takaperin

murhattiin täällä yhtenä yönä 3 kiinalaista. Tämä on "the Highbinderien"

lempiloukko. The Highbinderit, mitäkö ne ovat? Ne ovat varas- ja

murhaajaseurue. Katsokaa nyt ympärillenne, arvoisat rouvat. Huomaatteko,

kuinka he jokainen pitävät minua silmällä, ihan jokainen tällä kadulla

kulkija? He tuntevat minut, se on tietty. Mutta huomatkaa samalla,

kuinka viattomilta he näyttävät. Voimme olla varmat siitä, että joka

miehellä, jonka täällä tapaamme, on rikos omallatunnollaan. Mutta

näyttävätkö ne siltä? Ei, Johnny on viattoman näköinen viime hetkeensä

asti.

Huomautus oli aivan oikea eikä suinkaan liioiteltukaan. Noista

liikkumattoman tyynistä, virnistelevistä naamoista loisti vaan

rauhallinen elämäntyytyväisyys, ei muuta. Keskellä rikoksellisten

vilinää kulki pieni kiinalainen palvelustyttö, 6 vuotias lapsi, kantaen

seljässään hihnalla häneen sidottua kapalolasta. Molemmin käsin hän

varovasti kantoi peitettyä maljaa ja laahusti väsyneesti pieniä,

vaivaantuneita jalkojaan eteenpäin. Kyyneleet tunkeusivat silmiimme,

katsellessamme kurjaa lapsiraukkaa. Tarjouduimme saattamaan häntä

kotiin, mutta hän vaan pudisteli päätään eikä ymmärtänyt kysymyksiämme.

Meistä erottuaan näimme hänen astuvan alas erääseen kellarikertaan;

kapalolapsi hänen seljässään käänteli valitellen päätään, saadakseen

kaulassaan riippuvan kumipullon suuhunsa.

Olimme tulleet the Highbinderien klubbin luo.

-- Oho, pojat eivät ole pistäneet oveansa säppiin, -- huudahti Bethell

kummastellen. -- Heillä ei mahda nykyään olla mitään erinomaista

tekeillä. Täällä, ladies, täällä suunnitellaan kiinalaiskorttelin

kamalimmat ilkityöt. Joss-huoneensa (kirkkonsa) heillä on yläkerrassa,

mutta ei heillä siitä haittaa ole. He pistäyvät sinne Konfusiuksen kuvan

eteen uhrisavua polttamaan ennenkun lähtevät "työhönsä".

Suuressa, himmeäksi valaistussa salissa oli tusina kiinalaisia koolla.

Muutamat heistä polttivat opiumia, muutamat keskustelivat matalalla

äänellä. Kaikki näyttivät siisteiltä ja rauhallisilta.

-- No, Joe, -- sanoi Bethell, taputtaen erästä nuorta poikaa olalle. --

Kuinka voit? Ei siitä ole pitkiä aikoja kulunut, kun me viimeksi

tavattiin toisemme. Kauvanko olet ollut vapaana?

-- Viikon, sir, -- vastasi nuorukainen nauraa virnistellen.

Astelimme jyrkkiä portaita myöten kirkkoon, jona oli pitkä, kapea,

alttarilla kahtia jaettu huone. Perällä näkyi Konfusiuksen pronssista

valettu kuva, ja sen ympärillä törötteli muita, paksusorkkaisia,

sarvipäitä, hännillä, kynsillä ja lohikäärmeen päillä kaunistettuja

suuruuksia. Alttarilla kohosi hienoista vahalangoista uhrisavua;

kulta- ja hopea-astioita siellä kiilteli. Katossa riippui kirjavia

lamppuja luoden huoneeseen salaperäistä valoa. Alttarin takana loikoi

muutamia kiinalaisia opiumia poltellen.

Kadulle päästyämme menimme Murhaajainkujalta eräälle toiselle kujalle,

jossa poliisin luvalla murhataan siveyttä. Muutamaa jalkaa leveän,

likaisen kadun kummallakin puolen oli tiheässä talo toisensa vieressä,

pääty kadulle päin. Joka talossa oli iso ristikolla varustettu akkuna,

jonka sisäpuolella istui maalattu ja koreaksi pyntätty nainen. Kadulla

vilisi miehiä, valkeitakin, laumottain niitä tungeskeli akkunoiden

ulkopuolella. Eräässä talossa näytteli meille paikkoja muuan

nuori, koreasti kirjaeltuun, vaaleansiniseen silkkitakkiin ja

vaaleanviheriöihin, leveisiin silkkihousuihin puettu tyttö, jonka

tukassa rasva ja helmet kilvan kiiltelivät. Huolettomasti hymyillen

kuljetti hän meitä muutamissa ahdasmaisissa, mutta siisteissä huoneissa;

yksi oli sisustettu eurooppalaiseen tapaan. Meidän läsnäollessammekin

hän vastaeli ulkopuolella seisovien pilapuheisiin. Kun salapoliisi

hyväntahtoisesti, mutta johdonmukaisuuden puutettaan huomaamatta,

moittien sanoi hänelle, että hänen tulisi viettää parempaa elämää ja

mennä naimisiin, näytti hän iloisesti virnistellen koko valkean

hammasrivinsä.

-- Ah Lo ei naimisiin. Ei kukaan huolia Ah Lota.

Hänen huoleton naurunsa vihloi korvia, -- oikeudenmukaista ammattiahan

hän harjoitti.

Ainoastaan rikkaimmat kiinalaiset kauppiaat tuovat vaimonsa mukanaan.

Muut kaupungin neljästäkymmenestä tuhannesta kiinalaisesta myyvät ja

ostavat vaimoja aivan kuin muutakin kauppatavaraa. Kristillinen

Ameriikka katselee tätä jokavuotista lastentuontia[40] aivan yhtä

tyynesti kuin Eurooppa suvaitsee kahtalaista siveyttä ja laillista

pahetta. Salapoliisi Bethell vastasi meille aivan samoilla sanoilla,

joilla mainitsemamme järjestelmän puoltajat Euroopassa torjuvat

syytöksiä: -- jos emme suvaitsisi tätä, eivät meidän valkeat naiset

saisi kulkea rauhassa kaduilla.

Kello oli 12 tulemassa. Elämä täällä pimeyden valtakunnassa alkoi käydä

yhä vilkkaammaksi, mutta me olimme jo tarpeeksemme katselleet tätä

Ameriikan kehityksen mätähaavaa.

Seuraavana päivänä kävimme eräässä kiinalaislähetyksen tyttökoulussa. Se

näytti antavan kiinalaiselle vanhalle Aatamille vaan ulkopuolista

silitystä. Tyttöjä ei kasvatettu varmoja ammatteja osaaviksi, vaan

"kotia varten", niinkuin sanat kuuluivat. Sillä tarkotettiin, että he

saivat jotenkin niukalti tietoja, pääasiallisesti heille opetettiin

käsitöitä (virkkausta ja tavallista ompelusta) sekä raamatunlauseita ja

virsiä. Heti kuudentoista, korkeintaan kahdeksantoista vuoden vanhoina

heidät naitettiin ja mieheksi määrättiin kuka kiinalainen tahansa, joka

vaan ensimmäiseksi ilmotti vaimoa haluavansa.

-- Meidän tyttöjä naidaan kilvassa, -- selitti laitoksen nais-opettaja

tyytyväisenä.

-- Mutta sanoittehan, että tytöt tavallisesti antavat kastaa itsensä

täysikasvuisina. Kuinka ne sitten menevät miehille, jotka palvelevat

epäjumalia ja myyvät ja ostavat vaimoja, milloin tahtovat?

-- Niin, onhan heillä hyvinkin vaikeat oltavat, ja moni on karannut

tänne takaisin, kun mies on myynyt hänet, -- vastasi opettaja kylmästi,

-- mutta tietysti heidän tulee mennä naimisiin. He uskovat vaan siten

saavansa sielun ja tulevansa autuaiksi. Eihän niillä tyttöraukoilla ole

muuta keinona. Kuka huolisi kiinalaistyttöä palvelukseensa? Onhan hän

aivan turvaton. Eihän häntä uskaltaisi päästää ovesta ulos, sillä

ensimmäiseksi vastaantuleva kiinalainen -- ja valkoiset miehet ovat,

Herra paratkoon, ihan yhtäläisiä -- voi viedä hänet luokseen ja pitää

häntä siellä niin kauvan kuin itse tahtoo, eikä rangaistuksesta ole edes

pelkoakaan. Täällä laitoksessa on tapahtunut, että 8-9 vuotiaita tyttöjä

on ryövätty pois keskellä päivää, kun ovat olleet portaita siivoamassa.

Eikä parempaa voi toivoakkaan, kun kaupungissa on 40,000 kiinalaista

miestä. Jos poliisilaitos olisi moisissa asioissa ankara, eivät

kaupungin köyhät, valkeat naiset voisi päiväsydännäkään kulkea rauhassa

kaduilla.

Nuo salapoliisin ja lähetystalon johtajan sanat tuntuivat siis olevan

meidän "kristillisten" yhteiskuntien perusajatuksena. Joka paikassa

uhrataan köyhä, raaka, tietämätön nainen parempiosaisten sisartensa

suojelemiseksi. Tuskin missään ovat tämän mielipiteen seuraukset niin

sydäntäsärkevässä muodossa huomattavina, kuin San Fransiskossa.

Sierra Nevadan runoilija.

-- Ette saa lähteä Kaliforniasta Joaquin Hilleriä tapaamatta, -- sanoi

"The San Fransisco Chronicle"-nimisen sanomalehden tiedustelija

lähtökumarruksia noikkaellessaan. -- Bret Harte on Lontoossa, häntä ette

saa nähdä, mutta Sierra Nevadan runoilija, "kallioinen, lahdelmainen,

syvyyksellinen runoilija" Joaquin Miller on kotona.

Muutamia päiviä myöhemmin saimme ystävien toimesta tavata mainitun

omituisen runoilijan, joka lienee jotenkin tuntematon Euroopassa, vaikka

suurin osa hänen teoksistaan on painettu Englannissa. Hän on syntynyt

Kentuckyssä, josta Ameriikassa puhutaan pienellä pilalla aivan kuin

meillä Suomessa Sysmästä; -- mutta tuli jo 15-vuotiaana Kaliforniaan,

samaan aikaan kun kullanhakijat, meksikolaiset ja indiaanit siitä

kiistelivät. Hän luki ensin lakitiedettä, oli lyhyen aikaa Oregonissa

tuomarina, mutta ei viihtynyt virassaan. Ympärillä vallitseva kirjava

seikkailurikas elämä näyttää liian viehättävästi houkutelleen hänen

runoilijaluonnettaan. Hän jätti lakimiehen toimen, rupesi

kullankaivajaksi, taisteli Yhdysvaltain ja Meksikon välisessä sodassa

indiaanien ja sellaisten valkeiden miesten rinnalla, jotka eivät olleet

villiä paljoakaan korkeammalla kannalla. Monta kertaa hän haavoittui,

eli, lievimmin sanoen, kirjavaa elämää vuoristossa metsästäjien ja

indiaanien kanssa, matkusti sitten Eurooppaan, oleskeli 9 vuotta

Englannissa, Itaaliassa, Saksanmaalla, Norjassa, Venäjällä ja joutui

lopuksi Pyhälle maalle, jossa oleskeli pitkät ajat Natsareetissa,

Jerusalemissa ja muutamissa muissa kaupungeissa. Koko ajan oli hän

ahkerasti käyttänyt kynäänsä ja lahjoittanut kirjallisuudelle noin

kuusitoista teosta, sekä runomittaisia että suorasanaisia, joissa kuvasi

kotimaansa ihanaa, lumoavaa luontoa. Mutta hän ei ole koskaan ollut

kansalaistensa lempikirjailijana. Siksi hän on liian hurja, liian

intohimoinen, liian satumainen runoilussaan. Sen lisäksi tuli vielä,

että muodollisuutta vihaavan runoilijan yksityis-elämä oli melkein

säännötön. Vuoron hän oli naimisissa, vuoron naimaton. Välistä oli

hänellä mukanaan ihmeen ihana, sekaverinen tytöntynkkä, jota hän sanoi

tyttärekseen, välistä hän taas eli ypö yksinään eikä asuinpaikastakaan

ollut kellään varmaa tietoa.

Mutta aika kului ja Joaquin Millerin miehuuden-ikä alkoi lähestyä

vanhuuden rajoja. Eräs hänen tyttäristään meni miehelään vasten hänen

tahtoansa ja murti melkein isänsä sydämmen. Kirjailija muutti silloin

rakkaille vuorilleen, osti siellä maatilan, istutti hedelmäpuita,

katseli merta ja runoili tähtien tuikkeessa.

Meitä oli neuvottu kirjoittamaan pyytääksemme lupaa luonakäymiseen.

Vastaukseksi tapasimme eräänä päivänä maaseudulta palatessamme

seuraavat, tavallisen käyntikortin takapuolelle kesyttömällä, jykevällä,

epäselvällä käsialalla kirjoitetut sanat, joista melkein joka toisen

alle oli vedetty viiva: -- "Kävin teitä hakemassa, viedäkseni teidät

_pieneen kotiini_ vuoristoon. Olin _hyvin_ pahoillani, kun en saanut

teitä tavata. Jos teillä ei ole _mitään parempaa_ ohjelmassanne, niin

tulkaa _huomenna_ -- luo, sinne saavun teitä tapaamaan."

Tapasimme toisemme määrättynä päivänä Oaklandissa, eräässä pienessä San

Fransiskon lähellä olevassa kaupungissa, kahden oivallisen sisaren

luona, jotka siellä pitivät kasvatuslaitosta tytöille. Talon joka soppi

oli täynnä heleätä päivänpaistetta ja lasten iloista äänensurinaa;

luokkahuoneista kuului ahkera hyminä.

Vierashuoneessa istuva Joaquin Miller näytti tämän jokapäiväisen

kodikkaisuuden jyrkältä vastakohdalta. Ryhditön, kömpelö, ruma,

huolettomassa puvussa, huoleton, välinpitämätön käytökseltään. Hän nousi

seisoalleen, tähyellen meihin kummallisilla sinisillä silmillään, katse

oli tulinen, mutta samalla sumea. Puristi hitaasti kättämme, kääntyi

puoleksi hämillään, puoleksi hajamielisenä poispäin ja istahti

tuolillensa kädet polvien väliin likistettyinä. Silmäin ansioksi on

luettava, ettei hän tehnyt kerrassaan vastenmielistä vaikutusta.

Kasvoistaan hän oli samaa näköä kuin Stuart Mill, joka, vaikka olikin

suuri ajattelija, ei loistanut ruumiillisella kauneudellaan. Iho oli

punakka, otsa kalju ja niskassa riippui vaalea, kankea hiustupsu. Mutta

silmät olivat imeneet itseensä kaikki merkit, joista voi arvata miehessä

asuvan runoilijaluonteen ja sen aina riehuvat intohimot, levottomuuden,

kaipauksen ja surumielisyyden. Ne silmät olisivat toisissa kasvoissa

olleet kauniit. Nyt ne olivat ainoastaan omituiset.

Ottamatta aluksi keskusteluun vähääkään osaa, katsahti hän äkkiä meihin

ja kysyi vakavasti: -- voitteko oikein hyvin? -- Tämän kummallisen

kysymyksen lausuttuaan, alkoi hän puhua katkonaisesti, mutta hyvin

omituisesti. Hänen liikkeensä olivat kulmikkaat ja tottumattomat, aivan

kuin iäkkään vanhanpojan, joka ei ole tottunut olemaan naisten seurassa

tai yleensä ihmisten joukossa. Harvoin hän katsahti puhelutoveriinsa,

mutta ajatukset näyttivät vähitellen sulavan hänessä ja tulvasivat

sitten omituisina, lyhyinä, sattuvina lauseina ilmoille.

-- Minä asun korkealla Sierra Nevadan harjalla, -- sanoi hän. -- Niin

korkealla, että kuulen kuinka tähdet raapivat maata, sen kiertyessä

akselinsa ympäri. Plato sanoi, että me, yksinäisyyden rakastajat, olemme

joko jumalia tai villipetoja. Minä olen peto. Minä olen villi -- peto,

-- kertoi hän hitaasti, katseli käsiään ja väänteli niitä hermostuneen

tavalla. -- Minulla ei ole siellä muuta kuin meri, kuu, tähdet,

vuoret ... ja viisituhatta hedelmäpuutani.

Hänen rumat kasvonsa kirkastuivat.

-- Viisituhatta hedelmäpuutani! Voitteko aavistaakkaan, kuinka paljon

työtä ne vaativat? Ja minä olen itse työssä aamusta iltaan joka päivä.

Katsokaa minun käsiäni! Näettekö, että niissä on kovan työn puremia

merkkejä, kovia känsiä, arpia, merkkejä.

Hyväillen hän siveli suurta, mutta siromuotoista kättään, joka oli

runsaskarvainen, niinkuin kaikkien ameriikkalaisten kädet ovat.

-- Minulla on kaikenlaisia hedelmäpuita. Minulla on öljypuitakin.

Tiedättekö, että öljypuulla vedenpaisumuksen ajoista asti on kyyhkysen

harmaat, silkkihienot untuvat lehtiensä alapuolella? Pidättekö

öljypuusta? Se on pyhä puu. Minä olen itse niitä istuttanut... Te

tulette pohjasesta! Teillä ei ole öljypuita...

Tiedättekö, että Jumalalla on siniset silmät? Sen olen keksinyt. Pohjan

kansat ovat voimakkaimmat maan päällä. Ne kestävät lunta, vilua,

pimeyttä. Kaikilla niillä on siniset silmät. Jumala on voima ja hyvyys.

Jumalalla täytyy olla siniset silmät.

Hän näytti riemuitsevalta, kohotti sitten etusormensa vasemmalle

ohimolleen ja huokasi syvään.

-- Tämän arven sain Meksikon sodassa. Tiedättekö että me täällä

Kaliforniassa edistymme kuolevien kansojen ruumiilla? Matkustelkaa

Kaliforniassa ja Meksikossa, niin tapaatte joka askeleella kuolevia

kansoja -- indiaaneja ja meksikolaisia. -- Indiaaneja ja meksikolaisia,

-- lausui hän taas uudestaan. Sitten kumartui hän eteenpäin ja sanoi

puoli kuiskaamalla, salaperäisellä äänellä: -- tiesittekö, että ne ovat

kuolevia kansoja? -- Kaliforniaa minä rakastan, -- jatkoi hän

yksitoikkoisesti, mutta se rakentaa kehityksensä kuolevan korven

povelle. Minä rakastan sitä. Rakastan vuoriamme, rypäleitämme, mertamme.

Rakastatteko te merta? Merikipeäkö? Olette merikipeä? Minä annan teille

ehdottomasti parantavan apukeinon. Se on amuletti, pieni Pyhän Annan

kuva, ja se suojelee meritaudista. Saatte sen minulta ja sitten keinutte

aivan kuin enkelien siivillä kannettuna takaisin kotimaahanne.

Hänen puheessaan oli harvinaisella tavalla sekotettuna satumaisia

mielikuvitteluja, omituisuutta, arkuutta ja itsetietoisuutta.

Päivälliskello keskeytti keskustelumme ja tyttöjä tulvi sisään. Miller

vaikeni heti ja näytti etanan tavalla vetäytyvän kuoren alle piiloon,

mutta muuttui vähä arveltuaan taas entiselleen. Nuorten verevät kasvot

tuntuivat elähyttävän häntä. Eräälle vaaleanveriselle, kultatukkaiselle

tytölle hän sanoi hyvin vakavasti: Miss E., teidän täytyy kammata

päivänpaiste pois tukastanne. Teillä on liian paljon päivää

hiuksissanne.

Koko päivällis-ajan saneli hän herkeämättä omituisia huomautuksiaan.

Pysyen järkähtämättömän vakavana, ei hän kertaakaan edes hymyillyt,

vaikka muut pöydässä olevat tuon tuostakin purskahtivat nauramaan. Hänen

silmänsä eivät näyttäneet tietävän suun sanelemista sukkeluuksista

mitään. Ne pysyivät koko ajan surumielisen, aran ja haaveksivan

näköisinä.

Jälkeen puolisen ehdotti hän, että lähtisimme ajelemaan.

-- Minä vien teidät erään ystäväni luo, -- sanoi hän -- erään ystäväni

luo, joka asuu paratiisissa. Hänellä on suloinen, nuori vaimo ja te

saatte syödä mitä mehevimpiä päärynöitä.

Hevonen oli laiha, koleajäseninen villipeto, sekin. Ajoimme

kevytlehväisten pippuripuiden alatse ja siniviheriöitä eukalyptuskujia

myöten. Siellä täällä näkyi puiden välistä vilaus merestä tai Sierra

Nevadan punervista kalliohuipuista.

Miller oli parhaalla tuulellaan. Koko hänen runoilijaluonteensa oli

kiintynyt ja rakastunut Kalifornian omituiseen kauneuteen ja hän ylisti

sitä sointuvin, hehkuvin sanoin. Kalifornialaisten rahan-ahneus tuntui

katkerasti harmittavan häntä.

-- Ovathan ne kelpo ihmisiä, mutta halpaa lajia, hyvin halpaa. Dollarit

ja centit vaan mielessä. Hän kiristi ohjaksia ja pysäytti hevosensa.

Ilosta loistavin kasvoin hän näytti erään sumuisen vuorijonon

korkeimmalla huipulla pilkottavaa, vaaleata täplää ja sanoi: -- tuolla

on minun kotini. Se on pieni ja mitätön, mutta minä saan sen työlläni

vielä kerran suureksi.

Hän alotti pitkän haaveksivan luonnon-ylistyspuheen, vastauksia

odottamatta. Kaikki, mikä ei suoraan luonnosta voimaansa ime, sortuu.

Kalifornia, Ameriikka, tulee vielä kerran katkerasti katumaan

rahanhimoansa, joka on houkutellut sen halveksimaan luontoa ja

kohtelemaan sitä aivan kuin palvelijaa. Useimmat Ameriikan runoilijat on

se vika turmellut ja viimeksi on Bret Harte astunut samoja jälkiä.

"Gabriel Conroy" on mahtava, mutta Bret Harten viimeiset teokset

todistavat, että kirjailijan taas pitäisi päästä lähemmäksi maa-emoa.

Eikä Ameriikka ole yksin tämän kiusauksen uhrina. Euroopassakin se

turmelee runoilijoita. Jos Tennyson olisi levännyt lähempänä luonnon

puhdasta, äidillistä helmaa, ei hänen vaimoansa nyt sanottaisi _lady_

Tennysoniksi.

Hevonen seisahtui pienen talon eteen, jonka viheriäiset akkunaluukut

olivat tiviisti suljetut, niinkuin kaikki Kalifornian talot kuuman

vuoden aikana. Sen ympärillä kasvoi taatelipalmuja ja reheviä

hedelmäpuita, joiden oksat notkuivat tuleentuneine hedelmineen.

Japanilainen palvelija vei meidät talon emännän, pienen, mustatukkaisen

kaunottaren luo, joka tarjosi meille teetä ja Millerin lupaamia, meheviä

päärynöitä.

Miller oli äänetön, mutta katseli nuorta rouvaa suopein silmin. Koko

Ameriikassa tiedetään, kuinka usein kauniit kasvot ovat häntä hurmanneet

ja kuinka paljo onnettomuutta se taipumus on tuottanut hänelle itselleen

ja muille.

Mutta nyt istui hän tyytyväisenä nojatuolissaan, maisteli teetänsä ja

nautti. Kerran hän sanoi: -- oletko oikein onnellinen, Daissy? Oikein

onnellinen, -- vakuutti rouva hymyillen.

Miller huokasi leikillisen hartaasti ja sanoi: -- hän on onnellinen.

Hänellä on mies, oikea mies puolisona.

Kerran hän näytti pientä valkeata kukkaa nappilävessään ja sanoi: --

tiedättekö, minkätähden tätä kannan? Sentähden, että se kasvaa teiden

varsilla. Me olemme molemmat olleet pölyssä -- päätään nyökäten --

pölyssä.

Vieraissaolomme päättyi hyvin äkkiä, sillä Billy näytti tulevan

pelottavan kärsimättömäksi. Paluumatkalla ryhtyi Miller uudestaan

äskeiseen puhelutapaansa ja jatkoi äänekkäitä ajatuksiaan hämmäilemättä

ja kuitenkin arostelevalla tavalla.

-- Minä en paljon lue. Elämä opettaa paremmin kuin kirjat. Minulla ei

nykyään ole juuri ollenkaan kirjoja. Vaan raamattu. Ihmisistä minä enin

opin. Katsokaa ympärillenne! Ihmiset ovat hyviä. Ei ole ainoatakaan,

joka ei ole hyvä tai koeta olla hyvä. Kun olin Pyhällä maalla ...

tiedättekö, että olen ollut Natsareetissa? Niin olen. Ja nyt minä

parast'aikaa kirjoitan Vapahtajan historiaa niiden suusanallisten

kertomusten mukaan, joita siellä kokosin.

Niin hän jatkoi puhettaan siirtyen aineesta aineeseen, kunnes tulimme

rautatien asemalle. Eräästä rautakaupasta lähetetty mies toi Millerille

käärön laskuja ja vaikka äsken olikin puhunut halveksien dollareista ja

centeistä, näytti Miller nyt olevan ankarasti huolissaan niiden takia.

Me erosimme kiiruumman kaupassa toisistamme ja ennenkun juna oli vielä

liikkeelle lähtenyt, näimme hänen jo astuvan rautakauppaan. Hyvästi

jättäessään oli hän äkkiä tullut vakavaksi ja sanonut: -- onko siellä

teidän maassa hyvin kylmä? Tietysti siellä on. Kuinka kummallista!

Jos on vaan vähänkin aikaa Joaquin Millerin seurassa, huomaa heti hänen

oikullisen, omituisen luonnonlaatunsa ja kirjailijalahjansa. Ei ole

kummakaan, että kolme vaimoa on pitänyt yhdys-elämää hänen kanssaan

mahdottomana. Toisen vaimonsa, lahjakkaan ja yleisesti arvossa pidetyn

naisen, hän jätti, selittäen, ettei pystynyt kirjoittamaan, kun vaimo ja

lapset pyörivät ympärillä. Kun hänen vanhin tyttärensä tuli

täysikasvuiseksi, määräsi isä hänen joko menemään luostariin tai

rupeamaan näyttelijäksi, "sillä hän ei voinut tytärtään elättää."

Voisi täyttää kirjoja niillä, sekä tosilla että tehdyillä jutuilla,

joita hänestä on liikkeellä. Epäilemättä on hänen yksityis-elämänsä

vaikuttanut vahingollisesti yleisön mielipiteeseen hänen kirjoistaan.

Millerin teoksilla on kuitenkin suuri kaunotaiteellinen arvonsa. Hän on

paremmin kuin moni muu käsittänyt Kalifornian ja Lännen luonnon. Hän on

tunkeutunut noiden mahtavien vuorten sydämmeen, joiden rinteillä kasvaa

hehkuvia rypäleitä ja terävillä huipuilla ikuinen lumi kimaltelee. Hänen

kielensä on värikästä, mehevää, pontevaa, ja runollisen vienoa.

Kauneimmat ovat kenties "Lauluja Sierra Nevadalta"-nimiset

runokokoelmat, joita hän itse surumielisesti sanoo "kesäiseksi

Toukokuukseen". Ne ilmestyivät, näet, kun runoilija jo oli jättänyt

nuoruuden iän taakseen. Hän kertoo runoissaan samaa, kuin Bret Harte

suora sanaisesti, ja paljo on näillä kirjailijoilla yhteistä, vaikka ei

suinkaan voi sanoa toisen toistaan matkivan. Kumpikin heistä tahtoo

välttämättä pitää naista salaperäisenä, selittämättömänä

"vaistiyhdistelmänä", välistä he kuvaavat häntä polvillaan hartaan

jumaloimisen esineenä, välistä katkerasti ivaten. Ameriikka odottaa

suurta runoilijaansa. Sillävälin se luo huvikseen edelläkävijöitä,

enimmäkseen sen omaa lujaa luonnetta vastaavaa, omituista lajia.

San Fransiskon suomalaisten luona.

Suomi on kaikkialla suuressa maailmassa niin tuntematon, että

tavallisesti saa panna kaiken keksimiskykynsä liikkeelle, jos mieli

ulkomailla vähänkin hankkia tietoja kansalaisistaan.

Vaikka tiesimme niitä kyllä olevan San Fransiskossa ja vaikka hyvinkin

ahkerasti tutkimme osotekalenteria, emme kuitenkaan voineet löytää

jälkeäkään heistä. "Frisko'ssa" -- kaupungin nimen ameriikkalainen

lyhennys -- on 250,000 asukasta, melkein kaikista maailman

kansallisuuksista. Se on merikaupunki, jonka satamissa alinomaa kihisee

merimiesjoukkoja; se on yksi pääpysäkeistä noilla yhä yleisemmiksi

käyneillä reiteillä Austraalia--New-York ja Kiina--New-York. Täällä

vilisee kaikenmoisia ihmisiä, eikä niiden joukosta juuri helposti saa

meidän Mattia käsiinsä. Vihdoin meitä neuvottiin "the Mariners

Church'iin", pieneen, kaukana lastauspaikoilla päin olevaan

merimieskirkkoon, siellä sanottiin suomalaisten pitävän

jumalanpalvelustaan. Kello kahdeksan eräänä torstai-iltana lähdimme

sinne. Kirkko, pieni kurjannäköinen rakennus oli Sacramentokadun päässä,

keskellä merimiespuoteja, panttilaitoksia, pikku kapakoita ja

ravintoloita. Ulkona oli jo pilkkosen pimeä ja me kopeloimme sisälle

hämärään eteiseen. Itse kirkkoa korjattiin, josta syystä

jumalanpalvelusta pidettiin n.s. rukoushuoneessa. Me astuimme sinne

sisälle. Suuressa, alastomassa ja niukasti valaistussa salissa oli

koolla noin 30 miestä, enimmäkseen nuoria ja keski-ikäisiä; ei

ainoatakaan naista. Pitkiä penkkiä seisoi rivissä toinen toisensa

takana; perällä oli pöytä avonaisella paikalla. Pöydän takana seisoi

pappi, nähtävästi rahvaan mies.

Meidän astuessamme sisään syntyi vähän liikettä seurakunnassa ja yksi

miehistä, joka näytti toimittavan kirkonvartijan ja lukkarin virkaa,

näytti meille paikat, kysyi epäröiden suomeksi, olimmeko suomalaisia, ja

antoi meille laulukirjat. Papin meille lausuttua tervetuloa ja meitä

siunattua, alkoi jumalanpalvelus. Laulettiin muutamia Sankeyn lauluja ja

sitte seurasi saarna. Se oli samaa maata kuin hihhulien saarnat, mutta

oli saanut lisiä Ameriikan metodismista, ehkäpä myöskin

pelastusarmeijasta. Totutulla, kaavanmukaisella kaunopuheisuudella,

ristissä käsin ja kyynelsilmin kehotti saarnaaja kuulijoitansa

iloitsemaan Herrassa ja heittämään pois kaiken syntikuorman. He olivat

vapahdetut ja puhtaiksi pestyt synnistä, he olivat valitut taivaallisen

autuuden perijöiksi. Maailman lapset surkoot, mutta Jumalan lasten on

iloittava. Yhtä päätä kehotettiin nyt heti kääntymään Herran luo, sekä

nousemaan ja todistamaan Hänestä, kun Hän sitä käskee. Sillävälin sateli

tuli- ja tulikivituomioita muille lahkoille ja kirkoille, niiden

joukossa mainittiin mormoonitkin. Hyvin vähä tehtiin selkoa siitä, mitä

kääntyminen oikeastaan on ja että uskon pitää tehdä työt hedelmiä

tuottaviksi.

Saarnan aikana, joka kesti puolitoista tuntia, säesti seurakunta

huokauksilla ja huudahtuksilla saarnaajan sanoja.

"Totisesti!" "Oi Herra Jumala!" "Totisesti, totisesti amen!" "Tule,

Herra Kriste!"

Useoita henkilöitä oli saapunut lisäksi saarnan aikana, niiden joukossa

muutamia naisia; useimmat olivat koreilevasti puettuina. Miehillä oli

ylipäänsä rehelliset, synkkämieliset kasvot; he näyttivät olevan

ruumiillisen työn tekijöitä ja olivat puetut tummiin, siistiin

vaatteisiin.

Heti saarnan loputtua rupesi pappi istumaan ja kehotti seurakuntaa

nousemaan seisalleen ja todistamaan Herrasta, jos Hän heitä siihen

käskee. Heti nousikin se miehistä, joka oli toimittanut lukkarin ja

kirkonpalvelijan virkaa, ja selitti monen huokauksen ohella, että hän

oli Jesuksen oma ja että hän oli niin iloinen, "oikein sydämmellisesti

iloinen". Hän kiitti myöskin useita ystäviä, joiden nimet hän mainitsi

ja jotka olivat olleet hänelle apuna hänen muinaisessa hengellisessä

hädässään. Niiden joukossa oli myöskin "veli T." -- pappi. Toinen

toisensa perään seurasivat läsnäolevat hänen esimerkkiänsä ja

todistivat, useimmat kuvasivat oikeastaan suurta iloansa Herrassa. (Minä

olen niin iloinen, niin sieluni pohjasta iloinen, -- tämä lausetapa on

suora käännös Ameriikan metodisteilta, jotka sitä yhtämittaa käyttävät.)

Myöskin yksi naisista todisti erinomaisen vilkaskielisesti suurta

iloansa ja kiitollisuuttansa siitä, että oli tullut pelastetuksi. Hän

oli nuori tyttö, erittäin ajattelevan ja miellyttävän näköinen,

päällänsä hänellä oli siisti musta olkihattu ja päällystakki. Muutamat

todistajista eivät nousseet seisaalleen, mutta rukoilivat ääneen; toiset

ehdottivat uuden laulun toisensa perään, jotka laulettiinkin. Jokaisen

todistuksen aikana säesti puhujaa muiden osanottavaiset huudahdukset:

"Totisesti!" "Niin, niin!" "Amen Jesuksen nimessä!" "Auta meitä, Herra!"

Pari kertaa tapahtui, että pappi keskeytti puhujan varottavasti

kohottaen etusormeansa. Puhuja istui silloin heti, sanoen nöyrästi

"anteeksi" tai "anteeksi Jumalan nimessä". Mielestämme tapahtui tämä

silloin, kun todistajat jollakin tavalla puhuivat lahkon oppia vastaan

tai menivät mieskohtaisuuksiin. Mieskohtaisuuksien koskettelemista

huomasi kuitenkin koko jumalanpalveluksen ajan. Läsnäolevien,

nimitettyjen henkilöiden puolesta rukoiltiin ääneen. Saarnassaan

mainitsi pappi nimeltä useita kapakan-isäntiä, kapakoita ynnä muita

huonoja paikkoja, joista hän varotti kuulijoitansa. Sen lisäksi lausui

hän yksityisten seurakunnan jäsenten oloista viittauksia, joita ei

sivullinen luonnollisesti voinut käsittää. Hänen puhetapansa ei

mitenkään erinnyt muiden puhetavasta; päinvastoin olivat kaikki

omistaneet itselleen samat lausetavat ja huudahdukset, samoin kuin he

kaikki puhuivat samalla, liukkaasti vuotavalla kaunopuheisuudella, joka

enimmästi tuntui vaan tyhjältä sanatulvalta ilman minkäänlaista

ajatusta. Kaikissa näytti vallitsevan rehellinen uskonhartaus, mutta

siihen sekosi tuntuvasti ajatusta kaipaavaa uskonlörpötystä.

Kun jumalanpalvelus lopetettiin, oli kello yli kymmenen. Kaikki

kokoontuivat ystävällisinä ympärillemme, pudistivat kättämme ja sanoivat

olevansa pahoillaan, kun eivät ennemmin saaneet meitä nähdä. Meille

annettiin kukkasia ja kysymyksiä sateli -- huomattavasti kyllä -- ei

Suomesta, vaan siitä "kuinka Ameriikka meitä miellytti". Sitte

tarjottiin meille hyötymansikoita ja maitoa läheisessä ravintolassa.

Kaikki naiset olivat lähteneet pois, paitsi ylempänä mainittu nuori

tyttö, joka todisti kirkossa. Hän kertoi jo monta vuotta olleensa San

Fransiskossa, oikeastaan oli hän kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, sekä

tulleensa tänne lankonsa ja sisarensa luo ja oli nyt menossa naimisiin

erään suomalaisen merimiehen kanssa. Hän oli omannut itselleen paljon

ameriikkalaisnaisten itsenäisestä ja sievästä käytöksestä. Sitä vastoin

olivat miehet, yhtä lukuun ottamatta, joka sanoi itseään erään

suomalais-ameriikkalaisen lehden "reportteriksi", oikeita suomalaisia

työmiehiä. Jos ei tullut vaatteita katselleeksi, olisi luullut heidän

vasta tulleen Suomesta. Useimmat eivät puhuneet sanaakaan

englanninkieltä tai solkkasivat he sitä hyvin huonosti ja f- ja

d-kirjainten ääntämisessä kuului perin suomalainen kankeus. Kaikissa

huomasi saman uskollisen, toisinaan hiukan juron tyyneyden, joka on

meille suomalaisille omituinen.

Papilla oli kaikki uskon-innostelijan tunnusmerkit. Sen huomasi vielä

selvemmin keskustelussa, kuin itse saarnasta. Hänessä huomasi

hengellistä pöyhkeyttä ja kiivautta toisin ajattelevia kohtaan, ja hänen

tavattoman suuren sivistyksenpuutteensa ohella vaikutti se

vastenmielisesti. Hän oli kotoisin Itä-Suomesta, oli monta vuotta

takaperin tullut Ameriikkaan ja käännyttyään suorittanut pienen

oppimäärän jossakin skandinaavilaisessa uskon-opillisessa kollegessa.

Koko hänen käytöksensä todisti kuitenkin hyvin alhaista sivistyskantaa.

Kun puhe johtui Suomeen ja Suomen oloihin, hämmästytti meitä se tyly ja

välinpitämätön henki, joka näissä kansalaisissamme vallitsi kotimaataan

kohtaan. Varsinkin lausui pappi moittivat mielipiteensä kotimaan oloista

suoraan, paljastaen melkein intohimoisen tyytymättömyytensä ja sekottaen

olevat ja olemattomat asiat toisiinsa tavalla, joka lienee omituinen

hänen luonteisillensa henkilöille.

-- Herrat vastustavat siirtolaisliikettä, sillä he pelkäävät, että

heidän vielä itse lopuksi täytyy ruveta työtä tekemään, jos työmiehet

lähtevät pois. -- Siksi ovat he sanomalehdissä ruvenneet saarnaamaan,

että se, joka lähtee maasta, tekee rikoksen isänmaataan vastaan.

Isänmaata? Mikä on meidän isänmaamme? Me olemme Suomen ameriikkalaisia

ja Ameriikka on meidän isänmaamme, ei synnyn nojalla, mutta

sielunheimolaisuuden nojalla. Se on ottanut meidät vastaan, se auttaa

meitä. Siellä kotona jää niihin oloihin, joissa on syntynyt, siellä on

herroja ja huonompia ihmisiä. Ja huonommat ihmiset pysyvät elin-ikänsä

huonompina ihmisinä. Täällä ovat kaikki yhtä hyviä ja kestä tahansa voi

tulla piispa tahi presidentti. Jos miehessä vaan on vähänkin kuntoa,

työnnäksen hän pian paraimmille sijoille. Mutta Suomi, mitä meillä on

enään Suomen kanssa tekemistä? Parasta olisi, jos kaikki lähtisivät pois

maasta, niin ei tarvitsisi enään kenenkään siellä pelloilla hikoilla,

paitsi jos herroja haluttaa siihen ryhtyä. Miksi me suotta

kansoittaisimme maata, jossa ei mitään kasva. Heidän pitäisi tulla

tänne, jossa mies voi tulla rikkaaksi muutamassa vuodessa, tarvitsematta

tehdä kymmenettä osaakaan siitä työstä, minkä hän kotona tekee. Ei,

täällä meidän on hyvä olla, täällä me pysymme. Mutta vaikka me

tunnemmekin ystävyyttä vanhaa Suomea kohtaan, niin olemme Suomesta

lähteneitä ameriikkalaisia. Me tahdomme hankkia täällä itsellemme oman

sivistyksen, oman kirkon ja omat koulumme. Mutta Suomi ei auta meitä.

Meidän pitäisi saada oma haaraosasto kansanvalistusseurasta,

kirjoituksia ja kirjoja, -- mutta -- me emme saa. Suomi halveksii meitä

ja on meidät unohtanut. Herrat uskottelevat kansalle, että me olemme

maanpetturia. Me tahdomme sentähden tulla omin neuvoin aikoin ja

tulemmekin Jumalan avulla. Emme me tarvitse teidän valtiokirkkoanne,

joka vainoo toisin-uskovia, emmekä teidän pappejanne,[41] jotka ovat

pöyhkeitä, vaan me perustamme oman vapaan kirkkomme täällä Uudessa

maailmassa. Emme myöskään kaipaa herroja, vaan täällä olemme kaikki

yhdenarvoisia j.n.e.

Hän höysti runsaasti sanojansa siunauksilla, uskonnollisilla

huudahduksilla ja raamatunlauseilla ja sai sanojensa toistajaksi usein

"reportterin", varsinkin kun tultiin maininneeksi tuo heidän lapsellisen

yksinkertaisesti käsittämänsä "yhdenvertaisuus". Molemmat näyttivät

unohtavan, että täällä, enemmän kuin missään muualla, riippuu miehen

omasta kelvollisuudesta, innosta ja työkyvystä, voiko hän kestää sen

taistelun leivästä, joka Ameriikassakin jo on alkanut, huolimatta maan

suurista tuotantovoimista. Muut istuivat enimmäkseen äänettöminä tai

lausuivat ajatuksensa varovaisemmin. Heidänkin lausuntonsa todistivat

joko välinpitämättömyyttä tai tyytymättömyyttä, heti kun puhe kääntyi

Suomeen.

Lopetettuamme keskustelumme yksimielisillä edistyksen toivomuksilla sekä

"vanhalle Suomelle" että Ameriikan suomalaisille, erosimme

sydämmellisesti pudistaen toistemme käsiä, Vaikka yllämainitut

mielenpurkaukset tuskin lienevät yleisiä meidän siirtolaistemme kesken,

-- eivät ne ainakaan ilmaantune niin jyrkässä muodossa, -- sanovat ne

kuitenkin meille täällä Suomessa oleville "pitäkää varanne".

Irtolaiskysymys on lähimmässä yhteydessä siirtolaiskysymyksen kanssa.

Siitä ei voi meitä tarpeeksi usein huomauttaa. Ennenkuin se on

tyydyttävällä tavalla ratkaistu, on ihan tarpeetonta tuumia syitä

siirtolaiskiihkoon. Siirtolaisuus on merkki siitä, että kansamme on

alkanut herätä, että se pyrkii todelliseen riippumattomuuteen ja ett'ei

se enää tahdottomana alistu kurjuuteen, josta _voidaan_ päästä, tai jota

ainakin voidaan huojentaa. Sen pitäisi siis olla meille kehotuksena,

jotta tutkisimme olojamme ja katsoisimme, eikö niitä voida parantaa. Jos

siirtolaiskysymys auttaa meitä siinä asiassa hereille, niin ei kokemus,

jonka se meille antaa, ole vielä tullut liika kalliiksi, kun vaan

herääminen tapahtuu pian. Muuten tulevat maat, joissa vallitsee suurempi

vapaus ja joilla on viljavampi maanlaatu, vähitellen ryöstämään meiltä

kansamme sisimmän ytimen: ruumiillisen työn tekijät.

San Fransiskon suomalaiset elävät ihan erillään muista suomalaisista

uutis-asukkaista ja ovat mitättömän vähä yhteydessä emämaan kanssa.

Heidän lukumääränsä vaihtelee vuodenaikojen mukaan, sillä suuri osa

heistä on merimiehiä. Meidän käyntimme aikaan (Elokuussa 1888) arveltiin

heitä olevan lähemmä 1,000, mutta talvis-aikaan on heitä toisinaan kaksi

sen vertaa. Vakinaisemmat asukkaat ovat enimmäkseen työmiehinä

laivaveistämöissä, kaikenlaisia ammattia harjoittelevia käsityöläisiä,

pikkukapakoitsijoita ja ravintolan-isäntiä. Sen lisäksi on kaupungissa

aina merimiehiä, toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, sellaisia

merimiehiä, jotka purjehtivat Tyynellä merellä ja käyvät harvoin tai ei

koskaan kotimaataan tervehtimässä. Viime aikoina ovat suomalaiset

siirtolaiset yhä lukuisammin tunkeutuneet muihinkin osiin Kaliforniata.

Mendocinon kreivikunnassa oli siihen aikaan, kun me oleskelimme San

Fransiskossa, noin 1,000 siirtolaista.

Ylipäänsä arvostelivat ameriikkalaiset ystävällisesti San Fransiskon

suomalaisia. Kuulimme sitä useammaltakin taholta. Heitä pidettiin

kuitenkin hyvin sivistymättöminä ja ainoastaan joihinkuihin

karkeammanlaatuisiin töihin ja käsityöläis-ammatteihin kelpaavina.

Heillä ei ole tarpeeksi työkykyä, eikä intoa kohotakseen korkeammalle.

Sen lisäksi valitettiin yleensä, että he tekevät itse menestyksensä

vaikeaksi, kun eivät opettele maan kieltä -- se valitus koskee muuten

kaikkia Ameriikan suomalaisia. Siihen yhtyivät muiden muassa myös

"Merimieskirkon" ameriikkalainen pappi ja lähetyssaarnaaja. He

valittivat suomalaisten, etenkin papin, englanninkielen

taitamattomuutta, joka on ylipääsemättömänä muurina kansalaistemme ja

heidän amerikkalaisten uskonveljiensä välillä. He kiittivät papin

uutteruutta ja uskonnollista intoa, jonka avulla hän, niinkuin he

sanoivat, "vaikuttaa yhtämittaa kääntymisiä seurakunnassaan", joka ei

kuitenkaan ollut suuri. He näyttivät kuitenkin epäilevän hänen

kokemustansa ja pelkäävän, että hänellä ei ollut riittävää kykyä

kootakseen ympärilleen ja pysyttääkseen seurakuntana niitä monia

erinlaisia aineksia, joista San Fransiskon ja Kalifornian suomalaiset

siirtolaiskunnat ovat kokoon liitetyt. He näyttivät pitävän sekä

toivottavana että välttämättömänäkin, että pian ryhdyttäisiin

toimenpiteisiin sielunhoidon parantamiseksi siellä, varsinkin niiden

lukuisien merimiesten tähden, joita San Fransiskossa oleskelee.

"Alinomaa heitä tapaamme", sanoivat he, "ja he ovat ainoat, joiden

kanssa emme voi puhua, sillä ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia

varten on meillä erityinen skandinaavilainen apulainen. Noille

venäjän-suomalais (russian Finns) raukoille emme voi ojentaa auttavaa

kättä. Viekää terveisiä maamiehillenne ja sanokaa, että heidän pitää

lähettää tänne joku meitä auttamaan."

Astoriassa, Oregonissa, on myös jotenkin paljo suomalaisia. Ensi kerran

saapuessamme New-Yorkiin, saimme eräältä tohtori Kinneyltä Astoriasta

kirjeen, jossa hän pyysi saada tietoa, mistä suomalaista

raittiuskirjallisuutta on saatavissa. Tämän kirjeen mukaan on Astoriassa

noin 1,000 suomalaista. Hän kehui heitä hyvin kiittävällä tavalla,

uskonnolliseksi ja työteliääksi kansaksi, joilla on oma

raittiuslehtensäkkin (se lienee nykyään lakannut ilmestymästä), mutta

joka muuten on suuresti sivistyksen tarpeessa. He eivät osaa maan

kieltä, eivätkä siis voi käyttää hyväkseen niitä sivistyskeinoja, joita

on heidän saatavissaan. Ei heillä myöskään ollut pappia. Kuitenkin

kuuluvat he sittemmin järjestetyn oikeaksi seurakunnaksi.

Yleensä vallitsee Tyynen meren rannalla asuvien suomalaisten kesken

hyvin vähän yksimielisyyttä, vähä heillä on tietoja kotimaastaan ja vähä

rakkautta siihen. Joka taholla ympäröi heitä erinlaiset

uskontunnustukset ja vaikuttavat heihin hämmentävästi, heillä kun ei ole

tarpeeksi taitoa kielessä, jolla kuulevat saarnattavan, eikä tietoja

uskonnollisista kysymyksistä yleensä, voidakseen niistä muodostaa omaa

varmaa mielipidettä. He näkevät vapautta ympärillänsä, -- vapautta

uskonnollisissa, valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä,

mutta eivät ole kasvatetut täällä kotona sellaiseen vapauteen. Siksi

jääkin se heille yleensä vaan epäselväksi puheeksi ja useinkin ovat he

siitä käsittäneet ainoastaan sen irvikuvan, itsevaltaisuuden.

Yosemite.

-- Tässä, -- sanoi ajurimme, -- on Innostuskukkula ja nyt voimme nähdä

Yosemite-laakson. Nyt olemme Sierra Nevadan sydämmessä, 4,000 jalkaa

merenpinnan yläpuolella, ladyt ja gentlemannit. Vuoret ympärillämme ovat

noin 4,000 jalkaa korkeita. Sanotaan Jumalan mestarityöksi. Maailman

ihanin paikka. Alpit lasten leluja Yosemiten rinnalla.

Väsyneet hevoset seisahtuivat kuullessaan hänen pitkäveteisen,

yksitoikkoisen opas-äänensä, joka kertoi samaa liioitteluansa 365 kertaa

vuodessa. Hän työnsi niskaansa leveän, kirjaillun meksikolaisen

hattunsa, pyyhkäsi hikeä otsaltaan ja jatkoi: -- oikealla on El Capitan

7,000 jalkaa, Katsokaa honkaa tuolla vuoren-onkalossa! Se on 120 jalkaa

pitkä ja näyttää pieneltä pensaalta... No sanokaas, eikö Kalifornia ole

ihmemaa?

Hän näytti niin ylpeältä, kun olisi mainittu maa vast'ikään lähtenyt

valmiina hänen omista käsistään. Kukin meistä koetti katsella, minkä

vaan ehti, eikä kukaan vastannut. Yosemitelaakso, jokaisen

kalifornialaisen ylpeyden esine, aukeni eteemme, loistellen

päivänpaisteessa voitonhymyllä vastaten katseeseemme. Puolen toista

päivää olimme istuneet omnibusvaunuissa yhteen ahdattuina kuin pönttöön

pakatut sillit. Säälimättömät vuoritiet olivat ruhjoneet jok'ainoan luun

ruumiissa, kasvot olivat maalatut hienolla pölyllä, poskia ja silmiä

poltti kuin tulessa. Jokainen pikainen pelastuksen toivo olisi ollut

vankeudessamme tervetullut. Mutta tällaista maallista paratiisia emme

tienneet odottaakkaan. Tämä voitti vaateliaimmankin odotukset ja

hurmaava todellisuus korvasi kärsimyksemme.

Yläpuolellamme kaarteli Kalifornian kirkkaansininen taivas, jolla

Heinäkuussa et näe pilviä etkä sumua. Alapuolellamme hymyili laakso

sypressi- ja kuusipuineen, joiden siniviheriälle värille

jättiläishonkien tuiman tumma vihannuus ja pahkuraiset, punaisenruskeat

rungot olivat arvokkaana vastakohtana. Mercedjoki luikerteli vuoren

rinteitä alas helmeillen, loristen ja lörpötellen, päivän säteiden

tanssiessa sen iloisilla aaltoloilla. Aurinko paistoi tulisena päidemme

päällä, sillä oli juuri sydänpäivä, mutta se loi samalla vuorten

kukkuloille hurmaavan pehmeitä siniharmaita varjojaan. Oikealla kutoi

Morsiushunnun vedenputous keveitä utu- ja vaahtoharsojaan

graniittipaasiloille. Vasemmalla, 1,500 jalkaa laakson pinnan

yläpuolella kohisi Yosemiteputous.

-- Tämä mahtaa olla maailman ihanin paikka, -- huudahti ihastuksesta

huoaten eräs matkakumppaneista, muuan Kansasista tullut viaton

nais-opettaja, joka tähän asti ei ollut nähnyt mainitun valtion

maissipeltoja kauniimpia näköaloja.

Ajuri hymyili tyytyväisenä, hevoset saivat kehotusmassahduksen ja

äskeinen, ihana unikuva katosi silmistämme. Mutta se tuli uudestaan

näkyviin. Laakson toisessa päässä olevaan hotelliin ajettaessa saa

matkustaja nähdä yhä uusia näköaloja, joista toinen aina tuntuu toistaan

ihanammalta. Luulee tulevansa niin lähelle vuoria, että niiden läheisyys

alkaa ahdistaa, mutta kirkas ilma pettää ja matka onkin kolme kertaa

pitempi kuin se näyttää olevan. Laakso on 10 englannin penikulmaa pitkä

ja pian saimme kokea, että monta, monta väsynyttä askelta oli tarpeen,

ennenkun ehdimme noille vuorille, joita nyt luulimme ulottuvamme käsillä

koskettamaan.

Jo kaksi tuntia tulomme jälkeen hajosi seurueemme, huvimatkoja tekemään,

kuin akanat tuuleen. Tyynen meren rannalla olevien kylpypaikkojen

jälkeen on Yosemite Kalifornian matkailijoiden suosituin päämaali.

Nytkin olivat majatalot täysi ja joka paikassa näkyi ratsain tai

jalkasin kulkevia matkailijoita. Kaikki olivat ahavoittuneita, iloisia

ja kaikkia peitti oikea kalifornialainen pöly, jota ei voi sanoin

kuvata, sen voi vaan tuntea nenässään, kielellään, ruumiillaan.

Koetimme saada itseämme niin puhtaiksi, kuin ulosmeno-innossamme

ehdimme, ja lähdimme sitten liikkeelle, -- kolme amatsoonia matkahatut

päässä ja sauvat käsissä. Laaksossa lepäeli vieno sinervä auer, mutta

korkeimmat tunturien huiput kimaltelivat hohtavan valkeina

iltapäiväauringon paisteessa. Suuntasimme tiemme Puoli-Kirkko-nimisen

vuoren itäistä rinnettä pitkin Vernalin ja Nevadan putouksille. Yosemite

(lue: Josemiti) on indiaanilainen sana ja merkitsee "iso harmaa karhu".

Tämä syrjäinen laakso jylhine, metsäisine vuoren-onkaloineen oli kauvan

aikaa karhujen ja indiaanien lempipaikka. Jokaisen järven, joen ja

vuorenhuipun nimi on alkuaan ollut indiaanien antama ja joka askeleella

tapasimme täällä vanhoja muistoja ja taruja, mutta ne hukkuvat surkean

nopeasti paikkaa vallitsevan nykyajan arkihyörinään.

Kansan suussa kulkevista taruista mainittakoon seuraavat: Morsiushunnun

vedenputouksen vieressä poimi indiaanityttö kukkia. Veden henki rakastui

häneen, astui ulos vaahtovaltakunnastaan ja heitti immen yli helmistä

välkkyvän vesivaippansa, valiten hänet siten morsiamekseen. Impi hukkui,

ja lohduttomana huokailee henki suruaan, kutoen lemmittynsä

morsiushuntua. -- Toinen on tämänlainen: -- Laakson Jumalatar-nimiselle

vuorelle astui eräänä päivänä enkeli taivaasta. Yosemiten hengen valtasi

niin tulinen rakkaus, että hän laiminlöi valtakuntansa hallitsemisen.

Mutta taivaallinen vieras kieltäytyi rupeamasta hänen omakseen ja

katosi. Silloin luopui Yosemiten henki hallitsijaoikeudestaan, särki

valtikkansa ja lähti ulos maailmaan, sen melskeessä unohtaakseen

armaansa. Mutta jokaisen Yosemitea kaunistavan kukkasen, joka

hopea-aaltosen, jokaisen humisevan puun hän loi, niillä soristaakseen

laaksonsa taivaan tytärtä luokseen houkuttelemaan.

Monesta nimestäkin huomaa vielä, että indiaanit ne alkuaan ovat

keksineet: "laakson päällikkö", "indiaanilapsen kehdon varjostin",

"ilkeän tuulen henki", y.m.s.

Me kiipesimme muulien jaloilla käytäväksi kelpaavaa vuoripolkua

ylöspäin. Rinteillä kasvoi runsaasti villiä karviaismarjoja, joita

pensasten pitkät oksat suojelivat meidän ahnaudeltamme. Tammet,

sypressit ja pähkynäpehkot soivat meille paikka paikoin varjoa. Villiä

kirsikoita, seljapuunmarjoja, mustia vattuja sekä vaaraimia tapasimme

joka askeleella. Eukalyptus ja minttu levittivät väkevää, huumaavaa

tuoksuaan ympärilleen. Täällä tuli vastaamme sievillä, nyökkypäisillä

aaseilla ratsastavia, hymyileviä naisia. Tuolla livahti sisilisko

kivistössä; tuolla raksutteli orava pähkynäpehkossa. Tuonnempana meitä

tervehti kohteliaasti pitkällä pyssyllä ja sääryksillä varustettu

metsästäjä.

Ah!... Vernalinputous! 300 jalkaa korkean, ruosteenkarvaisen

kallioseinän yli riippuva hopeaharso.

Putouksesta levisi taaja vihmasade, sen alla me kapusimme eteenpäin,

jättäen aasien tien ja painuen ihmisiä varten raivatulle polulle. Se oli

niin kapea, että toisinaan saimme kulkea vuorenhalkeamaa pitkin.

Ylöspäin äkkijyrkkä, alapuolellamme ammotti huimaava kuilu. Tuskin

uskalsimme puhua, jotta kieli ei kallistuisi kuilun puolelle ja

riistäisi meiltä tasapainoa. Jopa pääsimme lepopaikalle: syvään

vuorenvinkaloon, niin likelle putousta, että sen kuohut näyttivät

syöksyvän päällitsemme. Luonnon muodostaman holvikaaren aukossa näimme

aivan kuin puitteissa vaahtoiset, helmeilevät vesijoukot ja samalla

neljä eri taivaankaarta niiden yläpuolella. Tikapuita myöten pääsimme

noin 50 astinta kiipeämällä putouksen niskan tasalle ja sieltä näimme

tuonnempana "Nevadan" syöksyvän raivoten niitä kallioita alaspäin, jotka

olivat "Pilvien leposija"-nimisen jättiläisvuoren juurena. Tunnin

kävelyllä pääsimme sen partaalle. Saimme seurata Mercedjokea, joka tässä

kirkkaina, kimaltelevina aaltoina ja pieninä koskina juoksee kovan

graniittikentän yli. "Nevada" on sisartaan, "Vernalia", kahta kertaa

korkeampi ja molemmat kilpailevat keskenään kauneudellaan. Kesäiseen

aikaan ei kummassakaan ole ylen runsaasti vettä, mutta siksi paljon on

molemmissa, että ihastuksella niitä katselee. Yksinäinen majatalo on

ihan putouksen juurella. Mahtava Glacierpoint katselee toisella puolella

vedenhenkien vihaista temmellystä; toisella puolen kohoovat

"Vapaudenlakin" ja "mr. Broderick'in" jyrkkäpiirteiset huiput taivasta

kohden.

Paluumatkalla, asteltuamme sekä ihmisten että aasien kuljettavaksi

määrättyä polkua, liittyi meihin kaksi pitkäsääristä ja ilosilmäistä

meksikolaista nuorta herraa. He jättivät hevosensa oppaan, punakan,

käheä-äänisen, kankeilla viiksillä koristetun ukon haltuun ja auttivat

meitä alas kiipeämään. Yosemitessa arvelevat kaikki matkailijat olevansa

samaa perhettä ja satunnaisesti toisiaan tapaavat ihmiset ryhtyvät heti

vilkkaaseen, avomieliseen keskusteluun, neuvoja saadaan ja annetaan

hevosista, oppaista, majataloista ja katsottavista paikoista, kerrotaan

seikkailuja ja matkakaskuja. Niissä on tavallisesti "the honest John"

(rehellinen John) päähenkilönä. John on pieni, takkuinen, tekopyhästi

silmäilevä aasi, laajalle kuulu siitä kavalasta tavasta, jolla se

heittää seljästään ratsastajansa.

Neljä tuntia kuljeskeltuamme, tulimme takaisin majataloon; liika väsymys

ei estänyt meitä huomispäivää varten uusia matkasuunnitteluja luomasta.

Olimme käyneet 8 englannin penikulmaa ja nousseet noin 1,500 jalkaa

ylöspäin. Kaksi meistä, Missourista kotoisin olevia tasamaan tyttöjä

kumpikin, olivat mielestään tehneet jättiläistöitä; majatalon isännän

hymyilevät onnittelut he ottivat iloisina ja tyytyväisinä vastaan.

Toisena aamuna olimme jo varhain matkalla "the Glacierpointille",

Yosemiten kuuluisimmalle kohdalle. Taivas oli pilvetön ja niin olivat

meidän kevytmieliset matkailijasydämmemmekin. Ainoa huolenhattara oli

niissä pelko eväs-ateriamme kohtalosta. Muutamat ratsain kulkevat naiset

olivat ottaneet sen mukaansa ja luvanneet jättää sen Glacierpointille,

mutta sieluissamme asui synkkä epäluulo sekä heidän rehellisyyttään että

muistoansa vastaan. Ja ruoka on, niinkuin tiedetään, tärkeä asia

matkailijan elämässä. Oli miten oli, matka oli kuitenkin hurmaava.

Aamuauringon säteet tanssielivat laaksossa; ympärillämme kohoeli,

goottilaisten kirkontornien näköisinä, siroina, hentopiirteisinä,

keveinä vuoret Vartija, Kirkonhuippu ja Kolme veljestä. Tyyninä, muita

mahtavampina seisoivat El Capitan laakson suulla ja Vartijakirkko

etelässä. Joka askeleella aukesi eteemme uusia näköaloja, uutta, armasta

ihanuutta ja kiitollinen ihastus kohotti rintaa kevyessä, väräjävässä

aamuilmassa. Kirkkokallio oli niin hämmästyttävästi kirkon näköinen

lukemattomine tornineen, että seisahtui kummastelemaan, oliko se yksin

luonnon tekoa.

Polku, hiekkainen tie, joka kapeimmilta kohdiltaan oli 1 jalkaa,

leveimmiltä 2 kyynärää leveä, vei ylöspäin huimaavia, käärmemäisiä

mutkia myöten, kiertäen vuorta aivan kuin rihma sokuritoppua. Paikottain

näimme kuusi kierrosta alapuolellamme. Oli niin kuuma, että olisi voinut

paistaa porsaita hiekassa. Puita ei ollut; polun vieressä kasvoi vaan

punarunkoista mansannitapensasta, joka ulottui olkapäidemme tasalle.

Aarniometsien jättiläisiä, joista Yosemite on kuulu, kasvoi kyllä

rinteillä, mutta ei niin likellä polkua, että olisimme niistä varjoa

saaneet. Väsyneet jalkamme vaativat tuon tuostakin levähdystä ja

jokaisen lorisevan lähteen luona joimme virkistystä vanhasta

sardiinilaatikosta -- Yosemiten yleisimmästä juoma-astiasta. Kerran

heittäysimme ihan oikoseksemme keskelle tietä, menehtymäisillämme kun

olimme, mutta läheisimmästä käänteestä kuuluva melu meidät kiskasi taas

jalkeille. Hämmästynyt aasiparka siellä tuijotteli meihin, kauhu

lempeissä kasvoissaan; ojennetuin kauloin kurkisteli ajajakin myttyjensä

yli meitä.

Viisi tuntia kuljettuamme, pääsimme Lumitalon majataloon,

Grlacierpointin huipulle, 7,200 jalkaa meren yläpuolelle. Mikä korvaus

kärsimyksillemme! Päivänpaisteessa loistelivat vuortenhuiput ihanana

seppeleenä; ikuinen lumi niiden ohimoita vilvotteli. Ja kuinka monta

hurmaavaa eri vivahdusta noissa väreissä ympärillämme, tuolla

kirkkaissa, vaaleanruskeissa vuorivirroissa, hopeavaahtoisissa

putouksissa, tumman viheriöissä hongistoissa, vienosti vihertävissä

hedelmäpuissa! Yosemitella on oma ihanuutensa. Yksinäinen, surumielinen

ja satumainen, aivan kuin huokaus indiaanin autioista erämaista,

keskellä sivistyksen puuhaavaa arkielämää. Kaikki, mitä Kalifornialla

vielä on aarniometsäinsä runoudesta tallella, sen tapaat Yosemitessa.

Keskellä raitaisiin vaatteisiin puettuja, nykyaikaisia matkailijoita,

yli majatalon pehmeiden mattojen ja ranskalaisten ruokien, telefoonin ja

sähkölennättimen välillä puhaltelee vielä tuulahdus siitä ajasta,

jolloin puna-ihoinen kiiluvin silmin ja hengitystään pidättäen,

äänettömänä hiipi joen rantaa pitkin vihollistansa vaanimaan; jolloin

harmaa karhu möristen haki suojapaikkaa vuorten vinkaloissa ja kotka oli

lorisevien purojen ainoana kalastajana...

Todellisuus tempasi meidät kovakouraisesti uinailujen maasta. Eväästämme

ei ollut säilynyt muuta kuin kaksi pölyistä voileipää ja särkynyt muna.

Nälkäisin silmin katselimme ravintolaa, joka nukkitalon näköisenä

pilkotti syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa.

Alasmeno kävi nopeasti kuin tanssi ja ravintolaan tulimme niin

nälkäisinä, että saimme syödä koko ruokalistan ruoat lävitse tullaksemme

ravituiksi.

Kolme päivää Yosemitessa oleskeltuamme, lähdimme ikävöiden tästä

paratiisista. Ensin kävimme kuitenkin katsomassa "Jättipuiden

lehto"-nimistä metsänpalstaa, johon aarniometsä on jättänyt noin 600

edustajaansa, mahtavia, läpimitaten noin 28-33 jalkaa paksuja havupuita

(n.s. kuusiseetereitä). Useimmilla niistä on oma nimensä: Lincoln,

Grant, Andy Johnson, Uskollinen aviopari, Harmaa jättiläinen, Kolme

sisarusta y.m. "Wawona" on isoimman nimi; sen läpi kulkee omnibus aivan

kuin mahtavasta portista. Vaikka aukko varta vasten on puuhun hakattu,

elää puu yhtä virkeänä kuin muutkin. Meidän siellä ollessamme --

kaikkiaan meitä oli noin 40 iloista matkailijaa -- rakensi eräs nuori

pari tuota hätää rauhantuomarin edessä avioliiton. Matkailijoista olivat

eräs neiti ja herra todistajina. Morsian näytti 25 vuotiaalta, mutta oli

ollut (tällä tapaa) naituna jo neljä kertaa. Koko temppu tapahtui

tyynesti ilman melua ja menoja jättiläispuiden varjossa.

Semmoinen on Kalifornia. Aarniometsää ja uusimman uutukaista

tekokehitystä tapaat siellä toisiinsa liitettyinä joka paikassa.

Mormoonien luona.

Suuri Suolajärvi Utahissa lepäsi valkeana ja uinailevana kuutamossa

Elokuun yönä, jolloin sitä lähestyimme. Korkeiden, mykkien, käsikädessä

seisovien jättiläisten näköisinä vartioivat Kalliovuoret jalkainsa

juuressa nukkuvaa kaupunkia.

"The Saltlake City" (Suolajärven kaupunki), Utah-nimisen Mormoonivaltion

pääkaupunki, on avarassa laaksossa, joka ennen oli erämaana, mutta jonka

"pyhät" -- niinkuin mormoonit itseään nimittävät -- toimeliaisuudellaan

ovat muuttaneet hedelmälliseksi viljelyskentäksi. Siellä näet

yllinkyllin juoksevaa vettä, laitumella käyvät lehmät seisovat polviaan

myöten kylvetyssä ruohossa ja hedelmäpuiden oksat notkuvat satonsa

painosta.

Kaupunki on tämän rehevän kasvillisuuden jatkona. Tuntuu siltä, kun

olisi sitä kaavaeltaessa suotu joka talolle runsas saumanvara vihantaa

alaa. Kadut ovat roskaiset ja pölyävät, mutta näköalat niiltä kauvaksi

auerverhoisille aavikoille ovat hurmaavan kauniita; ilman rantaan

näyttää jättiläis-aaltoja jähmettyneen kesken tulisinta myllerrystä.

Jokainen katu on puistokäytävä; suorien pyramiidipoppelien,

pähkinäpuiden ja lehmuksien joukossa kasvoi hedelmäpuitakin kypsine

hedelmineen. Täällä, niinkuin muuallakin Ameriikassa, eivät katupojat

ryöstä hedelmiä. Vapaus kasvattaa velvollisuudentuntoa ja harvoissa

maissa saanevat yleiset kävelypaikat olla niin rauhassa kuin

Ameriikassa.

Seuraavana aamuna menimme kaupunkia katselemaan. Oppaamme oli sievä,

herrasmiehen näköinen nuorukainen ja itseksemme me ihmettelimme,

kuinkahan monta vaimoa hänellä mahtoi olla. Se kamala ajatus valahtaa

ehdottomasti vieraan mieleen, nähdessään miehisen Utahin asukkaan.

Kaupunki 20,000 asukkaineen ei ollut ulkonäöltä tavallista

kummallisempi. Talot olivat yhtäläisiä kuin muuallakin Lännessä,

punaisia kivitaloja tai vaaleanharmaita ja valkeita puurakennuksia

vihreine listeluukkuineen; pieniä ne olivat, mutta siistiä puutarhojensa

keskellä. Toisinaan oli samalla talon-alalla kaksi, kolme tai

useampiakin asuinrakennuksia. Ne ovat niiltä ajoilta, jolloin

monivaimoisuus oli vielä sallittu; varakkaat mormoonit rakensivat

silloin eri vaimoilleen eri asumukset. Sen jälkeen, kun laki

monivaimoisuutta vastaan hyväksyttiin (Tammikuussa 1882) voivat

mormoonit vaan salaa pitää useampia vaimoja. Lähellä Prospect Hillin

vuoritasankoa, jolta kaupungin ja Suolajärven näkee ihanimpina, ovat

Brigham Youngin ja kolmen hänen vaimonsa haudat; merkkinä niillä on vaan

sileät kivet yksinkertaisine kirjoituksineen. "Leijonakartanossa",

eräässä kellahtavasta kivilajista rakennetussa talossa, ovat sekä hän

että Joseph Smith, mormoonilahkon perustaja, asuneet mormoonivaltion

ensi aikoina. Siinä talossa on vietetty lukemattomia niistä

"uskonnollisista", mellastusten kaltaisista menoista, joilla pyhien, ja

erittäinkin profeettain häitä oli tapana viettää. Erään kaupungin

etevimmän kadun varrella oli soma huvila puutarhan keskellä. Sen

rakennutti Young lempipuolisolleen Amelia Folsomille, joka vieläkin

siinä asuu. Kaupungin ulkopuolella on Joseph Smithin istuttama "vapauden

puisto". Siellä oli profeetan tapana käydä aamukävelyllään ja juoda sen

lähteestä rikkirikasta, jääkylmää vettä.

Oli sunnuntaipäivä ja me menimme tabernaakkeliin, suureen sirkuksen

muotoiseen rakennukseen, johon mahtuu 10,000 henkeä. Äänenkaiku on tässä

jättiläistemppelissä niin mainio, että -- jos ei satu olemaan

jumalanpalveluksen aika, -- opas ei koskaan laiminlyö heittää

nuppineulaa lattialle alttarin eteen, samalla pyytäen matkailijaa

vastapäiseltä parvelta kuuntelemaan putoamista. Temppu kuuluu

tavallisesti onnistuvan.

Kun astuimme sisään temppeliin, oli siellä seurakunta koossa.

Alipuolella mahtavia, kultatorvisia, ruskeasta puusta rakennettuja

urkuja istuivat köörit. Heti näiden alipuolella istui punaisella

sametilla peitetyillä penkeillä kolme "profeettaa", jotka nykyään

johtavat mormoonilaista kirkkoa. Profeettojen alipuolella istui

valkoisella vaatteella peitetyn pöydän ympärillä 9 piispaa, joiden

toimena oli ehtoollisleivän murtaminen. Jumalanpalveluksen aikana

kantoivat marsalkit, mustiin puetut nuoret miehet, sitä seurakunnalle.

Samat jakoivat pienistä lasikannuista myös "viiniä" s.o. vettä. Meistä

"pakanoista" -- joiksi mormoonit nimittävät eri lailla ajattelevia --

näyttivät nuo nuoret herrat hoitavan tointansa jotenkin kevytmielisesti,

sillä heillä näytti olevan kyllin aikaa pieniin, hauskoihin

veikistelemisiin nuorempien ja kauniimpien, toiseen sukupuoleen

kuuluvien ehtoollisvieraiden kanssa.

Jumalanpalvelukseen kuului hyvää köörilaulua sekä kaksi saarnaa. Toisen

piti eräs profeetta, toisen yksi piispoista. Ensimmäinen oli

sisällykseltään unitaaripappien saarnojen kaltainen: ei siinä ollut

paljon uskon-oppia tavallisessa merkityksessä, vaan tervettä ja

ihmisystävällistä siveys-oppia. Jälkimmäinen -- jonka nuori,

mustanhiveinen, lujannäköinen mies piti jotenkin haaveellisella

kaunopuheliaisuudella -- henki enemmän puhdasta mormoonilaisuutta. Tällä

ei tarkoteta moniavioisuutta. Se on nimittäin ainoastaan yksi haara

mormoonilaisuudesta, ja sittenkun asetus moniavioisuutta vastaan

säädettiin, ei siitä luonnollisesti voi saarnatakkaan julkisesti. Niissä

lentokirjoissa, jotka sisältävät pääseikat mormoonien opinkappaleista,

ei ole esim. ensinkään mainittu moniavioisuutta. Moni, joka vastustaa

mormoonilaisuutta, pitääkin yllämainittua asetusta erehdyksenä. Nyt on

usea etevimmistä mormooneista ollut vankeudessa "uskonsa tähden" (s.o.

he ovat pitäneet useampia vaimoja). Tämä on kiihottanut heidän uskoansa

ja synnyttänyt salaisen, innokkaan opinlevityksen. He pitävät itseänsä

marttyyreinä ja saavat tietämättömiä helposti puolellensa kertomalla

kärsimisistänsä. Niin esim. on mormoonilaisuus aivan uskomattomasti

levinnyt ympärikierteleviin indiaaniheimoihin, ja tunnettu on, että se

on myöskin voittanut paljon alaa Skandinaavian rahvaassa. Ameriikassa

arvellaan yleensä, ett'ei Utah olisikaan niin vähässä ajassa voinut

muuttua kukoistavaksi territooriumiksi, jollei suurin osa sen asujamista

ennen olisi kuulunut työtätekevään luokkaan sellaisissa maissa, joissa

on totuttu tekemään kovaa työtä karussa maassa.

Tutustuimme siellä erääseen, mormoonien historiaan ja oppiin hyvin

perehtyneeseen naiseen, joka kauvan on asunut Suolajärven kaupungissa.

Yhteydessä sen kanssa, mitä olemme harkinneet ameriikkalaisista

lähteistä,[42] tuovat hänen kertomuksensa ilmi sekä salaperäisiä että

kauheita seikkoja.

Pääkohdat alkuperäisessä mormoonilaisuudessa olivat lyhyesti sanottuina

seuraavat: On olemassa monta jumalaa kumpaakin sukupuolta ja me tämän

maapallon päällä tottelemme yhtä heistä. Hän on ijäinen ja kaikkivaltias

ja me olemme hänen poikiansa ja tyttäriänsä. Meidän henkemme ovat

syntyneet hänestä taivaallisessa valtakunnassa ja hän on meissä. Hän on

henkistä ainetta. Hengen ja aineen välillä ei ole muuta eroa kuin

laadun-erotus. Henki on jalostunutta ainetta. Jumala on kaikkivaltias,

mutta hän ei ole persoonallisesti läsnä meidän luonamme. Hän asuu

luomisen keskustassa, likellä Kolob-planeettia. Se pyörähtää kerran

tuhannessa vuodessa akselinsa ympäri ja se aika on kaikkivaltiaan

vuorokausi. Jesus Kristus on Jumalan Poika; hänessä oli Jumalan henki

ihmisruumiissa. Taivaaseen astuttuansa sai hän samanlaisen ruumiin kuin

autuaina kuolleista nousseet ihmiset saavat. Ainoastaan iässä ja arvossa

hän eroo isästä. Isä on vanhin ja edustaa heitä kumpaakin. Hän on meidän

luonamme Pyhän Hengen kautta, joka on sähkön kaltaista ainetta ja tekee

kaikki ihmetyöt. Ihmetyöt ovat ainoastaan korkeammanlaatuisten, meille

nykyään tuntemattomien, luonnonlakien seurauksia. Käsien

päällepanemisella jakavat profeetat ja vanhimmat meille Pyhän Hengen.

Papistolla on yksin se lahja.

Kolme on taivasta: alimpaan, tähtien edustamaan, joutuvat ylösnousemisen

jälkeen kaikki ne, jotka eivät ole hyljänneet eivätkä vastaan-ottaneet

evankeliumia. Keskimmäisessä, maallisessa, kuun edustamassa taivaassa

asuvat ne, jotka ovat vastaan-ottaneet, mutta kuitenkin pysyneet

välinpitämättöminä. Ylimmäinen taivas, jota aurinko kuvaa, on määrätty

niille, jotka ovat kastetut Jesuksessa Kristuksessa jonkun hänen

lähettämänsä (= Joseph Smithin) kautta ja ovat eläneet pyhää elämää. Maa

on aineesta luotu niin, kuin mekin. Se huokuu niinkuin mekin, mutta

ainoastaan pyhät sen tuntevat.[43] Kerran se on tuleva jalostuneeksi

aineeksi niinkuin mekin.

Kristuksen tullessa on tämä uusi maa oleva niiden asuntona, jotka

pääsevät ylimpään taivaaseen. Jerusalemi on taas kohoova häviöstä ja

Siioni eli Uusi Jerusalemi perustetaan Jacksonin kreivikuntaan

Missourissa, josta pyhät (mormoonit) karkoitettiin v. 1833. Ne, jotka

ovat tehneet syntiä Pyhää Henkeä vastaan, s.o. jotka ovat Hengen vastaan

otettuansa langenneet, tuomitaan ikuiseen rangaistukseen perkeleen ja

hänen enkeleittensä luona. Evankeliumi, jota ihmisten täytyy uskoa

tullakseen autuaiksi, vaatii, että sen tunnustaja:

1) Uskoo Jesukseen Kristukseen, Jumalan poikaan ja hänen lähettämänsä

profeettoihin Joseph Smithiin ja Brigham Youngiin. 2) Katuu syntejänsä.

3) Kasteen kautta pois pesee sekä omat että uskottomina kuolleiden

esivanhempainsa synnit. 4) Uskoo, että muutamia syntejä ei voi sovittaa

muulla kuin verellä, joka pappien vuodattamana nousee kuin hyvänhajuinen

suitsutus Jumalan luo ja sovittaa ihmisten synnit. 5) Uskoo, että Jumala

antaa sille, joka on luja uskossa, yhtä monta vaimoa ja orjatarta kuin

Taavetille ja Salomonille. 6) Uskoo, että, jos mies kuolee, hänen

veljensä ottaa hänen vaimonsa ja herättää hänelle siemenen.[44]

Oppi moniavioisuudesta on erityiskohdissaan jotenkin seuraava:

"Jumala on jälleen rakentanut papillisen valtakuntansa maan päällä

Joseph Smithin, profeettansa kautta, joka johtaa ihmisiä välittömien

Jumalan ilmotusten kautta. Uudessa Siionissa on monta maailmaa ja

jokaista niistä on hallitseva yksi Jumala. Joseph Smith ja muut pyhät

(s.o. mormoonit) tulevat kukin saamaan maailman hallittavaksensa ja

heidän jälkeläisensä tulevat kansoittamaan sen. Heidän vaimonsa tulevat

jumalattariksi ja hallitsevat miehen ylijumaluuden alaisina kukin

jälkeläisiänsä. Jos vaimo rakastaa miestänsä, täytyy hänen toivoa saada

nähdä miehensä jumalana jossakin uuden Siionin maailmassa. Mies ei voi

tulla siksi, jos hän ei saa kyllin jälkeläisiä kansoittamaan uutta

maailmaa. Jos nainen itsekkäästä rakkaudesta tai ilkeydestä ei suo

miehellensä useampia vaimoja, estää hän miehen saavuttamasta autuuden

täyttä määrää ylimaailmallisessa kuningaskunnassa (the celestial

Kingdom), -- joksi mormoonit nimittävät uutta Siionia. Naimaton ei voi

saavuttaa mitään kunniaa ijankaikkisuudessa. Ne, jotka eivät mene

naimisiin täällä, eivät voi tulla naiduiksi jäljestäpäin, sen tähden

rakennetaan kaikki avioliitot ijäisyyttä varten."

Vaikka miehellä jo on useita "ijankaikkisia" vaimoja, voi hänellä olla

monta semmoista, jotka hän on nainut "ajaksi". Näitä sanotaan

valtuutetuiksi eli edustajavaimoiksi ("proxywives"). Ne ovat usein joko

leskiä tai kihloissa olleita. He ovat "ijäksi" naimisissa kuolleiden

miestensä tahi sulhasiensa kanssa, mutta tässä elämässä yhdistetyt

jonkun toisen miehen kanssa "ajaksi". Täällä maanpäällä ovat he ja

heidän lapsensa ajallisten puolisoiden omat, mutta ylimaailmallisessa

kuningaskunnassa joutuvat sekä he että lapset niille, joiden kanssa he

ovat naimisissa "ijäksi". Brigham Youngilla oli 4 sellaista proxyvaimoa,

jotka kaikki olivat olleet Smithin, ja joiden jälkeläisinensä piti

joutuman tälle Uudessa Siionissa.

Erittäinkin tämä kohta mormoonien moniavioisuusaatteessa synnyttää

hirveätä siveettömyyttä heidän joukossansa. On, nimittäin, sangen

tavallista, että sellaisillakin naisilla, joiden miehet elävät, on

toinen, eri luokkaan kuuluva aviomies. Siten on vaimo yht'aikaa kahden

oma. Hän on naimisissa toisen kanssa ajaksi ja yhdistetty toiseen iäksi.

Jos hän alkaa rakastaa jotakuta toista miestä enemmän kuin omaansa, ja

tuo toinen vastaa hänen tunteisiinsa voi hän tulla yhdistetyksi hänen

kanssansa avioliittoon, samalla kun hän yhä elää yhteydessä ensimmäisen

miehensä kanssa. Sen lisäksi voi hän, jos on kiihkoileva, mennä namusiin

ajaksi, vaikka jo on vihitty ijäisyyttä varten siten muka voidaksensa

synnyttää lapsia jollekulle rakkaalle kuolleelle sukulaiselle ja sillä

tavalla lisätäkseen hänen kunniaansa ijankaikkisuudessa.

Kuinka paljon rettelöitä ja kurjuutta tuollaiset opit synnyttävät on

helppo arvata. Proxyvaimot viettävät tavallisesti kurjaa elämää.

Ijankaikkiset vaimot kohtelevat heitä ylenkatseella, voivatpa rangaista

ja pidellä pahoin heidän lapsiansakkin. Proxyvaimot saavat suorittaa

talon raskaimmat askareet; heidän ravintonsa on huono, vaatteensa kurjat,

ja asunnokseen itselleen ja lapsilleen saavat he ahtaan kamarin. Jos he

valittavat miehelle, muistuttaa tämä heille, että he ovat ainoastaan

hänen ajallisia vaimojaan eivätkä siis voi vaatia itselleen samoja

oikeuksia kuin ijankaikkiset vaimot; sekä lohduttaa heitä sillä

kunnialla ja autuudella, jota he saavat nauttia ijankaikkisuudessa

ijankaikkisten puolisojensa kanssa. Kun joku mies kuolee, määräävät

tavallisesti vanhimmat, kenen kanssa lesken on meneminen ajallisiin

naimisiin voidakseen synnyttää lapsia kuolleelle.

Kaikista sen varjopuolista huolimatta on hurskas usko moniavioisuuteen

sangen voimakas. Usein kehottaa vaimo miestään, joka on elänyt

yksi-avioisuudessa, ottamaan useampia vaimoja, osottaakseen siten

miehelleen rakkauttaan. Jos puolisot rakastavat toisiansa, tuottaa se

seikka, että miehen täytyy elää moniavioisuudessa, suurta surua

molemmille. Kauvan murehdittuaan ja epäiltyään, valitsevat he yhdessä

toisen vaimon ja seuraus on tavallisesti se, että hän työntää syrjään

ensimmäisen vaimon, tai myöskin, että tämä ja mies yhdessä sortavat ja

kiusaavat äskentullutta raukkaa ja hänen lapsiansa.

Ei rauha eikä sovinto, ei onni tavallisessa merkityksessä vallitse

mormoonihaaremeissa, vaikka pyhät itse koettavat luulotella sitä muille.

Ne, jotka jonkun aikaa ovat oleskelleet heidän parissaan, kertovat

julmia seikkoja siitä. Ja sellaisetkin henkilöt, jotka muuten suosivat

mormoonilaisuutta, tunnustavat, että ijankaikkisienkin vaimojen kesken

vallitsee alituinen riita ja katkeruus. Emmeline Free oli kauvan aikaa

Youngin lempivaimo. Muut vaimot olivat sentähden niin raivostuneet ja

mustasukkaiset, että Youngin täytyi rakennuttaa katettu käytävä hänen

talonsa ja omien yksityishuoneidensa välille, voidakseen muiden

näkemättä käydä hänen luonaan. Aina kun mies ottaa uuden vaimon tai joku

vaimoista synnyttää hänelle lapsen, vallitsee taudin tapainen suru hänen

haaremissansa. Naiset kiroovat mormoonilaisuutta, vannovat palaavansa

"pakanuuteen" ja ilmottavansa kaikki mormoonilaisuuden salaisuudet; he

itkevät, saavat puistutuksia, piiskaavat lapsiansa ja uhkaavat tappaa

miehen. Silloin pysyy tämä poissa, ja niskottelevien puolisojen luo

lähetetään vanhoja kokeneita naisia, jotka jo ovat jättäneet takansa

kaikki, paitsi kiihkoilevan uskon mormoonilaisuuteen. Nämät saarnaavat

pahansisuisille vaimoille, kuvailevat heille taivaan autuutta ja heidän

puolisonsa hyvyyttä ja rakkautta, sekä muistuttavat heille ijankaikkista

kadotusta, joka odottaa langenneita. Vähitellen viihtyy haaremimyrsky,

-- siksi kunnes mies ostaa uudelle vaimolle teaatteripiletin tai uuden

puvun, jolloin se taasen puhkee.

Elämä ensimmäisissä mormoonihaaremeissa oli jotenkin samallaista kuin

"hyyrykodeissa" eli "pensiooneissa". Jokaisella vaimolla oli omat eli

oma erikoishuoneensa, sen mukaan, kuinka paljon tai vähän mies suosi

häntä. Tässä asunnossa hän oleskeli lapsinensa, joita hän oli itse

velvollinen hoitamaan. Joku vaimoista hoiti miehen määräyksen mukaan

vuoron perään taloutta. Hänellä oli silloin avaimet, ja toisten täytyi

totella häntä. Pöydässä istui lempivaimo lähinnä miestä; sen jälkeen

muut siinä järjestyksessä, kuinka lukuisasti heillä oli lapsia;

lapsettomat istuivat äärimmäisinä. Nämät viettävät ylipäänsä mormoonien

seassa surkuteltavaa elämää. He eivät ole millään tavalla lisänneet

miehensä ijankaikkista kunniaa, eikä heillä ole mitään merkitystä.

Teaatterissa (mormoonien lempihuvi on nimittäin teaatteri) istui mies

lempivaimonsa kanssa loosissa; muut istuivat huonommilla paikoilla,

jonne mies tavallisesti pari kertaa illan kuluessa meni heitä katsomaan.

Puutarha oli yhteinen, mutta jokaisella vaimolla oli eri kukkalava eli

osuutensa. Tavallisesti palkkasi mies yhden tai useampia opettajia,

jotka opettivat kaikkia lapsia. Kun vaimot jakoivat keskenänsä talon

askareet, ei palvelijoita ollut melkein ollenkaan ja siten voivat

varattomatkin miehet pitää useampia vaimoja. Eräällä ravintolan

isännällä oli neljä toveria elämänsä tiellä: yksi hoiti lapsia, toinen

kirjanpitoa, kolmas keitti, neljäs ompeli.

Sittenkun moniavioisuus kiellettiin, harjotetaan vielä salaisuudessa

samaa tapaa ja ylipäänsä on todellisuudessa hyvin vähän muutosta

tapahtunut haaremielämässä. Miehellä on, -- niin sanotaan, -- vaimo,

käly, kotiopettaja ja palvelija talossansa. Salaisuudessa ovat kaikki

nämä naiset hänen vaimojansa, mutta kun naiset itse uskonsa tähden

hyväksyvät petoksen ja naapurit myös ovat mormooneja, voidaan

viran-omaisten epäluulo helposti välttää. Jos kovin lukuisa lapsijoukko

herättää huomiota, lähetetään vanhimmat lapset sinne, tänne, taikka

hankitaan pienokaiset pitemmittä mutkitta pois päiviltä, heti maailmaan

tultuaan. Pääasia on, että lapset ovat olleet olemassa, eikä että ne

elävät kauvan. Heidän suurin merkityksensä tulee vasta uudessa

Siionissa.

Näiden hornan-oppien kaikkia yksityiskohtia ei koskaan saarnata

julkisesti "pakanoiden pahuuden tähden". Lammas keritään tavallisesti

vasta sitten, kun se on tarhassa, ja vasta sitten sille ilmotetaan nämät

salaopit, kun ollaan ihan vakuutetut siitä, että sen usko ja pelko tehdä

syntiä pyhää Henkeä vastaan ovat kyllin vahvat.

Kun mormoonit alussa heltymättömällä ankaruudella vainosivat kaikkia ja

surmasivat kaikki, jotka epätoivossaan pakenivat Utahista, voivat he

kauvan pitää salassa oppiensa julman ja siveettömän puolen. Sen lisäksi

ovat ne pääkohdat, joita mormooniapostolit saarnaavat, sellaisia, että

ainoastaan ne, joilla on taipumusta salaperäisyyteen tahi

kiihkoilemiseen, voivat antaa kääntää itsensä. Ja semmoisia henkilöitä

on aina helppo pitää vaikka missä uskossa, kun se vaan tarjoo kyllin

ravintoa heidän mielikuvituksellensa. Että salaperäisyyteen taipumisella

on tärkeä osa mormoonilaisuudessa, sitä todistaa sekin seikka, että ne,

jotka ovat luopuneet siitä, tavallisesti rupeevat spiritisteiksi. Tämä

on yleisesti tunnettu ja molempien puolueiden tunnustama asia.

Sen hurmauksen perusteella ainoastaan, jonka mystillisyys vaikuttaa

muutamiin luonteisiin, voidaan selittää, minkätähden niin lukuisa joukko

hienosti sivistyneitä ihmisiä, etenkin naisia on liittynyt mormooneihin.

Niin esim. jätti eräs bostonilainen nainen, mrs Augusta Cobb,

sivistyneen ja rakastettavan puolison sekä lapsensa, ruvetakseen hänkin

yhdeksi Youngin monista vaimoista. Saman miehen muutkin vaimot olivat

sivistyneitä hienoja naisia, jotka vapaaehtoisesti antautuivat vaivojen

ja sen raskaan työn alaisiksi, joka heitä mormoonivaimoina odotti,

silloin melkein autiossa Utahissa.

Kiihkoilevina, hehkuen itsekidutuksen halusta, olivat he myös heti

valmiit kehottamaan miestä moniavioisuuteen. Tapahtui niin, että

äskennaidut vaimot neuvottelivat keskenänsä siitä seuraavalla tavalla:

-- "Onko teillä jo joku uusi? -- Ei, onko teillä? -- Ei vielä, mutta

minä olen sanonut miehelleni, että pian täytynee ottaa joku. -- Onko

teillä joku ehdolla? -- On, me olemme aikoneet ottaa Elizan. Hän on

ollut kauvan meillä, tuntee meidän tapamme ja on hyväluontoinen. Mieheni

vastustaa, mutta (syvä huokaus) minä olen sanonut hänelle, ettei asia

siitä parane. Minkä pitää tapahtuman, se tapahtuu".[45]

Moniavioisuus on kuitenkin ollut syynä usean luopumiseen lahkosta ja

tuntuviin eripuraisuuksiin mormoonien keskuudessa. Moni heistä on sitä

vastustanut, väittäen että alkuperäisen mormoonilaisuuden perustaja

Joseph Smith ei ole maininnut sitä Jumalan hänelle ilmaisemien

opinkappaletten joukossa. Se tuntuu kuitenkin kummalliselta,

tiedetäänhän että ensimmäiset mormoonit suosivat monivaimoisuutta sekä

että Smithillä itsellään oli monta vaimoa.

Tämä mies, joka arvattavasti oli puoliksi petturi ja puoliksi

kiihkoilija, syntyi 1805 Vermontissa. 15 ja 17 vuoden iällä oli hänellä

ensimmäiset ilmestyksensä, jolloin Jumala ja Jesus Kristus astuivat alas

hänen luokseen, antoivat hänelle kaikki synnit anteeksi ja valitsivat

hänen uudestaan rakentamaan heidän valtakuntansa maan päällä. Samalla

hän sai käskyn hakea kahta kultalautasta, joille Ameriikan vanhin

historia oli muka piirretty. Hän löysi ne New-Yorkin valtiossa,

Palmyra-nimisen kaupungin lähellä olevassa vuoren-onkalossa kivikirstun

sisästä, mutta perkele esti hänen niitä saamasta, vaikka ne jo olivat

hänen kädessään j.n.e.

Puhuteltuaan ilmestyksissä vielä monta kertaa enkeleitä, Moosesta,

Eliasta ja Jumalaakin, alkoi hän saarnata, sai opillensa tunnustajoita

ja perusti v. 1830 mormoonikirkon, jonka nimitti "Jesuksen Kristuksen

kirkko pyhille". Se oli pappishallitus, jota profeetat rautakädellä

ohjasivat. Alussa piti jokaisen luovuttaa kymmenys kaikista maallisista

varoistaan, naisetkin saivat suorittaa kymmenyksen kananpojista,

munista, kukista ja kasviksista. Myöhemmin Youngin ajalla tehtiin

omaisuus tavallansa yhteiseksi, siten että kirkko oikeimmin omisti

pankit, kauppapuodit, asiakonttoorit, maatilat j.n.e. ja maksoi vaan

palkan niiden hoitajille. Kaikki vastatulleet pakotettiin ankaraan

työhön ja kurinpito oli uskomattoman tarkka.

Sitten, kun heidät oli karkoitettu Missourista, muuttivat mormoonit

Utahiin, kestivät kovia aikoja indiaanien ja harmaiden karhujen keskellä

kuivassa, kuumassa korvessa, mutta muuttivat ahkeran työn voimalla

erämaansa piankin yrttitarhaksi. He rakensivat mahtavia vesijohtoja,

joilla tekivät kentät hedelmällisiksi, istuttivat hedelmäpuita,

rakensivat rautateitä, perustivat pankkeja ja kauppaliikkeitä. 1850

ilmestyi heidän ensimmäinen sanomalehtensä "Erämaan uutinen", toimittaja

W. Richards, "profeetta, ennustaja ja kättenpäällepanija". 1851

rakennettiin tabernaakkeli ja kaksi vuotta myöhemmin temppeli. 1849

lähettivät mormoonit anomuksen kongressiin pyytäen, että Utah

territooriona liitettäisiin Yhdysvaltoihin. Siihen suostuttiin ja Young

nimitettiin Utahiin kuvernööriksi sekä hallituksen edusmieheksi

sikäläisille indiaaniheimoille.

Tämä herätti yleistä suuttumusta koko maassa ja kun mormoonit pian sen

jälkeen taas olivat ilmikapinassa, lähetti hallitus 3,000 miestä Utahiin

Syyskuussa 1857. Seuraavana vuonna ne siellä kuitenkin perinpohjin

voitettiin ja tämä, muulle Ameriikalle nolo sota päättyi mormoonien

hyväksi siten, että määrättiin sovinto-oikeus rettelöitä ratkasemaan.

Hallitus pääsi määräävälle kannalle vasta kuudennen kymmenluvun

päättyessä. Kun Garfield virkaanastumispuheessaan sanoi aikovansa

raivata pois moniavioisuuden, kerrotaan mormoonijohtajien sanoneen: --

niin, jos emme me sinua sitä ennen raivaa pois. -- Myöhemmin saatiin

ilmi, että Guiteaulla, Garfieldin murhaajalla, oli monta vaimoa Utahissa

ja Ameriikan sanomalehdistö koetti aikoinaan hyvin innokkaasti tutkia,

miten paljo "pyhien" johtajat olivat syylliset tähän murhaan.

Nykyään on erimielisyys heikontanut mormoonit. Ensimmäinen luopuri oli

ollut eräs Gladden Bishop niminen mies, joka jo 1853 oli uskaltanut

vastustaa Smithin Jumalalta saatuja oppeja. Hänen puoluelaisiansa

sanottiin gladdenilaisiksi ja muut mormoonit vainosivat heitä mitä

julmimmalla tavalla. 1860 syntyi taas uusi vastusliike, johtaja oli

Joseph Morris, joka sanoi, että Jumala oli hänet lähettänyt puhdistamaan

Youngin väärentämää mormoonien pyhää oppia. "Kirkon salainen

veljeskunta", jonka tehtävänä on valvoa järjestystä, rankasi ja vainosi

verisesti sekä gladdenilaisia että Morriksen lahkolaisia.

Brigham Youngin kuoltua ei ollut toista yhtä voimakasta miestä kirkon

johtajaksi rupeamaan, eri lahkot saavatkin sen vuoksi nykyään olla

paremmin rauhassa. Kuitenkin tapahtunee Utahissa vielä nytkin asioita,

joiden vertaisia saisimme hakea inkvisitsioonin ajoilta, jos ne vaan

tulisivat yleisön tiedoksi. Youngin mieluisimman kerskumislauseen

sanotaan olleen: -- minä irroitan bowieveitseni ja työnnän sen luotani

ummessa silmin. Kun minua sitten syytetään murhasta, kysyn minä: voitko

sanoa _minun_ tehneeni sen?

Mormoonit ovat tehneet kelpotavalla työtä Utahissa. Se muistuu

ehdottomasti mieleen, kun katselee ympärilleen jumalanpalveluksen aikana

tabernaakkelissa. "Pyhien" muodossa huomaa enin karkeuden, kovuuden ja

lujuuden painamat vivahdukset. Rumia, usein eläimellisen raakoja,

tylynnäköisiä kasvoja, ruskeita, känsäisiä käsiä, tanakoita vartaloita.

Sangen vähän huomaa heissä sitä hienoutta, terävyyttä ja jäntevyyttä,

joka muuten on omituista ameriikkalaisissa. Lyhyen, kaksipäiväisen

siellä-olomme aikana muistui usein mieleemme Suomen hihhulit. Molemmilla

näyttää olevan sama vilpitön usko ja sama ylpeä suvaitsemattomuus toisin

ajattelevia kohtaan.

Kirkosta ulos mennessämme kuulimme joka askeleella ympärillämme Tanskan

ja Ruotsin kieltä, emme sentään Suomen ruotsia. Eräs nainen katsoi

meihin tiukasti ja sanoi ääneen naapurilleen: -- kas, kuinka ne

tuijottavat meihin! Niin kun emme me, mormoonit, olisi aivan

samannäköisiä kuin muutkin ihmiset. -- -- --

Lopun päivää olimme Garfield Beachissa, eräässä suositussa kylpypaikassa

Suolajärven rannalla. Paikallisjunat toivat, minkä ehtivät, kaupungista

väkeä, lapsia ja täysikasvuisia, jotka meluten ja riemuiten riensivät

järveen, siniset ja punaiset uimapuvut päällään.

Uiminen Suolajärvessä on, näet, niin naurattavaa, että

synkkämielisimmänkin täytyy hymyillä sitä katsellessaan. Vesi järvessä

lienee maailman raskainta vettä, siinä on 20 prosenttia erinlaisia

suoloja. Uiminen siinä on mahdotonta, sillä ihminen kelluu pinnalla

aivan kuin korkki pesumaljassa. Koetat miten kiivaasti tahansa, veden

sisään vaan et pääse. Katselijain hartaasti nauraessa yrittelee aina

joku hypätä tai sukeltaa syvyyteen -- turhaan. Raskaat, tummat aallot

vyöryvät yrittelijää vastaan ja kohottavat hänet keveästi kuin

tomunhiukkasen harjalleen, siellä saat keinutella niiden pehmeillä,

joustavilla patjoilla ja katsella kirjavaa vilinää ympärilläsi, katsella

kauvaksi, kauvaksi yli tuon merimäisen järvenpinnan. Sananlasku siellä

sanoo: "lähetä elämäänsä kyllästynyt Suolajärvelle". Ei olekkaan mitään

sen hauskempaa katseltavaa kuin kylpevä seurue siellä.

Mekin liityimme muihin, huomattuamme, että kylpevät mormoonit näyttivät

niin hauskoilta ja rauhallisilta ihmisiltä, kuin suinkin vaatia voi.

Kuitenkin ojensimme vähän kammoten kätemme eräälle miehiselle "pyhälle",

joka pyysi saada auttaa meitä veteen. Vähää ennen olimme nähneet -- tai

luulleet näkevämme -- kuinka hän levottoman kohteliaasti autteli kolmea

rouvaa ja jotenkin lukuisaa tenavaliutaa ja tietysti me heti arvelimme,

että siinä se hänen haareminsa oli sunnuntaihuvittelulla.

Kylvyn jälkeen on jokainen vedestä tulija näöltään aivan kuin Lothin

vaimo, sillä järven suola on kuivunut ihoon ja tukkaan. Sen vuoksi onkin

joka uimahuoneessa suihkulaitos, jossa uija ennen pukeutumista

huuhdellaan suolattomalla vedellä puhtaaksi.

Suolajärvi tyynenä on auringonlaskussa ja kuutamolla ihmeen ihana.

Silloin loistaa järven äänetön, synkkä pinta aivan kuin sula metalli, ja

laajalla aavikolla sen ympärillä kimaltelevat lukemattomat pienet

suolalähteet ja purot suolahärmeineen, aivan kuin jalokivet vaalean

viheriässä kehystässä.

* * * * *

Päivän matkan päässä Utahista, kun tullaan Koloradoon, muuttuvat

Kalliovuoret villin, aution näköisiksi. Kaksi runsasta vuorokautta

kestää matkustaa paljasta, uhkamieliseltä näyttävää, jylhänkaunista

seutua. Rio Grandjoki pujottelee hopearihman näköisenä syvällä, vuoria

erottavien kuilujen pohjissa. Tällaisilla jokien uomilla eli soukilla

laaksoilla on nimenä "canyons" (johdettu espanjalaisesta sanasta canon)

ja Koloradossa, Arizonassa ja Kaliforniassa niitä on runsaasti. Junalla

on polkunsa virran oikealla rannalla ja nopean hyönteisen tavalla se

mennä livahuttaa vuorijättien varpailla.

Pimeys, kosteus ja kylmyys vallitsevat näissä vinkaloissa, joita vuoret

kesät, talvet, yöt päivät, varjostavat. Mutta kummallisia, satumaisia

näköaloja saa matkustaja joka silmänräpäys ihailla. Hengitystään

pidättäen, yhtämittaisen ihanuuden katselemisesta väsyneenä, tuijottaa

hän eteensä. Luonto on raivoomisvimmassaan riistänyt itseltään kaiken

kasvillisuuden. Kiveä, paljasta kiveä vaan. Kivi-erämaassa nyt olemme.

Monta tuhatta jalkaa korkeat kallioseinät meitä piirittävät synkkinä ja

pystysuorina; niiden satumaisiksi veistetyillä huipuilla tanssielee

huolettomia, päivänpaisteisia hattaroita. Ilmanrannan rajottavat joka

kulmalla kalliot, täällä mustina, kolkosti kiiltävinä ja kosteina.

Tuolla loistaa tulipunaisella seinällä ruusunvärisiä ja vaaleita

pilkkuja, hallava sammal kajastelee halkeamista. Täällä ovat kalliot

tornien, vanhojen kirkkojen näköisiä, luulee näkevänsä niissä

muurauslusikan ja moukarin jälkiä.

Kuuluisin paikka tällä tiellä on "the Black Canyon", jossa vuoret, puut,

joki näyttävät mustalla maalilla sivellyiltä, niin synkkä ja jylhä oli

siellä hämärä. "The Royal Gorgeksi" sanotaan erästä kohtaa, jossa juna

näyttää syöksyvän kahden kallion sisään, niin kapea on niiden välinen

aukko. Castle Gaten (Linnan portin) luona on aukon molemmilla puolilla

omituisen näköisiä vuoria, joiden muodot jäljentelevät tarkasti vanhan

ritarilinnan portin-osia.

Kivikuormasta päästyään, luo luonto helmastaan mahtavia metsiä.

Marshallin solan, erään insinööritieteen ihmetyön luona, saa matkustaja

katsella metsän jättiläisten latvoja. Rata kulkee siellä lukemattomia

mutkia ja käänteitä tehden kekomaisen vuoren kylkeä ylöspäin

hämmästyttävän korkealle.

Koko tie tästä Colorado Springsiin asti on yhtämittaista ihmekulkua.

Matkustaja melkein säikähtää Manitouhun tullessaan, sillä siellä hänen

taas tarvitsee koota kaikki ihailemisvoimansa. Manitou, jota sanotaan

Lännen Saratogaksi, on terveysveden juontipaikka Pikes Peakin

alapuolella Kalliovuorilla. Viheriät, pilviä tavottelevat,

lumihuippuiset kukkulat katselevat hymyillen majataloja, joita vuosien

vieriessä on ilmestynyt yhä korkeammalle niiden rinteille. Rikki- ja

rautalähteitä, pieniä ojanteita ja vuoripuroja kimaltelee joka paikassa.

Ilma on sinervä, riemuisan kevyt ja kirkas, luonto hymyilee mahtavan

onnellista hymyä. Eräällä rinteellä lepää Helen Hunt, "Ramonan"

lämminsydäminen ja omituisen luontoinen kirjoittaja.

Lähellä Manitouta on "the Garden of the Gods" (Jumalien puutarha), joka

hyvinkin voitaisiin lukea maailman ihmeiden joukkoon. Mehevästä,

vaaleanviheriästä ruohokentästä kohoo mitä satumaisimpia, kaiken värisiä

kallioita, toiset ovat lumivalkeita tai ruusunpunervia, toiset hiekan

värisiä, tummanruskeita, oranssin tai harmaan vivahtavia j.n.e. Muutamat

ovat pyramiidien näköisiä, muutamat taas erilaisten pilarien,

kellotapulien, linnoitusten muotoisia. Major Domo on puoli kalteva,

useita satoja jalkoja korkea, kapea kallio, joka näyttää pitävän

painolakia pilkkanaan. Monen tällaisen kiviryhmän pinnassa näkyy

erivärisiä, ikään kuin jättiläiskäden piirtämiä kuvioita. Peuran-,

lehmän- ja ihmisenpäitä, lastenkäsiä, hevosenjalkoja ja kameeleja

erottaa etäämpää hämmästyttävän selvästi. Keskellä laaksoa seisoo

vaalea, siromuotoinen, yksinäinen kallio, joka kuutamossa näyttää

hunnutetulta naiselta ja jota sanotaan "puutarhan jumalattareksi."

Kansalaisemme Ashtabulassa.

Ashtabula on pieni, uninen, hiekkainen kaupunki Ohiossa, lähellä

Erie-järveä.

Ainakin teki se meihin sen vaikutuksen, kun eräänä kuumana Syyskuun

päivänä saavuimme sinne Chicagosta. Me suuntasimme heti perille

päästyämme tiemme pieneen ravintolaan lähellä asemahuonetta ja pyysimme

osotekalenteria, päästäksemme sen avulla mr Edwardsin, "Yhdysvaltain

Sanomain" toimittajan jäljille. Osoteluettelo oli vanha ja meidät

neuvottiin toiseen ravintolaan, jossa kuului olevan uusin sellainen.

Siinä ilmotettiin, että suomalainen kirjapaino oli "the Harborissa",

Erie-järven rannalla olevassa satamassa.

Odottaissamme raitiovaunuja, joissa piti pääsemämme sinne, kokoontui

ravintolan palvelusväestö uteliaana ympärillemme. He pudistivat epäillen

päätänsä, kun sanoimme olevamme suomalaisia ja tahtovamme tavata

kansalaisiamme. Se silmäys, joka seurasi kummastunutta kysymystä:

"oletteko _te_ Suomesta?" -- ei juuri puhunut Ashtabulan suomalaisten

eduksi. Muuan astianpesijä, jonka kehuttiin olevan suomalaisen, haettiin

kyökistä, mutta hän havaittiinkin ruotsalaiseksi ja selitti

harvinaisella innolla, ettei hänellä ole mitään tekemistä tytärmaan

Suomen kanssa.

Maalaismaista raitiotietä pitkin vyöryimme "the Harboriin". Se oli

nokinen, meluisa lastauspaikka, jonka yläpuolella oli pieni kylä eli

Ashtabulan esikaupunki. Osote oli väärä ja kirjapaino oli muutettu

kaupunkiin. Meille sanottiin kuitenkin, että täällä asui paljo

suomalaisia ja käskettiin kulkemaan edemmäksi katua pitkin, sieltä

saisimme sitte tarkempia tietoja.

Me kuljimme neuvottuun suuntaan ja astuimme vihdoin sisään erääseen

taloon tiedustelemaan. Heti kynnyksen yli päästyämme näimme olevamme

kansalaistemme luona. Ei millään muulla kansalla maailmassa mahda olla

samaa kykyä sulloa mitä erillaisempia tavaroita paikkoihin, joissa

niiden _ei_ pitäisi olla. Sängyssä munavati, kaksi kukkaruukkua,

muutamia sukkaparia ja kissa; joka tuolilla tyynyjä, hameita, lautasia,

vastaleivottua leipää; pöytä täynnä pesemättömiä astioita, ja yhdessä

seurassa niiden kanssa virsikirjoja ja kahvimylly. Vaikka ikkunat olivat

isot ja avattavat ja vaikka ulkona oli mitä ihanin kesäpäivä, oli

sisällä tukahduttavan huono ilma. Lattia ja raput olivat likaiset,

piisin luona oli tunkioläjä, akkunat ja seinät olivat tomusta harmaat.

Siivottoman pöydän ääressä istui suurehko poika ja keski-ikäinen mies

syömässä. Siinä oli perunoita, kahvia ja leipää; pannu noessa, ruoka

sikin sokin ladottuna pöydälle. Kampaamaton, paljasjalkainen nainen

pahannäköinen villa-alushame ja likainen karttuuniröijy päällään juoksi

edestakaisin, kädet täynnä vatia ja lautasia, läimäytti jalallaan oven

lukkoon ja tiuski vaikenemaan lasta, joka maarusi ruokaa.

Me mainitsimme nimemme ja sanoimme terveisiä Suomesta. Meidät otettiin

välinpitämättömästi vastaan ja pyydettiin tuskin istumaan, sillä täällä,

missä siirtolaisia tulee ja menee, eivät oman maan ihmiset ole mitään

harvinaisia vieraita. Emme kuitenkaan luule tuon välinpitämättömyyden

lähteneen mistään tylyydestä tai epävieraanvaraisuudesta, vaan

tavallisesta kansallisesta hitaudesta.

Vihdoin pyysi mies meitä istumaan kamariin, jossa myöskin vallitsi

ihmeteltävä epäjärjestys. Emme olisi tullut sitä muuten niin

huomanneeksikaan, ellei tässä kodissa olisi vallinnut nähtävä

varallisuus. Siellä oli useita sänkyjä, jotka olisi voinut täyttää

hyvillä ja uusilla sänkyvaatteilla, jos ne olisi koottu monista eri

kiiriimäpaikoistaan; piironki peilineen, nojatuoli ja kiikkutuoli,

virkattuja pöytäliinoja, väripainokuvia, albumi. Heillä oli ainoastaan

kolme lasta. Vanhin oli jo puotipalveluksessa ja ansaitsi täten osan

elatuksestaan. Vanhemmat olivat molemmat parhaassa iässään. Mies,

kotoisin Vaasan läänistä, työskenteli lastauspaikalla. Vaikka hänen

vaatteensa olivat tiilikivijauhon ja noen ryvettämät, näki heti, että

hän ainoastaan nyt oli likainen, niin kauvan kuin oli työnsä toimissa.

Vaimo, lapset ja itse koti sitävastoin olivat ihan kuin liassa liotetut.

Vaimo jatkoi yhä hutiloimistaan sisältä ulos ja ulkoa sisälle samalla

päättömällä kiireellä, jota Suomessa saa kylläkseen katsella monessa

kodissa maaseudulla.

Luonnollisesti puhuimme Suomesta ja siirtolaisista. Mies oli

ymmärtäväisen ja miellyttävän näköinen ja hänen muistutuksensa olivat

tervejärkisiä. Hän oli muuttanut tänne jo monta vuotta takaperin, mutta

perhe oli asustanut täällä ainoastaan kuusi vuotta. Hän tuumaili

työmiehen ehdottomasti helpommalla ansaitsevan täällä leipänsä kuin

kotimaassa, sillä palkat ovat täällä niin isot. Tässä huomautti vaimo:

-- niin, mutta dollari Ameriikassa ei piisaa yhtään pitemmälle kuin

markka Suomessa, vaikka siinä on viisi kertaa enemmän rahaa. -- Mies

myönsi sen, mutta lisäsi, että työmies sittenkin pääsee täällä helpommin

varoihin, kun hän vaan osaa tehdä työtä. Kehnon on sitävastoin parempi

pysyä kotona, sillä täällä täytyy miehen osata käydä kaksin käsin

työhön, jos ansaita tahtoo.

Kun erkanimme, kiertyi kyyneleet vaimon silmiin ja hän sanoi haluavansa

takaisin Suomeen. Miestä ei näyttänyt puhe miellyttävän. Hän katseli

alaspäin, kaiveli korollaan lattiata ja arveli, että kyllähän sitä vielä

tulevaisuudessakin joudutaan ajattelemaan kotimatkaa. Vielä oli kaksi

lapsista pieniä, eivätkä he olleet vielä paljoa koonneet.

Ashtabulassa tapasimme herra Edwardsin. Hän oli kotoisin Haminasta ja

monta vuotta takaperin asettunut Yhdysvaltoihin. Hänen painossaan

työskenteli muutamia siistinnäköisiä suomalaisia latojia ja meille

annettiin vasta painettu, kostea lehti "Yhdysvaltain Sanomia", joka on

noin "Folkvännen'in" suuruinen.

Herra Edwardsin kanssa palasimme "the Harboriin" ja ajelimme siellä

ympäri, käyden useita suomalaisia perheitä tervehtimässä. Köyhemmät

asuivat hyyryhuoneissa huonommin rakettujen katujen varsilla, kaupungin

alaosassa. Varakkaammilla oli omat talonsa siinä osassa kaupunkia, joka

sijaitsee kukkuloilla sataman yläpuolella. Miehet olivat melkein

jokainen työssä lastauspaikalla. Ashtabulan kautta kulkee joka vuosi

tuhansittain siirtolaisia, enimmäkseen irtonaisia nuoria miehiä, jotka

työskentelevät tänään siellä, huomenna täällä, siksi kun kyllästyvät,

tai heidät erotetaan, tai he tahtovat koettaa onneaan toisella taholla.

Enemmän paikallaan pysyvien lukumäärä nousnee noin 500. Mitään pappia

tai omaa kirkkoa ei heillä ole, mutta herra E:n oli tapana aina jonkun

miehen avulla pitää jumalanpalveluksia ja raittiuskokouksia

ruotsalaisessa kirkossa. On kyllä koetettu hankkia omaa pappia, mutta ne

kokeet eivät ole onnistuneet.

Yleensä ovat tänne päin tulvivat siirtolaiset hyvin turmeltunutta

joukkoa, ja juoppous, tappelukset ja laiskuus heidän pääpaheitansa.

Niinkuin kaikkialla muuallakin Ameriikassa, elävät Ashtabulankin

suomalaiset ihan omaa elämäänsä. Miehet osaavat vähä huonoa

englanninkieltä, mutta naiset eivät tavallisesti sanaakaan, eivätkä

lapsetkaan ennen kouluun tuloansa. Tämä maan kielen osaamattomuus on

yleinen suomalaisissa. Me satuimme muutamassa Chicagon kuumesairaalassa

tapaamaan erään Kalajoenmiehen, joka oli lähes vuoden oleskellut

Ameriikassa eikä puhunut vielä sanaakaan englannin kieltä.

Luonnollisesti työlästytti se hänen hoitoansa, ja sen hän itsekkin

tunnusti. Washingtonissa saimme tietää, että Missourin valtiossa oli

jonkin kreivikunnan hulluinhuoneeseen suljettu muuan suomalainen, mutta

että oli alettu epäillä häntä viisaaksi ja että hänet erehdyksestä oli

tuotu sinne. Mutta kukaan ei osannut puhua hänen kanssansa ja kertoja

kehotti innokkaasti meitä rupeamaan kirjevaihtoon hullujenhuoneen

lääkärin kanssa; Ikävä kyllä, tulimme ihan odottamatta erotetuiksi

tiedonantajastamme, joka ei ollut antanut meille laitoksen osotetta ja

me emme siis voineet saada selkoa asiasta.

Suomalaiset pitävät ylipäänsä kiinni kotimaansa tavoista.

Oleskellessamme Ashtabulassa tuntui meistä, että heihin ei tartu juuri

mikään muu kuin joutava loisteliaisuus, jota he sitte hyvin

sopimattomasti sovittelevat oman epäjärjestyksensä keskelle. Tosin

kävimme kodeissa, jotka vähän erosivat muista ja joissa puhtaus oli

välttävä. Mutta missään ei sittenkään huomannut jälkeäkään siitä

järjestystä rakastavasta, soristavasta kädestä, joka näyttää hallitsevan

ameriikkalaisissa kodeissa, köyhemmissäkin. Vaikka perheet asuivat

omissa taloissaan suurine eteisineen ja monine huoneineen sekä saivat

hyvän hyyryn ylikerrastaan, saimme kuitenkin aina katsella samanlaisia

kotioloja kuin köyhimmän loisen tuvassa Suomessa. Lapset repaleissa,

puolialastomia; vaimo pesemätön, veltto, kädet ristissä tai kantaen

suurta lasta, joka jo osasi kävellä; ummehtunut, tuikea ja tukahduttava

ilma, samoista aineksista yhdistetty kuin kotimaassakin: tupakista

tomusta ja liasta. Ainoastaan yhdessä kodissa näimme vaimon tekevän

käsityötä. Kaikkialla vallitsi sama tahdoton velttous, jota voi

puolustaa Suomessa, jossa kylmä, hätä ja työnpuute hervastuttavat

toimintakyvyn, mutta täällä, varakkuuden talossa vallitessa, näyttää se

kerrassaan rangaistavalta. Miehet, joiden on pidettävä huoli perheestä,

olivat työstä ja yhteydestään monenlaisten ihmisten kanssa, käyneet

virkeämmiksi. Naiset näyttivät vajonneen välinpitämättömään

uneliaisuuteen. Useimmat olivat lihavia, kalpeita, pöhökasvoisia.

Täälläkin tuntui vallitsevan sama välinpitämättömyys Suomea kohtaan kuin

San Fransiskossa; ei edes kysytty kotimaan kuulumisia. Ainoa asia, josta

he mielellään tahtoivat saada selvän, oli, olimmeko siirtolaisia ja

aijoimmeko jäädä Ashtabulaan. Yhdessä ainoassa kodissa sanoi vaimo,

nähtävästi enemmän kohteliaisuudesta kuin todella sitä tarkottaen, että

he kyllä aikoivat vielä kerran käydä Suomessa.

Luultavaa on, että nämä siirtolaiset, hädän pakottamina täällä kotona ja

helpommin hankitun leivän vietteleminä Ameriikassa, kotimaastaan

erotessaan kerrallaan katkaisevat kaikki siteet, jotka ovat heitä siihen

kiinnittäneet. Heidän tahdottoman hitautensa pohjana on tuo kansallinen

"se oli sallittu"-oppi ja he jatkavat elämäänsä Uudessa Maailmassa,

uusissa oloissa, samalla synkkämielisellä tyytymyksellä kuin

kotimaassakin. Maailma on ja pysyy maailmana, onhan tämä elämä vaan

maallista elämää, olimmepa missä hyvänsä ja vasta tämän jälestä alkaa

meidän oikea olemisemme. Mitä sitte kannattaa puuhata ja vaivata itseään

kootakseen tavaroita, joita koi ja ruoste raiskaavat.

Ainoa ilahuttava muisto, jonka saimme Ashtabulan suomalaisilta, oli se,

etteivät he osottaneet minkäänlaista alammaista nöyryyttä

"herrasväelle". Heissä ei ollut jälkeäkään siitä. Tosin olisi tuntunut

hauskemmalta tulla hiukan _ystävällisemmin_ vastaanotetuksi, mutta

toiselta puolen oli parempi kohdata välinpitämättömyyttä kuin

teeskenneltyä matelevaisuutta. He eivät ole kypsyneet siihen

vapauteen, joka on kasvattanut ameriikkalaiset vissiin "noblesse

oblige"-kohteliaisuuteen jokaista ihmistä kohtaan. Mutta tämä

välinpitämättömyys oli sentään itsetunnon itu.

Arvaamattomat seikat estivät meitä käymästä Michiganin ja Minnesotan

suomalaisia siirtokuntia tervehtimässä. Ne ovat Suomen siirtolaisuuden

pesäpaikat ja niihin kerääntynee paras osa Ameriikkaan tulvivista

kansalaisistamme. Ameriikkalaiset arvostelevat ystävällisesti

maataviljeleviä suomalaisia, mutta luulevat usein skandinaavilaisia

suomalaisiksi. Me seurustelimme usein muutamien Minnesotalaisten kanssa,

jotka ihan itsestään johtivat puheen näihin suomalaisiin

uutisviljelijöihin, kiittivät heidän ahkeruuttaan, heidän rakkauttaan

kotimaahan ja heidän tietojaan siitä. Mainitut ameriikkalaiset

kerskuivat mielellään Runebergin, Topeliuksen "Välskärin kertomuksien"

ja "Vänrikki Stoolin tarinain" tuntemisellaan; niistä he, näet, kuulivat

suomalaisten naapuriensa niin paljo puhuvan.

Pohjoisemmaksi asettuneista siirtolaisista on moni varakas. Niinkuin

ruotsalaiset, kuuluvat suomalaisetkin tavallisesti tasavaltaisten

puolueeseen, jos heillä jonkinlaisia valtiollisia mielipiteitä on.

Enimmäkseen ovat he kuitenkin tietämättömyytensä ja köyhyytensä tähden

suljetut pois vaalitaisteluista tai ovat he eri puolueiden asiamiesten

käsissä, jotka houkuttelevat heidät äänestämään milloin mitäkin

ehdokastansa. Yleensä vallinnee suomalaisten kesken hyvin paljon

erimielisyyttä, lahko-suvaitsemattomuutta ja hajaannusta; onpa vielä

ivakuva kotimaan kielitaistelustakin ehtinyt tänne asti. Sitä emme

kuitenkaan sano omasta kokemuksestamme, vaan olemme sen puhetietä

kuulleet, pääasiallisesti niissä valtioissa asuvilta ameriikkalaisilta,

joissa suomalaisia siirtolaisia on viljemmältä.