VAALIKOKOUS CHICAGOSSA.

Viisi minuuttia saivat epäröivät vakaantumis-aikaa ja sitten alkoi

neljäs huuto. Heti alussa näkyi, että Harrisonin vaaka oli käynyt

raskaammaksi. Kalifornia ja Maine olivat tähän asti uskollisesti

kannattaneet Blainea, vaikka hän muista valtioista vaan oli saanut

hajaääniä. Nyt ne antoivat kaikki äänensä Harrisonille. Pensylvania 72

ääninensä luopui Shermanista ja liittyi Harrisoniin. Sitten alkoivat

pikku valtiot ja alueet 2 tai 4 äänineen tipahdella Harrisonin

puolelle, ja yleisö ulvoi kiitollisuudesta jokaiselle lisälle. Vihdoin

kl. 2 oli huuto päättynyt ja Harrisonin voitto varma. Yleisö nousi

seisomaan kuin yksi mies. Voittajan kuvaa heilutettiin lavalla, liput,

viuhkat, nenäliinat ja hatut olivat vimmatussa liikkeessä. Huone

myrskysi suosion-osotuksista. Sama yleisö, joka kolmea päivää ennemmin

oli ihastuksesta hihkunut, kun vaan Blainen nimikin mainittiin, riehui

nyt Harrison-riemussa. Usea puhuja ylisteli hänen avujaan ja kiitteli

kansan viisasta vaalia. Sähkösanoma-sade levitti ympäri maata tiedon

päätöksestä. Kanoonanlaukaukset kumisivat. Kaduilla kierteli

juhlakulkueita.

Yhdysvaltojen republikaaninen presidentin ehdokas oli syntynyt.

"Kristillinen tiede."

(The Christian Science.)

Eräässä edellisessä luvussa on jo mainittu, että ehdoton uskonnonvapaus

Ameriikassa on synnyttänyt koko joukon uskonnonmuotoja. Vaikka vieraan

täytyy kunnioittaa sitä elävää intoa, jolla ameriikkalaiset ryhtyvät

uskonnollisiin kysymyksiin, näkee hän kuitenkin samalla Ameriikan

ajatuksenvapauden varjopuolenkin: kansa rakastaa niin kiihkeästi tätä

vapauttansa, että se usein on valmis omistamaan uutta ja

koettelematonta, sen sijaan että koettaisi säilyttää ja kehittää jo

taattua totuutta.

Sama on laita tieteellisten kysymysten, emmekä mahtane liioitella, jos

sanomme, että ameriikkalaiset ovat taipuvaisemmat pitämään otaksumaa

perustotuutena, kuin ahkerasti tutkimaan tieteen hiljaisissa pajoissa.

Siitä syystä Ameriikassa lentelee tieteellisiä puolitotuuksia kuin

kiiltäviä tulikärpäsiä, houkutellen useita mukanaan ja anastaen

ansaitsematonta arvoa ja luottamusta. Niillä saattaa olla merkityksensä

renkaina ihmiskunnan kehityksessä, mutta sitä korkeata tieteen sijaa,

jolle ne ovat kimmonneet, ei niille pitäisi antaa.

Sellainen tieteenpukuun puettu puolitotuus on n.s. "kristillinen

tiedekkin" joka vähässä ajassa on voittanut uskomattomasti paljon

tunnustajia Ameriikassa. Kun se on omituinen ilmiö alallansa ja sillä jo

on mahtava vaikutus, kerromme siitä tässä lyhykäisesti. Teemme sen tällä

kohdalla, koska Chicago on yksi "kristillisen tieteen" pääpesistä ja me

siellä tutustuimme sen tunnustajiin.

Tapahtui, että eräänä iltana valitimme väsymystä ja pahonvointia.

Kummaksemme huomasimme, että nämä jokapäiväiset sanat herättivät

hämmästystä perheessä, jossa oleskelimme; tuntui siltä kuin kaikki

olisivat olleet häpeillään siitä, että tunnustimme niin alentavaa asiaa.

Kun myöhemmin asiata tiedustelimme, kerrottiin meille, että perhe kuului

"kristillisen tieteen" tunnustajoihin.

-- Mitä yhteyttä on sillä ja meidän pahonvoinnillamme?

-- Se, että "kristillinen tiede" opettaa, että _taudit ovat osa

synnistä_, josta syystä meidän tulee niitä vallita.

Tämä selitys on kuitenkin vaillinainen, sillä se koskee vaan

kristillisen tieteen yhtä puolta. Sen mukaan, mitä me olemme kirjoista

tai keskusteluissa "Christian scientistien" kanssa saaneet tietää

mainitusta "tieteestä" on sen sisällys pääpiirteiltään seuraava:[32]

Kristillisellä tieteellä tarkotetaan Kristuksen tiedettä, eli sitä

tietoa, joka Kristuksella oli. Se sisältää ikivanhoja totuuksia, jotka

ovat olleet kunkin ihmisen sieluun kätketyt, niin kauvan kuin ihmiskunta

on ollut olemassa. Se ei ole nykyaikainen keksintö, vaan se herättää

eloon Kristuksen opettamia totuuksia, joita se kehittää ja selittää

ihmiskunnan nykyisen kehitys- ja näkökannan mukaisiksi. Se, joka tahtoo

tutkia kristillistä tiedettä, saa jättää kaikki entiset perus-aatteensa

ja mielipiteensä. Hyljättävät ovat kaikki tieteelliset ja kirkolliset

perus-aatteet, Darwin kehitys-oppineen. Herbert Spencer

yhteiskunnallisine viisauksineen, Buddhan opit, valtiokirkot,

sosialismit ja humanismit. Täytyy kokonaan antautua kristilliselle

tieteelle; vastusteleva henki ei sille kelpaa. Myöhemmin voi palata

entisten mielipiteittensä pariin ja tutkia niitä uuden tietonsa valossa.

Kristillinen tiede opettaa jokaiselle perusteensa, jotka ovat niin

yksinkertaiset, että kaiken tiedon ydin niissä piilee, mutta oppivan

täytyy avoimin korvin ja mielin, ilman vastustelemishalua kuunnella

niitä.

Jumala on olemisen täydellisyys. Oppinut sanoo, että Jumala on

perustelma, oppimaton sanoo Jumalaa persoonaksi. Molemmat väitteet ovat

tosia, sillä Jumala on alkuperustelma, kaiken olemisen alkulähde. Jumala

on siis itse oleminen ja jokainen olemisen lukemattomista muodoista on

osa kokonaisuudesta. Jumala on. Joko häntä ei ole tai on hän koko

luomispiiri, sillä luomispiiri on joko kaikki tai ei mitään. Joko on

Jumala kaikki tai ei mitään. Me sanomme mieluummin, että hän on kaikki.

Me emme väitä voivamme sitä _todistaa_, mutta me _uskomme_, että hän on

kaikki. Hän on alkulähde, josta kaikki syntyy. Hänen täytyy siis olla

täydellinen Hyvyys, joka antaa kaikille elämän ja ylläpitää kaikkia. Hän

on henki, sillä hän vaikuttaa kaikkiin ja kaikissa näkymättömästi. Siis:

Jumala on Kaikki, Jumala on Hyvä, Jumala on Henki. Kaikki on siis hyvää,

kaikki on henkeä. Mikä ei ole henkeä, sitä ei ole olemassa ja sen mukaan

sitä pitää kohdellakkin. Mikä ei ole hyvää, sitä ei ole olemassa ja sen

mukaan sitä on kohdeltava. Se, mitä me sanomme pahaksi olisi olemassa,

jos Jumala ei olisi kaikki, jos Hän ei olisi hyvä. Pahalla ei ole valtaa

meihin, sillä sitä ei ole olemassa. Aineella ei ole valtaa meihin, sillä

sitä ei ole olemassa. (Muutamat sanovat: sillä pahalla ja aineella ei

ole todellisuutta.) Jumala on hyvä ja Jumala on kaikki, Jumala on henki.

Siis on kaikki henkeä ja kaikki on hyvää. Ainetta, pahaa ei ole

olemassa. Synti on hairaus, s.o. väärät tiet, joilla me haemme

itsellemme tyydytystä. Suru on ihmisten usko, että Jumalan rinnalla on

toinenkin voima olemassa. Tauti riippuu ihmisten uskosta, että aine voi

tuntea ja henki voi erehtyä ja kärsiä. Kuolema on aineenolemisen

uskomista. Jos uskoisimme, että ruumiimme ovat vaan varjoja ja että

kaikki on henkeä, emme kärsisi emmekä kuolisi. Muutos tulisi, mutta

toisella tavalla. Synti, suru ja kuolema lähtevät aineen uskomisesta ja

pahan uskomisesta. On olemassa ainoastaan yksi Yleishenki ja se on hyvä.

Mutta sen jokaisella eri osalla on yksilöllinen elämä. Jokainen sielu on

Jumalasta lähtenyt eri ajatus. Kuitenkin on se meidän suurin onnemme,

että me niin hyvin kuin mahdollista tunnemme yhteytemme Kaiken, s.o.

Jumalan kanssa, ja meidän suurin onnettomuutemme on tuntea olevamme

erotetut Hänestä. Me olemme osa Kaikesta. Kaikki on Hyvä, kaikki on

Henki. Siis olemme me henkeä, me olemme hyvää.

Ihmiset tekevät syntiä, ovat surullisia, sairastavat ja kuolevat, koska

he uskovat pahan olemiseen ja pelkäävät sitä. Kristillinen tiede opettaa

heille, että heidän, jos tahtovat tulla tyytyväisiksi ja onnellisiksi,

täytyy taistella tätä pelkoansa vastaan; se opettaa myös millä tavalla

heidän tulee taistella. Ihmiset luulevat, että heillä ei ole valtaa

pahan ylitse ja se synnyttää heidän pelkonsa. Kristillinen tiede opettaa

heille: 1) että heidän pelkonsa esine on hairaus ja 2) että heillä on

valta karkottaa se pelko. Mikä on tämä valta?

Hyvä on hiljainen peruste, ja sitä täytyy huutaa avuksi, että se voi

vaikuttaa. Sitä avuksihuutaissamme, me loihdimme sen esiin. Me emme luo

sitä, me vaan rukoilemme sitä näyttäytymään ja vaikuttamaan. Kaikki

ihmiset kaipaavat sisimmässä sielussaan 1) ruumiillista terveyttä, 2)

mielenrauhaa, 3) totuuden tuntemista. Ne kaikki me voimme saavuttaa, jos

vaan annamme hyvän = Jumalan vaikuttaa meissä. Hyvä voi ainoastaan

silloin vaikuttaa, kun me sitä rukoilemme ja annamme sille tilaisuuden

osottaa voimaansa.

Sana, ajateltu tai puhuttu, on välikappale, jolla me huudamme hyvän

avuksemme. Kristillinen tiede opettaa meille sitä varten kaksi eri

lausumismuotoa, eli lauselmaa, joista toinen on kieltävä, toinen

vakuuttava. Kieltävä lauselma kuuluu: "Pahaa ei ole. Ainetta ei ole.

Niillä ei ole valtaa minuun". Vakuuttava lauselma kuuluu: "Jumala on

kaikki, Jumala on hyvä ja Jumala on henki. Kaikki on hyvää, kaikki on

henkeä. Jumala on rakkaus, elämä, oleminen, voima, tieto, ymmärrys,

kaikkialla läsnäolevaisuus. Minä olen Jumalasta lähtenyt aate,

Kaikki-hyvän erityinen ajatus. Hyvässä minä elän, liikun ja menestyn.

Niinkuin Jumala ja Hyvä, olen minäkin henki, minussa on voima, pyhyys ja

viisaus. Minä tottelen Jumalan lakeja, jotka antavat minulle rakkautta

ja viisautta, niin että minä tiedän, mitä minun tulee tehdä ja olen

onnellinen tietäissäni, että sen teen. Minä en ensinkään pelkää

hairausta enkä sen seurauksia, sairautta ja kuolemaa. Minä olen henki.

Henki ei pelkää. Jumala vaikuttaa minun kauttani, niin että minä tahdon

hyvää ja tiedän, mitä minun tulee tehdä."

Kristuksen tehtävä oli kansalaistuttaa totuutta, s.o. levittää sitä niin

monelle kuin mahdollista on. Hänen oppinsa oli kaikkia, oppineita ja

oppimattomia varten. Samoin on kristillinen tiede kaikkia varten. Kukaan

ei ole niin oppimaton, ettei voisi sitä käsittää. Sillä jokainen, joka

ei ole tylsämielinen, voi omistaa itsellensä nämä siunausta tuottavat

totuudet: Jumala on Hyvä, Jumala on Kaikki, Jumala on Henki, kaikki on

hyvää, kaikki on henkeä, siis ei ole mitään pahaa, ainetta ei ole.

Sen, joka tahtoo hyväksensä käyttää kristillisen tieteen oppia, täytyy

alkaa kasvattaa itseänsä mainitulla kahdella lauselmalla (kieltävällä ja

vakuuttavalla).

Kieltävää tulee niiden käyttää, joille elämä hymyilee, joille kaikki

menestyy, joita arvostellaan yli arvonsa, sekä kaikkein kovaluontoisten,

suvaitsemattomien, ahdas-uskosten, kerskailevien, Jumalankieltäjien.

Vakuuttavaa muotoa käyttäkööt kaikki heikot, kaikki epäilevät,

arkatuntoset, vastuunalaisuuden painamat, epävarmoissa oloissa tai

alammaisen tilassa elävät, jalomieliset ja huikentelevaiset, kainot ja

pelkäävät, onnen hylkimät, lapset ja nuoret. Kun tahtoo käyttää jompaa

kumpaa näistä lauselmista, on paras alkaa illalla maata pantuaan, kun

kaikki on hiljaista ympärillä. Jos pääsi on täynnä muita ajatuksia, jos

olet tavallista kiihkeämpi, väsynyt tai pahoillasi, älä silloin niihin

ryhdy. Älä pakota äläkä kiihota itseäsi, ole vaan tyyni ja luonnollinen.

Koeta olla hetkinen mitään ajattelematta, tyhjennä sydäminesi. Lue

sitten hitaasti kumpikin lauselma, joko ääneen tai ajatuksissasi. Ei

kukaan voi oppia tätä toiselta, jokaisen täytyy itse opetella se.

Vähitellen voit kasvattaa ajatuksesi niin herkäksi, että se keskellä

ihmisvilinääkin voi irtautua ympäristöstään ja kertoa lauselmat. Mutta

sitä varten ei saa kiusata itseänsä, pitää vaan koettaa pysyä tyynenä.

Jos muutamaan kertaan luet kieltävän lauselman, tulee mielesi

rauhallisemmaksi.

Nämä eri lauselmat karkottavat kaikenlaisia hairauksia n.k. sairauden ja

surun esim. pitää vaan lisätä niihin, mitä tilaisuus vaatii. Jos sinulla

esim. on nuhaa ja yskää, niin tulee sinun sanoa itsellesi:[33] "Minä

väitän, että minua ei vaivaa mikään. Minä en pelkää mitään. Tuulessa

istuminen ei voi synnyttää nuhaa. Pääni ei ole sairas, silmiäni ei

kirvele, nenäni ei ole punainen, minä en ole raihnainen enkä äreä.

Päätäni ei kivistä, kukaan ei ole minua suututtanut, työni eivät ole

jääneet takapajulle, minä ennätän aivan hyvin toimittaa käsillä olevat

työni. Nuhani ei tartu, minä en pelkää perheeni saavan sitä minulta.

Minä väitän ett'ei se tarttunut muista minuun. Ei millään ole voimaa

kylmetyttää minua ja saattaa minulle nuhaa. Nuhaa ei ole olemassa.

Ainetta ei ole. Kaikki on henkeä. Minä olen osa Kaikesta, s.o. hengestä.

Minä olen tyyni ja onnellinen. Minä olen osa Kaikki-hyvästä. Minä lepään

Kaikki-hyvässä, s.o. Jumalassa. Kaikki-hyvä tulee minulle Hänestä. Minua

ei vaivaa mikään."

Pidä sitten nämä ajatukset mielessäsi, anna niiden usein päivän kuluessa

valua sieluusi, mutta älä kiusaa itseäsi pitämään niistä

koneentapaisesti kiini.

Jos olet köyhä ja puutteessa, niin lisää seuraavat sanat: "Jumala on

elämäni. Muuta elämää ei ole. Jumala ei ole köyhä. Minä en voi tulla

köyhäksi. Jumala on ymmärrykseni. Minä voin selvästi käsittää itseäni

koskevat asiat. Jumala on viisauteni ja tahtoni: Minä tiedän mitä minun

tulee tehdä, minä tahdon sen tehdä, ja minä teen vaan sen. Jumala on

rakkaus. Minun tieni on riemullinen. Mikään teko ei ole tuottanut

minulle köyhyyttä. Meidän teoillamme ei ole sellaista valtaa. Me olemme

kaikki ainoastaan yhden ainoan lain alaiset ja se on Kaikki-hyvän laki.

"Päivän kuluessa täytyy sinun yhtä mittaa ja joka paikassa ajatella:

Jumala on hyvä, Jumala on kaikki, Jumala on henki. Kaikki on hyvää,

kaikki on henkeä. Kaikki mikä ei ole henkeä, eikä ole hyvää, ei ole

olemassa. Sinä olet osa kaikesta, sinä olet henki. Lukemattomia kertoja

päivässä täytyy sinun hiljaa itseksesi lausua: 'ei, se ei ole totta', ja

aina siten kieltää synnin ja sairauden oleminen.

"Ajatelkaamme esim., että joku äiti kertoo sinulle pitkän jutun

pienokaisensa sairaudesta, joka sai alkunsa siitä, että maidonmyyjä

erehdyksestä antoi sinulle toisen lehmän maitoa kuin ennen. (Sinä

kiellät hiljaa itseksesi, että pienokaista ei mikään vaivaa sekä että

sellainen asia, kun toisen lehmän maito, ei voi tehdä lasta sairaaksi.)

Äiti kertoo vielä, että pienokainen oli kuolemaisillaan (sinä itseksesi

kiellät, että kuolemalla ei ole meihin valtaa), mutta että kotilääkärin

lääkkeet pelastivat hänen (sinä väität itseksesi että ulkonaiset asiat,

sellaiset kuin lääkkeet, eivät voi meihin vaikuttaa)" j.n.e.

Kristillinen tiede on mullistanut monta käsitettä. Sen tunnustajat eivät

esim. koskaan saa puhua sairaudesta, kuolemasta, suruista, puutteesta,

tulipaloista, onnettomuuksista. Jos he kuulevat muiden niistä puhuvan,

täytyy heidän koko ajan hiljaa väittää, että aineella ja pahalla ei ole

valtaa. Mitä lastenkasvatukseen tulee, täytyy vanhempien heti ensi

hetkestä asti sovittaa siihen kristillistä tiedettä. Jos lapsi on

sairas, täytyy äidin koko ajan ajatella jo mainittuja lauselmia. Jos

lapsi loukkaa itseänsä, täytyy hänen joko ääneen tai hiljaa lausua:

"Lapseni, sinä et ole loukannut itseäsi. Ei millään ole valtaa sinua

vahingoittaa, sillä kaikki on hyvää, ja sinä olet osa Kaikki-hyvästä."

Jo varhain voivat lapset kotona olla sairauden ja onnettomuuksien

tullessa apuna, sillä lapsen mieli käsittää hyvin helposti tämän

yksinkertaisen opetuksen: -- "pahaa ei ole olemassa, sillä Jumala

vallitsee kaikkialla ja Jumala on rakkaus". Kun isän päätä kivistää,

anna Juhon, Maijun, Allin ja Pekan kanssasi parantaa sitä. Heille on

mitä helpointa ajatella: "Isän päätä kivistää, koska hän on unohtanut,

että hänellä ei voi olla päänkivistystä, sillä Jumala on rakkaus".

Heidän tulee istua hiljaa kuin hiiret ympärilläsi ja auttaa sinua hyvää

esille manaamaan. Jos lapset ovat tottelemattomia, kiukkuisia,

nenäkkäitä, valehtelijoita, niin väitä, että he eivät ole sellaisia,

sano, että he eivät voi olla muuta kuin hyviä, kun he ovat osa

Kaikki-hyvästä; se auttaa sinua heitä ohjatessasi. Opeta lapsia varhain

parantamaan itseänsä ja muita äreämielisyydestä, vioista,

pahonvoinnista, ulkonaisista vammoista. Eräs pieni kymmenen vuotias

poika paransi sivukumppaninsa, jolla oli tapana kiroilla, sillä tavalla,

että hän, joka kerta kun toinen kirosi, väitti itsekseen, että toveri ei

voinut jäädä sen pahan tavan valtaan. Eräs toinen pikku poika lankesi

usein ja loukkasi itseänsä, mutta paransi itsensä vähitellen ylempänä

mainitulla tavalla.

Me voimme suoraankin parantaa muita sairaudesta, sillä tavalla että

istumme heidän rinnallensa ja joko ääneen tai (vielä mieluummin)

itseksemme puhuttelemme heitä seuraavalla tavalla: "Rakas P. kuule

minua!" Vaikene sitten hetkeksi ja lausu vasta sen jälkeen samat sanat

pari kertaa lempeästi, mutta varmasti. Jatka sitten: "rakas P., Jumala

vaikuttaa minussa, niin että minä tiedän hyvän ja tahdon hyvää.

Jumalassa meidän isässämme ja äidissämme, Kristuksen kautta, joka voitti

hairauksen, vakuutan minä, että minulla on valta sanoa sinulle totuus.

(Naisia on paras puhutella heidän ristimänimellään, miehiä heidän

sukunimeltään, koska he ovat siihen enemmän tottuneet.) Rakas P., kuule

minua, ei mikään synnin, surun, sairauden ja kuoleman pelko, jota

kansallasi, vanhemmillasi, lähimmäisilläsi tahi itselläsi saattaa olla,

voi panna sinua siihen tilaan, jota sinä sanot luunkolotukseksi (tai

joksikuksi muuksi taudiksi). Minä väitän, että millään ei ole voimaa

vahingoittaa sinua. Sinä olet osa Kaikki-hyvästä. Pahalla ei ole mitään

valtaa sinuun, sillä sitä ei ole olemassa. Kaikki on hyvää. Sinä olet

hyvä. Sinä et voi olla sairas, sillä sairaus on osa pahasta, sitä ei

siis ole. Sinun ei tarvitse peljätä kuolemaa. Minä väitän, että sillä ei

ole valtaa sinun ylitsesi", j.n.e.

Mutta meidän ei aina tarvitse olla läsnäkään parantaissamme muita. Me

voimme esim., jos naapurimme on sairaana, öin, päivin, hänen hyväksensä

lukea kumpaakin lauselmaa. Me sanomme: "Polly Jones, sinä et ole tehnyt

mitään pahaa. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa. Sinä tottelet

Kaikki-hyvän lakeja. Kaikki-hyvä on Jumala ja Jumala on rakkaus. Sinä et

ole sairas etkä puutteessa. Sinä olet hyvä ja onnellinen."

Jos tahdomme johtaa poissaolevia lapsiamme, pitää meidän niiden kanssa

suostua ajasta, jolloin he ajatuksissaan kuuntelevat meitä. Me istumme

silloin ja sanomme: "Heikki poikaseni, sinä et pelkää mitään. Jumalalta

tulee kaikki voima. Sinä olet osa Hänestä. Sinä et ole huikentelevainen,

etkä altis viettelyksille. Sinä et ole itsepäinen, valehteleva,

kevytmielinen. Terveytesi on hyvä. Sinä olet hyvä. Sinä olet onnellinen.

Jumala valvoo parastasi, Jumala on rakkaus. Sinä ja jumalallinen tahto

olette yksi." Samoin voivat etäällä olevat sisarukset, ystävät ja

sukulaiset pitää huolta rakkaistansa, vaikka ne olisivat kuinka kaukana

tahansa. Jos eivät voi määrätä varmaa yhteistä aikaakaan, voi asia

sittenkin käydä päinsä. Jos he ovat sairaita, niin sano heille:

"jumalallinen puoli sinussa on kaikki, joka sinussa todellisesti on

olemassa. Jumala on henki, siis olet sinäkin henki. Näytä itsesi

sellaisena kuin olet, näytä, että olet kokonainen ja hyvä. Älä anna

taudin saada valtaa ylitsesi, sillä tauti on osa pahasta, aineesta, ja

pahaa ei ole, eikä ainetta".[34]

Muista aina että _sairaus on hairaus_. Jos joku on sairas, niin on hän

joutunut hairahduksen valtaan, s.o. pahan valtaan. Kohtele häntä aivan

kuin taitamatonta, joka ei tiedä, että hän on henki ja siis ajasta ja

paikasta riippumaton. Kiellä hiljaa itseksesi, että hän ei ole

taitamaton, manaa häneen voimaa, niin että hän uskoo olevansa henki ja

täynnä jumalallista väkevyyttä.

* * * * *

Tästä lyhyestä otteesta voi ainoastaan saada vaillinaisen käsityksen

kristillisen tieteen laadusta ja sisällyksestä. Kristillinen tiede pitää

perustuksinaan muutamia raamatun kohtia; se tunnustaa täydellisesti

raamatun jumalallisen alkuperän ja pitää sitä ehdottomana

ojennusnuoranaan. Sen Uudesta Testamentista otetuista tukilauseista

mainittakoon Mark. 11 l. 27 v. "Kaikki, mitä te rukoillen anotte, se

uskokaat saavanne, niin se teille tapahtuu." Se on myös oppiinsa ottanut

muutamia La-o-ze'en, Buddhan, mesmerismin ja spiritismin opinkappaleita.

Sen lisäksi nojaudutaan muutamiin vanhoihin puheenparsiin ja

sanantapoihin, jotka muka todistavat, että kristillinen tiede aina

"ihmisten tietämättä on ollut vaikuttamassa". Sellaisia puheen parsia on

esim.: "Laske kahteenkymmeneen kun suutut" (joka todistaa, että uskotaan

ihmisen voivan vallita pahaa), "Minä tunnen parantuvani heti kun tohtori

tulee" (Todistaa meidän valtaamme tautien yli), "Kun hänet vaan

näkeekin, niin mieli virkistyy" (Todistaa, että me voimme äänettöminäkin

vaikuttaa toinen toisiimme) y.m.

Niinkuin ylempänä lausutusta näkyy, ovat kristillisen tieteen

harrastajat tuntuvasti käyttäneet salaperäisyyttä. Eräs heistä

kirjoittaakin: "Minun mielestäni on salaperäisyys kaikista olevaisista

aina ollut todellisin; salaperäisyysoppi on uskonto, joka aikojen halki

on huomattava maailmassa: Tuntemattomasta Jumalasta Kristukseen asti,

salaperäisyyden suureen edustajaan, joka liikkui täällä ihmishahmossa.

Mutta ihmiset eivät tahdo tunnustaa salaperäisyys-oppia. Nykyään on

'kristillinen tiede' ihmiskunnalle sama, mitä salaperäisyys-oppi on

sille ennen ollut. Mutta aina ovat ainoastaan harvat käsittäneet

salaperäisyyden oppia. Tosin seurasi Kristusta suuret kansanjoukot,

mutta sen ne tekivät leivän ja kalojen takia. Samoin tulevat ihmiset

nykyäänkin kristillisen tieteen tunnustajiksi siitä syystä, että se

parantaa heidän tautinsa."

Tämän uuden opin menestyminen riippuneekin siitä, että se koskettelee

kahta ainetta, joilla aina on ollut helpointa houkutella ihmistä

mukaansa, vaikka houkuttelijat olisivat olleetkin taitamattomia,

itsensäkkin pettäjiä tai suorastaan konnia. Ne aineet ovat uskonto ja

tautien parantamisen taito. Ansaitseeko "kristillinen tiede" tieteen

nimeä, sitä emme lähde arvostelemaan. Mutta kyllä meidän korvissa vaan

kummalliselta kuuluu, kun kerrotaan arvossa pidettyjen "lääkärien" ja

kristillisen tieteen opettajien oppineen koko taitonsa _6 viikossa_ tai

_3 kuukaudessa_, niin että ovat heti sen jälkeen kyenneet toimittamaan

arvokkaita aikakauskirjoja kristillisen tieteen alalla.

Moni väittää olleensa se, joka taas toi ihmisille Kristuksen tiedon.

Enemmistö luovuttaa sen kunnian kuitenkin mrs Mary Eddylle, jota samalla

pidetään erittäin taitavana opettajana. Hänen luonnottoman korkeat

maksunsa (200-300 dollaria 6-12 tunnista) synnyttävät kuitenkin

tyytymättömyyttä, samoin kuin hänen kiukkuiset hyökkäyksensä erilailla

ajattelevien kimppuun ja historiallisten olojen halveksimisensa

herättävät ajattelevissa ihmisissä epäluuloa.

On melkein mahdotonta keskustella kristillisen tieteen harrastajien

kanssa heidän opistansa. He niin uutterasti itseksensä kieltävät kaikki

vastapuhujan lauseet, jotka sotivat heidän oppiansa vastaan, että he

eivät ehdi tai eivät tahdo ääneen sanoa vastaväitteitään tai tuoda syitä

ja todistuksia. Sen lisäksi on hyvin vaikeata harkita mitään asiaa

ihmisen kanssa, joka myötänään sanoo: "minä en todista, minä uskon". Se

säälivä anteeksi antavaisuus, jolla he kohtelevat sairasta tai väsynyttä

henkilöä, tuntuu lahkoon kuulumattomasta harmittavammalta kuin suora

syytös teeskentelemisestä. Sekin usein harmittaa, että he niin epäilevän

näköisesti ja hajamielisesti kuuntelevat, jos heille sattuu kertomaan

onnettomuuksista tai taudin kohtauksista. Jos he itse ovat sairaina,

kieltävät he sen innokkaasti. Me säälittelimme erästä rouvaa, jonka

silmät tulehduksesta olivat veripunaiset ja ajettuneet. "Eivät ne ole

ajettuneet", vakuutti hän hymyillen, "eikä ne ole punaiset eikä

sairaatkaan. Minä olen ihan terve." Vaikka niistä myötänään tippui

suuria kyyneleitä, joita kirkkaan päivänvalon synnyttämä tuska niihin

nosti, väitti hän yhä innokkaasti, että häneltä ei puuttunut mitään.

Tapasimme myös erään hammaslääkärin, joka oli luopunut entisestä

ammattinsa harjoittamistavasta ja nyt paransi "kristillisen tieteen"

avulla. Hän ontui pahasti, mutta kun huomautimme häntä tästä, väittivät

hänen ystävänsä innokkaasti, että hän _ei_ ontunut.

Kaikkien tämän opin tunnustajien kasvoissa on omituinen, yhteinen

mielen-ilmaus, joka puhuu tukahutetusta tuskasta. Selvemmin se näkyy

katseesta, joka tavallisesti on lempeä ja kirkas, mutta pohjalla piilee

hiljainen suru. Moni heistä väittää, että kristillisen tieteen

harrastajat eivät voi kuolla. Meidän tieteemme -- sanovat he -- on niin

uusi, eikä kukaan meistä vielä ole ehtinyt vanhaksi, eikä kukaan ole

kuollut. -- "Minä aion elää monta sataa vuotta," sanoi eräs vanha rouva

tyynesti. "Kuinka minä voin kuolla, kun olen henki ja henki on ikuinen?

Muutos tulee minulle muulla tavalla."

Kristillisen tieteen tunnustajia on kaikissa uskonlahkoissa, tai ainakin

monessa. Usiammat niistä, jotka me tapasimme, olivat unitariaaneja

(tunnustavat yhden Jumalan, kolminaisuuden kieltäen) ja kveekkareja.

Vaikka tässä uudessa opissa on paljon arvotonta ja meille vastenmielistä

salaperäisyyttä, on se kuitenkin vaikuttanut hyvää _yhdessä_ piirissä:

luulosairasten, heikkohermoisten, hysteeristen joukossa, joiden

mielityönä on ollut tautiensa helliminen. Heissä on kristillinen tiede

vaikuttanut kuin rautaside kierossa puussa, sillä heidän oppinsa kieltää

heitä _ajattelemasta_ tuskiansa ja vaatii heitä pitämään itseänsä

terveinä. Ja kun se niin paljo on vaikuttanut, ei sen tehtävä ole ollut

ihan turha, ja sen lisäksi tulee myöntää, että siinä piilee totuuksia,

muutamia uudessa, muutamia vanhassa muodossa. Sen suurin erehdys on

luullaksemme se, että se täydellisesti kieltää pahan olemisen, eikä

myönnä parantavansa sairaita _tahdonvoimalla_. Me puolestamme arvelemme,

että ihmisen _tahtomisvoima_ on "kristillisen tieteen" kulmakivi.

Kalliovuorten poikki.

Heinäkuun 5:nen päivän iltapuolella kiidimme höyryhevolla Chicagosta

länteenpäin Kaliforniaa kohden. Junamme oli n.s. matkailijajuna ja

matkustajia 130, kaikki Chicagon opettajayhdistyksen jäseniä ja matkalla

San Fransiskon opettajakokoukseen. Useimmat olivat nuoria,

elämänhaluisia ihmisiä ja alottivat siis uteliaan kärsimättömyydellä 14

vuorokautta kestävän matkansa Kalliovuorten poikki, ruohoaavojen halki

Tyynen meren rannalle.

Kun oli heretty hyvästiä heiluttamasta ystäville ja tuttaville, alkoi

ruokavarojen ja matkalaukkujen asetteleminen. Kaksi matkustajaa sai

yhdessä osakseen pienen vaunun-osaston sekä sen kaksi sohvaa, jotka voi

muuttaa makuusijoiksi -- toinen oli toisensa yläpuolella, -- verhon,

jonka sai laskea oviaukon peitteeksi, jos tahtoi olla poissa muiden

näkyvistä, yhden akkunan, kaksi patjaa ja yhden kahdeksastoista osan

yhteisestä neekeripalvelijasta. Meitä oli, näet, yksissä vaunuissa

kahdeksantoista henkeä ja Samin piti palvella meitä kaikkia. Siitä

virastaan hän jo matkan alussa kantoi jokaiselta palveltavaltaan

tyytyväisesti virnistellen yhden dollarin.

Naiset riisuivat heti hattunsa ja läninkinsä, herrat heittivät pois

muotitakkinsa ja korkeat hattunsa, jokainen haki ylleen kevyestä

kankaasta tehdyn, pölyä sietävän puvun ja kiilalakin. Puhvelihärkiä,

harmaita karhuja ja indiaaneja ei tarvinnut peljätä, sen me tiesimme, --

ei, pahimmat viholliset tulisivat kuumuus ja pöly olemaan lännen

aroilla.

Olimme Illinoisin aavikkovaltiossa. Viheriäistä, yhä vaan viheriäistä

joka puolella, -- tammistoja sinervien järvien rannoilla, lukemattomia

viinitarhoja ja maissipeltoja, ja vähän väliä aina peninkulmittain

aavikkoa ja sen pehmeästi aaltoelevaa heinää. Chicago on aavikon,

prärioiden lapsi, sen kukka ja kuningatar. Ruohoaavikko sitä joka

puolella ympäröi, ja kaupungin syrjäseuduilla nostaa aavikkoruoho

päätään rautatien kiskojen välissä ja etäisimmillä kaduilla. Chicago on

indiaanilainen sana ja merkitsee "ei kelpaa mihinkään" (good for

nothing). Muutamissa murteissa se merkitsee myös "mene tiehesi".

Indiaanit ennen, näet, halveksivat paikkaa sen otuspuutteen takia. Nyt

se yhä enemmän kasvaa ei ainoastaan oman valtionsa, vaan koko

Yhdysvaltojen kauppakeskustaksi.

Viileätä iltapäivämatkaa seurasi kuuma, tukala yö: aamulla viivyttiin

kaksi tuntia Kansas Cityssä, mahtavan Missourijoen rannalla. Ketjuilla

vedettävässä raitiovaunussa meidät kiskottiin kohtisuoralta näyttävää

kalliota ylöspäin kaupunkiin, joka on aivan samanlainen kuin muutkin

lännen isot kaupungit. Tomua, uusia taloja, kauniita huviloita

ruohokentille siroteltuine kukkalavoineen, liike- ja kauppaosa harmaine

puutaloineen, raitioteitä, komeita kirkkoja, kouluja, raatihuone ja

teaattereita. Boston, Philadelphia ja muut Idän kaupungit tuntuvat

valmiiksi rakennetuilta. Ne ovat näöltään kuin näppärät rouvat, aina

valmiina vieraita vastaan ottamaan, vaikka välistä vierasta

puhuttaessaan istuvatkin omenia kuorien, silkkinen esivaate suojanaan.

Lännen kaupungit taas ovat puuhaavia, työpukuihin puettuja

talon-emäntiä, jotka itse kirnuavat voita ja käyvät peltotyössä, vieraan

tullessa he tuskin ehtivät tuolilta tomuja pyhkiämään tarjotakseen sitä

istuttavaksi.

Rautatiematkaa kestää yli vuorokauden ajan Chicagosta, ennenkuin

varsinainen, villi ruohoaavikko alkaa. 12 tuntia Kansas Citystä

tuonnemmaksi ehdittyäsi, näet jo yhä harvemmin asuntoja, peltoja ja

puita. Juna syöksyy ruohoerämaahan.

Omituinen, tuikea heinän, pölyn ja karjan haju lemahtaa vastaan. Siihen

sekoo miellyttäviäkin tuoksuja, aivan kuin kuivattujen mausteyrttien

lemua. Koko tuolla äärettömällä ruohomerellä, pehmeine, aaltomaisine

rajapiirteineen on yksitoikkoinen harmahtava värihohde; siellä heiluu

harmaata puhveliruohoa, valkeankellahtavaa aavikkoheinää; valkeat ja

kirjavat lehmäkarjat seisovat kuumasta liikkumattomina; siellä täällä

vilahtelee ratsastavien, rohkeasilmäisten lehmipaimenten syvälle

painetut valkeat huopahatut; kaukana toisistaan töröttelee valkeita

aavikkotaloja vihreine, suljettuine akkunaluukkuineen, viinitarhoineen

ja maissipeltoineen. Aurinko paistaa veripunaisena, säteettömänä,

unisena, mutta samalla tulikuumana kirkkaan siniseltä taivaalta. Ei

mikään sotke aavikon huikaisevan valkeata, väreilevää valoa, sen erämaan

kaltaista hiljaisuutta ei mikään häiritse. Kaikki äänet tuntuvat

ponnahtavan takaisin tuosta hiljaisesta, pehmeästä ruohomerestä, jonka

piirissä selittämätön, saamaton surumielisyys vallitsee.

Vähitellen alkaa aurinko käydä yhä tuikeamman punaiseksi, sitten kultaa

uhkuvaksi. Pieniä tuulenhenkäyksiä löyhähtelee sinne tänne arolla ja

ruohokunnaiden rinteet saavat ruskeankellervän hohteen. Junan kiitäessä

eteenpäin näyttää päivän punainen kehrä pyörivän kumpujen välissä aivan

kuin aalloilla. Taivaan sini särkyy lukemattomiksi, oikkuileviksi

värisäteiksi, siellä tanssivat tummankeltaiset ja sinivihreät,

ruusunpunaiset ja valkeanvihertävät väreet kilpaa ja vuorotellen.

Aurinko sukeltaa kunnaan taa, näkyy taas, virkistävä viileys alkaa

tuntua, lehmäkarjat käyvät liikkeelle. Yht'äkkiä katoo päivän pyörä,

jättäen läntiselle taivaan rannalle tulisen hehkun. Melkein samalla

hetkellä laskeutuu laajalle ruohoaavalle synkkä, viileä, tuoksuva

hämärä. Ei ole mitään, jota voisi verrata niihin raittiisiin, suloisiin

tuoksuihin, jotka hyväilyjen tavalla nyt hivelevät matkustajaa; tähtien

tuikkeessa hurmaa meitä taas uusi puoli aavikon villistä, surumielisestä

runoudesta.

Koloradossa alkaa harmaassa näkyä ruskeita vivahduksia. Kolorado on jo

niin alhaalla etelässä, että sen kannattaa kopeilla sadeajalla ja

kuivalla vuoden-ajalla ja jälkimmäinen on juuri hiljan alkanut, joka

paikka näyttää ruskealta, kärvennetyltä ja kuivaneelta. Etäällä

ilmanrannassa häämöttää synkkiä, raskaita pilviä. Siellä näemme ensi

kerran mahtavien Kalliovuorten huiput. Lähestymme Uutta Meksikoa;

valkeita aavikkotaloja emme enää näe, ohitsemme vilahtelee pieniä,

harmaita meksikolaisia savimajoja. Välistä näyttää likaisenharmaita

aaltoja vyöryvän päivän kärventämiä kumpujen rinteitä alas. Siellä

kapuaa leveähäntäisiä, villavia lampaita raittiimpia ruokamaita

hakemaan. Yhä vieläkin puhveliruohoa ja hoilaavia, aseilla varustettuja

paimenia aasien seljässä; kansa alkaa käydä kauniimmaksi, vaaterääsyt

yhä kirjavammaksi. Pilvet ovat selvinneet. Tuossa paikassa olemme niiden

luona, ja voimme erottaa vuorten ruskeat piirteet. Tasanko alkaa

hitaasti kohota, -- ja me olemme Kalliovuorten juurella.

Ratonissa, eräässä vuorikaupungissa, pidimme kaksi tuntia

päivällislomaa. Paljassääriset, ahavoittuneet, villinnäköiset miehet,

joiden koruompeleisista vöistä pilkisteli lukuisasti puukkojen päitä,

tarjoelivat aaseja vuorimatkoja varten. Yhä ylemmäksi noustiin, vaikka

vähä hitaammin kuin ennen, kunnes päästiin tunneliin, joka erottaa

Koloradon Uudesta Meksikosta. Sen toisella puolella alkaa La Junta,

4,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella. Täällä vasta piti varsinaisen

nousun alkaa Las Vegasiin, joka on 7,000 jalkaa korkealla (meren pinnan

yläpuolella). Sillä matkalla on ennen tapahtunut ja tapahtuu vielä

nytkin usein onnettomuuksia, tie kohoo, näet, niin jyrkästi ja yhdet

kiskot välittävät vaan kulkua.

Tuntui kummalliselta. Rautatien palvelijat tekivät vakavannäköisinä,

nopeasti ja huolellisesti valmistuksiaan. Vaunujono jaettiin kahteen

osaan ja kumpikin sai oman veturinsa. Kaksi uutta konduktööriä tuli

entisten sijaan ja eräs rautatien virkamies tarkasti vaunut. Me

matkustajatkin saimme määräyksiä: akkunoista emme saaneet kurotella

katsomaan, mutta sen sijaan saimme istua (emme seisoa) vaunujen

välikäytävillä.

Konduktööri huusi tavallisen "all on board'insa" ("kaikki matkaan") ja

kukin kiipesi paikalleen. Kello oli 2. Veturi puuhkutti ylöspäin, tehden

pitkiä ruuvimaisia kierroksia; ylt'ympärillä oli vaan vuorten huippuja

mataline tammipensaineen ja ruskeaksi kuivuneine ruohoineen. Kulku oli

hidasta; jokaisen ratavekselin kohdalla hiljennettiin vauhtia ja kimakka

merkkivihellys vingahti autiolla seudulla; vuorelta sen sitten kaiku

monenkertaisesti vastasi. Virstan matkan päässä meistä, kiskoi toinen

veturi ohkuen vaunujonoaan, josta tervehdyksiä liehutettiin meille joka

kerta, kun kierroksissa toisesta junasta näki toisen. Paikoin kulki tie

ylängöillä, joilla ilma oli kevyt ja kirkas ja maata peitti kaktuspuut,

valkea unikukka ja muuan kaunis, okainen, "pyhäksi orjantappuraksi"

nimitetty kasvi.

Enimmäkseen pysytteli rata kuitenkin vuorten rinteillä, luikerrellen

niiden kupeita yhä vaan ylöspäin. Näköala oli vakava, melkein

alakuloinen yksitoikkoisine ruskeine värineen, jota ei mikään kirjavuus

sotkenut. Kalliovuoret ovat täällä oikeimmin valtavan korkeita kumpuja,

eivätkä vuoria, sillä huippuun asti niillä kasvaa ruohoa, pehkoa ja

pensaita. Harvoin näkee alastoman, kolean kalliohuipun. Piirteet ovat

mahtavat, pyöreät, pehmeästi aaltomaiset, -- ruohoaavojen kummut

jättimäisiksi suurennettuina, Ja näiden juhlallisten, synkkien vuorien

alapuolella siintää etäältä autio ruohoaavikko. Ainoastaan

auringonlaskussa, kun punainen rusko kultaa vuoria, tulee seutu

eloisaksi ja värikkääksi. Silloin näkee ratsastavien paimenten ajavan

lammaslaumojaan niiden pienten savimökkien luo, jotka täällä ovat ainoat

ihmis-asunnot.

Parast'aikaa matkalla ollessamme kävi taivas yht'äkkiä pilveen, ukkonen

alkoi pauhata ja sen jylinä vyöryi vihaisena vuorten välissä. Jalkaimme

juurella tempoelivat tuulenpuuskat pilviä; odotimme vaan raju-ilman

puhkeamista. Tunnin ajan katselimme ukkosta ja sadekuuroja, mutta sitten

taivas selkeni ja junamme, joka oli jo pysähtynyt erään vekselin luo,

pääsi jatkamaan matkaansa.

Kello 9 illalla tulimme Las Vegasiin, erääseen pieneen, vuorten helmassa

olevaan terveyspaikkaan, jolla on komea ravintola, "Hotel Phoenix",

kuumia lähteitä, sinivihreitä sypressejä ja pieniä takkuisia,

meksikolaisia aaseja. Las Vegas-nimisen kaupungin perustivat

espanjalaiset lähetyssaarnaajat aikoinaan. Se on pieni ja autio, vinoine

katuineen ja savitaloineen. Rapistuneessa katolisessa kirkossa loikoili

haalistuneita paperikukka-seppeleitä pyhän Fransiskuksen, Meksikon

suojeluspyhän kuvan edessä. -- Näköala Las Vegasilta on auringon

noustessa hurmaavan ihana. Mahtava alppimaisema on kirkastettuna, se

näyttää elävän, huokuvan, vapisevan onnesta ja ihanuudesta päivänkoin

sitä suudellessa. Uudistalolaisen rakennukselta kaikuu kirveen kalke,

lammasten kellojen kilinä, aasin-ajajan iloiset hoilotukset, -- kaikki

vuorielämän äänet taas heräävät ja ilmassa on aamun hurmaava raittius.

Juna jätti tässä Chicago--Alton-yhtiön alan; nyt oli siirryttävä "The

Santa Fé Route" radalle. Viimeksimainitun yhtiön paikalla asuva asiamies

oli meitä vastaanottamassa Phoenix-ravintolassa ja siellä meille

tarjottiin hieno, ranskalaisista ruoista kokoonpantu ja

ameriikkalaisilla puheilla höystetty illallinen. Hännystakkeihin

pyntätyt kohteliaat neekeripassarit, joita oli kielletty juomarahoja

ottamasta, lauloivat kunniaksemme aterian aikana ja jokainen vieras sai

ottaa mukaansa hienoilla kivipainokuvilla koristetun ruokalistansa.

Ravintolan vieressä on useita puoteja, joissa saa ostaa karhun ja

anttiloopin nahkoja, indiaanikoristuksia, mattoja, savi- ja luuastioita,

meksikolaisia hopeakoristeita ja posliinitavaroita. Siellä näytellään

myöskin auraa, jonka sanotaan olevan 300 vuotta vanha, sekä yhtä

vanhoja, espanjalaisten munkkien käyttämiä vaunuja. Vaunujen koppa on

kuverrettu puu ja auranteränä puunjuuri.

Vuorokauden vietimme Las Vegasissa leväten ja pieniä huvimatkoja

tekemällä, sitten siirryimme kahdessatoista tunnissa, koko tien yhä vaan

ylöspäin höyryten, Santa Féehen. Santa Fé on luultavasti azteekkien

perustama; ennen Kolumbusta se ainakin jo on ollut olemassa ja on nyt

Floridassa olevan Augustinen jälkeen Ameriikan vanhin kaupunki.

Tämä Uuden Meksikon helmi on pienen pikkarainen harmaa kaupunki, aivan

kuin vilunpörröinen kananpoika se kykkii Kalliovuorten siipien alla.

Niin kaukaa kuin silmä kantaa, näkyy vuoria, pelkkiä vuoria, --

etäisimmät kuin lyijykynällä piirretyt ilmanrantaan. Sisällä kaupungissa

on viljalta ruusuja, granaatinkukkia, pölyä ja vuohia. Multaisilla,

ahtailla kaduilla kulkee säihkyväsilmäisiä naisia, mustat harsohunnut

pään ja hartioiden yli heitettyinä, miehiä koruompeleiset hatut päässä,

kerjääviä indiaaneja kirjavat rääsyt vaatteina, puu-, hedelmä- tai

ruohokuormaa kantavia aaseja, teksasilaisia metsästäjiä hurmaavine

silmineen ja kannuksilla varustetut ratsassaappaat jalassa. Muunlaisia

rakennuksia ei ole kuin adobe- (savi) taloja, jotka kaikki ovat niin

sanoaksemme maurilaiseen tapaan rakennetut, niin että keskustana on

nelikulmainen, joka puolelta suljettu pihamaa. Siellä leikkii

teräväpiirteisiä, tummanverisiä, notkeasti liikkuvia lapsia, valkeita

kiliä ja pieniä karvattomia meksikolaisia koiria sikojen, hanhien ja

vuohien keskellä. Pihalla on tavallisesti savesta kyhätty leivin-uuni ja

talon takana muutamia persikkapuita. Joka kadun kulmaan ovat

harvinaisuuksien kauppiaat ripustaneet nimikilpiään ja Santa Féen

kuuluisat kultasepät valmistavat koristuksiaan avonaisten akkunain

ääressä, houkutellakseen siten ostajia.

Syötyämme päivällistä vanhassa, ravintolaksi muutetussa meksikolaisessa

talossa, lähdimme kaupungin 300 vuoden vanhaan kirkkoon. Kuljimme

piispan puutarhan halki, ruohottuneita käytäviä pitkin; persikka- ja

aprikkapuiden hedelmistä notkuvat oksat riippuivat kattona päämme päällä

ja molemmin puolin tietä rehotteli pitkissä riveissä viinimarjapensaita

isoine punaisine ja mustine marjoineen. Viereinen nunnaluostari näytti

kuolleelta kuumassa iltapäivän paisteessa. Sen kappelissa rukoili

liikkumaton nunna polvillaan, katse maata hakien. Luostarin

kokoushuoneesta kaikui vuoron sävelharjotuksia, vuoron taas heleät

tyttöjen äänet yhtyivät iloiseen lauluun. Kirkon seinät olivat täynnä

vanhoja kummallisia tauluja, silkkiin kudottuja kuvia Meksikon

historiasta ja jos jonkin muotoisia ja suuruisia pyhän Fransiskuksen

kuvia. Santa Féessä on intiaaneilla eri kaupungin-osansa, ja

"puna-ihoisia" tapaa muutenkin alinomaa kaduilla hedelmiä, saviastioita,

vuorikristalia, malakiitin palasia ja agaattikiviä myymässä.

Tavallisesti he istuvat kantapäillään rivissä talojen seinämillä ja

huopavaipat peitteiksi kiedottuina aivan kuin olisivat viluissaan.

Muutamat ovat vartevia ja kauniita. Miehet, suorine säärineen ja

säännöllisine kasvoineen, liikkuvat hitaalla, verrattomalla

arvokkaisuudella. Naiset ovat pieniä, mutta näppäriä, äänet sointuvia ja

liikkeet nöyriä, ystävällisiä. Muutamat ovat inhottavan likaisia.

Kaikilla on kankeat mustat hiukset, kiiltävät silmät; kaulassa on

kaikilla näkinkenkiä, koralleja ja malakiitinpalasia, hartijoilla

punakeltaiset huopavaipat.

Ostimme mustia saviastioita eräältä Sian Ton (= San Antonio) nimiseltä

nuorelta indiaanilta. Hän oli komea, kaunis mies, kummallakin korvalla

heilahteli tulipunaiset lankaniput ja jaloissa hänellä oli

vaaleankeltaiset peurannahkasta valmistetut pieksut (mokasiinit).

Kummallekkin meille välttämätön, kauppaa välittävä viittomispuhe näytti

hyvin huvittavan häntä ja tuon tuostakin hän iloisesti paljasti valkean

hammasrivinsä. Pieni, pyöreäsäärinen indiaanitarkin varusti meitä

muistoilla. Hänellä oli päällään kirjaeltu paita, vähä samannäköinen

kuin venäläisten naistenkin, linnikko päässä ja korearaitainen hame

huopavaippansa alla. Näiden villien silmät olivat kauniit ja kiiltävän

ruskeat, mutta ne olivat aivan kuin eläinten silmät: itsetietoista,

ihmismäistä katsetta niistä turhaan etsii.

Ikävöiden jätimme Santa Féen, levättyämme siellä yhden päivän. Eteenpäin

mentäessä tavattiin joka pysäyspaikalla indiaaneja. Santa Féen

läheistöllä asuu enimmäkseen Puni-indiaaneja, joiden arvellaan olevan

entisten azteekkien jälkeläisiä; he ovatkin verrattain korkealla

sivistyskannalla. Heidän siistien savitalojensa ympärillä on

maissipeltoja ja oivallisia hedelmäpuutarhoja. Suurin osa heistä on jo

muutaman sukupolven ajan ollut kristittynä, sillä espanjalaiset

jesuiitit työskentelivät heidän keskuudessaan. Oikeimmin he, mitä

sivistykseen tulee, eivät ole köyhintä meksikolaiskansaa huonommat. Muut

indiaanit kuuluvat alhaisemmalla kannalla oleviin heimoihin, asuvat

telteissä, ovat pakanoita ja eläimellisesti raakoja. 15-20 hengen

suuruisissa joukoissa niitä syöksyi junan tullessa asemille, miehiä,

vaimoja ja lapsia, kerjäten, kiljuen ja englantilaisia kirouksia

songertaen, jos mielestään saivat liian vähän rahoja.

Inhottava vanhan rasvan ja pintyneen lian haju heistä löyhkäsi. Miesten

kasvot olivat hevosnaaman näköisiä; naiset nauraa räkättivät,

juoksennellen edestakaisin viheriät mokasiinit jalassa ja musta paksu

tukka tukevasti rasvatun näköisenä. Äidit kuljettivat kapalolapsiaan

mukanaan, muutamat pienokaisista olivat vasta parin kolmen päivän

vanhoja. Ilkosten alasti nekin lepäsivät indiaanien pajunvesoista

tehdyssä, kuomulla varustetussa kapalossa. Moni lapsiraukoista oli

sekaverta. Kun kahtalaisen siveyden puolustajat eivät sääli valkeatakaan

naista, vähätkö ne sitten huolivat indiaanittaren parhaasta, häntä kun

ei suojele tapa eikä laki, eikä edes oma käsitys siveydestä ja

kunniasta.

Kun Arizona, Uusi Meksiko ja Kalifornia liitettiin Yhdysvaltoihin,

lakkasi katolisten lähetystyö näillä seuduilla. Philadelphiassa on suuri

protestanttinen kasvatuslaitos indiaaneja varten sekä siihen kuuluva

maatalo. Siellä käydessämme näytti se olevan oivallisella kannalla ja

täynnä oppilaita. Tänne tulee enimmästi pohjoisvaltioiden indiaaneja ja

erittäinkin Siouks-heimon jäseniä, sillä se heimo haluaa enin

sivistystä. Muuan suuri ja toimiva yhdistys, "Indiaani Lähetys" ulottaa

harrastuksensa yli koko maan. Mutta tällaiset yritykset ovat

myöhäisimmiltä ajoilta. Yhdysvaltojen omallatunnolla on monta indiaaneja

vastaan tehtyä rikosta. Se tapa, jolla näitä villejä on kohdeltu, on

häpeäpilkku liittovaltojen historiassa, eikä tehtyjä julmuuksia voida

mitenkään puolustaa vahvemman oikeuteen vetoomalla. Puna-ihoisia on

ajettu takaa ja tapettu kuin metsänpetoja, rahanhimoiset

hallituksen-toimitusmiehet ovat pettäneet ja nylkeneet heitä, siitä

välittämättä, olivatko uhriraukat kavalia ja valheellisia tai vaan

taitamattomia. Mutta kun Helen Hunt, sittemmin mrs Jackson, julkaisi

"Ramona"-nimisen romaaninsa, jossa tällaista menettelyä mitä ankarimmin

moitittiin, alettiin hallituksen kantaa kiivaasti moittia. Monta

parannusta pantiin heti toimeen ja nykyään lienee hyvin vähä moitteen

sijaa. Mutta parannukset tulivat liian myöhään ja Ameriikka saa

katkerasti katua entistä menettelytapaansa, sillä villiraukat, joilta

vaadittiin kansalaisten lainkuuliaisuutta, kun heiltä ensin oli

riistetty kaikki kansalaisen oikeudet, tuottavat alin-omaisilla

kapinayrityksillään hallitukselle paljon huolta. Omituista muuten on,

että kaksi naisten kirjoittamaa romaania -- "Setä Tuomon tupa" ja

"Ramona" ovat niin paljon vaikuttaneet, toinen neekerien, toinen

indiaanien asemaan. Ameriikkalaisilla onkin tapana leikkisästi

sanoa, että hallitus odottaa "kiinalaisromaania", ryhtyäkseen

kiinalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisemiseen.

Arizonassa kävimme eräänä iltana muutamassa indiaanileirissä. Yö oli

tulossa, nuotioita paloi telttien ulkopuolella ja lapset juoksivat

leikkien ja kirkuen niiden välissä. Miehet lepäsivät paljaalla maalla,

muutamat vaan puhdistelivat pyssyjä ja hoitivat hevosia. Naiset

leipoivat siten, että sekottivat ohra- ja maissijauhoja ja vettä

hiukkasen koverretulle, litteähkölle kivelle ja panivat sen sitten

tuliseen tuhkaan. Seos paistui pian ja otettiin veitsellä kiveltä, jolle

taas uutta taikinaa sekotettiin. Leipä oli vähä suolatonta ja

savustunutta, mutta muuten hyvänmakuista.

Santa Féestä lähtien laskeusimme alaspäin, jättäen jälkeemme

Kalliovuorten viimeiset rinteet, joilla täällä kasvoi komeita

mastopuita. Päivän matkan perästä tulimme Arizonan valtioon, jonka

rikkaus, samoin kuin Kaliforniankin, on jalokivi- ja metallirikkaissa

vuorissaan sekä maanlaadussa, joka tarvitsee vaan vettä hedelmälliseksi

tullakseen. Luonnollisessa tilassaan tämä seutu taas on ihan erämaan

kaltainen. Hiekkaa, pelkkää hiekkaa, tahi ainakin ainetta, joka on niin

hiekan näköistä kuin toinen marja on toisensa näköinen. Niin on erittäin

laita Mojaven (eli Mohaven) erämaassa, jonka halki kesti 2 vuorokautta

matkustaa. Minne vaan katsoi -- pelkkä keltaista hiekkaa. Siellä täällä

törötteli päivän polttama ruohotupsu, mansannitapensaita punaisine

runkoineen ja jykeine lehtineen, harmaita kaktuksia ja palmumaisia

aloeekasvia.

Kuumuus oli tukehuttava, lämpömittari näytti 40° C. Yö ei ollut päivää

viileämpi. Pöly, hieno valkea erämaan pöly tunkeusi silmiin, korviin ja

sieraimiin, suuhun, vaatteiden ja kynsien alle. Joka aamu täytyi ensin

pyyhkiä tomu silmälaudoiltaan, ennenkuin voi silmiään avata.

Puolikuolleina laahustimme viipymäpaikoilla ulos hakemaan hiekasta

agaatteja, joita täällä on runsaasti. Välistä juna seisahtui, jotta

saimme katsella niitä kuiluja, joita Mojavessa tuon tuostakin ammotti

allamme tien poikki. Ne ovat muinoisten tulipurkausten jätteitä ja maa

niiden ympärillä on täynnä mustaa laavaa. Tuollaiset hirvittävät

syvänteet, joita ihan odottamattansa tapaa keskellä keltaista erämaan

hietaa, ovat aivan kuin helvetinkuiluja. Ne kuuluvat Arizonan ja

Kalifornian omituisuuksiin ja runsaasti niitä on Sierra Nevadalla.

Siihen vuoristoon me tulimme kaksi vuorokautta sen jälkeen, kun olimme

Santa Féestä lähteneet. Taas alettiin nousta ylöspäin hitaasti ja

ruuvimaisia kiertoja tekemällä, mutta tällä kertaa kuljettiin

pöyristävien syvyyksien partaalla. Kauhu kouristi sydänalaa junan

tehdessä äkkinäisiä käänteitään synkkien syvyyksien äyräillä kiitäen,

kun silmä ei kuilun pohjaa tavannut. Janoisin, haljennein huulin ammotti

maa kitaansa, meidät nielläkseen. Tuntui siltä, kun olisi pieninkin

matkustajan liikahdus riittänyt riistämään junalta tasapainon ja syössyt

sen ruhjottuna vuorten nieluun. Mutta kaikkiin tässä maailmassa tottuu,

ja mekin uskalsimme lopuksi ruveta lepuulle, vaikka tiesimme, että

tiemme yhä vaan kiemurteli yhtä kamalien syvänteiden partailla,

11-14,000 jalkaa korkeiden (m.p.) vuortenhuippujen keskellä.

Miten iloisesti hämmästyimmekään, kun toisena aamuna heräsimme

viheriäisessä kosteikossa; päästy oli erämaan hiekasta ja kuumuudesta.

Olimme Riversidessä, pienessä paratiisissa, Sierra Nevadan

länsirinteellä. Kaupunki on paljasta puutarhaa, täynnä taateli- ja

viuhkapalmuja, viinitarhoja ja oranssilehtoja. Täällä näimme ensikerran

Kalifornian elinpuun, Austraaliasta tuodun kauniin, sinivihreän

eukalyptuksen sekä hennon, harsolehväisen "pippuripuun"; sen nimensä se

on saanut hedelmistään, jotka ovat samannäköisiä kuin pippuripensaan

marjat.

Kaupungin valtuusmiehet olivat meitä vastaan ottamassa ja veivät meidät

vaunuilla kaupunkia katselemaan. Magnoliapensasten ja kukkivien

aloeekasvien välistä vilahteli hurmaavia näköaloja Sierra Nevadalta.

Kaikki tämä ihanuus on kahdeksassatoista vuodessa luotu

erämaankaltaisesta maan-alasta. Riversidellä on, niinkun kaikilla

muillakin Kalifornian kaupungeilla, oivallinen vesijohto ja jokaista

maapalstaa seuraa varman vesimäärän käyttämis-oikeus. Kasvullisuus on

täällä taitavuuden tuote, se luodaan kastelemisella. Katselimme

muutamissa oranssitarhoissa, joita parast'aikaa kasteltiin, kuinka vesi

pieniä, säännöllisesti johdettuja puroja pitkin luikerteli puiden

välissä. _Ilman_ vettä on maa täällä ihan arvotonta. Veden _kanssa_ on

pienellä oranssilehdolla tuhansien dollarien arvo. Raittiusmiehille on

Riverside luvattu maa, sillä viinin valmistus on täällä kielletty, ja

rypäleet joko myydään tuoreina tai kuivataan ne rusinoiksi.

Nyt olimme Kaliforniassa, kullan ja oranssien maassa. Sen luonto on

samalla niin yksitoikkoista ja omituista, että heti saa yleisvaikutuksen

siitä.

Pieniä, puuhaavia, hedelmien viljelyksestä eläviä, kukoistavia

kaupunkeja, valkeine ja vaaleanharmaine puutaloineen -- maanjäristysten

takia ei kivitaloja rakenneta -- ja joka kaupungin ympärillä on leveä

ala viinikenttiä, hedelmäpuutarhoja ja "alfalfa"-ruohoa kasvavia

niittyjä. Kaliforniassa ei ole luonnon kasvattamia ruohokenttiä.

Kasvullisuuden välissä näkyy vaan keltaista hiekkaa, mansanniita-,

aloee- ja kaktuskasvia, yläpuolella kaartelee sininen taivas ja

ilmanrannassa siintävät vuoret. Yksitoikkoista se on, mutta tämä

yksitoikkoisuus ei väsytä, sillä vuorten ihanuus on aina uusi, aina

vaihteleva, ja Kalifornian sinistä taivasta ei kukaan unohda, joka sen

kerran on nähnyt.

Kuljimme muutamien autioksi jätettyjen kullan-huuhtomislaitosten ohi,

jotka ulkoapäin olivat aivan samannäköiset kuin villakehruulaitokset

kotona Suomessa. Ei mitään huomiota herättävää niissä ollut, eikä mitään

ihmeellistäkään. Kullankaivajat ovat vetäytyneet ylämaihin, eikä niitä

koskaan tapaa yleisten valtateiden varsilla. San Bernardinossa

pakottivat vierasvaraiset asukkaat junan pysähtymään kymmeneksi

minuutiksi ja sillä aikaa kulki herroja ja naisia vasut käsissä vaunujen

läpi, jaellen hedelmiä ja kukkia. Pasadenassa, eräässä toisessa

pikkukaupungissa, kutsuttiin meidät koko päiväksi vieraiksi ja

päivällisillä, soitolla, puheilla ja huvimatkoilla meitä kestitettiin.

Asemahuoneen suuri odotussali oli muutettu virvotushuoneeksi. Pitkillä

pöydillä siellä oli viljalta virvotusjuomia, aprikoita ja persikoita,

niin suuria keltaisia ja tuoksuvia, kun ne ainoastaan Kaliforniassa

ovat. Tämä huone oli auki koko päivän, eikä kukaan sitä vartioinnut.

Oven päällä seisoi: "Virvotuksia rakkaille vieraillemme, Chicagon

opettajayhdistykselle". Pasadenassa näimme kameelikurki-kartanonkin,

jonka omistaja on päässyt rikkaaksi mieheksi kameelikurkia kasvattamalla

ja niiden sulkia myymällä.

Viimeinen yö junassa oli niin tukala, ett'ei kukaan meistä voinut

nukkua, vaikka olimme surkeasti väsyneitä. Kuumuutta oli 44,5 pykälän

määrä. Oli ihan tyyni, luonto tuntui kuumuudesta kuolleen vuorten

ympäröimässä San Joaquin-laaksossa. Päivän noustessa aamulla puhalsi

heikko tuuli, mutta päivemmällä paahtoi aurinko taas tuhatta tulisemmin.

Sellaisissa oloissa tuntui 129 syntymäpäivä- ja muistokirjaan kirjoitus

sangen raskaalta tehtävältä. Ameriikan nuorisolla on, näet, sellaisten

asioiden alalla oma kiihkonsa, aivan kuin muidenkin maiden nuorisolla.

Mutta siihenkin vaivaan mukaantui mieliisti, kun siten sai palkita hyvää

naapuruussopua. Se olikin ollut mitä miellyttävintä laatua. Tosin oli

kukin alussa vähän kankeamainen, mutta kuumuus, yhtämittainen

yhdessäolo, yhteiset seikkailut ja harrastukset tekivät pian kaikki

tuttaviksi.

Useimmilla oli omat eväsvarat, joita kaupungissa uusittiin ja hauska

perhe-elämä vallitsi vaunuissa. Minun rinnallani asui kaksi Chicagon

tyttöä, joilla oli oma teekeittiönsä ja joka aamu he keittivät teetä

väkiviina-valkealla. Muutamat järjestystä rakastavat vanhat naiset

puuhasivat oikein onnekseen päivällisvalmistuksissa, he huuhtelivat

astioita ja hääräelivät esivaatteet edessä ja hihat ylös kiverrettyinä

vaunuissa; heillä oli mukanaan keittovehkeitä, paistetuita kaloja ja

lintuja, ja tarjosivat vuorottain naapureilleen teetä. Innokasta

vaihtokauppaa käytiin. Korppuja, juustoa ja säilytystavaroita

vaihdettiin sitruuneihin, leivoksiin ja sokuroittuihin hedelmiin. Minua

vastapäätä asui eräs saksalainen kielten-opettaja. Kun hänen voinsa ja

teensä loppuivat, jätti hän varastonsa tähteet Chicagon tyttöjen haltuun

ja rupesi itse heille täyshoitoon. Kuulin heidän sitten iltaisin

neuvottelevan, teetä vai kahviako keittäisivät.

Ylipäänsä vallitsi junassa puhtaus ja järjestys. Joka vaunussa

täytettiin tuon tuostakin suuri säiliö jäisellä vedellä. Ainoa ikävyys

oli, että yhteisen pesoaseman edessä ei ollut ovea eikä verhoa ja

tavallisesti sen edessä seisoi 17 käsiliinalla varustettua, vuoroansa

odottavaa ihmistä, katselemassa kuinka naapuri pesi korviansa.

Aamuisin kulki Sam nauraa virnistellen suojasta suojaan vuoteita

kooten. Jokaisella oli mukanaan omat lakanat ja peite ja tyttöjen oli

tapana torua Samia, kun hän toisinaan kuumuudesta tympeytyneenä sulloi

lakanat ja peitteet sekamelskassa sohvankannen alle. Moitteet eivät

häneen kuitenkaan pystyneet. Sam teki seuraavana aamuna taas oman

mielensä mukaan. Muutamissa vaunuissa oli erään poikakoulun ylempien

luokkien oppilaita siivoojina; pojat hankkivat sillä tavalla itselleen

maksuttoman matkan kokoukseen.

Jokaisella viivähdyspaikalla kiiruhti kukin heti kulmalleen ja junan

liikkeelle lähdettyä verrattiin taas ostoksia ja kukin kertoi

seikkailunsa. Sunnuntaisin lukivat tytöt raamattua, veisasivat virsiä ja

kuulustelivat toisiltaan päivän sunnuntaikoulu-läksyt, samaan aikaan,

jolloin muuten olisivat olleet kirkossa tai sunnuntaikoulussa.

Sunnuntai-iltana sulloutuivat kaikki 130 pariin, kolmiin vaunuihin ja

lauloivat Sankeyn lauluja kello 10 tai 11 asti. Toisinaan tulivat

toisten vaunujen asukkaat meidän luoksemme tai menimme me heitä

tervehtimään. Muutamat ajoivat makuuvaunuissa, muutamat

matkailijavaunuissa. Luonteva yhdenvertaisuus, ystävällisyys ja

avuliaisuus vallitsi kaikkien kesken, vaikka seurassa oli sekä

yliopiston professoreja, koulujen tarkastajia ja johtajia että köyhiä

tuntiopettajia ja kaikenlaisia mies- ja naispuolisia, alhaisempia

opettajia.

Lämmintä kaipausta tuntien me hyvästiä heittäessämme kättelimme, kun

juna puuhkasi San Fransiskon asemakartanon sisään ja matkamme

Kalliovuorten poikki oli päättynyt.

Opettajakokous San Fransiskossa.

-- Kalifornia on maailman vierashuone, ja San Fransisko sen kaariakkuna,

-- sanoi eräs kokouksen toimeenpanevaan toimikuntaan kuuluvista

isännistämme; koko toimikunta oli, näet, lähetetty asemalle meitä

vastaan-ottamaan.

Vaikka silloin oli kuiva vuoden-aika, teki kuitenkin mieli yhtyä hänen

lausuntoonsa: "Kultaisen portin kaupunki" (the City of the Golden Gate)

on kerrassaan hurmaava. Kukkia joka paikassa, kukkia uhkumalla. Joka

paikassa tummanpunaisia verenpisaroita, notkeata muurivehreää, kauniita

kuusamoita, kolmea kyynärää korkeita purppuran värisiä pelargoonioita,

banaani-, viuhka- ja taatelipalmuja komeine lehtineen.

Alempana olevat kaupunginosat ovat rakennetut joko laivoille tai

paaluperustukselle. Talojen ulkomuotoa ei voi juuri kauniiksi kehua

muualla kuin muutamissa kaupunginosissa, joissa näkee kalliita ja

komeita rakennuksia. Mutta sen sijaan näyttävät kaikki asumukset

omituisilta, seinät ovat enimmästi vinot ja harmaat, mutta niitä peittää

loistavakukkaiset köynnöskasvit. Ja tyytyyhän sitä mihin tahansa, kun

saa katsella niin kauniita näköaloja kuin San Fransiskossa näkee joka

suunnalla. Kaupunki on pelkkiä ylä- ja alamäkiä, joita myöten

raitiovaunut väsymättä kiskovat väkeä. Joka kukkulalta katselee kulkija

ihastuksella Kultaista Porttia, jonka aallot vuoron välkkyvät valkeine

harjoineen, vuoron lepäävät väsähtyneinä sinisessä, vienoväreisessä

aamupuvussa, vilkutellen paivänpaisteelle. Toisinaan, kun auer tai sumu

siinnättää vuorten piirteet, näyttävät kaupunkia ympäröivät alppiseudut

lumoavan kauniilta. Silloin on Sierra Nevadan rinnoilla lepäävä San

Fransisko ihana kuin unelma.

Sen vuoren harjanteen toisella puolella, joka erottaa San

Fransiskonlahden merestä, on Kultaisen Portin puisto (Golden Gate Park)

luullaksemme maailman kaunein puisto. Toisella puolellansa on sillä

meri, toisella Sierra Nevada ja kasvillisuus on etelämaisesti uhkuva.

Tuntuu melkein naurettavalta, että puhuessaan Kaliforniasta, Bret Harten

Kaliforniasta, kullankaivajineen ja kiinalaisineen, puhuu

kasvatus-opista ja sen edustajista, mutta San Fransiskossa et enään

tapaakkaan meksikolaista vetelyyttä. Anglosaksinen aines on täällä

vallitsevana, ja mihin se pääsee, siellä se rakentaa kirkkoja ja

kouluja, järjestää, tekee työtä ja painaa joka paikkaan puuhan ja toimen

leiman. Niin oli erittäinkin laita 17-20 p. Heinäkuuta 1880, jolloin

Yhdysvaltojen Kasvatus-opillinen Yhdistys piti vuosikokoustaan San

Fransiskossa. Eri valtiot riitelevät joka vuosi siitä, kenen aluetta

ensi kerralla on kokouksella kunnioitettava, ja pohjan ja idän valtiot

olivat vasta ensimmäisen kerran suoneet tämän kunnian kaukaiselle

Lännelle.

Kalifornia, ja San Fransisko erittäinkin, oli pannut parhaansa

liikkeelle, näyttääkseen ansaitsevansa tämän luottamuksen.

Kahdellekymmenelleyhdelle eri toimikunnalle oli jätetty

valmistusvarustukset, jotka olivatkin mainiot. Rautatie-, höyrylaiva- ja

ravintolayhtiöt myönsivät kokoukseentulijoille tuntuvia

hinnan-alennuksia. Jokaisessa Kalifornian kaupungissa oli heitä

vastaanottamassa kaupungin valtuusmiehet, nais- ja opettajalähetystöjä,

jotka pyysivät heitä viipymään suuruksella tai päivällisellä, veivät

heidät mukaansa ajelemaan tai höyrylaivamatkoille. Puheita pidettiin,

kukkia ja hedelmiä jaettiin. San Fransiskossa oli vieraanvaraisuus

ylimmillään. Kaupungin naiset tarjosivat joka päivä kl. 1 sekä

mies- että nais-opettajille maksutonta väliateriata (lunch). Joka

ilta ottivat kaupungin ja Kalifornian opettajistot, lastentarha-,

raittius- ja moni muu yhdistys vieraita vastaan ja kohtelivat jokaista

tulijaa mitä herttaisimmalla tavalla. Jäähyytelöä, hedelmiä, leivoksia

ja virvotusjuomia tarjottiin, jokainen vieras sai kauniin ruusukimpun.

Iloinen, ystävällinen henki vallitsi kukilla koristetuissa huoneissa,

joissa nuoret naiset, komeissa, kalleissa puvuissa, niin kuin

kalifornialaiset ainakin, olivat emäntinä. San Fransiskossa yhtyy

anglosaksien järjestämiskykyyn etelän avomielinen, vilkas

vieraanvaraisuus. Luonnollista onkin että kultamaassa, jossa raha on

helpolla saatavissa ja pienin kaupassa käypä raha on 5 centtiä[35] (25

penniä), luonnollista on, sanon, että siellä muutaman vaivaisen tuhannen

dollarin uhrausta kunnian kannattamiseksi pidetään pikku asiana.

Millainen oli kokouksen kasvatus-opillinen puoli? Kaikkien näiden

sivuseikkojen sisällys ja päätarkotus?

Ameriikassa nykyään tapahtuva sivistystyö on niin suurenmoista laatua,

että se ulottuu Yhdysvaltojen mahtavan rungon sormenpäihinkin. Se näkyi

selvästi San Fransiskon kokouksessa, jossa opetuksen nykyisestä kannasta

sai hyvän yleiskuvan. Koulujen näyttelyjä lukuunottamatta oli kokouksen

ohjelmassa kuusi yleistä keskustelukokousta ja niissä yhteensä 24

esitelmää, sekä jotenkin yhtä monta kokousta eri osastojen keskusteluja

varten. Näiden osastojen aineena oli: lastentarha-, alkeis-, jatko-,

normaali- ja yliopisto-opetus, kurinpito ja ruumiillinen kasvatus.

Jos tarkastamme yleisiä keskustelukokouksia, niin huomaamme niiden

osalla seuraavat aineet: 1) Kirjallisuus kouluissa. 2) Oppilasten

valmistus yhteiskunnalliseen elämään. 3) Nykyisen koulujärjestelmän

nykyinen arvostelu. 4) "Käytännöllinen" kasvatus. 5) Tuleeko valtion

hankkia koululle opetusvälikappaleet? 6) Ameriikkalainen käsitys työstä.

Ensimmäistä kysymystä keskusteltaessa näkyi, kuinka suuri merkitys

äidinkielellä ja kirjallisuudella on Ameriikan kouluissa ja kuinka

suuresti kirjallisuuden luullaan vaikuttavan oppilaan jokapäiväiseen

elämään. Mielipiteissä huomasi kaksi eri suuntaa: toinen puolue vaati

perinpohjaisempaa opetusta äidinkielessä, sekä että kielen

omituisuuksille ja lukukappalten valmistamiselle uhrattaisiin enempi

aikaa. Toinen puolue varotti turhantarkkuudesta ja tahtoi että

runoteosten lukemiselle jätettäisiin enempi aikaa. Vähän äitelämäisessä,

mutta hyvin ja runollisesti kirjoitetussa esitelmässään huomautti miss

Beecher, kuinka välttämätön puhdas kirjallinen käsityskyky on naiselle,

kodin luojalle. Kaikki puhujat yhtyivät seuraavaan loppulauseeseen:

oppilaalle on annettava sellainen kirjallinen perustus, että ainoastaan

hyvä ja raitis kirjallisuus häntä innostuttaa.

Tämän puhtaasti kasvatus-opillisen keskustelun jälkeen seurasi esitelmä,

jonka nimikin jo teki uteliaaksi: "Tuleeko nuorten tyttöjen lukea

jokapäiväisiä sanomalehtiä?" Aine ja vielä enemmän puhuja, tohtori

Harris Concordin filosoofisesta opistosta (Massachusettsista) oli

houkutellut salin tungokseen asti täyteen väkeä. Tämä kysymys, jos

mikään, oli omiansa innostamaan mieliä Ameriikassa, sanomalehtien

luvatussa maassa. Yleisön kiihkeäksi iloksi vastasi esittelijä

kysymykseen myöntävästi. "Tyttöjen", sanoi hän, "samoin kuin

nuorukaistenkin, tulee elämään astuessaan tuntea synti. Hyve, joka

arasti kokoon käärittyine liepeineen, silmät ummessa tipsuttelee

langenneiden veljiensä ja sisariensa ohi, ei ole paljon arvoinen. Me

tarvitsemme nykyään valppaita kristillisiä kansalaisia, jotka tietävät,

mikä on hyvää, mikä pahaa, eivätkä pelkää syntistä vaan syntiä.

Tyttöjemme täytyy oppia tietämään, mitä elämä oikein on, ja

jokapäiväinen sanomalehti on akkuna, jonka kautta he varmasti voivat

sitä tutkia". (Tyytyväinen käsientaputus sanomalehtimiesten pöydän

luota).

Tohtori Harrista seurasi professori Powell (Washingtonista), joka

pääasiassa oli samaa mieltä kuin edellinenkin puhuja. Hän huomautti

kuitenkin, että jokapäiväisetkin lehdet ovat arvoltaan hyvin erilaisia

sekä että yleisön välttämättä pitäisi vaatia sanomalehdiltä puhtaampaa

siveellistä kantaa. Ja lisäsi vielä, että ärryttävä, epäterveellinen

luku on yhtä vaarallista pojalle kuin tytöllekkin (innokasta

käsientaputusta); se erotus, joka tässä asiassa sukupuolten välillä

tehdään, on juuri ensi ilmaus kahtalaisen siveellisyyden

kannattamisesta.

2:nen kysymys koski pääasiassa koulukuria sen eri muodoissa. Kaksi asiaa

luullaksemme erittäin miellyttää eurooppalaista _hyvissä_

ameriikkalaisissa kouluissa: äidinkielen oivallinen opetus sekä oppilaan

ja opettajien välillä huomattava kunnioittava suhde. Ameriikassa

vallitsevat ihailtavat mielipiteet tästä kysymyksestä näkyivät selvästi

keskustelun ajalla ja erittäinkin Kansasista olevan mr Duncan Brownin

puheessa. Matthew Arnold sanoo kirjassaan Ameriikasta, että

sukkeluuksien lausumishalu turmelee keskustelutavan Ameriikassa, ja

saman arvostelun voisi lausua mainitsemastani puheestakin. Se oli

kuitenkin muodon puolesta muuten niin hyvä ja siitä huokui niin lämmin

rakkaus oppilaisiin, samalla kuin siitä loisti puhujan selvä käsitys

koulun kasvattavasta vaikutuksesta, että kuulija antoi anteeksi

tarpeettomat sukkeluudet. Puhuja vaati oikeudenmukaista, järkähtämätöntä

kurinpitoa, joka vaatii oppilaalta ehdotonta tottelevaisuutta, mutta

samalla ei siekaile hyvitystä antaessaan, jos oppilas on kärsinyt

ansaitsemattoman rangaistuksen. Hän varotti kasvattamasta lapsia ilman

kuria tai käyttämästä vaan näennäistä kurinpitoa. "Tasavallassa, jossa

jokainen poika on tuleva kuningas ja joka tyttö tuleva kuningatar"...

Tässä hän taukosi, vaikeni vähän aikaa ja oikasi sitten huvittavan

arvokkaasti: -- "pyydän anteeksi, unohdin, että tämä nykyään on

ainoastaan meidän, raittiuspuoluelaisten[36] mielipide (naurua ja

mieltymyksenosotuksia) -- sellaisessa tasavallassa, sanon, täytyy sekä

tytön että pojan enemmän kuin muualla tottua itsensähallitsemiseen _ja

se päämaali saavutetaan ainoastaan kurinpidolla_".

Neljättä kysymystä keskusteltaessa vastusti professori Cook Illinoisin

normaalikoulusta arvokkaalla, suoralla tavalla ja perinpohjaisesti sitä

syytöstä, että yleiset koulut eivät opeta siveellisyyttä, eivätkä kehitä

lapsen uskonnollista tunnetta. "Jos pidämme luultavana", -- sanoi hän

muun muassa, -- "että suurin osa Ameriikan kodeista on hyviä, tai

pyrkivät ainakin hyviksi -- ja emmeköhän me jokainen toivo, että niin on

laitakin? -- miksi sitten lausumme sellaisia epäluuloja kouluistamme?

Meidän kodeistahan meidän opettajat lähtevät, niistä me saamme

koulujemme johtajat ja tarkastajat. Useimmat heistä koettavat voimainsa

mukaan tehdä parastaan oppilaittensa ja koulun hyväksi. Opettaja koulun

hengen määrää ja katkerimmankin vastustajamme täytynee myöntää, että

meidän opettajisto edustaa Ameriikan parhainta, siveellisintä ja

valistuneinta väestöä."

Seuraava puhuja, professori Meldon Massachusettsista lausui suoraan,

että uskottomuuden ja epäsiveellisyyden syytös lähti katolisista

(myrskyäviä myöntymyksen-osotuksia). "Kun sanotaan koulujen olevan

epäsiveellisiä, tarkotetaan sillä, että ne eivät ole katolisia."

Moni puhuja kosketteli oppilasten valmistusta jokapäiväiseen elämään,

tunnustaen, että koulu siinä kohden on laiminlyönyt tehtävänsä. Eräs

puhuja mainitsi muun muassa, että häntä haluttaisi kulkea Yhdysvallat

ristiin rastiin, hakeakseen ameriikkalaista poikaa, sillä hän ei tiennyt

mihin poika on joutunut. Joka paikassa verstaissa, toimistoissa,

virastoissa tapaa saksalaisia, kanadalaisia, irlantilaisia,

skandinaaveja, mutta ei ameriikkalaista nuorukaista, jonka toverina

koulussa on ollut. Muutamat puhujat huomauttivat, että syy tähän

epäkohtaan oli siinä suuressa vallassa, joka ammattiyhdistyksillä on

yksilöiden toimintaan. Ehtimiseen sattuu, että tämä syy estää

kirjapainojen, laivaveistämöjen ja verstaiden omistajia lähettämästä

poikiansa omiin kirjapainoihinsa j.n.e. oppiin.

Viidettä kysymystä (valtion velvollisuudesta hankkia koululle

opetusvälikappaleet) keskusteltaessa syntyi Ohion ja Massachusettsin

valtioiden välillä oikein virkistävä sanasota. Jälkimäisessä valtiossa

kustantaa, näet, valtio oppilaille koulutarpeet. Ohion valtio ei sitä

tee. Ohion sukkelasuinen edustaja selitti, että tällainen järjestelmä

kasvattaa Massachusettsin asukkaat lainaamaan muilta kaikkia, mitä

heillä itsellä ei ole ja lainaamaan muille kaikki, mitä heillä on.

Valtio kustantaa nykyään koulukirjat. Pian tulevat vanhemmat vaatimaan,

että se hankkii lapsille vaatteet, senjälkeen pikkusiskoille ja lopuksi

heille itselleenkin. Vaatteiden jälkeen tulee pian ruoankin vuoro ja

Massachusetts kelpaa vastaisuudessa esimerkiksi äidillisestä valtiosta,

joka elättää ja ravitsee alammaisiansa, aivan kuin lintumuori suu auki

ammottavia poikiansa. Kaikki puhujat vastustivat tätä järjestelmää, jota

he pitivät vapaalle yhteiskunnalle vaarallisena ja sopimattomana, se kun

muka lähtee vanhentuneesta perus-aatteesta, jonka ytimenä on kaikesta

huolenpitävä hallitus ja kuuliaiset, mutta haluttomat alammaiset.

Yhdysvaltojen opettajat eivät kuitenkaan ole kaikki samaa mieltä tässä

asiassa. Moni arvelee, että koulu on vaan nimeksi maksuton, jos ei se

samalla anna lapsille koulutarpeitakin. Koulukirjat, joista useimmat

maksavat yhden tai kaksi dollaria tai enemmänkin, vaativat pääomaa,

jonka varaton töin tuskin saa kokoon. Useimmissa valtioissa väitellään

nykyään tästä riitakysymyksestä. Jos valtion tulee kustantaa oppikirjat,

täytyy sillä olla oikeus niiden valitsemiseenkin. Tuleeko valtion sitten

tehdä sopimuksensa kirjankustantajien ja kirjakauppiasten kanssa? Tai

itsekkö ruveta kustantajaksi? Onko kirjojen tekijöille julistettava

yleinen kilpailu? Puhujat kokouksessa näyttivät pelkäävän, että enin

asiaa ymmärtävät henkilöt, s.o. eri aineiden opettajat, kaikista

vähimmin saisivat sananvaltaa. Muistettava on, että Yhdysvalloissa ei

koulujen ylitarkastajien, eikä kouluneuvostojen ja johtokuntien jäsenten

tarvitse olla kasvatus-opillisella alalla toimineita miehiä, ei

edes sitä vaadita, että he harrastaisivat tai käsittäisivät

kasvatus-opillisia asioita. Niinkuin muutkin yhteiskunnalliset

virkamiehet, valitsee heidätkin suorastaan yhteinen kansa. Oivallisten

kasvattajien rinnalla tapaakin koulujen neuvostoissa ja muissa

johtavissa viroissa sen vuoksi joukottain miehiä, jotka paremmin

kykenevät arvostelemaan kauppa-asioita, hevosia ja karjaa kuin

nykyaikaisen koulujärjestelmän avuja ja puutteita. Kouluneuvostojen

vaaleilla on valtiollinen merkitys ja nuoret kunnianhimoiset miehet

käyttävät usein näitä paikkoja porras-asteinaan, kiivetessään

korkeampiin virkoihin ja laveammille vaikutus-aloille. Siis on tällä

järjestelmällä, niinkuin kaikilla muillakin, varjopuolensa, ja kokenut

kasvattaja pelkää syystä kyllä koulukirjojen valitsemisen jättämistä

moisen valiokunnan haltuun. Näillä kouluneuvostoilla on nimittäin

kullakin valtiossaan hyvinkin rajaton valta ja Washingtonissa oleva

"kasvatus-asiain ylipäällikkö" on tilastollisia tietoja varten asetettu

virkamies; hänen tehtävänään ei ole maan koulujen tarkasteleminen.

Viimeinen ilta alettiin esitelmällä "Ruumiillisesta kasvatuksesta

Delsarten tavan mukaan". Tässä ei ole tilaa mainitun järjestelmän

selittämiseen. Sen tarkotus on voimistelun ohessa kehittää oppilaissa

liikkeiden suloutta ja kasvoissa näkyvää mielen-ilmaustapaa. Seitsemän

nuorta, kreikkalaisiin pukuihin puettua tyttöä, -- olikohan se pelkkä

sattuma, että he kaikki olivat hurmaavia Hebe-ilmiöitä? -- valasi

lyhyttä esitelmää, suorittamalla sarjan kauniita liikkeitä satumaisesti

valaistulla näyttämöllä, suloisen soiton kaikuessa. Kun katseli kaikkia

niitä naisellisia suloja, jotka oli asetettu 3,000-henkisen yleisön

nähtäviksi, tuli enemmän ajatelleeksi lihan- ja silmäinpyyntöä, kuin

sitä sielutieteellis-ruumiillis-suloliikkeistä perus-aatetta, jota

varten nämä immet olivat näyttämöllä. Näytös kuului tanssin alalle, se

oli hienoa, mieltä hivelevää tanssia, sen myönnämme, mutta muuta se ei

ollutkaan. Pohjoismaalaisesta näyttää meidän rehellinen, reipas

ruotsalainen voimistelu olevan vankempi pohja kuin Delsarte.

Illan pääaineena oli "ameriikkalainen käsitys työstä", sekä sen vaikutus

kouluun. Perus-ajatus kaikkien puhujien lausunnoista oli: kasvata poika

etupäässä mieheksi, joka miehevästi ja itsekunnioituksella tekee

työtänsä, oli se mitä laatua tahansa. -- Tyttöä tuskin mainittiin.

Hänestä suoriuttiin, niinkuin tavallista on, parilla kolmella

korupuheella kodista ja äidinrakkaudesta. Muutamissa asioissa asuu

naiskysymys Ameriikan miehillä vaan nahassa, lihaan ja vereen ei se

vielä ole päässyt. --

Jos eri osastojen keskusteluja tarkasteli, niin huomasi että

lastentarha- ja yliopisto-osastoilla oli parhaat puhujat ja vilkkain

osanotto. Sitä seikkaa voinee pitää nykyiselle Ameriikalle ominaisena

tunnusmerkkinä. Ainakin tuntui meistä siellä siltä, että lasten alku-,

kollegeopetusta seurattiin ja harrastettiin paljoa suuremmalla innolla

kuin niiden välillä olevia kouluja. Fröbelin kasvatustavan

vastustajankin täytynee myöntää, että Ameriikan lastentarhat ovat

oivallisella kannalla. Tosin eivät kaikki niistä ole maksuttomasti

yleisön käytettävinä, mutta innokkaat yhdistykset perustavat sitkeästi

uusia lastentarhoja, ja hyvinkin pian ne luultavasti kaikki muuttuvat

valtion kouluiksi. Yhdistyksen etupäässä on taitavia, järjestelmää

tutkineita miehiä ja naisia ja he pitävät tarkasti silmällä opettajia.

Kunnian-asiana he valvovat, että opettajat kehittävät koulunsa niin

korkealle kannalle kuin suinkin on mahdollista.

Mitä kollegeihin ja yliopistoihin tulee, tapaa tietysti tasavallassa,

jossa tieto on valtaa, näissä oppilaitoksissa maan etevimmät

miehet ja huolellisen opetuksen. Huomattava seikka oli,

että yhteiskoulukysymystä ei näkynyt kokouksen ohjelmassa.

Opettajistopiireissä kauvemmin liikkuessa selvisi kummastelijalle syy

tähän seikkaan: yhteiskoulukysymys on perus-aatteen kannalta jo selväksi

pohdittu. Tosin on vielä olemassa suuri puolue, joka vaatii eri kouluja

kummallekkin sukupuolelle. Mutta ketkä kuuluvat siihen puolueeseen?

Ylimysmieliset ihmiset. Samoin kuin katoliset syyttävät yleisiä kouluja

epäsiveellisyydestä, samoin lähtevät syytökset yhteiskouluja vastaan

Ameriikan ylimyksistä, jotka ovat ainakin yhtä jäykkiä sukuylpeydessään

kuin vanhan maailman aateliset, vaikka heillä ei olekkaan

sukuvaakunoita. Missä komea seuraelämä ja luokkaerotukset kukoistavat,

siellä tapaa sukupuolilla eri koulutkin. Niin on Kaliforniassakin, jossa

juopa rikkaan ja köyhän välillä on suurin, kaikista pienin luku

yhteiskouluja, vaikka niiden tosin nykyään kehutaan olevan

lisääntymässä. Niin on laita idän suurissa kaupungeissakin. Jos asiaa

tutkii, huomaa hyvinkin helposti, missä vika piilee. Yhteiskasvatus

jatkaa luonnon tervettä lakia, joka antaa samassa perheessä syntyä sekä

poikia että tyttöjä. Yhteiskoulujen perustus on yksinkertainen,

turmeltumaton ja raitis. Ylimystö, sääty-ylpeys ja suurten kaupunkien

ulkokiiltoinen elämä ovat tekoelämää. Tekoelämä ja luonnollisuus eivät

koskaan sovi yhteen. Inhottavalta näyttää meistä paperikukka raittiin,

kastehelmisen ruusun rinnalla ja maalilla punatut kasvot lapsen

rusoposkien vieressä.

Niissä kaupungeissa, joiden väkiluku on 80-100,000 pienempi, on

yhteiskoulukysymys ratkaistu hyvin tyynesti, eikä siitä enää kuulu melua

pidettävän.

Koulujen näyttelyt ovat tavallisesti koulukokousten ominatuntoina.

Näyttely useinkin paljastaa viat, jotka keskusteluissa peitellään. San

Fransiskon näyttely oli hyvä, mutta ei erinomainen eikä kovin

runsaskaan. Idän valtioista oli vaan harva lähettänyt näyttelyesineitä.

Etevimmät olivat S:t Louisin ja Kalifornian, -- oikeimmin San Fransiskon

-- lastentarha-osastot somine, järjestelmän mukaan tehtyine savi- ja

pahviteoksineen. Erittäinkin olivat saviteokset hämmästyttävän hyvät.

Toivottava asia vaan on, että Ameriikassa ei tehdä sellaisia

lastentarhasyntejä kuin Englannissa, jossa näimme n.s. lastentarhoissa

2-3 vuotisia lapsia luku- ja kirjoituspuuhissa. Oivallisia olivat myös

nais-opettajien tekemät taulut, joista lapsi liikutettavien ja

irtonaisten esineiden avulla sai tutustua eri käsityöläisten

teollisuustuotteisiin; kenkäteollisuutta esittävä sarja alkoi esim.

harjalla, vuohella ja lampaalla ja päättyi pienen pikkaraisella

kenkäparilla. Tämä osasto oli sekä soma että tarkka.

Lastentarhanäyttelyjen jälkeen oli paras Massachusettsin (Bostonin)

normaalitaidekoulun näyttely, jonka valmistava-, perus- ja

antiikkiosastot olivat lähettäneet mainioita esineitä. Koulua johtavat

Ranskan Ihanien taidetten koulun (L'école des beaux arts) läpi käyneet

miehet ja koulujärjestelmästä sen huomaa. Se on Yhdysvalloissa muuten

yleisesti vallitsevaa taidekäsitystä paljo korkeammalla. Erittäin

oivallisia olivat kaavapiirustukset seinä- ja lasimaalauksia varten.

Muoto-opilliseen kuvioon oli oppilas niissä liittänyt luonnon-esineitä,

esim. köynnöksiä, eläinten päitä, marja- ja hedelmäterttuja. New-Yorkin

naisten taideteollisuuskoulun kaavasovitelmat olivat myös erittäin

kauniita. Pohjakoulujen kartat, kasviopilliset ja kivennäiskokoelmat

sekä muoto-oppi-vihkot olivat huomattavat. Erittäinkin kohopintaiset,

profiili- j.n.s. tuotekartat, jotka olivat sekä somat että omituiset.

Oppilas piirtää ensin esim. Yhdysvaltojen kartan valtioineen ja

alueineen ja peittää sitten jokaisen eri seudun pinnan sillä tuotteella,

jota sieltä kulmalta pääasiallisesti saadaan. Maissi, metsäntuotteet,

rauta, pumpuli, karja y.m. olivat kekseliäästi edustetut maissijyvillä,

päretikuilla, pikkuruisilla rautanauloilla y.m., jotka olivat liimatut

kartan kankaasen. Sanottiin tällaisen karttapiirustuksen hyvin

huvittavan oppilaita. Kalifornian koulut olivat panneet näytteille

täydellisiä kokoelmia täysmuotoisina säilytettyjä vesikasvia sekä hyviä

kivennäiskokoelmia. Muoto-oppivihkot olivat melkein kaikki hyviä,

vieläpä erinomaisiakin, ja todistivat silminnähtävästi, miten suuri arvo

tällä oppiaineella on Ameriikan kouluissa. Oppilasten pahvista tekemät

muoto-opilliset luonnokset olivat samoin kiitettävät, mutta

käsikirjotusnäytteet olivat huononpuoleisia ja ne pari kolme koulua,

jotka olivat lähettäneet käsitöitä näytteille, olisivat poissa pysymällä

tehneet viisaammin. Työt olivat, lievimmin sanoen, surkean näköisiä.

Mutta käsityöt ja veisto ovat suuren tasavallan kouluissa syrjään

työnnettyjä lapsipuolia. Vasta viime aikoina on alettu keskustella

siitä, olisiko jokapäiväisellä koululla niistä hyötyä. Erityisillä

teollisuus- ja veistokouluilla sitä vastaan oli oivallinen

näyttelyosasto, erittäin oli S:t Louisin veistokoulu poikia varten

huomattava. Siellä näki hyviä ja arvokkaita esineitä, yksinkertaisesti

veistettyjä viivottimia, taiteellisesti sorvattuja pöydänjalkoja,

konepiirustuksia ja rautateoksia j.n.e.

Kokonaisuudessaan tuntui näyttely hyvin pieneltä Yhdysvaltojen,

sellaisen jättiläismaan näyttelyksi. Mutta matkat ovat siellä niin

pitkät, ettei ole kummasteleminen, jos Mainen ja Floridan koulut, kahden

viikon matkaa kammoen, eivät ole lähettäneet mitään näytteille.

Näyttelyn tekemä vaikutus oli, niinkuin jo mainitsimme, hyvä mutta ei

mahtava. Ameriikan koulut ovat, luullaksemme, oikealla perustuksella,

mutta ne tarvitsevat vielä kasvaa ja kehittyä. Ameriikan suurin vaara

kasvatuksen alalla, niinkuin muissakin kysymyksissä, lähtee sen

erinäisestä asemasta. Sillä ei ole vertaustilaisuutta ja

itsetyytyväisyyden kiusaus on siten aina uhkaamassa. Toivottava on, että

sen tietoja ja vapautta rakastava, ponteva kansa yhä jatkaa

sivistystyötään, eikä seisahdu ihailemaan tähänastisia tekojansa. Kun

ajattelee, kuinka nuori maa on ja kuinka paljo vanhalla Euroopalla

kuitenkin on siellä opittavaa, niin täytyy myöntää, että Ameriikka ei

tosin syyttä ihailisi itseään.

Tyynen meren rannalla.

Ensikerran sen näimme varhaisen aamuauringon valossa, päivänpaisteessa,

joka punasi San Diegon vaalean punertavat vuoret vielä punaisemmiksi ja

antoi jokaiselle vaahtopäälle rantahyrskylle hohtavan hopeaseppeleen.

Hymyilevänä lepäsi jättiläismeri jalkaimme juuressa ja samalla niin

sinervänä kuin ainoastaan Kaliforniassa meri ja taivas voivat olla. Ei

väräystäkään, ei pienintä vakoakaan näkynyt silkkisileällä pinnalla;

kallioiden ympärillä vaan kuohui valtameren ainainen hyrsky.

San Diegon luona oleva Coronadolahti tungeksen syvälle Sierra

Nevadan[37] helmaan, joka puolustuksekseen on työntänyt mereen ruskean

kalliorivin ja niin hankkinut itselleen luonnollisen aallon halkasijan.

Lahden pohjaan on rakennettu loistavan komea kalifornialainen hotelli,

jota tuuheat palmut ja ruusujen tuoksu ympäröi. Rannan keltaista hiekkaa

vastaan läikkyy lakkaamatta Tyynen meren mahtava jättiläis-aalto, joka

huokauksen tavalla kohottaa meren povea, vaikka sen pinta olisi

peilityyni. Nuo suuret lasimaisesti kirkkaat aallot vyöryvät kumeasti

ärjyen, vaahtopäisinä rannan hiekkaan, imein sitä janoisin huulin. Joka

aalto jättää jälkeensä näkinkenkiä ja meriheinää, rantatähtiä, äyriäisiä

ja helmiä.

San Diegon kaupunki on korkealla vuoristossa, joka täällä, niinkuin

melkein joka paikassa Kaliforniassa, on huippuihinsa asti viljelyksille

kelvollinen. Kaupunki on ihan uusi, ainoastaan muutaman vuoden vanha;

tomua on kaduilla polveen asti, mutta raitiotiet risteilevät verkon

tavalla joka paikassa, uusia rakennuksia ja oranssilehtoja kohoo

lakkaamatta aivan kuin loihtimalla. San Diego on vanhan Meksikon

rajalla; mutta muuta meksikolaista siellä ei tapaa kuin nimen;

kaikkialla vallitsee amerikkalainen toimeliaisuus ja kiire.

Vajaan englannin penikulman päässä kaupungista on San Diego,

espanjalaisten munkkien ja lähetyssaarnaajien San Diego, köyhäksi

kyläksi kutistuneena. Siellä tapaat pelkkää muinaisuutta, muistoja vaan.

Hiljaisuutta, paahtavaa päivänpaistetta, autioita, rapistuneita

savitaloja ja kuihtuneita ruusupensaita sortuneitten maurilaistalojen

keskellä. Vanha, savesta kyhätty kirkko, ensimmäisten hartaitten

lähetyssaarnaajien rakentama, on paikattu ja muutettu Yhdysvaltojen

tullihuoneeksi. Ainoastaan pieni taloryhmä on asuttu. Siellä istuu

granaattipuiden alla kauniita meksikolaisia naisia velttoina ja

työttöminä. Pihalla on kissoja, meluuneja, kanoja, likaa ja höyheniä,

siellä täällä loistaa kasa granaattikukkien varisseita lehtiä.

Jos täältä astut sitä kiemurtelevaa vuoripolkua pitkin, joka

lukemattomia polvia tehden mutkittelee the Sierrasta alas, niin tulet

hedelmällisyydestä kuuluisaan San Diegon laaksoon, eli the Mission

Valleyhin.[38] Pettävän kirkkaassa vuori-ilmassa sen näkee jo hyvin

kaukaa. Täällä tapaat vanhimmat ja parhaiten säilyneet muistomerkit

munkkien ajoilta. Seitsemän penikulmaa kaupungista on San Diegon

lähetystalo, joka nyt on pelkkinä raunioina, mutta munkkien puutarhasta

ja heidän suurenmoisesta, penikulmien aloille ulettuvasta vesijohdostaan

näkee vielä hyvin säilyneitä jäännöksiä. Raunioiden alapuolella kasvoi

suuria istutettuja taatelipalmuja, joiden latvoissa riippui öljyltä

kiiltäviä, ruskeita hedelmänippuja. Niiden takaa näkyi öljypuulehdon

siniharmaa lehtiseinä. Rinteen alapuolella oli kaktus-aita, jonka munkit

muinoin ovat istuttaneet kasvitarhansa suojaksi; nykyään se on

villiytynyt syltä korkeammaksi läpipääsemättömäksi metsäksi. Sen

päärynämäiset paksut lehdet olivat niin suuria, että pienin, jonka

ahkerasti haettuamme löysimme, oli kolmea tuumaa pitkä, -- pieni

viallinen raukka, -- kaikki muut olivat käsivarren pituisia. Lehdissä

törötteli teräviä naskalimaisia, usean tuuman pituisia okaita, mutta

niistä riippui kukkiakin, komeita ruskeankeltaisia, syväteräisiä kukkia.

Puutarhasta ei ollut paljon säilynyt. Kaktusseinän lävitse näimme

muutamia kirjavia kurjenpolvia.

Piispa, paljaskiireinen, kohtelias, pitkään kauhtanaan puettu

espanjalainen, kutsui meidät asuntoonsa. Hän asui lähellä raunioita

vähäpätöisessä, suuren banaanipalmun suojassa olevassa talossa.

Katoliset papit, laakson entiset kaikkivaltiaat hallitsijat, ovat

muuttuneet Yhdysvaltain hallituksen kuuliaisiksi alammaisiksi.

Piispan seurassa kävimme raunioita katselemassa. Siellä näimme jätteitä

suuresta, ulkopuolelta keltaiseksi sivellystä savirakennuksesta, jonka

itäistä puolta pilaririvi kannatti. Meille näytettiin kappelin, munkkien

kokoushuoneen, makuusuojien ja sairashuoneiden paikat; sairashuoneissa

oli ennen hoidettu köyhiä meksikolaisia ja indiaaneja. Umpeenmuuratun

kaivon vielä näki pihassa, jonka itäisessä seinässä näkyi merkkiä siihen

muuratusta ristiinnaulitun kuvasta. Tämä talo rakennettiin muinoin

suuren uskon-innostuksen aikana. Vasta kristityiksi tulleet indiaanit

kantoivat kirkossa tarvittavat hirret olkapäillään monta penikulmaa

kaukana olevasta aarniometsästä. Sen seinien sisällä oli lakkaamatta

kaikunut messuja ja kiitosvirsiä Pyhän Neitseen kunniaksi, pakanoita oli

juhlallisesti kastettu ja tulisia rukouksia oli kohonnut taivaaseen

manaten turmiota noille samoille ameriikkalaisille, jotka nyt olivat

sekä kirkon että sen ympäristön herroja... --

Nyt ovat seinät tuhritut matkailijain mitättömillä nimikirjoituksilla ja

päätyä koristava risti yksin enään puhui rakennuksen alkuperäisestä

tarkotuksesta. Ei näkynyt enään merkkiäkään hedelmällisistä

maissipelloista tai keltaisia jättimeluuneja kasvavista kentistä, joita

indiaanit yhden munkin johdolla viljelivät. Entisyydestä ei ole muuta

jäljellä kun öljypuulehto ja palmut.

Kun Kalifornia Meksikon sodan jälkeen joutui Yhdysvaltojen omaksi,

vähennettiin sen katolisten pappien lukua, ja monta luostaria sekä n.s.

lähetystaloa tyhjennettiin. Me emme tiedä, ovatko kaikki meksikolaisten

nykyiset syytökset Yhdysvaltojen hallitusta vastaan oikeutettuja. Se

vaan lienee varmana pidettävä asia, että se epäluulo, jolla

ameriikkalaiset kohtelevat katolisia, on ollut syynä moneen munkeille

tehtyyn vääryyteen. Ja munkkeja saa Kalifornia kuitenkin kiittää monesta

asiasta. He toivat maahan öljypuut, palmut ja rypäleet, ja panivat

käytäntöön yksinkertaisen, vaikka nykyaikana kelpaamattoman

vesijohto-järjestelmän. He käänsivät kristinuskoon kokonaisia

indiaaniheimoja, opettivat heitä maissia viljelemään, lukemaan ja

kirjoittamaan, he hoitivat sairaita ja köyhiä ja olivat välittäjinä

kansan ja etäisen Espanjan hallituksen asioissa.

Jyrkältä tuntui erotus, kun illalla jätimme lähetyslaakson hiljaiset

surumieliset muistot ja palasimme San Diegoon Kohteliaat kaupunkilaiset

veivät meidät huvimatkalle merelle. Laivalla oli soittoa mukana,

nykyaikaisia komeita pukuja vaan näki ja nykyaikaista puhetta kuuli

rauhallisesti huokuvalla Tyynellä merellä.

San Diego on pelkkää nykyaikaa. Vähä väliä tuntuvat maanjäristykset

synnyttivät näillä seuduilla pari, kolme vuotta takaperin suurta kauhua

ja ihmiset myivät polkuhintaan talojaan ja tiluksiaan. Pelko kuitenkin

pian haihtui ja elämä kaupungissa alkoi taas kuumeen tavalla edistyä.

Meille näytettiin San Diegossa kahdessa vuodessa kasvaneita pitkiä

katuja kivitaloineen, puoteineen, asianajaja- ja liikekonttooreineen.

Täällä vallitsee toimeliaisuus, joka syrjäisestä näyttää

käsittämättömältä. Nämät laihankaleat, päivänpaahtamat kalifornialaiset

tyynine, lujatahtoisine sinisilmineen, jäntevine käsineen ja

arkipuuhissa nuhjaantuneine vaatteineen ehtivät jos jotain. Elämä on

heille kilpajuoksua. Korvissasi surisee dollareja ja centtejä,

maatiluksia, hopeakaivoksia, kultamalmia ja malakiittia,

oranssipuutarhoja, rotuhevosia ja viinimäkiä. Kouluja ja kirkkoja kasvaa

yhtä satumaisesti, kuin erämaankaltaisesta maanalasta loihditaan

ilmoille oransseja. Kaikkialla vallitsee ystävällinen ja suurenmoinen

vieraanvaraisuus, vähän kerskailevaa laatua se tosin toisinaan on, mutta

aina sen pääpontena on teeskentelemätön hyväntahtoisuus. Tässä ihanassa

ilman-alassa, jossa Tyynen meren raittiit tuulet viilentävät

päivänpaahteen jossa luonto näyttää kykenevän luomaan mitä tahansa,

näyttää ihminen elävän aivan kuin huoleton lapsi äitinsä ravitsevilla

rinnoilla. Harva voi vastustaa sitä hurmausta, joka tästä lähtee. Kaikki

näyttää niin erittäin mainiolta, ett'ei maailma tunnukkaan murheen

laaksolta, vaan hyvinkin oltavalta paikalta, kun vaan osaa parastaan

valvoa. Mennyt huoleton päivä jättää sammuessaan perinnöksi toisen yhtä

huolettoman.

Tämän johdosta olisi helppo luulla, että kalifornialaiset elävät

ainoastaan nykyhetkeä muistellen ja tykkänään unohtavat tulevan elämän.

Mutta niin ei ole laita. He ovat tuoneet mukanaan rotunsa sitkeät

uskonnolliset harrastukset ja rakkauden ajatuksenvapauteen.

Pienimmissäkin ja uusimmissa kaupungeissa on tiheässä eri

uskontunnustuksien kirkkoja, kappeleita ja kokoushuoneita.

Joka seurakunnassa vallitsee täällä yhtä virkeä elämä kuin

pohjoisvaltioissakin. Sitä kohtaloon luottavaa, alistuvaa uskonnollista

mukaantumista, joka esim. Suomen kansassa vallitsee, et täällä

kuitenkaan näe merkiksikään. Kalifornialainen näyttää arvelevan, että

Jumala on pannut hänet elämään näihin näennäisesti hedelmättömiin

seutuihin, antaakseen hänelle tilaisuuden keksimiskykynsä käyttämiseen.

Ja hän tottelee viittausta, puuhaa väsymättä, kylvää, kastelee ja tekee

kauppoja, on onnellinen ja tyytyväinen eikä voi kyllikseen kiittää

Herraamme, joka on luonut sellaisen armaan paratiisin kuin Kalifornia

on. Mukaantumista ja toimettomuutta hän kerrassaan ei ymmärrä. Siksi hän

niin syvästi halveksiikin meksikolaisia, joiden omana tämä ihana maa on

ollut niin monta sataa vuotta, eivätkä ne ihmisraukat kuitenkaan koko

aikanaan ole saaneet sen arvoa nostetuksi edes neljänteen-osaan siitä,

minkä se hänen käsissään on muutamassa vuodessa voittanut. Meksikolaiset

taas, joissa sodanmuistot sen lisäksi polttavat kuin katkenneet

nuolenkärjet haavassa, maksavat halveksimisen kaksin kerroin takaisin.

Etelämaisessa velttoudessaan ja espanjalaisen ylpeydellä pitävät he

noita "americanos'ia" työtä kitkuttavina rahajuuttaina.

Vieraalle tuo hiljainen taistelu kahden, ulkonaisesti yhteen liitetyn

rodun välillä on yksi Kalifornian omituisimmista omituisuuksista. Kaiho

muuten valtaa mielen, nähdessään miten nopeasti vuosisatoja kestänyt

espanjalainen vaikutus häviää. Sekin on yksi historian murhenäytelmistä.

Nykyään sitä sitkeä vastustus vielä pitää elossa. Tapahtuu toisinaan,

että meksikolaisten vanhempain lapset jäykästi kieltäytyvät puhumasta

muuta kieltä kuin espanjaa kouluissa, joiden opetuskieleksi määrättiin

englannin kieli, kun maa liitettiin Yhdysvaltoihin. -- -- Jahka

Kalifornia on muuttunut ihan anglosaksiseksi, on se samalla menettänyt

sen omituisen, surumielisen värityksen, jonka kuolemaisillaan oleva

kansallisuus nyt sille antaa.

Vielä kerran näimme vanhan lähetyslaakson San Diegon vuorilta, päivän

laskiessa. Se oli täynnä vaaleata ja rusottavaa auerta. Harsomaiset,

punervat sumupilvet leijailivat sinne tänne ja niiden lävitse näkyivät

harmaat öljypuut ja palmujen suuret, kankeamuotoiset ryhmät. Kaikista

kummallisimmilta näyttivät ympärillä olevat vuoret, joiden rinteet

paikottain olivat tummansiniset, paikottain sinipunervat, melkein

mustat. Kaukana ilmanrannassa välkkyi merestä kapea maidonvalkea vyöhyt.

Seuraavana iltana tulimme Las Angelos nimiseen, vanhaan, nykyään

kuitenkin jo ihan uudenaikaiseen kaupunkiin. Sitä sanotaan

"puutarhakaupungiksi" ja sen ympäristö on todellakin pelkkänä

hedelmäpuutarhana. Tällaiset rautatiematkat pitkin Tyynenmeren rantoja

kuuluvat, nekin, Kalifornian omituisuuksiin. Siellä voit matkustaa

viikon päivät, kenties enemmänkin, vuoron aarniometsissä, taivasta

tavottelevien sypressien ja seeteripuiden keskellä, pienten kuohuvien

vuoripurojen yli, kuilujen partailla, -- vuoron päivänmatkoja sellaisten

seutujen halki, joilla viikuna-, aprikka-, oranssi-, sitroona-, öljy- ja

persikkapuita yhtenä jonona vilahtelee vaunun akkunoiden ohi. Siellä et

näe muuta kuin hedelmiä ja ilma on täynnä imelää, lämmintä hyvää hajua.

Näillä seuduilla viljellään myös suuria, keltaisia, meheviä

mangoshedelmiä. Eurooppalaisen täytyy kuitenkin tottua niiden makuun,

ennenkun voi niihin mieltyä. Pumppuja (vesimeluuneja) ja meluuneja

viljellään tavattoman runsaasti. Sierra Nevadan rinteillä niitä toisin

paikoin kasvaa niin korkealla, että kestää pari tuntia ajaa ennenkun

päästään pelloille. Hauska on katsella tuollaisen pellon sadonkorjuuta.

Isot hedelmät pyörivät rinteitä alas aivan kuin kultakerät. Alhaalla

seisoo miehiä, säkit varalla, niitä kokoomassa. Eräs sananlasku siellä

kuuluu: -- Kaliforniassa ei mies paljon maksa, vesimeluuna hänet voi

kuoliaaksi lyödä. -- Kalifornian joka vuosi pidettävässä

maanviljelysnäyttelyssä näimme 130 naulaa painavan pumpun. Se oli

vaunujen pyörän kokoinen ja ruskeankeltainen väriltään. Tomaatteja myös

paljo viljellään, ja melkein joka ateria niitä nautitaan, sillä

kalifornialainen arvelee vatsansa pysyvän kunnossa niiden avulla.

Tomaatit ovat täällä tulipunaisia ja paljo mehevämpiä kuin muualla;

usein ne painavat monta naulaa kappale.

Las Angelossa olivat kukkatarhat mainiot. Kahta syltä korkeita, punaisia

ja valkeita oleanterikasvia, valkeita köynnösruusuja, jotka toisin

paikoin peittivät yksinkertaisen rakennuksen katonkin, jättimäisiä

aloeita, joiden miekkamaiset lehdet huoneen korkuisina, sädetten tavalla

sojottivat joka haaralle ja niiden keskellä hohteli väkevästi tuoksuva

valkea kukkaterttu.

Las Angelos on sisämaakaupunki, mutta lähellä sitä on Santa Monica,

kauniista ympäristöstään kuulu kylpypaikka, joka on saanut kirkko-isä

Augustinuksen äidin, Monican, mukaan nimensä. Sillä on laaja, sininen ja

päivänpaisteinen lahdelma; tummanruskeain kallioiden juurelle vyöryi

jättiläis-aalto tyynenä ja lempeänä, harsomainen, valkea vaahto

harjallansa. Kirjavana helmivyönä loistelivat päiväsessä lapsilaumat,

jotka rannalla leikkivät tai juoksentelivat veteen uidakseen.

Muutaman tunnin matkan päässä Santa Monicasta oleva Santa Cruz on

kuuluisa meren uurtelemasta rannastaan. Valtameri karkaa täällä niin

raivoisasti kallioiden haurasta punervaa kiviseinää vastaan, että se on

uurtanut siihen rivittäin luonnollisia kaariholvia, joiden lävitse veden

laskuaikana näkee sinisen meren ja sen valkeat, vaahtopäät hyrskyt.

Kylpypaikka on kaupungin toisenpuolisella laidalla. Se on useita

peninkulmia pitkä, aukea ranta. Siellä kylpyvieraat ratsastavat, ajavat

keveissä pienissä vaunuissa ponihevosilla pitkin kosteata hiekkaa,

katselevat merta kuutamolla ja pakenevat leikkiä lyöden ja naureskellen

aaltojen alta pois. Joka paikassa Ameriikassa uivat naiset ja miehet

yhdessä. Tyynen meren rannoilla emme kuitenkaan huomanneet missään

vastenmielistä lemmenkeikailemista, emmekä myöskään naisilla

veikistelemishalua osottavia pukuja. Useimmilla oli yllään sininen

villapusuri, polvihousut ja sukat ja päässä pieni keltainen,

vahavaatteesta tehty lakki. Joka paikassa vallitsi teeskentelemätön ilo

ja luontevuus. Sitä vastoin kuuluu Newportiin, New-Yorkin lähellä

olevaan, Atlantinpuoleiseen kylpypaikkaan jo tunkeutuneen sitä

turmeltunutta seurustelu-ilmaa, joka esim. Ranskan kylpypaikoissa

vallitsee.

Santa Cruzin kaupunki on vähäpätöinen, mutta tunnettu

hedelmärikkaudestaan. Eräs vieraanvarainen rouva vei meidät puutarhaansa

ja siellä saimme omin silmin ja suin kokea, että kaupunki on maineensa

arvoinen. Itse saimme puista poimia mitä mehevimpiä untuvapintaisia

persikoita, samettihienoja, keltaisia aprikoita ja aika sormustimen

kokoisia mustia vattuja, joita kasvoi syltä korkeissa pensaissa.

Ystävällinen emäntämme kehotteli kehottelemistaan meitä syömään

kalifornialaisten lempilauseella; "se on sydämmestä teille suotu". --

Hän oli reipas, ahavoittunut rouva, joka itse ohjasi parihevosiaan ja

kasvatti lapsiparveansa, neljää tyttöä ja kahta poikaa. Kauluksessaan

hänellä oli nyrkinkokoinen kultainen rintaneula. Siinä nähtiin kuvattuna

Rebekka kaivolla, muutamien kummallisten esineiden keskellä. Myöhemmin

saimme tietää, että se oli "Rebekka-sisarusten", erään naisten kesken

perustetun vapaamuurari-yhdistyksen tunnusmerkki.

Kuuluisin ja hienoin kylpypaikka Tyynen meren rannalla on Monterey, jota

sanotaan "Lännen Newportiksi". Siellä on komea hotelli monine satoine

huoneineen; siellä saa yli koko Ameriikan kehuttuja päivällisiä;

puutarha on ranskalaiseen malliin sievistetty; tekojärviä,

miehenkorkuisia ruusupensaita, mahtavia palmuja saat siellä ihailla.

San Fransiskon rikkaan maailman kermakerros täällä liikkuu

pariisilaispuvuissa ja elämä on satumaisen kallista. Meidän tullessamme

vilisi joka paikassa puutarhan ja puiston punaisilla hiekkakäytävillä

väkeä. Kirjavakaapuiset kiinalaiset kastelivat suihkuilla ruohokenttiä,

hännystakkeihin puetut passarit liehuivat edes takaisin, poni- ja

ratsuhevosia ja aaseja talutettiin pihaan tai pois sieltä.

Tuntui kummalliselta, kun tämän nykyaikaisen, ylellisen elämän keskeltä

joutui muutaman kivenheiton matkan päässä olevaan vanhaan El Carmelo

nimiseen lähetystaloon ja sen pienelle metsistyneelle hautausmaalle.

Hiljainen, mustapukuinen pappi siellä rukoili kappelin alttarin edessä.

Siellä, Montereyn kehutulla, 17 engl. peninkulmaa pitkällä

rannikkotiellä saimme katsella Tyyntä merta myrskyävänä. Aallot ulvoivat

alapuolellamme näyttäen hämärässä raivoavilta, valkeilta pedoilta, mutta

nopeat mustangimme (meksikolaiset hevoset) juoksivat vilkasta laukkaa

pitkin vuoritietä, joka ylös alas mutkitellen tuon tuostakin teki mitä

kummallisimpia polvia. Hylkeitä ja merileijonia loikoeli

kallionkielillä. Takanamme kohosi eräs Sierra Nevadan seeteriä kasvava

rinne. Joka puun oli kesäisin, talvisin myllertävä valtameren tuuli

taivuttanut niin, että joka mahtava oksa maata myöten ojenteli samalle

suunnalle, aivan kuin olisivat puut pyrkineet merta pakoon. Rannoilla

oli yltäkyllin komeita, suuria albalonasimpukoita koreine kuorineen,

jonka sisus on kauniin sininen tai punainen. Likaisiin paitoihin ja

päivänvarjo-hattuihin puettuja kiinalaisia seisoi joka paikassa tien

varrella tarjoellen koralleja, meriheinää ja helmiä ohikulkeville. He

elävät tällaisesta kaupasta ja asuvat kesät talvet telteissä, joiden

sisäinen siivo on hirvittävä, samalla kuin mätänevät ainekset niiden

ympärillä myrkyttävät ilmaa lemullaan. "Johnnyn" tärkeinnä ravintona on,

näet, albalonasimpukat, jotka hän kiskoo ulos niiden kuoresta ja

ripustaa päivänpaisteeseen kuivamaan. Kuorista maksetaan välistä

kaksikin dollaria, jos ovat hyvin tahkottuja ja kauniita.

Oleskeltuamme melkein kaksi viikkoa Tyynen meren rannalla, jätimme sen

tässä, suunnaten matkaamme sisämaahan, hedelmällisyydestään kehuttuun

Santa Claran laaksoon ja näimme valtameren taas vasta San Fransiskoon

palatessamme.

Ameriikan Kiina.

Salapoliisi Bethell seisoi tesmälleen kello kahdeksan odottamassa,

saattaakseen meitä San Fransiskon Ghettoon, kiinalais-kaupunginosaan.

Häntä pidettiin parhaimpana oppaana tällä Ameriikan aasialaisella

alueella. Mahtavan näköinen herrasmies hän oli, jaloissa välkkyi

tarkasti kiillotetut saappaat ja hänen pyöreistä, punakoista kasvoistaan

vilkueli älykäs silmäpari. Vieraan ei ole menemistä yksin mainittuun

kaupungin-osaan, erittäin on sielläolo vaarallinen iltasin ja juuri

siihen aikaan kannattaa "kiinalaiskaupunki" parhaiten katselemista.

Kiinalaiset matelevat ulos lonkeroistaan ja käyvät yön tullessa

toimeliaiksi aivan kuin muutamat syöpäläiset ja itikat.

Kello löi kahdeksan Kearney Streetin vanhassa raatihuoneessa. Ilta oli

pimeä ja sumuinen, tuima merituuli temmelsi kaduilla. Salapoliisi oli

puettu arvokkaaksi porvariksi. Meillä naisilla oli tummat vaatteet.

-- Ladies,[39] -- sanoi Bethell ja naputti nenäänsä paksulla

etusormellaan, -- ladies, voitte pelkäämättä seurata minua. Teille ei

ole tapahtuva mitään vahinkoa. Mitä hyvänsä tulettekin näkemään, --

luottakaa vaan minuun. Minun turvissani teillä ei ole hätää.

Ei kukaan meistä peljännyt rahtuakaan, eikä kukaan ollut edes puhunut

pelosta mitään, mutta saattajamme näytti virkistävän itseään tällä

synkällä alkajaispuheella.

Saimme astua viisi minuuttia, ennenkuin ehdimme Sacramentokadulle, jolla

Kiina alkaa. Salaisen tulvan tavalla on kiinalaisvirta hiipinyt muuten

valppaitten ameriikkalaisten niskaan. Se valloitti vähitellen talo

talolta, kortteli korttelilta alaa, riisti ammatin toisensa perästä

vaikeilta, kunnes kaupunki hämmästyneenä yht'äkkiä huomasi helmassaan

40-50,000 kiinalaista. Nyt syntyi kongressianomuksia, kongressiriitoja,

itä ja länsi olivat eri mieltä, väittelivät ja kirjoittivat pitkiä

palstoja kiinalaiskysymyksestä. Mutta sill'aikaa jatkoi John Chinaman

tai Johnny, joiksi kiinalaisia tavallisesti nimitellään, -- tulvaansa

Kaliforniaan yhä suuremmissa joukoissa. Hän pesi, silitti, leipoi,

teurasti, oppi taitavaksi keittäjäksi, piiaksi, lapsenhoitajaksi,

puutarhuriksi, rautatien-työmieheksi, kunnes ansaitsi miljoonia, jotka

vähin erin lähetettiin Kiinaan. Hän voi ommella koneella 16 tuntia,

nukkua makuuvaatteitta pöydällä tai lattialla, elää teestä ja

kuivatuista kalanpäistä, olla melkein vaatteitta, kestää kovaa

valittamatta ja tehdä joka työtä, mihin vaan pannaan, oli se hienoa

nappiläpiompelusta tai ratakiskojen kiinnitystä. Hän voi asua likaisessa

teltissä tulikuumalla hiekkakummulla, keskellä löyhkääviä lika- ja

tunkiokasoja. Hän voi pyytää simpukoita seisoen tuntimääriä vedessä,

elää simpukan lihasta myytyään sen kuoren. Ilma, ravinto, vaatteet, uni

näyttävät olevan hänelle sivuseikkoja. Onko sitten kummakaan, että

valkea työmies ja erittäinkin naispuoliset työntekijät ovat

epätoivoissaan kilpaillessaan hänen kanssaan.

Ensimmäiseksi kävimme katsomassa molemmin puolin pimeätä, ahdasta katua

olevia ruokapuoteja. Mitä näissä oli? Pelkkiä Kiinasta tuotuja

tavaroita, ei mitään Euroopan tai Ameriikan ravintoaineita. Öljyssä

keitettyjä ja sen jälkeen kuivatuita ankkoja, litteiksi puristettuina,

aivan kuin kilpikonnan kuoria; suolatuita simpukoita, ankkojen

sisälmyksiä ja sianmaksaa, silavaa ja suolatuita kananpojan reisiä.

Kauppiaan nimi oli kiinankielellä kirjoitettu oven yläpuolelle. Myyjänä

oli ikeniään irvistelevä kiinalainen, pitkät, ohuet palmikot pään ympäri

kiedottuina ja kirjoituspensselillä sekä laskukuulilla varustettuna.

Johnny ei luovu niistä ruoka-aineista, joihin on pienestä tottunut, vaan

tuottaa tarvittavansa Kiinasta. Hän tekee työtä valkeille ja ottaa

heiltä rahoja, mutta ei ryhdy kauppa-asioihin heidän kanssaan, eikä jätä

rahojaan maahan. Ameriikka ei ole hänelle vähääkään rakas; hän ei huoli

eikä halua sitä isänmaakseen. Se on hänelle vaan kultakaivos, ei muuta.

Ruokakaupoista menimme parturien tupihin, joissa halullisten tukkia

ajellaan ja korvia raaputetaan puhtaiksi 15 centistä. Korvien puhdistus,

näet, kuuluu kiinalaisten parturien toimeen. Kumpikin temppu tehdään

ilman saipuaa, haalealla vedellä ja kiinalaisten kapeilla, terävillä

partaveitsillä ja muilla koneilla.

-- Tässä -- sanoi saattajamme, kadulle taas tullessamme, -- on satojen

dollarien mies.

Tirkistimme akkunattomaan, pimeään, kosteaan, tavallisen ruokakaapin

kokoiseen loukkoon. Siellä istui kiinalainen, ryppyinen ja kuiva kuin

vanha nauriinkuori, keskellä kenkiä ja saappaita, joita rivittäin

riippui seinillä. Katosta killui lamppu, ja sen yläpuolella olevasta

aukosta näkyivät ne likaiset rääsyt, jotka öisin, aukon yli tikapuille

levitettyinä, olivat ukon makuuvaatteina.

Teaatteri oli siinä lähellä. Bethell naputti käskevästi pääsylippujen

myyntiluukulle ja huusi: -- Charlie! Pääsyliput rouville. Pian!

Käsi pistettiin ulos luukusta ja me saimme lippumme, punaisia

paperinlappuja, salaperäiset koukerot kulmissa. Salapoliisi viittasi

eräälle tavallisessa herrasmiehen puvussa olevalle valkealle miehelle,

joka poistui. Meidät johdettiin portaita myöten kellarikertaan, jossa

taas tapasimme äskeisen miehen. Hän oli lähetetty tietä raivaamaan.

-- Täällä asuvat näyttelijät ja heidän ... hm! ... vaimonsa, -- sanoi

Bethell.

Sokkeloittain kapeita, maan alle vieviä portaita, kapeita käytäviä,

vaatekomeroiden kokoisia huoneita! Akkunoita ei näkynyt, ilmaa ei

tuntunut, jotain opiumihöyryillä täytettyä löyhkää tunkeusi sen sijaan

keuhkoihin. Jokaisessa majassa oli pieni, opiumin-polttotarpeilla

varustettu lava sekä nurkassa epäjumalankuva, kultapaperia ja uhrisavua.

Muutamat suojat olivat suljetut; asuja oli niissä jo kotiutunut. Kapea,

noin 9 tuumaa korkea ja 2 tuumaa leveä rakonen seinässä oli koko tämän

ihmispesän ainoa ilmanvaihtolaitos.

Eräässä majassa istui nuori nainen lapsineen; toisessa viisi nuorta

tyttöä tirskuen ja laverrellen, samalla kuin heidän keltaiset, sirot

sormensa pyörittelivät paperosseja kokoon. Heidän vaatteuksensa oli

koruton, mutta siisti, kiinalaisnaisten tavallinen arkipuku:

tummansininen pusuri ja vaaleammat housut. Sen sijaan oli heillä

yltäkyllin rannerenkaita, sormuksia ja kaulahelyjä. Useassa huoneessa

näkyi eri huumaus-asteelle ehtineitä opiuminpolttajia, mutta joka

paikassa vallitsi hiljaisuus. Syynä siihen oli osaksi ystävämme,

salapoliisin läsnäolo, mutta iltakin oli vasta alulla ja useimmat

näyttelijöistä olivat vielä toimessaan.

Nousimme taas maanpinnalle ja menimme teaatteriin. Likaisessa eteisessä

myytiin pääsylippuja, keitettiin teetä, näyttelijät siellä maalasivat

itseään, ovissa tunkeili kuokkavieraita. Rokon-arpinen kiinalainen,

teaatterin johtaja otti meidät komean kohteliaasti vastaan ja näytteli

meille 10,000 dollarin arvoisen puku- ja asevarastonsa. Katselijoita oli

monta sataa. Kaikki istuivat äänettöminä pitkähkössä, savuisessa

salissa, miehet alhaalla partterilla, naiset lehtereillä. Näyttämöllä,

jolta puuttui sekä sivuseinämät että muut näyttämökoristukset, lauloi

parast'aikaa kaksi naista ja yksi mies. Naiset -- kaksi naispukuista

nuorukaista -- keikailivat alaspäin katsellen ja käärmemmäisesti

ruumistaan luikerrellen; arvattavasti piti naisellisen kainouden ja

sulon siten heissä näkyä. Pukunaan heillä oli koreasti kirjaellut

siniset ja viheriäiset silkkipusurit sekä laajat, taivaankaaren väriset

silkkihousut. Sileäksi kammatussa tukassa, jonka selänpuoleinen laitos

oli mielestämme enin majavanhännän näköinen, kiilteli helmiä ja

jalokiviä. Kumpaisenkin korvan juuressa törötti punainen tai sininen

kukkakimppu.