Maailman vedet ovat kokoontuneet kuningatartaan palvelemaan. Täällä on
kokonainen maailman-osa virtoja, koskia, putouksia, veden uurtamia
saaria, särkkiä ja ruhjotulta paasia.
Tummien, tuulen reuhtomien kuusten välistä näkyy suoraan alaspäin
syöksyvä kupera, vihertävä veden pinta, kolmeneljännestä englannin
penikulmaa pitkä ja 175 jalkaa korkea. Siellä syöksyy minuutissa
1,500,000,000 kuutiojalkaa vettä alas 20-27 englannin penikulman
vauhdilla tunnissa. Kirkkaan viheriätä vettä, jota alhaalla ympäröi
korkealle karkaava vaahtoava, kiehuva, kihisevä hyrskypenger. Aurinko
paistaa valkealle ja viheriälle. Siellä kimaltelee ja säteilee kuin
näkisi jalokiviä kristallilla. Toisinaan verhoo kimellystä satumainen
utuvaippa; toisinaan vilahtelee vesiseinällä leveitä tummansinisiä
sivellyksiä; toisinaan on koko putous vaalean sinivihreä kuin
kaurapelto; toisinaan tumman synkkä kuin myrskyävä meri; toisinaan sitä
peittää paksu valkea sumu ja ukkosentapainen pauhu silloin kuuluu.
Keskellä seisoo Vuohisaari, harmaantuneine hurjasti yhteen sullottuine
honkineen ja ilmoille revittyine puunjuurineen, väristen
vedenkuningattaren raivotessa. Niagara ei anna anteeksi Vuohisaarelle
sitä, että se on asettunut hänen tielleen, siksi hän päästää kaikki
petonsa jyrsimään sen juuria. Vuosi vuodelta vähenee kerran korkea,
metsäinen kalliosaari, joka saa kalliisti maksaa kuulun asemansa --
elämällään, sillä sen vaativat vedenhenget. Saaren toisella puolen on
Ameriikan puoleinen, toisella Kanaadan puoleinen eli Hevosenkenkäputous
ja molempien vesisuihkut yhtyvät saaren alapuolella.
Vuohisaaren yläpuolella koski säälimättä uurtelee maata
etenemisraivossaan. "Kolmen sisarussaaren" korkeiden kuusien välissä
syöksyy valkeavaahtoinen vesiputous kallioita alas. Se on yhtä suuri
kuin Ämmänkoski Suomessa, mutta sitä tuskin huomataan täällä. Se kiehuu,
kuohuu, pyörtelee joka askelellaan. Vettä vaan näkee, niin pitkältä kuin
silmä kantaa. Täällä se syöksee eteenpäin tyynenä, kiiltävänä,
äänettömänä aivan kuin mustat, litteät käärmeet. Tuolla se kuohuu
lumivalkeana, utupilveksi hajoten. Tuolla notkuu syviä aaltoja, jotka
seuraavana hetkenä kieppuvat ylös ja ympäri, yhä ympäri hurjina, nopeina
pyörteinä pieni reikä keskellä, rynnätäkseen lopuksi raivolla
mustankiiltäviä paasia vastaan.
Ympärillä on luonto surullisen ihanaa, karua ja vakavan kaunista.
Havupuita, tummaa vihannuutta, jyrkkiä, vaaleanruskeita kallioäyräitä.
Vesi täällä hallitsee. Ilma tuoksuu vedeltä, vettä vaan kuulee, vettä
näkee. Ei mitään muuta kuin vettä.
Itse tuo jättiläismäinen vesipatsaskin syöksyy syvyyteen valtavan
tyynenä, ilman oikkuja ja pyörteitä. Niagara ei huoli ulvomalla ilmottaa
etäisille seuduille olinpaikkaansa, mutta jos häntä sadan askeleen
päähän lähestyt, kuulet hänen raskaan voihkauksensa, Se kumajaa kuin
mahtavat kanonanlaukaukset. Tai niinkuin raskaita paasia vyöryisi
vedessä ja rysähtäisi jyminällä yhteen; tai niinkuin salama iskisi alas
räiskyvällä pauhulla, tai niinkuin metsän ja arojen tuhannet pedot
olisivat nääntymäisillään ja ulvoisivat kuolontuskassa jalopeuran
ärjynnällä, jättikäärmeen kähinällä, puhvelihärjän mylvähdyksillä, suden
ulvonnalla...
Hienoa sadetta alkoi vihmoa. Putouksen yli kohosi keveitä harmaita
usvia, jotka leijailivat veden kalvossa kiertyen lukemattomiin
satumaisiin muotoihin. Välin ne jättiläissuurina keijukaisina
ojentelivat käsiään, välin ne peikkoina uhkailivat, välin velloivat
velhoina suuret muodottomat päät hartioilla. Kanuunanjyrinä tuntui
kumajavan kahta mahtavammin. Yhtä hurjasti jatkoivat näkymättömät henget
ärjyntäänsä. -- --
Mahtava Niagara, vetten ruhtinatar, miltä sinusta tuntuu, kun talvi
sinut kovalla kouralla punoo siteisiin ja telkee aaltosi jääholviin? Tai
silloin kun kuunsäteet äänetönnä kesäyönä usvakoristeellasi tanssivat?
Tai kun ilta-aurinko vienosti suutelee valkeata jalkaasi -- tai
aamurusko sinut sulkee ruusuiseen helmaansa? -- -- --
Kahlehdittu ruhtinatar, mitkä ovat hurjan sävelesi sanat? Mitä merkitsee
synkkä tuskasi -- juhlallinen surusi? Suretko sitä, ettet siteittä saa
levittää valtaasi aution maan yli? Etkö ylpeile vallastasi? Eikö
maailman ihailu sinua tyydytä? -- --
Tai oletko vaan kahlehditun maan tuskanvoihkaus? Luonnon hurja,
kumiseva, sanaton valitus? -- -- --
Ole Bullin ja Longfellowin kodit.
On ihana kevätpäivä. Surinaa ja liverrystä kaikuu joka oksalta. Mrs Ole
Bullin varjokkaassa puutarhassa porisi iloinen seura; Cambridgen[21]
raittius-yhdistys oli sinne kokoontunut kevätjuhlaa viettämään.
Kun me astuimme puutarhanportista sisään, oli teenjuonti ja pakiseminen
hetkeksi herennyt. Vanha arvoisa Frederick Douglas seisoi kummulla
pähkinäpuun alla puhetta pitämässä. Hän on hyvin suosittu ja nyt,
niinkuin muulloinkin, kuunneltiin häntä tarkasti. Hänen jälkeensä puhui
muuan nuori mulattijuristi, kaunis, vilkassilmäinen mies, jonka ääni oli
erittäin pehmeä ja sointuva. Sitten kehotettiin "sydänyön-auringon
maasta" tulleita vieraita lausumaan muutamia sanoja, jonka jälkeen
juhlan virallinen puoli oli päättynyt ja teevesi leivoksineen ja
pakinoineen pääsi taas valtaan.
Nuoria tyttöjä tepsutteli toimivina edestakaisin, tarjoten ruohokentällä
ja sireenien alla virvoituksia. Apuna heillä oli muutamia nuoria
herroja, jotka pitelivät teekuppeja ja leivoslautasia reippaasti ja
käytännöllisesti, niinkuin ainakin nuoret ameriikkalaiset naisten
toimi-alalla liikkuessaan. Siinä suhteessa he jyrkästi eroovat
Skandinaavian ja Suomen nuorista herroista, joilla tavallisesti on
häpeänsekainen kauhu moisiin asioihin.
Olimme saaneet hyvät paikat, virvoituksia tarpeeksemme ja yleisöä
ympärillemme. Ulkomailla on suomalainen yhtä ihmeellinen otus kuin
tanssiva karhu, erittäin jos seura, johon joutuu, on, niinkuin täällä
oli, enimmäkseen n.s. alhaisempien yhteiskunnan-luokkien jäseniä. Itse
olimme enin uteliaat näkemään kuuluisaa emäntäämme ja tähystelimme
innokkaasti häntä etsien ympärillemme.
Tuolla hän seisoi käsi kädessä kahden muun naisen kanssa. Jokainen
niistä kolmesta oli tavallansa kuuluisa. Nuorin, paksuilla
hopea-rannerenkailla koristettu, ruskeatukkainen nainen oli nuori mrs
Thorpe, Longfellowin tytär ja rouva Ole Bullin käly. Toinen,
välinpitämättömän näköinen, oli Frederick Douglasin toinen vaimo.
Douglasin vastustajat sanovat, että hän meni toisen kerran naimisiin
turhamaisuudesta, sillä hänen neekeriluontonsa tahtoi muka pöyhkeillä
valkealla vaimolla. Kolmas oli rouva Sara C. Bull, mainehikkaan
taiteilijan leski. Tämä avioliitto herätti aikoinaan suurta melua. Ole
Bull oli oleskellut talven 1868 Wisconsinissa ja tutustui siellä
Madisonin kaupungissa miss Thorpen kanssa, josta sitten 1870 tuli hänen
toinen vaimonsa. Aviopuolisojen suuri ijän-erotus -- Ole Bull oli
silloin 60 vuotias ja hänen morsiamensa 35 vuotta nuorempi -- pani
kummankin ystävät levottomiksi. Yritys näytti kuitenkin päättyneen
erittäin onnellisesti, eikä sitä tullut kummastelleeksikaan, kun katseli
mrs Bullin tyyniä, hyvänsuopia kasvoja ja sitä itsensä-unohtavaa
tarkkuutta, jolla hän piti huolta vieraistaan.
Iltapäivä kului hupaisesti rouva Bullin viileässä, varjokkaassa
puutarhassa ja sisällä hänen huoneissaan. Talo oli jo kuuluisa, ennenkun
hän siihen muutti, se oli näet ennen ollut runoilija Lowellin oma ja mrs
Bull otti sen entisen omistajan jättämässä kunnossa vastaan. Käytävissä
ja eteisissä riippui Lowellin perheen esi-isien muotokuvia ja
kirjastossa olivat runoilijan kirjakokoelmat vielä omistajansa
asettamassa järjestyksessä.
Pian kaikui soitantoa sisältä huoneista. Muuan lihava ja pyylevä
saksatar oli istunut pianon ääreen ja kilisti näppäräsormisesti ja
poljinta painamalla palasen Schubertia. Oikein tuntui nautinnolta, kun
mrs Bull, hänen lakattuaan, hienosti ja mielevästi soitti muutamia
miehensä sävellyksiä.
Kun seura teki lähtöä, kutsui herttainen emäntämme meitä seuraavana
päivänä luokseen.
-- Minulla on siihen kaksi syytä --, selitti hän hymyillen. -- Teidän
täytyy nähdä Longfellowin talo, joka on tässä aivan lähellä, ja kuulla
Sæterjæntens Söndag'in.[22] Minä soitan sen teille... Olemmehan melkein
kuin saman maan lapsia.
Ystävinä erosimme raittiusseuralaisista. He lähettivät mukanamme
terveisiä sydänyön-auringolle, kiinnittivät päällemme valkean nauhan
(Ameriikan raittius-yhdistysten merkin), syleilivät, sepäilivät meitä.
Mitä likempänä yhteiskunnallisen asteportaan alapäätä ollaan, sitä
helpommin seuraelämässä päästään irti ulkonaisista kaavoista. Ja
Ameriikassa on raittiusväki, niin kuin meilläkin, enimmiten n.s.
alhaisempaa kansaa. Onko se sivistyneille häpeäksi tai kunniaksi, sen
jätän sanomatta.
Tulisesti paahtoi sydänpäivän-aurinko, kun seuraavana päivänä istuimme
ratavaunussa, joka hitaasti kyhnysteli eteenpäin pitkin vanhan,
hiljaisen yliopistokaupungin katuja. Mrs Ole Bull kohtasi meitä
määrätyllä paikalla. Mustassa, kveekkarimaisessa olkihatussaan ja
tummanharmaassa puvussaan oli hän aivan kuin maalaisrouva Suomesta.
Mutta ei puku ollut ainoa, joka hänessä tuntui suomalaiselta. Hänen
puhelu- ja katsantotapansa, hänen harrastuksensa ja mielipiteensä,
(sillä hänellä oli mielipiteitä) olivat -- parhaimmassa merkityksessä --
hämmästyttävästi samanlaiset kuin pohjoismaiden naistenkin.
Pian istuimme kukilla kaunistetussa päivällispöydässä. Muita vieraita ei
ollut kuin mrs Bullin äiti ja eräs naisystävä. Talon ainoa tytär,
kuudentoistavuotias Olea, oli kasvatuslaitoksessa. Hänen marmorinen
rintakuvansa oli kodin hämärässä, viileässä salissa ihan isän flyygelin
ja viulujen vieressä. Ihana tytönpää, isän taiteilijakasvot
nuorennettuina, raittiina, henkevämpinä.
Pöydässä keskusteltiin enin Skandinaavian uusimmasta kirjallisuudesta,
jonka mrs Bull tunsi kummastuttavan tarkasti. Ibsenin, Björnsonin,
Kristoffer Jansonin, rouva Edgrenin teokset olivat hänen kirjastossansa
ja hän oli sekä lukenut ne, että punninnut niiden sisällystä. Oikein
virkistyi kuunnellessaan hänen asiallisia huomautuksiaan. Jokapaikassa
muualla sekä Englannissa että Ameriikassa oli vaan tottunut tapaamaan
täysveristä anglosaksilaista tietämättömyyttä skandinaavilaisissa
asioissa. Mrs Bull lukee, kirjoittaa ja puhuu esteettömästi Norjan
kieltä, vaikka hän nauraen kieltäysi puhumasta sitä, sillä -- sanoi hän
-- hänen norjansa oli aina kevätpuoleen huonompaa ja parani vasta
syksymmällä, kun hän tyttären kotona ollessa, tai Norjassa käydessään
oli saanut sitä taas puhua.
Iltapäivällä mrs Bull soitti meille "Paimentytön sunnuntain", Ole Bullin
itse suunnittelemalla flyygelillä. Vuosina 1867-69 koetti taiteilija
toteuttaa keksintöä, jonka tarkotuksena oli parantaa pianojen sointua.
Hän uhrasi aikaa, rahoja ja tuumia aatteelleen, mutta ei onnistunut,
ennenkun hänen ystävänsä, John Ericsson, sai kuulla siitä, Pyysi saada
kuulla suunnitelman ja toteutti sen niin, että Ole Bull oli
täydellisesti tyytyväinen. Ainoastaan kaksi soittokonetta ehdittiin
valmistaa uuden keksinnön mukaan. Taiteilijan harras toivo oli ollut
saada se yleiseksi, mutta kuolo teki turhaksi aikeet.
Iltapäivällä kävelimme lämpimässä päivänpaisteessa ylt'ympäri
puutarhassa, puistossa ja tallissa, jossa kolme hauskaa vaaleanruskeata
norjalaista hevosta meitä hirnumalla tervehti. Ole Bull oli tuonut
niiden vanhemmat Norjasta, viimeisen kerran siellä käydessään ja mrs
Bull kertoi liikutettuna, samalla taputellen hevosia, kuinka hänen
taiteilijamiehensä oli niistä iloinnut, kuinka hän oli kesyttänyt ne ja
kuinka ne olivat rakastaneet kesyttäjäänsä. Kaikkialla talossa vallitsi
järjestys ja hiljaisuus. Heisi- ja sireenipensaita, sumah- ja
atsalearyhmiä seisoi siellä täällä ruohokentällä aivan kuin suuria ja
pieniä päivänvarjoja. Vanhat, noin satavuotiset puut varjostivat
akkunoita. Talo, jossa oli yltäkyllin leveitä akkunoita, käytäviä,
hiljaisille ruohokentille aukenevia lasiovia, viljalta kirjoja, tauluja
ja harvinaisia esineitä, oli vanha maatalo ja taiteilija-atelieeri
yhdistettyinä. Laakeriseppeleet, valokuvat, maljat, kruunut, kultaiset
ja hopeiset juomasarvet puhuivat aikoja sitten menneistä riemuhetkistä.
Mutta ne eivät olleet kerskumista eikä näyttelemistä varten esillä.
Tuntui siltä, että ne olivat jätetyt entisille paikoilleen, kun
rakastavat sydämmet eivät hennonneet luopua niiden katselemisen-ilosta.
Mrs Bull ei karttanut keskustelua miesvainajastaan, mutta hän ei itse
vetänyt häntä puheaineeksi. Yleensä hänessä ei tuntunut olevan
rahtuistakaan sitä itsetyytyväisyyttä, jolla suurten miesten omaiset,
erittäinkin naispuoliset, tavallisesti katselevat puolison tai isän
mainehikkaita tekoja.
Kello 4 seisoivat keltaiset hevoset keveiden vaunujen eteen
valjastettuina ja me ajoimme muutamia puiden varjostamia katuja pitkin
Longfellowin talolle. Runoilijan kuoltua siellä asuu hänen naimaton
tyttärensä, joka hyväntahtoisesti päästää yleisön kotiansa katsomaan.
Talo oli suuri, vaaleankeltainen, kaksikertainen rakennus; ulkonäkö
hyvin vanhan-aikainen. Portailla meitä oli vastaan-ottamassa miss
Longfellow ja hänen sisarensa mrs Thorpe, joka oli saanut tiedon meidän
tulostamme. Ei se ollut mikään komea tai kallis asunto, johon nyt
astuimme, mutta siellä vallitsi mukavuus, värien ja muotojen sopusointu,
niinkuin kaikissa sivistyneissä englantilaisissa ja ameriikkalaisissa
kodeissa. Saman rauhallisen, muistoista rikkaan hengen, jonka Ole Bullin
kodissa tapasi, tapasi täälläkin. Samat uskolliset, varjostavat vanhat
puut. Samat viheriät maaseutu-näköalat akkunoista. Etäällä kimalteli
hopeavyönä Charlesjoki, joka on antanut Longfellowille aiheen niin
moneen runoon. Pajukossa sen rannalla sanotaan Emersonin kirjoittaneen
soman ja kuitenkin niin syvämielisen runonsa "Rhodora". Runoilijan
kirjastohuone oli samassa järjestyksessä, johon hän sen jätti vähää
ennen kuolemaansa. Puolivalmiiksi kirjoitettu käsikirjoitussivu, kynä,
kirjoituskapineet ja kynänpyyhin, kaikki olivat paikoillaan, samoin
kylän lasten lahjoittama suuri, pyökkipuun juurista tehty tuoli.
Vierashuoneessa tapasimme vanhan tuttavan: runoilijan mainiosti tehdyn
marmorisen rintakuvan, jonka ensi kerran olimme nähneet Lontoossa,
Westminster Abbeyn juhlallisessa hämärässä. Ystävällisesti meille
näyteltiin kaikki tämän suuren talon alakerrassa olevat huoneet. Äänetön
hiljaisuus vallitsi joka paikassa. Akkunaverhot olivat kuumuuden takia
alaslasketut. Askeliemme ääni, joka lopetti hiljaisuuden, tuntui
pyhyyden loukkaamiselta. Suuri henki oli näissä huoneissa jättänyt
maallisen verhonsa... --
Ole Bull ja Longfellow olivat usein yhdessä edellisen, viimeistä vuotta
oleskellessa Ameriikassa. Kaksi iloista juhlaa viettivät molemmat
perheet yhdessä: Ole Bullin 70:nen ja Longfellowin 73:nen syntymäpäivän,
jotka olivat aivan likellä toisiaan. Silloin koristeltiin runoilijakodit
Norjan ja Ameriikan lipuilla, ystäviä tulvi läheltä ja kaukaa ja Ole
Bullin tutiseva käsi houkutteli rakkaasta viulusta suloisia säveliä. --
Pienet norjalaiset hevoset juoksivat reippaasti asemahuoneelle, josta
junan piti viedä meidät takaisin Bostoniin. Erotessamme antoi mrs Bull
meille puolisonsa, jo monta vuotta sitten taidematkalla Kaliforniassa
otetun valokuvan, sekä kertomuksen hänen elämästään, jonka hän itse on
kirjoittanut. Kun silmäilee tätä kirjaa, josta eräs arvostelija on
sanonut "the most admirable memoir written in english",[23] ja nauttii
siitä puhtaasta lempeästä hengestä, joka kirjassa vallitsee, vaikka ei
kirjoittajaa missään näy, silloin ei kummastele sitä, että Ole Bull
uudestaan avioliittoon aikoessaan ilmotti sen eräälle ystävälleen
seuraavilla sanoilla: -- -- "korkeammat vallat ovat päättäneet
kohtaloni. Minä tahdoin sulkea tien päivänpaisteelta, mutta päivää itseä
en voinut paeta."
Mark Twainin seurassa.
Pienellä Hartfordin kaupungilla Connecticutissa on se kunnia, että siellä
nykyään asuu kolme Ameriikan tunnetuinta kirjailijaa: Charles Warner,
Harriet Beecher Stowe ja S.L. Clemens, yleisimmin tunnettu Mark Twainin
nimellä.
Tehdassavuun kiedotussa Connecticutissa on Hartford viehättävä, viheriä
kosteikko. Vaikka sillä on 50,000 asukasta ja vaikka se on
valtion-pääkaupunki, on se huvilakorttelineen, varjokkaine puistoineen
ja hyvin hoidettuine pihoineen mitä miellyttävin olinpaikka
kesäkuumalla. Forest Streetin varrella kaupungin ulkoreunassa asuvat
kaikki äskenmainitut kuulut henkilöt.
Eräänä kauniina kesäkuun iltana kävelimme katua alaspäin paljainpäin ja
ilman päivänvarjoja, nauttien maaelämän oikeuksia. Tullessamme erään
ison komean talon luo, jonka verannalla neekeripalvelija puuhaeli, sanoi
ameriikkalainen seurakumppanimme: -- kas, nyt muistuu jotain mieleeni!
Mark Twain on lähettänyt sanan, että hänen tyttärensä on sairas, niin
että hän ei voi kutsua vieraita luokseen, mutta hän ja hänen vaimonsa
tulevat huomenna W:lle teitä tapaamaan.
Tietysti me pysähdyimme taloa katselemaan, saatuamme tietää, että se oli
Mark Twainin asunto. Se oli avara, harmaa kivitalo. Sen rakennustapa
nurkkauksineen, hevosenkengän-muotoisine akkunoineen ja leveine
verantoineen on Ameriikassa nykyään yleinen ja hyvin suosittu. Korkeita
tammia, kastanja- ja pähkinäpuita varjosti siistiä, ruohoista
pihakenttää. Keltaisten silkkiverhojen läpi virtasi valoa makuuhuoneiden
akkunoista ja omistajan kirjastosta.
Toiselta puolen verantaa kaikui iloista puhetta, ja toverimme, joka oli
hyvä tuttu talossa, meni sille puolelle. Kaksi vaaleapukuista tyttöä
siellä katseli somaa, kukilla ja lahjoilla katettua syntymäpäiväpöytää.
-- Kas tässä on miss Clemens, -- sanoi ystävämme taputtaen toista
tyttösistä olalle. Hän oli noin 16 vuotias, tavattoman soma
tummasilmäinen tyttö, kasvot hienot, ylhäisen näköiset, liikkeet melkein
liika arvokkaat, -- kuka olisi uskonut häntä Mark Twainin tyttäreksi!
Hän vastasi kuitenkin hyvin ystävällisesti kysymyksiimme sisarensa
terveydestä ja vakuutti, että isänsä oli määrännyt huomisen illan meitä
varten. Pikku sisar oli jo niin paljo terveempi, että oli tänään ollut
istumassa ja itse avannut syntymäpäivämyttynsä.
Kl. 8 seuraavana iltana menimme mr ja mrs W:n luo.
Mark Twain oli jo saapunut.
Miltä hän näytti?
Ahavoittunut ja päivänpaahtama ihan uskomattomasti ja ympärillä aina
ilmakerros pintynyttä tupakinsavua. Kasvot hienot, terävät, oikeat
kullankaivajan kasvot ja täynnä lukemattomia, pieniä ja suuria ryppyjä
ja uurteita; neronvakoakaan ei puuttunut otsasta. Hiukset tuuheat,
kiharat, harmahtavat; tutkivat silmät syvällä päässä, liikkeet jyrkät
mutta samalla hitaat. Vaatteet sopivat niin näin, aivan niinkuin
olisivat tienneet, että omistajasta oli yhdentekevä miltä puku näytti,
ja kaulassa leputteli kummallisella tavalla tulipunainen silkkiliina.
Hän pudisti kättämme avosydämmisesti, mutta vähä kömpelömäisesti ja
vastasi lyhyesti niihin tavanmukaisiin kohteliaisuuksiin, joita hänelle,
kuten ainakin kuuluisalle henkilölle, esiteltäessä lausuttiin.
Käännyimme mrs Clemensiin, -- häntä tulee ehdottomasti aina sanoneeksi
mrs Clemensiksi, samoin kuin ehdottomasti _unohtaa_ mr Clemensin Mark
Twainia puhutellessaan. Sillä ketä naista tahansa maailmassa voisi
ennemmin luulla Mark Twainin vaimoksi kuin mrs Clemensiä, jos nimittäin
ei muista, että äärimmäisyydet yhtyvät.
Äidiltä siis oli tytär saanut ylpeäntapaisen käytöksensä, hienot,
kauniit, tummat kasvonsa ja pienen ylhäisyysvivahduksen. Mrs Clemens on
hyvin hyvänluontoinen, hienosti käyttäytyvä nainen ja kenties älykäskin,
mutta hänet nähdessään ja nähdessään, että hän on sellainen kuin on,
tulee hämmästyksissään arvostelleeksi häntä kukaties väärin. Hän ja
hänen miehensä kohtelivat toisiaan ystävällisesti ja kunnioittavaisesti;
rouva näytti tyytyväisenä kuuntelevan pienintäkin miehen
maineen-alttarille laskettua ylistys-uhria. Heidän kotielämäänsä
kehutaan mallikelpoiseksi, sanotaan myös, että vaimon kylmempi
katsantotapa tasaannuttelee niitä, toisinaan vähä varomattomia
hyviätöitä, joihin miehen lämmin sydän aina on valmis.
Meidän huomiomme kiintyi, ymmärrettävästi kyllä, yksinomaan
kirjailijaan.
Hän oli onneksi hyvällä ja vieraskernolla tuulella ja seura näytti
elähyttävän häntä. Yhtä vierasta lukuun ottamatta olivatkin kaikki
läsnäolevat hänen läheisiä ystäviään. Hän istui suuressa nojatuolissa
kummallisessa lyykistyneessä, kierossa asemassa ja polttaa tuprutti
herkeämättä. Tupakanpolttoa ei Ameriikassa suvaita, jos naisia on
huoneessa, mutta Mark Twainilla on tietysti oikeus olla poikkeuksena.
Ensin hän istui vaieten, kunnes keskustelu oli käynyt vilkkaammaksi,
tarttui sitten puheeseen, ensin hitaasti, hampaiden välistä mutisten,
mutta innostui innostumistaan, kunnes piippu lopuksi eksyi viittovaan
käteen. --
Otettiin puheeksi neekerit ja Setä Tuomon tupa ja mainittiin samalla,
että Frederick Douglasin vielä 12-15 vuotta takaperin täytyi ihonvärinsä
takia matkustaa eläinvaunussa rautatiellä.
-- Niin, -- sanoi mrs Stowen sisar, joka oli seurassa, -- Harriet oli
niin vihattu kirjansa takia, että moni pappi varotti seurakuntaansa
karttamaan hänen turmiollista vaikutustaan; hän tahtoi muka kukistaa
Jumalan maailmanjärjestystä.
-- Haha, -- sujautti Mark Twain väliin, -- ovat ne kai jo näihin
aikoihin ehtineet huomata, kuinka paljo hän muutti Herramme
maailmanjärjestystä. No niin, Kopernikus ja Galilei... Sama juttuhan se
on taas. Mutta jos hänen kylvönsä nousi vihana oraille, on sen sato
ollut rakkautta. Seisoin eräänä päivänä kadunkulmassa, mrs Stowen
noustessa raitiovaunuihin. Vieressäni seisoi nuori, resupukuinen mies --
näytti maankiertäjältä, jätkältä. Huvittipa minua sanoa hänelle: --
tiedättekö kuka tuo nainen oli?
-- En, -- hän vastasi kummastuneena.
-- No, se oli Setä Tuomon tupa.
-- Tarkotatteko, että se oli mrs Stowe?
-- Sama juuri, hän itse.
Mies vilkasi minuun vähä epäillen, juoksi sitten raitiovaunun perässä ja
huusi ajuria pysäyttämään. Näin hänen nousevan vaunuihin ja lähdin
hymyillen tieheni. Muutaman päivän perästä tapasin sattumalta saman
miehen. Hän tunsi minut heti, nosti hattuaan ja sanoi loistavin silmin:
-- tehän minulle näytitte mrs Stowen, sir? Kiitän teitä, sir. Sain istua
hänen vieressään ja auttaa häntä ulos vaunuista.
Mark Twainin kertomistapa oli hidasta kaunopuheliaisuutta; samaa lajia
kuin Suomen talonpojan. Hänen kasvonsa olivat jutun alussa umpimielisen
näköiset, mutta loppupuolella loisti joka rypystä lystillisyys ja
sydämmen hyvyys.
Neekereistä johtui puhe neekerilauluihin ja kaskuihin. Verrattoman
lystikkäästi kertoi Mark Twain seuraavan jutun parhaalla Virgiinian
murteella: -- erään mustan kokin piti lähettää paisti sisään
päivällispöytään, juuri kun hänen armaansa tuli häntä tervehtimään.
Paisti oli oivallinen, mehevä hanhi ja hempukka heitteli siihen
nälkäisiä silmäyksiä. Kiusaus voitti kokkiparan. Hän sivalsi pois hanhen
toisen jalan ja työnsi sen kultansa kouraan.
Kun isäntä pöydässä ryhtyi paistia leikkaamaan, huomasi hän heti
petoksen. Isäntä synkistyi, mutta ei puhunut mitään. Päivällisen jälkeen
hän meni keittiöön ja kysyi kokkia. Kokki tuli vavisten.
-- Kuinka sinä uskallat, Sam, varastaa jalat minun hanhiltani, ennenkun
lähetät ne pöytään.
-- Minä en ymmärrä, massa[24] -- --
-- Kyllä minä sinun opetan ymmärtämään. Kuinka sinä uskalsit leikata
pois jalan hanhelta, joka meillä tänään oli puoliseksi?
-- En minä leikannut, massa -- --
-- Vai niin? Vai et sinä leikannut! Mitenkäs sillä hanhella oli vaan
yksi jalka?
-- Mitenkäkö -- -- -- niin -- -- -- arvatenkin se oli luotu sellaiseksi.
-- Sellaiseksi? -- sinä luulet siis, että on yksijalkaisia hanhia?
-- Niin luulen, massa.
-- No hyvä, tule mukanani.
Isäntä ja kokki astuivat yhdessä kanatarhaan, jossa hanhet, kalkkunat ja
kanat kilvan kaakottivat. Eräässä päivänpaisteisessa nurkassa seisoi
muutamia puoli unisia hanhia toisella jalallaan ja kokki kiiruhti heti
näyttämään niitä herralleen.
-- Vai niin, -- sanoi isäntä -- sinä luulet, että ne ovat luodut
yksijalkaisiksi. No, saadaanpas nähdä.
Hän taputti käsiään ja huusi: hy-ys!
Hupsis, jalat tulivat alas ja hanhet haasottivat kaakottaen tiehensä
kahdella jalalla.
-- Nooh? -- sanoi isäntä riemuiten.
-- Niin, mutta -- -- -- massa ei tainnut huutaa paistille: hys...
Tähän asti kerrottuaan, Mark Twain taukosi, tirkisteli meihin
veitikkamaisesti ja vaikeni. Koko kasvot hymyilivät, joka pieninkin
ryppy niissä hymyili.
Nyt kuiskuttivat naiset jotain mrs Clemensille, joka sanoi:
-- My dear, etkö laulaisi meille muutamia neekerilauluja tän'iltana?
Mark Twain mutisi jotain käheydestä ja ilkeästä nuhasta, mutta istahti
kuitenkin pianon ääreen. Ensin hän piippu suussa haaveillen soitteli
katkonaisia säveliä, sitten alkoi hyräillä ja lopuksi, laskien piippunsa
syrjään, hän lauloi kuluneella, mutta kuitenkin vielä selvällä
tenoriäänellä useita neekerilauluja.
Useimmat niistä olivat tavallansa hengellisiä ja kertoivat Mooseksesta
ja Faraosta, Saulista ja Taavetista, Taavetista ja Goliatista y.m. Eräs
Joosepista Faraon unien selittäjänä oli puoliksi leikkisä. Seitsemästä
lihavasta ja seitsemästä laihasta lehmästä siinä paljon puhuttiin.
Muuten niissä, vaikka olivat yksitoikkoisia ja surullisia, oli
liikuttavaa hurjaa runollisuutta, jonka Mark Twain sai mainiosti
kuuluville.
-- Mooses! Mooses! Laulakaa Mooseksesta! -- pyysi usea ääni.
Mark Twain näppäytti muutamia iloisia säveliä ja alkoi hupaista laulua
Mooses-nimisestä neekeristä, "joka halusi kultatohvelia, eikä voinut
niitä saada". Se oli kertosävelenä ja laulettiin oikealla
ameriikkalaisella Mark-Twainin-lystillisyydellä. Satuttiin sitten
puhumaan Suomesta ja joku tahtoi tietää, oliko Mark Twain suosittu
kirjailija meillä. Todistukseksi kerroin, että eräs nuori mies
Helsingissä oli niin ihastunut "Juttuun vanhasta jäärästä", että hänen
vaimonsa toivoi voivansa teurastaa sen, päästäkseen sitä kuulemasta. Se
huvitti kirjailijaa niin tavattomasti, että hän, niinkuin itse sanoi,
"nieli savun väärään kurkkuun" ja sai lähteä toiseen huoneeseen
yskimään.
Palattuaan hän taas lyykistyi matalaan nojatuoliinsa ja tarttui
keskusteluun. Myöhään iltaan asti hän puheli, hauskasti,
vaatimattomasti, herttaisesti ja nerokkaasti. Luuli koko ajan sanojen
alla kuulevansa hänen suuren, lämpimän sydämmensä sykkivän, samoin kuin
hänen suuri lämmin kätensä tuntui aina olevan valmis salaa pistämään
rahaa koko maailman kouraan.
Oli myöhä kun erosimme, hämäränä kesäyönä astellaksemme kukin kotiimme
lemuavia, puiden varjostamia katuja pitkin.
Mark Twain asui vaan pari taloa meitä alempana.
Vielä samana iltana tuli hänen palvelijansa luoksemme tuoden pienen
ohuen myttysen isännältään. Siinä oli Mark Twainin valokuva, jolle hän
omalla, omituisella käsialallaan oli kirjoittanut: "vanhan jäärän
muistoksi. Ystävänne Mark Twain s.o. S.L. Clemens."
Harriet Beecher Stowe.
Lähellä Mark Twainin suurta, komeata rakennusta on pieni vaaleanharmaa
puutalo, huvila sekin, niinkuin kaikki asuinrakennukset Forest Streetin
varrella.
Talo on kasvullisuuden helmassa. Kahden puolen kapeata liuskakivillä
laskettua tietä, joka kadulta vie rakennukseen, seisoo vienosti
suhisevia koivuja. Ruohokenttä on niitetty sileäksi ja tasaiseksi. Sitä
kaunistavat loistavat leukoija-, asteri- ja lobeeliarivit, hajupapu
aitaukset ja atsaleapensaat hienoine, valkeine kukkineen. Villi
viiniköynnös kapuilee pitkin verannan pylväitä.
Kaikki on hiljaista ja äänetöntä. Tuntuu kuin olisi kaikki äänet
uuvutettu vaikenemaan. Äänettömyys muistuttaa mieleen sairashuoneen
hiljaisuutta. Tämä soma, hiljainen talo onkin todella sairashuone.
Täällä viettää Harriet Beecher Stowe kaukana maailman pauhusta viimeisiä
päiviänsä. Mainitun suuren naiskirjailijan sisaren kanssa astuimme
varhain eräänä kevät-aamuna tähän taloon. Harriet Beecher Stowe on ollut
leskenä muutamia vuosia ja asuu yhdessä kahden naimattoman
kaksoistyttärensä kanssa; hänen poikansa on pappina eräässä saman
kaupungin kongregatsionalisti-seurakunnassa.[25]
Sisar jätti meidät yksin vastaanotto-huoneeseen, mennäkseen
tiedustelemaan, voitaisiinko meitä ottaa vastaan. Vaikka asunto
ulkoapäin tuntui sairashuoneelta, oli se sisältä aivan kuin pieni
taidekokoelma. Huoneen sisustuksessa oli käytetty sinistä ja valkeata
väriä, puuaine oli vaaleata. Pianokin oli vaalea ja pianotuolin
ompelukset siniset ja valkeat. Samanväriset olivat matot,
sohvienpäälliset, tyynyt, jakkarat, tuolit ja seinäverhot. Herttaisessa
aamuauringon-valossa näytti huone värineen lempeältä ja rauhalliselta.
Kahdessa kauneilla leikkauksilla koristetussa nurkkakaapissa olivat mrs
Stowen kaikki teokset; toisessa olivat koru- ja kansanpainokset,
toisessa kaikki muut, ensimmäisestä vähäpätöisen näköisestä Setä Tuomon
tuvasta, viimeisiin, uuden-aikuisiin painoksiin, joiden jokaisella
luvulla on otsakuva. Tulisijan yläpuolella riippui kirjailijan
velivainajan, kuuluisan Henry Ward Beecherin täyssuuruinen kuva,
elämän-iloa ilmaisevat kasvot, ajattelijan otsa ja silmät. Häntä
vastapäätä riippui toinen kuva: professori Stowen kuva. Hienot, terävät,
melkein viekkaannäköiset kasvot sieltä katseli, suun ja silmien
ympärillä oli synkkyyttä ja epäluuloa ilmaisevia juovia. Monessa
paikassa näkyi pojan kuva; täällä hän oli pienokaisena liehuvassa
musliinimekossa, tuossa koulupoikana ja tuolta hän katseli
äskenvihittynä pappina. Sitten tulivat lasten lapset, yksin tai
ryhmissä, hymykuoppaisia, veitikkamaisesti silmäileviä pikku naamoja,
pyyleviä kätösiä.
Useassa paikassa riippui samat naisenkasvot, valokuvana, öljy- ja
liitumaalauksena. Se oli lady Byron, jonka takia mrs Stowe hankki
itselleen niin monta vihamiestä Euroopassa. Monen muun korkeasukuisen
ladyn kuva siellä riippui, olipa vielä pari kuninkaallistakin sukua
laskevaa joukossa. Kaikki olivat niiltä ajoilta, jolloin kirjailija oli
maineensa kukkulalla, siis abolitsionistiliikkeen ajoilta. Seinillä oli
vielä sen lisäksi vähemmän- ja suuremman-arvoisia öljymaalauksia,
taiteilijoiden itse lahjoittamia. Pöydillä lojui maailman eri suunnilta
tuotuja elehvantinluusta, posliinista, kilpikonnansarvesta ja
päärlemosta valmistettuja pikku kapineita, kulta- ja hopeaheluja.
Abolitsionistiyhdistysten lähettämiä tervehdyskirjoituksia, kirjeitä ja
johtajien valokuvia; kirjailijoiden lahjoittamia teoksia korukansissa;
muna-, kivennäis- ja näkinkenkäkokoelmia; Euroopasta ja Ameriikasta
koottuja matkamuistoja -- sellaista tavaraa oli tukuttain kahdessa,
kolmessa huoneessa. Monta täysinäistä kirjakaappia lisäsi tavaran lukua.
Kaikki oli vanhaa, entisiltä ajoilta ja Euroopasta oli verrattain
enemmän kokoontunut kuin Ameriikasta.
Harriet Beecher Stowe alotti kirjailijaratansa Setä Tuomon tuvalla.
Siihen asti hän oli hyvin vähä tunnettu Ameriikassakin. Kustantaja,
jolle hän vei teoksensa, kohautti olkapäitään ja selaili
välinpitämättömästi käsikirjoitusta. Neekereitä? Se oli karu ja kansalle
vastenmielinen aine. Ja käsikirjoituspakka oli paksu. Kirja tulisi
olemaan kallis. Mutta olihan tekijä kuuluisan Henry Ward Beecherin
sisar. Olihan se edes jotain. Mutta yritys oli sittenkin uhkapeliä. Hän
päätti lähettää käsikirjoituksen takaisin, mutta sattui puhumaan asiasta
vaimolleen, joka pyysi romaania nähdäkseen. Luettuansa sen, sanoi hän
miehelleen: -- tiedätkö mitä, tässä kirjassa on rahaa. -- Mies mietti
asiaa, totteli vaimonsa neuvoa ja "Uncle Toms' Cabin" painettiin hänen
viikkolehtensä kaunokirjalliseen osastoon. Pian se ilmestyi kirjanakin
ja herätti niin myrskyistä huomiota, että Thackerayn "Vanity Fair", joka
tuli painosta samaan aikaan, melkein jäi takapajulle. Sen kuuluisa
englantilainen tekijä vastasikin, kun muuan hänen ystävänsä pahotteli
asiaa: -- no niin, minä teinkin tyhmyyden, kun unohdin pistää kirjaani
neekerin.
Mrs Stowe liitti siis kirjallisen toimensa heti alusta yleisölle niin
vastenmieliseen liikkeeseen kuin abolitsionismi oli. Moni pappi saarnasi
häntä ja orjienvapautusta vastaan, se kun muka "pyrki kumoamaan Jumalan
maailmanjärjestystä". Sanomalehdet ja arvostelijat sanoivat hänen
kirjaansa hävyttömäksi valheeksi ja sen luonteita tekijän vesipehmeän
mielikuvituksen tuotteiksi. Viha, kiukku ja parjaukset kävivät viimein
niin valtaviksi, että hänen ystävänsä neuvoivat häntä kirjoittamaan
"Setä Tuomon tuvan avaimen", jossa hän julkasi kaikki ne todelliset
tapahtumat, sanomalehtien kertomukset orjamarkkinoista ja tunnetuiden
henkilöiden näkemät orjienrääkkäykset, jotka olivat olleet pohjana "Setä
Tuomon tuvalle."
Tietysti ei se riittänyt mieliä rauhoittamaan. Liian palavaksi oli jo
kohonnut se kiihotus, joka päättyi pohjois- ja etelävaltojen välisellä
sodalla; naisen ääni ei enää sitä hillinnyt. Mutta kirja ja sen tekijä
pysyivät liikkeen keskustana. Mrs Stowe ansaitsi rikkauksia, hänen
kustantajansa vielä enemmän. Hänen nimensä oli kaikkien huulilla, vaikka
sitä ei aina lausuttu myötätuntoisesti. Siihen aikaan ei Uuden Englannin
vaimoilla ollut oikeutta itse hallita ansiotansa. Mrs Stowen suuret
teospalkat kuluivat suuren, nopeasti lisääntyvän perheen talousmenoihin.
Mies oli, niin kuin ameriikkalaiset sanovat "very clever",[26] mutta
arvokkaampia ominaisuuksia häneltä puuttui. Kun vaimo tahtoi tehdä
testamentin lastensa hyväksi, kielsi hän sen. Kun tämä kielto tuli
tunnetuksi, herätti se Massachusettsin valtiossa, jossa puolisot silloin
asuivat, yleistä suuttumusta. Pian sen jälkeen myönsi valtion
lakialaativa kokous naidulle naiselle oikeuden ansaittuun omaisuuteensa
ja tapausta Stowen perheessä pidetään tämän lakipäätöksen tärkeänä
vaikuttimena.
Jokainen, joka yksityisesti tunsi Harriet Beecher Stowen ja näki hänet
kodin piirissä, mieltyi häneen. Hän oli lempeä, iloinen, kärsivällinen
puolisolleen ja lapsilleen, reipas ja toimiva taloudessaan. Julkisena
salaisuutena tunnettiin Ameriikassa, että hänen miehensä oli tavattoman
itsevaltainen ja pikkulainen luonteeltaan ja vallitsi perhettään
rautakouralla. Hänen vaimonsa oli siitä huolimatta kuitenkin niin
rakastava puoliso, että sanoi loppu-iäkseen saaneensa kyllin onnea, kun
mies kuolinvuoteellaan tunnusti tehneensä väärin hänelle ja sanoi
tautinsa ajalla ruvenneensa hellästi rakastamaan vaimoansa.
Vielä sittenkin, kun mrs Stowe kirjailijana oli liittynyt muillekkin
aloille kuin orjuudenvastustajiin, pysyi hän verrattain vähä suosittuna.
Vierasta kummastuttaa se seikka, että Ameriikan kirjailijoista juuri
niitä kahta, Bret Hartea ja Harriet Beecher Stowea, jotka kenties enin
ovat tehneet maansa Euroopassa tunnetuksi, omassa maassa niin vähä
käsitetään. Ameriikka on vielä liian nuori, siitä tuntuu
vastenmieliseltä tavatessaan itsensä erämaaksi ja kullankaivajain
pesäksi kuvattuna. Mutta niin todellisesti, ja uskollisesti tosiasioihin
nojaten, vaikka samalla runollisesti, on Bret Harte kuvannut
Kalifornian, että joka askeleella siellä luulee tapaavansa tutun paikan.
Samoin huomaa vieras tuntevansa jo entuudelta Uuden Englannin[27]
mrs Stowen kertomusten kautta. Vanhan, puritaanisen elämän
jälkiheijastukset, Uuden Englannin säännöllinen, kirkkoakäypä,
kotikutonen, käytännöllinen, toimekas, vakava elämä on mrs Stowessa
saanut nerokkaan ja uskollisen kuvaajansa. Oleskele siellä vaan vähän
aikaa, niin tapaat elämässä siellä kaikki mitä hänen kirjoissaan olet
lukenut: varhaisen aamiaisen vastaleivottuine maissileipineen ja
lämpöisine ruokineen, kellorattaan tavalla kulkevan arkielämän,
käytännölliset miehet ja naiset, jotka kykenevät yhtä hyvin "naulaamaan
maton lattiaan rautakauhalla" (Harriet B. Stowe), kuin anomusehdotuksia
kongressille kyhäämään; siellä tapaat nurkkapolitiikin intoilijat,
lahkolaisuuden harrastajat, tulojensa lisäämis-kuumeen ... kaikki ne
tapaat täällä todellisuudessa, luettuasi ne ensin "Pikkukaupungin
elämässä" tai "Sam Lawsonin pikkukaupungin-jutuissa". Mutta Uusi
Englanti itse ei niitä näe, nuo kuvaukset koskevat sitä vielä liian
läheltä. Kenties se kerran, jahka "Pappismiehen kosinta" ja moni muu mrs
Stowen teoksista on muuttunut kallisarvoiseksi kehityskertomukseksi,
kenties se silloin oppii huomaamaan lämminsydämmisen tyttärensä arvon.
Kerrottiin että mainittua teosta nytkin jo aletaan arvostella oikein.
Gladstone, runoilija Lowell, Tennyson ynnä muut kuuluvat olevan sen
innokkaita ihailijoita. Sanotaan Lowellin sanoneen vaimollensa: -- my
dear, missähän kummassa meidän ameriikkalaisten ajatukset silloin
olivat, kun ensi kerran luimme tätä kirjaa? Tämähän on paras
sielutieteellinen kuvaus puritanismin taistelusta uudempaa uskonnollista
katsantokantaa vastaan, mitä Ameriikassa on kirjoitettu ja tullaan
kirjoittamaan. -- --
Hiljaa kuljimme huoneissa katsellen Harriet Beecher Stowen
suuruuden-ajan muistoja, kunnes hänen sisarensa palasi. Hän näytti
surulliselta ja kertoi kyynelsilmin, että nyt oli mahdoton tavata hänen
sisartaan, jolla yöllä oli ollut vaikea taudin puuska, niin ett'ei nyt
tuntenut ketään omaisistaan.
-- Mutta, -- lisäsi hän lohduttaen -- huomenna on sunnuntai ja oli hän
kuinka sairas tahansa, ei hän laiminlyö kirkonkäyntiään, kun Charlie
saarnaa. Siellä voimme tavata hänet.
Raskaalla mielellä jätimme kirjailijan päivänpaisteisen ja kuitenkin
synkän kodin.
Kun toisena aamuna tulimme kirkkoon, oli se jo täpösen täynnä, sillä
vaikka "the Reverend[28] Charles Stowe" on nuori, pidetään häntä pappina
erinomaisen etevänä. Sen lisäksi oli kongregatsionalisteilla niin
sanottu "lastenpäivä", jolloin pienokaiset kastetaan ja kirkko on
kaunistettu kukilla.
Me tulimme varhain, mutta edessämme olevassa penkissä istui jo Harriet
B. Stowe. Hänellä oli molemmilla puolillaan kaksi tytärtään, muuan häntä
vanhempi naimaton sisar ja miniänsä lapsineen. Tyttäret olivat kauniita,
ankaran näköisiä naisia; mustat silmät välkkyivät kummankin valkean
hatun alta.
Meidän seurassamme oli kirjailijan toinen sisar, joka nyt kumartui
eteenpäin ilmottamaan mrs Stowelle ja hänen seuralaisilleen meidän
tuloamme. Nämä kääntyivät ja tervehtivät kohteliaasti, mutta mrs Stowe
itse ei liikahtanutkaan. Hän istui kuin kivipatsas, kädet ristissä
tuijottaen alttarille. Heti kun poika astui sinne, alkoi äiti katsella
häntä. Aamuvirttä veisattaessa nousi hän ensimmäisenä seisomaan ja
kääntyi samalla meihin päin, niin että selvästi voimme nähdä hänen
kasvonsa.
Niin kalpea ja kuihtunut! Iäkkäältä hän ei näyttänyt, tuskin
viittäkymmentä vanhemmalta, mutta kasvonpiirteet olivat veltot ja
suupielen-juovat ilmaisivat tylsyyttä. Katse oli sieluton ja harhaileva,
sen loisteen oli pitkällinen tauti sammuttanut, tauti oli iholta vienyt
verevyyden. Vaikka itse oli kivuloinen hoiteli mrs Stowe niin
uskollisesti ja innokkaasti puolisoansa, tämän pitkällistä
kuolintautiaan sairastaessa, että hän laiminlöi säännölliset ruoka-ajat,
unen ja liikkumiset ulko-ilmassa. Tämä säännöttömyys sekä ankara
mielenliikutus miehen kuoleman jälkeen, tuottivat hänelle vaarallisen
aivotaudin, jonka seurauksena on ajatusvoiman tylsistyminen ja muiston
häiriytyminen.
Virrenveisuu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi seisomaan ja polvistui
aina sen mukaan kun jumalanpalvelus vaati, haki itse rukoukset ja virret
kirjastaan ja näytti hyvin hartaalta. Mutta heti saarnan alettua tuli
hän levottomaksi. Hajamielisesti, toisinaan tuskallisen mielipuolisesti
katseli hän ympärilleen, hän käänteli ja liikahteli, availi
raamattuansa, painoi sen taas kiinni, kuiskutteli tyttärilleen, jotka
tuon tuostakin varottavasti silmäilivät häntä, ja alkoi vihdoin leikkiä
vanhimman pojanpoikansa, pienen viisvuotiaan mustatukan kanssa. Hän
leikki hiljaa, varkain, mutta ei niinkuin vanhempi ihminen lapsen
kanssa, vaan niinkuin samanikäinen toverinsa kanssa. Kesken leikkiänsä
hän kerran kääntyi meihin päin, näytti hämmästyneeltä huomatessaan ihan
vieraita ihmisiä läheisyydessään ja katseli meitä tutkivasti. Vähitellen
tuo tarkastava silmäys muuttui yhä ystävällisemmäksi. Hän ojensi kätensä
kirkon penkin yli ja pusersi käsiämme ystävällisesti hymyillen ja
täysjärkisen katse silmissä.
Sitte hän taas kääntyi poispäin ja entinen levottomuus alkoi. Useampia
kertoja hän karkasi ylös tuskaantuneen, säikähtyneen näköisenä ja tahtoi
lähteä kirkosta, mutta omaiset estivät.
Poika ei ollut ollenkaan hänen näköisensä. Hänellä oli yhtäläiset hienot
kasvot, tummat hiukset ja silmät, kuin sisarillakin, mutta näytti
avomielisemmältä. Hän puhui yksinkertaisesti ja innostuneesti ja
suoritti kastetoimituksen viehättävän kauniilla tavalla.
Kongregatsionalistien tavan mukaan otti hän jokaisen pienen
valkopukuisen kastettavansa, -- joista muutamat jo kykenivät käymään --
käsivarsilleen ja kastoi hänet sitten maljassa olevalla vedellä. Hänen
kasvoistaan loisti isällinen osan-otto antaessaan pienokaisille nimeä,
jota kantaen heidän oli taisteltava elämänsä taistelu.
Mrs Stowe katseli hartaasti jokaista poikansa liikettä, mutta heti
kastemenojen päätyttyä palasi hänen levottomuutensa. Tuskalliselta
tuntui katsella tuota kerran niin selvää, terävää järkeä tylsistyneenä
-- katsella tuota otsaa, jonka alla niin moni suuri ja ihmisystävällinen
ajatus on syntynyt, tuskan ja kipujen synkistämänä. Kun väsynyt
ristinkantaja jumalanpalveluksen jälkeen nousi vaunuihinsa, tunkeusi
meidän rinnastamme surun ja kaipauksen, mutta samalla helpotuksenkin
huokaus.
Lopun päivää vietimme papin hauskassa, iloisessa kodissa, jossa nuori
vaimo ja miellyttävät lapset lisäsivät kotielämän suloa. Isäntä itse oli
hauska ja herttainen, hän tunsi perinpohjin oman maansa ja Euroopan
kirjallisuuden ja puhui lämpimästi ja kunnioittaen äidistään, jonka
elämästä hän kertoi monta arvokasta erikoiskohtaa. Mutta kaikki tuntui
vaan olevan kirjailijan todellisen, lämpimän, uhraavan elämän kalpeita
jälkiheijastuksia. Hänen elin-aikansa näytti jo olevan menneisyydessä,
ainoastaan sen varjo oli jäljellä.
Indianapolissa.
Uuden Englannin jätettyämme, matkustimme etelään päin Indianan valtioon.
Sen nimi on erehdyttävä. Ehdottomasti luulee nimestä päättäen koko
valtiota erämaaksi, jossa asuu vaan indiaaneja ja omituisia sekarotuja.
Yhtä erehdyttävä on vieraalle asukasten nimitys "the Indianians", kunnes
hän tottuu huomaamaan, että ameriikkalaiset valtion nimeen lisäämällä
päätteen "an" tai "ian", muodostavat siitä valtion asukkaille nimen.
(Kansasian, Missourian, Californian j.n.e.)
Indiana, "sukankutojienvaltio",[29] on viljava tasanko ja asukkaita
siinä on noin 2 miljoonaa. Sen halki matkustaessaan näkee vaan
oivallisia jättiläispeltoja ja niittyjä, toisinaan vilahtelee pienten
metsikköjen takaa päilyvä joen tai järven pinta. Orjasodan aikana oli
valtio jakaantunut kahteen eri puolueeseen, joista toinen liittyi
"pohjaan" toinen "etelään". Siten voi sattua että saman suvun, niin
vieläpä toisinaan, että saman perheenkin miehet taistelivat
vastakkaisissa armeijoissa. Ihmeellisen nopeasti ovat sodan haavat
menneet umpeen, mutta vielä kuulee Indianassa usein pilapuheita sen
"pohjoisesta" ja "eteläisestä" puolueesta.
Täällä ollaan niin lähellä entisiä kasvatusmaa- ja
orjiaomistavia-valtioita, että mustien halveksiminen vielä on vallalla.
Vaikka eivät lait enää estä neekerejä pääsemästä kouluihin tai
valtionvirkoihin, saavat he kuitenkin tuhannella tavalla tuntea
rotuvihaa ja halveksimista. Usein kuulimme sanottavan: -- ja noiden
elukkojen takia (verrattoman halveksivalla äänellä lausuttu) tuhannet
meidän parhaimmista miehistä vuotivat vertaan. -- Kummallista on, että
rotuviha ulottuu mulatteihin ja kvadrooneihin, joiden ihonväri ei
suinkaan ole tummempi kuin meksikolaisten ja joilla tuntuu olevan
neekeristä jäljellä ainoastaan sointuva ääni ja notkeat liikkeet.
Pääkaupungissa Indianapolissa on 75,000 asukasta ja 11 lämpöasteen
(Celsius) keskilämpö. Siksi täällä, niinkuin yleensä Lännessä, näkeekin
värittömän, karhean ihon ja valkeat hiukset sekä nuorilla, terveillä
tytöillä että reippailla työväenluokkaan kuuluvilla vaimoilla.
Me tulimme kaupunkiin lämpöisen vuoden-ajan alkaessa ja tapasimme siellä
tuiman ja kestävän kuumuuden, jota riitti 2 viikkoa herkeämättä.
Lämpömittari näytti aina 38 tai 40 pykälän lämmintä. Kuumat makuuhuoneet
eivät ehtineet jäähtyä sen lyhyen viileämmän hetken aikana, joka
auringonlaskua seurasi, ja nukkumisesta ei tullut mitään. Vaikka jo kl.
6 aikana aamulla otimme kylmän kylvyn, oli kuumuus jo kl. 1/2 8, jolloin
aamiaiselle oli mentävä, hervassut kaikki voimat.
Ainoa päivän-aika, jolloin kelpasi elää, oli 1/2 9 ja 11 väli illalla.
Silloin pyrki joka perhe portaalleen; siellä tapasit pienet ja suuret.
Herrat istuivat paitahihasillaan portaiden ylimmällä astimella ja
kastelivat ruohokenttää pitkästä vesijohdon-letkusta. Toisinaan
lähettivät vallattoman vesitervehdyksen naapurinsa puolelle ja saivat
vastaukseksi naurua ja parahduksia naisilta, jotka tähän aikaan päivästä
olivat valkeissa muslimi- tai koruompeleisissa pikeekangaspuvuissa.
Välin ohjattiin suihku huuhtomaan niiden lauhkeiden muulien päitä, jotka
kadulla vetivät raitiovaunuja. Moni, jolla oli runsaat vesivarat,
huuhteli jo 8 aikaan koko pihamaan, verannan, portaat ja talon
ulkoseinän, erittäinkin jos se oli kivestä. Se viilensi ilman, niin että
heti auringon laskettua voi oleskella ulkona.
Koko päivän kuului joka paikassa katumelun lomasta juoksevan veden
hiljaista lorinaa. Se lähti soodavesi-suihkukaivoista, joita oli joka
apteekissa. Ilman niitä Indianapolilaiset tuskin voisivat elääkkään.
Vanhoja ja nuoria, likaisia työmiehiä, hienoja naisia, ajuria ja
katupoikia puikahteli yhtämittaa sisään, jokainen laski lanttinsa
pöydälle ja sai lasinsa täyteen kihisevää vettä, joko hedelmänmehulla
tai jäähyytelöllä lisättynä. "Moxie" on myös lempijuomaa; se on hyvin
vaahtoavaa ja mallasmakuista, mutta ei juovuta. Harvassa maassa on niin
monenlaisia virvoitusjuomia kuin valtameren-takaisessa tasavallassa.
Tulee päästään pyörälle, kun pitäisi valita joku juoma niistä monista,
joiden nimet pitkissä listoissa riippuvat myymäpöydän yläpuolella.
Iltasin riennettiin joukoissa vesimyymälöihin. Sitten kuljeksittiin
hämärässä pitkin katuja, jotka oikeimmin ovat vaahtera- ja
katolpapuu-käytäviä. Jälkimmäisten kukista lähtee huumaava tuoksu. Heti
kun hämärä tuli, valaisi kaupunkia vihtamainen mahtava liekki. Se oli
n.s. luonnollista kaasua, jota hiljan oli keksitty kaupungin
läheisyydessä suunnattomat määrät. Kaupungin valoliekki paloi
äskenperustetun Luonnollisen Kaasuyhtiön konttoorin edessä.
Kuumuus ei kuitenkaan ollut huomattavana haittana kaupunkilaisten
puuhille. Päivällis- eli lunchtunnin aikana sydänpäivällä olivat kadut
tosin uneliaat ja tyhjän näköiset, mutta muina aikoina vallitsi niillä
sama hätäinen, toimekas liike kuin muuallakin siinä maassa. Kaupunki on
varakas ja ylpeilee jo mahtavilla puotiloilla sekä ylhäisten
kaupunginosalla, jossa neekeripalvelijoita, parihevosia ja hopealla
silattuja vaunuja pidetään jokapäiväisen leivän laskuun kuuluvina.
Hienoissa huoneissa kestittävät siellä mukavat, komeapukuiset rouvat
ystävättäriänsä. Siellä silkki sihisee, jalokivet kimaltelevat ja komeus
ja loisto häikäisee silmiä. Yksinkertaisemmissa piireissä, yliopiston ja
koulujen opettajien perheissä elellään luontevammin. Naapurit
pistäytyvät toistensa luokse milloin tahansa, ajavat yhdessä ulos
kaupungista pienissä kaksipyöräisissä, yhden hevosen vetämissä vaunuissa
ja käyvät toistensa luona vieraisilla; leivokset ja virvoitusjuomat ovat
tällaisissa kesteissä ainoat tarjottavat.
Indianapolilla on komeasti sisustettu kaupungin- ja raatihuone (state
house) rakennettu vuonna 1882. Siellä on kauniita pilaria
vaaleanpunaisesta graniitista, hienoja kattomaalauksia ja suuri
kirjasto. Yhdessä huoneessa riippuvat kaikkien valtion kuvernöörien
kuvat komeine kehyksineen. Jokaisella Yhdysvaltain valtiolla on
tällainen hallitustalo pääkaupungissaan. Siinä pitää valtion senaatti
istuntojansa, siellä yhtyvät Washingtonin yhteiseen kongressiin valitut
edusmiehet neuvotteluihin. Tämä talo on tavallisesti valtion
ylpeilemisen esine ja sen sisustamiseen tuhlataan suuria summia. Se on
tietysti auki jokaiselle ja sen kirjasto on jokaisen käytettävänä. Sen
saliloissa tapaa kansaa jos jonkinlaista: pieniä poikia paukkukaramellit
käsissä, miehiä, jotka roiskahuttelevat tupakkisylkiä portaisiin,
koulutyttöjä, matkailijoita, ylioppilaita ja silkkiin puettuja naisia.
Me oleskelimme kaupungissa vähää ennen republikaanien vaalikokousta
Chicagossa. Kun näiden molempien kaupunkien välillä on hyvin lyhyt
matka, ja Harrison, yksi silloisista etevimmistä ehdokkaista, asui
Indianapolissa, oli kaupunki kuohuksissaan. Joka ilta pidettiin
valtiollisia kokouksia ja mielenosotus-kulkuja, puotiloissa ja
liikepaikkojen akkunoissa riippui kehotuksia ja muotokuvia. Yhtenä
iltana oli kaupungin poikaklubilla juhlakulku ehdokkaansa hyväksi. Monen
naisen rintaneulasta tuijotteli jonkun ehdokkaan kuva. Eräänä iltana
tuli siihen perheeseen, jossa olimme vieraana, erään sanomalehden
lähetysmies ja pyysi puhutella talon isäntää. Hänet oli muuan Chicagon
lehti pannut hankkimaan meidän isännältä, joka oli kaupungin kirjallisen
klubin sihteeri, tämän klubin pöytäkirjoja neljä vuotta takaperin
pidetyistä kokouksista. Harrisonin vastustajat olivat kuulleet
huhuttavan, että hän niihin aikoihin mainitussa klubissa muka oli
pitänyt esitelmän kiinalaiskysymyksestä ja silloin selittänyt
vastustavansa kaikkia siirtolaistulvan ehkäisemiseksi ehdotettuja
pakkokeinoja. Tahdottiin saada asiasta varmoja todistuksia, jotta sitten
saataisiin Harrison Kaliforniassa ja muissa kiinalaistulvasta kärsivissä
valtioissa ehdokkaana kelpaamattomaksi. Chicagon lehden pahaksi onneksi
oli isäntämme gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, ja kieltäysi
klubin sääntöjä vastaan ilmaisemasta sen pöytäkirjoja.
Kaikki se huomio, jota vaalikiihotus ei ollut ehtinyt niellä, uhrattiin
muuten koulujen päättämisjuhlille, jotka olivat juuri näihin aikoihin.
Nämä juhlat ovat kaikkialla oikeita kansanjuhlia. Me kävimme
Indianapolissa kahden koulun päättäjäisissä. Koulun suureen juhlasaliin
oli kokoontunut useampia satoja ihmisiä. Punaisella vaatteella
peitetyllä, kukilla koristetulla lavalla, istuivat "the graduates",
eroavat oppilaat. Tytöillä oli valkeat puvut, pojilla mustat vaatteet;
toisilla oli frakit. Iältään he olivat kuudentoista ja kahdenkymmenen
vaiheilla. Pojistakin oli usealla palmunlehti-viuhka, jolla löyhyttivät
itselleen viileyttä, sillä kuumuus salissa oli tukahuttava. Koko
toimituksen aikana kuului yleisön viuhkojen heikkoääninen ritinä.
Ensimmäisinä istuivat lavalla kouluneuvoston jäsenet, koulunjohtaja ja
valtion koulujen ylitarkastaja. Oikealla puolen näkyi flyygeli ja
harmoonio lehtikasvien keskeltä.
Koulun johtaja oli illan puheenjohtaja. Pienen alkajaispuheen
pidettyään, kehotti hän sitä oppilasta, jonka nimi oli ensimmäisenä
ohjelmassa, astumaan esille. Ohjelmassa oli kahdeksan "esitelmää",
eroavien oppilaiden pidettäviä, mutta jokaista varten oli vaan määrätty
kymmenen tai viisitoista minuuttia; niiden välillä luvattiin lausuntoa
ja pianonsoittoa.
Ohjelman pituudesta ja tukahuttavasta kuumuudesta huolimatta kävi koko
komento rivakasti. Puheenjohtajan antaessa merkin astui joku poika tai
tyttö lavan keskelle, kumarsi syvään yleisölle ja ryhtyi tehtäväänsä.
Kaikkien äänet olivat hyvin harjoitetut ja kuuluivat selvästi huoneen
joka soppeen. Tyttöjen olivat tosin vähän kimeämäiset, niinkuin
Ameriikan naisten ylipäänsä, vastakohtana englannittarille, joiden
puheääni on pehmeä ja sointuva. Nuorten puhujien ulkonainen esiintyminen
oli tietysti hyvin erinlainen; toisilta se onnistui mainiosti, toisilta
huonommasti; saman tuomion voi sanoa esitelmien muodosta ja
sisällyksestä. Muutamat puhujat olivat tulipunaisia kasvoiltaan,
noikkasivat kulmikkaan kumarruksen tai niiata töpsähyttivät ja huutaa
huristivat sitten esitelmänsä aika kyytiä. Muutamat käyttäytyivät
miellyttävästi ja kainosti, vaikka reippaasti, ja puhuivat luontevasti.
Muutamat pojista matkivat nähtävästi jotain kongressin tai
kansankokousten lempipuhujaa. He kumarsivat arvokkaasti, seisoivat käsi
liivinpovessa, leikkivät napinlävessä olevalla ruusulla ja puhuivat
vapaasti leuka vähän koholla.
Sukupuolten eroavaisuus näkyi aineiden valitsemisessakin. Poikien
esitelmillä oli tavallisesti jotenkin näin kuuluvia nimiä: "George
Washingtonin uskonnollinen kanta", "Onko Ameriikka vapaa maa?",
"Republikaaniko vai demokraatti?", "Tullivapaudesta" j.n.e.
Tyttöjen aineet olivat enemmän kirjalliseen tai siveellis-filosoofiseen
suuntaan, niinkuin esimerkiksi "Thackerayn elämä", "Longfellow
suorasanaisena kirjailijana", "Mikä on oleva naisen asema
yhteiskunnassa?", "Hyvä omatunto", "Rikoksen ja rangaistuksen suhde"
j.n.e.
Ylipäänsä oli poikien ja tyttöjen esitelmillä hyvin vähän erotusta.
Kenties olisi ankara arvostelija pitänyt poikien esitelmiä kuivina,
mutta perinpohjaisempina, myöntänyt tyttöjen sanoneen paremmin
sanottavansa, vaikka esitelmää kenties vaivasikin pintapuolisuus. Mutta
ei sekään arvostelu kelpaisi yleiseksi säännöksi.
Soittokappalten suoritus onnistui välttävästi, mutta muutamat puheista
olivat erinomaisia niin nuorten ihmisten pitämiksi. Jos sen lisäksi
muistamme, että nämä koulut sivistysmäärineen ovat maksutta ylhäisten ja
alhaisten käytettävinä, että ne sanan oikeassa merkityksessä ovat
_kansakouluja_, niin voimme kadehtia Ameriikkaa. Kun lapset ovat niin
tarkasti tutustuneet äidinkieleensä, maansa kirjallisuuteen, historiaan
ja yhteiskunnallisiin oloihin, kuin nämä oppilaat esitelmillänsä
todistivat olevansa, ovat he saaneet perustuksen, joista mainituille
aineille kehkeää elävä harrastus.
Usiammat eroavista oppilaista olivat saaneet joko koulun, kaupungin,
Indianan valtion, tai yksityisten antaman palkinnon. Sellaisen oppilaan
nimeen oli ohjelmassa liitetty tähti. Kaikki esiintyvät saivat
puolueettomia ja ystävällisiä kättentaputuksia palkaksi; eräs tytöistä
sai kuitenkin melkein ansaitsemattansa kukkavasun soitannosta. Juhla
alkoi ja päättyi rukouksella.
Me olimme käyneet useassa koulujuhlassa muissa valtioissa ja kaikki
olivat samansuuntaisia. Eräs Chicagon alkeiskouluista, jonka oppilaat
olivat melkein yksinomaan työväenluokasta, oli pääasiallisesti
yhtäläinen kuin muutkin koulut, joissa kävimme, eikä sen oppilaat
suinkaan, mitä käytökseen ja olintapaan sekä mitä esitelmien
arvoon tulee, olleet varakkaampia oppilaita huonommat. Samassa
koulussa jaettiin useampia palkintoja, joista kolme oli rikkaan
sanomalehti-yhtiön "The Chicago Daily Newsin" antamaa parhaimmista
esitelmistä isänmaanrakkaudesta. Hämmästyä täytyi kuullessaan kuinka
oivalliset nuo 12-14 vuotiasten aineet olivat kokoonpanoltaan ja mitä
taitoa ne edellyttivät isänmaan historiassa.
Lähellä Indianapolista on pieni Irvingtonin yliopisto. Se on oikeammin
vaan kollege, eikä sillä sinäkään ole suurta arvoa. Se oli oikea
Ameriikalle omituinen, maalainen Lännenkollege; muutamia sisäoppilaita
siellä oli ja suuri joukko ulko-oppilaita. Rakennus oli uusi, sen
ympärillä kasvoi vanhoja, tuuheita puita. Ulkona käveli mies- ja
nais-ylioppilaita, muutamat valmistivat puheitaan, muutamat juttelivat
viuhkojaan löyhytellen. Eräs lady-professori valkeassa musliinipuvussa
sinipunerva vyö koristuksena, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan,
näytteli kaikki katseltavat paikat ja vei meidät lopuksi juhlasaliin.
Hän oli suorittanut tutkintonsa Euroopassa ja kieltäysi hymyillen
vastaanottamasta professorin nimeä, jolla seuraajamme ameriikkalaisen
tavan mukaan häntä, niinkuin kollegen muitakin opettajia, puhutteli. --
Meillä amerikkalaisilla on se paha tapa -- tunnusti hän herttaisen
avomielisesti -- että me puhuttelemme toisiamme ansaitsemattomilla
arvonimillä. Euroopassa minä olisin vaan maisteri tai lehtori.
Koko kollege, opettajat, ylioppilaat, sisustus ja juhlapuuhat, kaikki
olivat yksinkertaiset, maalaismaiset samoin kuin läsnäoleva yleisökin.
Korkeammalla lavalla istuivat uhrit, 19 miespuolista ja noin 9 tai 10
nais-ylioppilasta, parhaimpiin vaatteisiinsa pyntättyinä. Tytöillä oli
kukkia tukassa, herroilla nappilävessä. Juhlajärjestys oli sama kuin
kouluissakin. Ainoa erotus oli se, että esitelmien sisällys oli
kehittyneempi. Ylen vanhoja eivät nämäkään nuoret puhujat olleet;
päinvastoin huomasi useampien kulmikkaista liikkeistä ja käheistä,
epätasaisista äänistä, että harva heistä oli päättänyt toista kymmenystä
ikävuosistaan. Ainoastaan yksi nais-ylioppilas esiintyi. Hän puhui
Dickensin romaanien sielutieteellisestä merkityksestä ja esitelmä oli
hyvänä todistuksena esittäjänsä kirjallisten tutkimusten tarkkuudesta.
Herroista puhui moni ja moni oli valinnut vaikeasti sulavia aineita,
joita nuorukaisen tyhjäntarkkuudella selittivät.
Juhla kesti kolme tuntia, kerran vaan oli pieni väliaika esitelmien
lomassa. Täällä niinkuin kouluissakin seurattiin tavallista
juhlajärjestystä. Puheenjohtaja alkoi ja lopetti juhlallisuuden
rukouksella ja puheella, yksi ylioppilaista kiitti puheenjohtajaa. Tätä
tapaa seurataan tarkasti Englannissa ja Ameriikassa, pikkulasten
raamattukokouksissakin, joissa joku täysikasvuinen kehottaa pienokaisia
käsientaputuksella ja "cheeringillä" (vastaa meidän hurraamista)
ilmottamaan puheenjohtajalle kiitollisuuttaan. Samoin seurataan pienissä
lukuklubeissa, lasten- ja ompeluyhdistyksissäkin ankarinta
parlamenttaarista järjestystä. Vieraasta se välistä tuntuu
naurettavalta, mutta tämän varhaiseen järjestykseen tottumisen arvon
ymmärtää, kun ajattelee niitä suuria töitä, joita näissä kummassakin
maassa järjestetyn yhteistyön avulla on tehty.
Indianapolis on nopeasti kehittyvä kaupunki. Se ylpeilee muun muassa
kolmea vuotta vanhalla taideyhdistyksellä, joka jo on ostanut paljon
kauniita tauluja, ja on sillä taideteollisuus-yhdistyskin, jossa oli
näytteillä kauniita mattoja, verhoja ja varjoja. Kaupunki on varakas ja
ihan nykyaikainen, vaikka nimi puhuu indiaaneista.
Vaalikokous Chicagossa.
Pullmanin komeiden makuuvaunujen eteen valjastettu höyryhepo kiiti
hirnahdellen halki entisen ruohoaavikon, joka nyt on asuttu ja viljelty.
Kun on jättänyt Indianan ja sen viljavan yksitoikkoisuuden ja päässyt
naapurivaltion, Illinoisin, alueelle, odottaa turhaan näköalojen
muuttuvan. Sama keltainen aavikkoruoho täälläkin aaltoilee, samanlaiset
pienet, harmaat ja valkeat puutalot vihreine akkunaluukkuineen
vilahtelevat ohitsesi. Vasta kun tullaan Chicagoa lähemmäksi tulee
muutos. Mutta se tuleekin äkkiä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avautuu
Michiganjärvi hurmaavana mahtavassa aamulevossaan eteesi ja junasi
karkaa ihan sen äyrästä pitkin. Yhtä äkillinen on muutos ruoholakeuksien
unnuttavasta kuumuudesta, joka tuntuu viettelevän vetelehtimiseen,
siihen tulisen kiihkeään katuelämään ja raitisten järvituulien
viilentämään ilmaan, jossa jättiläislapsi Chicago kasvaa ja paisuu.
Chicago on ameriikkalaisen kehityksen kukka. Chicago on levottoman,
rivakasti eteenpäin ryntäävän, kohdistetun ja samalla pintapuolisen
ameriikkalaisen nykyaikais-elämän perikuva.
Tänään siellä oli entisten lisäksi noin neljäs-osa miljoonaa ihmistä; se
oli kiihkeä, ärtynyt, juhlakulut, seppeleet ja liput lisäsivät sen
kirjavuutta. Demokraattien puolueella oli muutama viikko sitten ollut
valmistava vaalikokous S:t Louisissa, jossa se riemulla oli valinnut
Clevelandin presidentin-ehdokkaaksi. Republikaanien puolue piti nyt
kokousta Chicagossa, johon kaikista valtioista oli kokoontunut
lähetystöjä. Kun ehdokkaita oli kokonainen kymmenluku ja mielipiteet
tuntuivat hyvin eroavilta, odotettiin hyvin myrskyistä viikkoa.
Ohimennen mainittakoon tässä, että näillä nimillä,[30] niinkuin tunnettu
on, Ameriikassa on ihan toinen, ahtaampi merkitys kuin muuten.
Republikaanit harrastavat Unioonin yhteyttä ja puolustavat eri
valtioiden valitseman yhteisen hallituksen ylivaltaa. Demokraatit
vaativat eri valtioille suurempaa itsensä-hallitsemisoikeutta; he
koettavat siis laajentaa valtioiden oikeuksia valtiollisen yhteyden
kustannuksella. Tästä mielipiteiden eroavaisuudesta syntyi esimerkiksi
veljessota pohjoisten- ja etelävaltioiden välillä v. 1861. Republikaanit
(Pohja) tahtoivat poistaa orjuuden ja väittivät, että Unioonin
yhteisellä eduskunnalla oli valta velvottaa yksityiset valtiot sitä
lakkauttamaan. Demokraatit (Etelä) kielsivät Unioonilta tämän oikeuden
-- ja sota julistettiin. Jo v. 1776, kun tasavalta perustettiin olivat
nämä puolueet olemassa, vaikka niiden eroavaisuus on toisinaan ollut
vähemmän tuntuva. Nykyään on oikeimmin tullikysymys erimielisyyden
polttopisteenä. Republikaanit ovat suojelustullien ystäviä ja
demokraatit vapaakaupan harrastajia. Niin sanotaan julkisessa ohjelmassa
-- mutta todellisuudessa ei puolueiden välillä ole niinkään suurta eroa.
Se on usein vaan kaunis nimi vanhalle, Etelän ja Pohjan välillä
kytevälle vihalle. Jo ensimmäinen kävely Chicagon pääkaduilla tänä
heinäkuun päivänä 1888 teki mahtavan vaikutuksen. Kaikkialla oli
seppeleitä, lippuja ja neljän etevimmän kilpailijan: Walter Greshamin,
John Shermanin, Benjamin Harrisonin ja William Algerin kuvia. Eräs suuri
kauppapuoti, jonka omistaja luultavasti oli Indianasta kotosin, oli
täyttänyt akkunansa Indianan ehdokkaiden, Greshamin ja Harrisonin,
jättiläismäisillä kuvilla. Niiden alla seisoi luettavana:
"We could be happy with either,
Were the other dear charmer away".[31]
Sherman Housen hotelliin tullessamme oli se täyteen sullottu, siellä oli
lähetystöjä ja kokoukseen pyrkijöitä. Joka toisella ovella oli suuria
paperilevyjä selityksineen: Marylandin lähetystö, Louisianan lähetystö
j.n.e. Jos tirkistit sisään, näit muutamia paria herrain sääriä pöydällä
sojottamassa, samalla kun niiden omistajat lepäsivät rentonaan armaassa
keinutuolissa, nauttien pientä levonhetkeä paitahihasillaan ja tupakkaa
pureskellen. Ameriikan suuren tasavallan pojat ovat tavallisesti naisten
läsnäollessa oikeita siisteyden ihmeitä, mutta annas kun pääsevät
yksikseen, niin nähdään makkaralla toinenkin pää. Sitä todistavat
esimerkiksi portaisiin joka astimille asetetut sylkilaatikot sekä ne
vaaleanruskeat pilkut, jotka Yhdysvalloissa rumentavat julkisten
rakennusten komeita marmorilattioita; niin on laita kuvernöörin
yksityisessä pyhätössä ja alhaisimman kirjurin ahtaassa työkomerossa.
Sherman Housella oli se vähäpätöinen kunnia, että sinne olivat kaikki
pienemmät puolueet asettuneet, nimittäin Etelävaltojen lähetystöt --
(eteläläiset ovat, niinkuin ennen jo on mainittu, enimmäkseen
demokraatteja eivätkä republikaaneja) -- prohibitsionistit (raittiuden
harrastajat) ja nais-asian ystävät. Pacific Hotellissa vallitsi
Greshamin puolue Robert Ingersollin johtamana. Hänellä oli apunaan
reipas, iloinen rouvansa ja kaksi viehättävää tytärtä sekä näiden
vaarallinen naisellinen s.o. salainen vaikutus. Muillakin puolueilla oli
jokaisella eri majatalonsa. Naisten pääkortteerissa vallitsi hauska
kiire. Naisia tuli ja meni, sanomalehtikirjoituksia luettiin ja
korjaeltiin, kirjeitä, anomuksia ja kehotuksia toimeenpanevalle
toimikunnalle valmisteltiin. Kaikki kävi ystävällisesti, hauskasti ja
välinpitämättömyydeltä näyttävällä tyyneydellä, joka on ominainen
Ameriikan naisen toiminnalle. Emäntinä olivat miss Susan B. Anthony,
jonka harmaassa päässä asuu Yhdysvaltojen nais-asian johtava aate, sekä
mrs Wallace, pieni, kaunis, surumielisesti katseleva, tummasilmäinen
rouva, jonka kasvoista päättäen helposti olisi luullut ranskattareksi.
Vihdoin varustausimme lähtemään kokous-pääsylippujen hakuun. Niiden
saanti ei ollutkaan helppo. Jokaista kokoussalin sisäänkäytävää
vartioitsivat tarkkasilmäiset poliisit, joiden varma kohteliaisuus
näytti uhkaavalta. Useimmilla meistä naisista oli ennaltaan ostetut
pääsyliput, mutta muutamat olivat vasta äsken saapuneet ja niiden täytyi
joko maksaa 12-25 dollariin lippujen hankkijoille tai järkyttää
vallanpitäjien sydämmiä imarruksilla ja liukkailla sanoilla. Tietysti
koetettiin jälkimmäistä keinoa, sillä niinkauan kuin naisilla ei ole
äänestys-oikeutta saavat he olla kavalia. Mutta apua ei siitäkään
lähtenyt. Vihdoin tunkeusi meitä päin paksu, vaaleanverinen herrasmies,
jonka vaaleat liivit vaativat mahtavan, pyöreän tilan.
-- Ooh, tuolla tulee Bob, -- huokasi miss Anthony. -- Nyt ei ole hätää.
Hän kyllä päästää meidät sisälle.
Bob oli itse Robert Ingersoll. Hän talutti käsivarressaan suloista
nuorta tyttöä ja nyökkäsi, viittoeli ja huusi jo kaukaa tungoksesta
meille:
-- Hauska nähdä teitä, miss Anthony. Mitenkäs tuumanne onnistuvat?
Niin-niin, minä teen mitä voin asianne hyväksi. Vai ei teillä ole
pääsylippuja? No, saadaan nähdä, saadaan nähdä.
Päästyään meidän luoksemme esitteli hän tyttärensä.
-- Hyvää päivää, Bob. Miten voitte? -- sanoi miss Anthony. -- Hauskaa on
nähdä teidän tyttäriänne.
Tytöt kumarsivat hymyillen.
-- Lapset -- sanoi isä, -- tiedättekö, että nyt puhuttelette Susan B:tä?
-- Ooh, "Susantäti" -- huudahtivat tytöt, sillä miss Anthony on nuorten
suuri lemmikki, vaikka eivät olisi häntä koskaan nähneetkään. Ameriikan
suuri vapaa-ajattelija, kaunopuhuja, kirjailija oli kovin palavissaan ja
pyyhkieli tuon tuostakin rumia mutta rohkeita ja varmapiirteisiä
kasvojaan.
-- Kuinka suloista ja viileätä teillä mahtaa olla Suomessa! -- sanoi
hän. -- Minun täytyy muuttaa sinne. Täällä on niin kurjaa, kaikki tyyni.
Koko ihmiskunta on erehdys. Paras alkaa alusta. Palata häntään ja
kokkospähkinöihin.
Hän vilkutti hassun-aikaisesti silmiään, suuteli jäähyväisiksi
rouvaansa, joka sillä aikaa oli tullut paikalle, tyttäriänsä ja paria
kolmea tytärtensä nais-ystävää -- sitä tapaansa hän ei milloinkaan
laiminlyö -- ja vakuutti: -- miss Anthony, te pääsette sisään, sen minä
takaan. Tiedättehän että olen nais-asian ystävä, miss Anthony.
Sanoitteko, että teillä pitäisi olla sananvalta kokouksessa? Niin-niin,
tietysti teillä pitäisi olla. Se on häpeä, että teillä ei ole. Mutta,
niinkuin sanoin, koko ihmiskunnan olo on erehdys, tyhmä, kurja erehdys.
Hän vilkui meihin nauraen ja poistui. Heti senjälkeen tuli luoksemme
punaisella järjestysmiehen merkillä koristettu herra ja saattoi meidät
sisään.
Ensi silmäyksellä huomasi vaan aaltoelevan meren ihmispäitä, viuhkoja ja
nenäliinoja. 8,000 ihmistä istui sullottuna tähän jättiläismäiseen
huoneeseen, joka oikeimmin oli vastainen teaatterisali, vaikka nyt vaan
väliaikaisesti valmistettu. Keskellä oli kukkasilla kaunistettu
puhujalava ja sillä seisoi jo kokouksen puheenjohtaja, mr Estee
Kaliforniasta. Hänen ympärillänsä oli rivittäin sanomalehtimiesten
pöytiä ja niiden välissä puikahteli sähkösanomain-kantajia ja
painopoikia. Sali oli koristettu eri valtioiden lipuilla ja vaakunoilla;
melkein kaikilla kuulijoilla oli sen lisäksi pieniä "uniooni-lippuja",
joita pienimmästäkin syystä heiluteltiin.
Kokous alkoi, niinkuin kaikki kokoukset Ameriikassa, rukouksella. Kun
veisattiin "Oi, Herra, sua lähemmäks'", lausui naapurini sääliväisestä,
näyttäen valtiollisen kiihkon tulistuttamia kasvoja ympärillämme: --
raukat, he tarvitsevat todellakin tätä virttä. Kun he tulisivatkin Häntä
lähemmäksi.
Valmistavat puheet eri ehdokkaiden hyväksi oli pidetty kolmena
edellisenä päivänä. Nyt piti huudon tapahtua: valtioiden vaalitulokset
oli ilmotettavat. Sihteeri, jyrisevällä äänellä varustettu mies, huusi
jokaisen valtion nimen ja äänien määrän. Valtion lähetystön
puheenjohtaja karjasi takaisin, kuinka monta niistä oli tullut kunkin
ehdokkaan osalle. Mutta tätä 8,000 ihmishengen suuruista joukkoa ei
ollut helppo johtaa.
Se kihisi ja kuohui puoluekiihkosta. Heti, kun jonkun ehdokkaan nimi
mainittiin, remahti hurrahuuto. Puheenjohtajan nuija kolahti tuon
tuostakin pöytään. Tuon tuostakin hän yrmeästi vaati hiljaisuutta.
Lähetystöjen rivistä alhaalla salissa huudettiin vähän väliä: --
puheenjohtaja tyhjentäkää ylälehterit! Ulos väki sieltä! Me emme kuule
mitään tässä melussa. -- Tällaisiin kehotuksiin vastattiin lehteriltä:
-- heittäkää se ulos! Eläköön Blaine! -- Blaine oli ensi päivänä
lehterien lemmikki. Kun kuultiin Kalifornian antaneen kaikki 16 ääntään
hänelle, syntyi salissa ainakin 6 minuuttia kestävä pauhu. Puheenjohtaja
varotti ankarasti yleisöä, uhaten paikalla raivauttaa lehterit tyhjiksi
ja vähitellen joukot tyyntyivät. Mutta jos joku lähetystöjen jäsen oli
niin varomaton, että huusi jonkun ehdokkaan nimen kovemmalla, huomiota
herättävällä äänellä, kuin muiden, hui! sulku oli puhki ja entinen pauhu
alkoi uudestaan.
Heeejjj! Hi-i-i-ih! Eläköön Blaine! Eläköön Kalifornia! Huhhu-uuh!
Hi-i-i-i -- vinguttiin ja ulvottiin ympärillämme. Miehillä, naisilla ja
lapsillakin oli rinnallaan punaisessa, sinisessä tai sinipunervassa
nauhassa eri ehdokasten kuva. Lippuja liehutettiin, nenäliinat ja
viuhkat löyhyivät.
-- Katsokaa, -- sanoi miss Anthony, -- noin me luomme Yhdysvalloille
presidentin.
Kahteen kertaan luettiin vaalien tulokset. Turhaan. Ei yhdelläkään
ehdokkaalla ollut määrättyä enemmistöä, 500 ääntä (noin kahdeksasta
sadasta). Hikisenä ja nälkäisenä palasi kukin kotiinsa; lähetystöt
pitääkseen sovittelukokouksia ja koettaakseen saada yksimielisyyttä
toimeen. Hotellin nostokoneessa kysyi miss Anthony eräältä
untuvahuuliselta edustajalta, Etelästä lähetetyltä neekeriltä: kenen
luulette tulevanne valitsemaan?
-- Blainen me tietysti valitsemme, -- vastasi nuorukainen kopeasti. --
Blaine on kansan mies ja Blainen on kansa valitsevakin.
Tuntui kummalliselta katsella miss Anthonyä, etevää, nerokasta, hienosti
sivistynyttä naista tuon taitamattoman ja rehvastelevan neekerin
rinnalla. Edellisellä ei ollut äänestys-oikeutta, jälkimmäinen kopeana
ylvästeli oikeudellaan. Ameriikassa on tuon tuostakin tilaisuus
samanlaisiin vertauksiin. Täällä, jossa vapaus on ilmana, jossa joka
mies voi pyrkiä hallituksen ohjaajaksi, täällä tuntuu hullutukselta,
että naiset ovat pakotetut mykiksi sekä yhteiskunnallisella että
valtiollisella alalla.
Ei illan kokouksessakaan mihinkään päätökseen päästy. Shermanilla oli
enin ääniä, Harrisonilla ja Greshamilla sen jälkeen enin. Muilla,
Algeria lukuun ottamatta, oli vaan joitakuita ääniä. Sen sijaan olivat
kuvernööri Mac Gilney ja Abraham Lincoln nuorempi, presidentin poika,
alkaneet kohota. He olivat ehdokkaita, joita joka puolue olisi voinut
valita. Usealla kuulijalla oli muistikirja mukanaan, vaalitulosten
merkitsemistä varten. Yhtäläistä räyhyä, hurrahuutoja, ahdinkoa,
kuumuutta. Kun ei mitään päätöstä kuulunut, alkoi yleisö huutaa
lemmikkejään: kuvernööri Forakeria ja "Bob'ia". Tuskaantuneena kysyi
puheenjohtaja vihdoin: -- mitä kokous tahtoo?
-- Ingersoll! -- ulvoivat joukot.
Ja Ingersoll tuli. Isona ja mahtavana hän seisoi muita ylempänä
puhelavalla. Mahtavaa ja tyyntä oli alussa hänen kaunopuheisuutensakkin,
joka lieventävän öljyn tavalla hiveli ärtyneitä mieliä tyynemmiksi.
Mutta hän oli itse liian innostunut vaalista, hänelläkin oli oma
toiveensa vaalin tuloksista. Hän käyttäytyi varomattomasti. Kuvattuansa,
millainen valtiollinen asema parast'aikaa oli, kuvasi hän millaista
miestä valtion johdossa tarvittiin. Sitten hän vaikeni, ojensi
käsivartensa, katsahti lehtereitä pitkin ja kysyi mahtipontisesti:
-- Kuka on sellainen mies?
-- Gres-ham! räyhäsivät lehterit. Ja nyt oli järki ja järjestys
tiessään. 11 minuuttia koetti Ingersoll taas saada puheenvuoroa.
Turhaan. Omalla varomattomuudellaan hän sen oli menettänyt, eikä saanut
sitä enää takaisin. Vihasta kalpeana, hammasta purren hän istui
paikalleen. Tavallisia hiljentämiskeinoja koetettiin, mutta muutamaan
minuuttiin niistä ei ollut mitään apua. Kokous hajaantui vähitellen.
Lauvantai, viides kokouspäivä valkeni, mutta turhat olivat kummatkin
istunnot. Puolueet puskeskelivat, mutta ei yhdenkään sarvet katkenneet,
taistelua siis jatkettiin.
Sunnuntai kului ulkopuolisesti hiljaa, mutta sisällisten intohimojen
riehuessa. Johtajat pitivät yksityisiä sovittelukokouksia.
Vihdoin päästiin maanantaihin. Useimmat olivat tuskaantuneet jupakasta,
ja halusivat vaan kotiinpääsyä. Ensimmäisessä huudossa saatiin samat
tulokset kuin lauvantain istunnossa, Gresham vaan oli Ingersollin puheen
takia menettänyt kaikki toiveet ja Alger voittanut monta ääntä. Heti
ensimmäisen huudon jälkeen nousi Allison-puolueen johtaja, jonka ehdokas
lauvantaina oli voittanut useita ääniä ja ilmotti saaneensa käskyn
jättää ehdokkaansa pois kilpailusta. Yleisö ilmaisi ystävällisellä ja
kestävällä ulvonnalla olevansa kiitollinen tästä ratkaisuavusta. Ja nyt
kohosi jännitys kestäväksi. Ken tulee presidentiksi? Algerko, jonka
kaikki voisivat valita, jos vaan tahtoisivat? Shermanko, joka
kieltämättä olisi ollut oikea mies virkaan, mutta jota muutamat valtiot
erään veroriidan takia vastustivat? Harrisonko, tuo yleisesti suosittu,
hyvänluontoinen presbyterikö, samannimisen presidentin pojanpoika?
Toisessa huudossa Alger nousi, Sherman laski ja Harrison voitti.
Kolmannessa huudossa jäi Alger alemmaksi, Sherman yhä laski ja Harrison
pääsi ensimmäiseksi.
Nyt oli yleisö tullut niin ärtyneeksi ja kärsimättömäksi, että siitä
kasvoi hirmuhaltias. Yhtenään kaikui huutoja: -- hiljaa siellä! Hattu
pois päästä! j.n.e. Ennen neljättä huutoa pyysivät muutamat valtiot
miettimis-aikaa. -- Ei! -- kirkuivat lehterit.
114