NEW-YORKISSA.

-- Ei tämä ole Ameriikka. Suomi tämä on! -- tulimme ehdottomasti

ajatelleeksi eräänä koleana Maaliskuun aamuna ensi kerran katsellessamme

Ameriikan rannikkoa.

Rannat korkeat, vakavat, lumipeitteiset, taivaalla pohjoisen talvipäivän

vaalakat värit ja eilen vielä päivänpaisteessa sinipintana välkkyvä

Atlantti jääkentäksi jähmettyneenä. Jos emme olisi katselleet tuota

maisemaa valtamerta kyntävän höyrylaivan kannelta, samalla kun eri

kielien sekotus surisi ympärillämme, olisimme voineet luulla olevamme

Kallaveden selällä tai Leppävirroilla.

Mutta Suomea ei ollut se vilkas liike, jonka kohtasimme, heti kun

pääsimme niin likelle New-Yorkia, että maailmankaupungin kuohusta

meihinkin hyrskettä ulottui. Pienet näppärät jäänmurtajat ruhjoivat

tieltämme ohutta jääpeitettä ja niiden kölivesissä puhkui meidän suuri

laivamme sataman suuta kohti. Vedellä kelluvan kaupungin näköisenä

kaarteli New-Yorkin maankuulu satama tuhansine aluksineen edessämme.

Ylemmäksi kaikkea muuta ympärillään kohosi jättiläismajakka "The statue

of Liberty"[1] käsivarsi vakavasti taivasta kohti ojennettuna. Hänen

takaansa näkyi suuren kaupungin perspektiivi kirjavine liikekuvine

yksitoikkoisine katto- ja savupiippu-jonoineen.

Päästyämme tullihuoneen kiirastulesta keinuimme mylvähtelevällä

höyrylautalla Hudsonjoen yli New-Yorkiin. Viikko oli vierryt siitä

kamalasta lumimyrskystä, joka 1888 talvella riehui Pohjois-Ameriikassa.

Kadut olivat täynnä likaisenharmaata lumisohjoa; päivänpuolella huuhteli

vesi seinuskäytäviä, jäätävä tuuli tunkeusi päällysvaatteiden läpi ja

ilma tuoksui lumelta. Kirjavina keväänmerkkinä keskellä talvikuvia

olivat hedelmien myyjät kadunkulmissa; orvokkeja ja ruusuja he

ohikulkeville tarjoelivat, Floridanruusuja jos jonkin värisiä,

vienoimmasta punavivahduksesta tummimpiin kirsikanpunaisiin.

Meidän päämaalinamme oli Millerin hotelli, johon Washingtonin

kansainväliseen naiskongressiin aikovat Euroopan edustajat olivat

kutsutut asumaan. Kun meitä ei vielä ollut kahta enempää saapunut ja kun

eivät juhlallisuudet, joilla New-Yorkin nais-yhdistykset aikoivat

kunnioittaa kokousta ja meitä, vielä olleet alkaneet, oli meillä aikaa

kaupungin katselemiseen.

New-Yorkista saisi varmaankin mahtavamman suurkaupungin vaikutuksen, jos

sitä ei näkisi juuri valtamerimatkaa päättäessään. Merellä on silmä

tottunut rajattomaan näköpiiriin ja muu kaikki tuntuu vesi-erämaahan

verrattuna ahtaalta, New-Yorkilta puuttuu Ameriikan kaupungeista enin

erityistä luonnetta. Et siellä huomaa samaa hämmästyttävää omituisuutta

kuin Philadelphiassa, kveekkarien kaupungissa, jossa jokainen punaisista

tiileistä rakennettu talo viheriäisine akkunaluukkuineen ja valkeine

portaineen on ihan toisensa näköinen. Ei se ole, niinkuin Boston,

Englannin kaupunkien jäljennös, etkä siellä tapaa mitään Itaalian

kaupungeista muistuttavaa, niinkuin Washingtonissa. Ei ole sillä

Chicagon perin ameriikkalaista tai San Fransiskon hurmaavan omituista

leimaa. Niinä kolmena eri kertana, jolloin siellä oleskelimme, näimme

sen talviasussa, kevätvihantana ja syyskesän rehevässä loistossa. Joka

kerta koetimme turhaan saada siitä muista isoista kaupungeista eroavaa

kokonaisvaikutusta. New-York on mielestämme vaan tavallinen

suurkaupunki.

Euroopan kaupungeista sen erottaa ainoastaan katuvilinässä huomattavat

erilaiset ihmiskasvot. Kaikista Euroopan kansoista täällä näet edustajia

ja sitten vielä sinimekkoisia kiinalaisia liikkumattomine kasvoineen ja

paksuine, valkeapohjaisine jalkineineen; jaapanilaisen tunnet

vilkuvista, älykkäistä silmistään, villatukkaisen, paksuhuulisen

neekerin rinnalla kulkee pähkinänruskeita mulatteja, hiukan vaaleampia

kvadrooneja ja oktrooneja, joiden ihon väri vaan rahtusen vivahtaa

keltaselle. Noiden eri ihmisrotujen tekemää vilkasta, etelämaista

vaikutusta lisäävät vielä hedelmäröykkiöt, joita tähänkin vuoden-aikaan

summittain oli hedelmien myyjillä katujen kulmissa. Keltaisia

banaanikimppuja, sinervänviheriöitä rypäleitä, tuoksuvia oranssikasoja,

jäykkiä ananashedelmiä. Entä kukkaset sitten! -- ruusuja,

heliotrooppeja, orvokkeja uhkumalla.

Hedelmien ja kukkien keskellä seisovat pähkinäinmyyjät vasuineen.

Ameriikka on pähkinöiden luvattu maa. Siellä on kokkos- ja

öljypähkinöitä, herne-, voi-, pehko- ja hikkorypähkinöitä. Erittäin

suosituita ovat hernepähkinät ja katupojat osaavat niitä syödessään

sujauttaa kuoret suustaan yhtä taitavasti kuin venäläiset hellittelevät

pureksimalla verhot aurinkokukan siemeniltä. New-Yorkin kaduilla ratisee

joka nurkassa pieniä hiilipannuja, joissa hernepähkinöitä paahdetaan.

Yhtä mieluisana herkkuna pidetään "popcornia", paahdettua maissia.

Lännessä näkee usein puistojen ja yleisten kävelypaikkojen porteilla

seuraavan varotuksen: -- Pusseja ei saa ottaa mukaan. Syökää

hernepähkinänne ja paahdetut maissinne ulkopuolella! -- Kärsivällisesti

suvaitsee vieras ameriikkalaisen tielleen kylvämät pähkinänkuoret.

Vaikeampi on katsella miesten yleistä tupakanpureksimista ja suvaita

naisten ja lasten kumikaramellien imeksimistä. Onneksi ovat

raittiusseurat viime aikoina alkaneet pontevasti vastustaa edellistä

epäkohtaa ja koulut koettavat yhtä innokkaasti raivata pois oppilaistaan

imemistapaa.

Vilkas katuelämä saa kulkijan lempeämielisemmäksi itse kaduillekkin,

joiden järjestys ei suinkaan ole parasta laatua. Sanottiin niitä vaan

kerran viikossa lakaistavan -- ja siltä ne näyttivätkin. Tunkiokasoja,

posliiniastiain palasia, oljilla täytettyjä puulaatikoita ja

poisviskatuita talouskaluja vetelehti katukäytävillä. Pienemmät talot

olivat jokapäiväisesti yksitoikkoisia keltaisine tai viheriöine

akkunaluukkuineen. "City "-osassa[2] on sanomalehti-yhtiöiden omia

yhdeksän-, yksitoista- ja kolmetoista-kertaisia kivijättejä. Niitä

lukuun ottamatta eivät rakennukset kuitenkaan ole yhtä suuria, eivätkä

yhtä komeita kuin Chicagon Cityssä. New-Yorkin Wallstreetilla, keskellä

sen melua ja vilinää alat aavistaa, millaisia ameriikkalaisten

uhkarohkeat, mielettömän nopeat kauppatemput ovat. Noissa savuttaneissa,

rumissa asumuksissa, joilta puuttuu sekä historiaa että runollisuutta

voi yhdessä päivässä tulla miljoonamieheksi, tai keppikerjäläiseksi.

Täällä et saa jokapäiväisyyden tunnolle siitäkään lievitystä, että

-- niinkuin Lontoon Cityssä -- luulet kuulevasi historian

hieroglyyfivaipassaan seuraavan askeleitasi. Täällä on kaikki uutta,

kuohuvaa, kiirehtivää nykyisyyttä. Kattojen yläpuolella vetää höyryhepo

liikemiehiä, työväkeä, koulunuorisoa, väkeä jos jonkinlaista eri

puuhiin. Jyrkkää porrasta myöten nouset tornimaiseen asemahuoneeseen,

saat lippusi luukulta, astut asemasillalle -- ja kiidät seuraavalla

silmänräpäyksellä pois. Yli kattojen ja savupiippujen vie tiesi, tehden

tuon tuostakin äkkijyrkän, kaarimaisen käänteen.

-- Vaan yksi ihmishenki viikossa -- vastattiin kysymykseemme, tapahtuuko

usein onnettomuuksia.

Kattojen tasalla kulkeva rautatie turmelee New-Yorkin kaduilla

etäisemmän näkyalan, se pimittää ja rumentaa ne. Ainoastaan Broadwaylla,

Fifth Avenuella ja Madison Squaren varrella on näköala avonainen.

Broadway on puotikatu ja jälkimäisten varsilla asuu ylimystö.

Rakennukset ovat näiden katujen varsilla kauniita, suklaatinruskeasta,

vaalean vihertävästä tai harmaasta kivestä. Kun puut Madison Squarella

ja Central Parkissa ovat täydessä lehdessä, on näillä kaduilla useine

kauniine kirkontornineen monta viehättävää kohtaa. Central Park (Keskus

puisto) New-Yorkin ylpeyden esine, ansaitseekin sille tuhlatut

ylistykset. Lontoon Hyde Park on suurenmoisempi ja tarjoo kauniimpia

näköaloja, mutta Central Parkissa on luonto hymyilevämpi ja vapaampi.

Varhain keväällä, kun puisto on vihantana, tuntuu aikainen aamuajelu

siellä oikein hurmaavalta. Täällä seisoo se kuulu obeliskikin, jonka

Egyptin khediivi New-Yorkille lahjoitti. Se on 69 jalkaa korkea ja

muuttokustannukset nousivat noin 600,000 dollarin paikoille.

New-York on saarelle rakennettu ja sen tulevaisuus herättää senvuoksi

levottomuutta. Se kasvaa kasvamistaan joka vuosi sekä siirtolaistulvan,

takia että luonnollisella lisääntymisellä, eikä sillä kuitenkaan ole

kasvamisvaraa. Kaupungissa on nyt jo noin 1,300,000 asukasta ja

elantotarpeet ovat hyvin kalliit.

Mutta tämä saari-asema luo kaupungille mainioita näköaloja Hudsonjoelle

ja merelle päin. Kauneimpia niistä on näköala Brooklyn sillalta. Tämä

insinöritieteen jättiläisteko kantaa niskallaan kaksia rautatiekiskoja,

kahta ajo- ja kahta jalkatietä. Jo vuonna 1855 eversti Adams sen

rakentamista tuumi, mutta vasta 1866 työhön ryhdyttiin ja silta avattiin

liikkeelle 1883. Se on 85 jalkaa leveä ja pisimmällä kohdallaan se on

5,460 jalkaa pitkä.

Ihanana, auringonpaisteisena päivänä me ensikerran seisoimme sillalla

katsellen Hudsonjokea, joka vyöryttelee vesiään sen mahtavien kaarien

alatse. Etäältä näkyi vapaudenjumalatar, takanansa siintävä meri. Tämän

jykevän kuvapatsaan ihanuutta kirkastaa klassillinen tyyneys.

Bartholdin, patsaan luojan, sanotaan saaneen aiheensa siihen eräästä

muinais-aikaisesta veistokuvasta, jonka suuruus oli vaan kolmannes

luonnollisesta koosta. Nykyinen isonnettu jäljennös on jaloista soihdun

ylimpään huippuun 137 jalkaa korkea, ja patsaan jalustin on 83 jalkaa

korkea. On laskettu, että täysikasvuiset ihmiset voisivat puikahdella

jättiläis-immen sierainten kautta ulos ja sisään, sekä että neitosen

alahuulella seisova kuuden jalan mies ulottuisi täsmälleen sen

silmäkulmille.

New-Yorkissa, samoin kuin kaikissa Ameriikan kaupungeissa on kauniita

kauppapuoteja. Tuntee melkein taidenautintoa kulkiessaan jonkun

etevämmän kauppahuoneen varastoja katselemassa. Tapaat niissä samaa

hienoa vaistia, kun ranskalaisilla on värivivahdusten sovittelemiseen.

John Wanamakerin, erään Philadelphian suurkauppiaan jokainen

puodin-akkuna, jokainen eri varastosali on palanen nykyaikaista

muoto-oppia. Ameriikkalaiset tunnustavat kuitenkin itse, että

kauneuden-aisti vasta viime aikoina, piirustus-, taide- ja

teollisuuskoulujen tultua yleisemmiksi, on alkanut kehittyä heillä.

Philadelphian näyttely v. 1877 antoi heille paljo opittavaa sillä

alalla. -- Ennen -- sanovat he -- me enin suosimme koreudellaan

häikäiseviä väri-sovituksia. -- --

Mutta olipa sillävälin tullut eloa ja liikettä Millerin hotelliin. Joka

suunnalta tulvi edustajia, eurooppalaisia ja ameriikkalaisia. Yhdessä

huoneessa sorahutteli Ranska kieltään: toisessa Skotlanti nukkui akkuna

avoimena, vaikka ulkona laskettiin kylmä-asteita; kolmannessa luetteli

Irlanti isänmaansa kärsimyksiä; neljännessä Englanti selitti Englannin

politiikin kristillistä suuntaa. Nais-asian ystävät New-Yorkista ja sen

ympäristöltä kulkivat huoneesta huoneeseen ja heidän mukanaan puikki

sanomalehtien tiedustajoita ja piirtäjiä. Washingtonista saapui tulevan

kokouksen sihteeri, miss Rachel Foster, ollakseen kokoustoimikunnan

puolesta läsnä New-Yorkin juhlallisuuksissa.

Neljä vuorokautta oli aikaa ennenkun kokous Washingtonissa alkoi ja

sillä ajalla piti suoritettaman kolme kokousta, yhdet päivälliset, yhdet

juhlat, vastaan-otot ja lukemattomia yksityisiä vierasteluja. Ei missään

osata ahtaa ohjelmaa niin täyteen kuin maissa, joissa aika on rahaa.

Koko tätä puuhaavaa pikkumaailmaa johti mrs[3] Devereux Blake,

New-Yorkin valtion äänestysoikeus-yhdistyksen puheenjohtaja. Hän on

ruhtinaallisen komea nainen, hiukan kylmämäinen olennoltaan, mutta

kasvot ovat älykkäät. Ollen etelävaltioista kasvatusmaiden-omistajan

tytär, kuuluu hän niin sanoakseni Ameriikan ylimystöön. Sen huomaa hänen

liikkeittensä hienosta, luontevasta suloudesta, josta Ameriikan hienon

maailman naiset tuntee. Usein se sulous tosin on tyhjän pintapuolisuuden

kuorena, mutta mrs Devereux Blake on maailman nainen jalostettuna. Hän

on saanut ajatuksia.

Juhla Euroopan edustajille pidettiin Stuartin hotellissa. Mrs Rogers,

Albanyn edustaja, johti vieraat sinne ja juhlasalissa oli

vastaan-ottajana mrs Blake. Hotellin komeissa huoneissa tungeskeli

useampia satoja ihmisiä, sekä naisasian ystäviä että uteliaita

muassamenijöitä; enimmästi kaupungin virkamies-, koulu-, kirjailija- ja

taiteilijapiireistä. Kunnian-arvoisia tuomareita, kalpeita

taiteilijoita, arvostelevan näköisiä professoreja, kevytjalkaisia,

liukaskielisiä sanomalehtimiehiä; äidillisesti hymyileviä harmaahapsisia

rouvia ja oikea ruusutarha nuoria tyttöjä, hienoine, kapeine kasvoineen,

mustatukkaisia, mustasilmäisiä loistoruusuja.

Vieraita oli seitsemän. Skotlanti, mrs Scatcherd, oli kelpo rouva

vankinta anglosaksilaisrotua, köyhien naisten hyväksi hyörivä väsymätöin

työntekijä. Hänen vieressään seisoi Englanti, mrs Ashton Dilke paksussa

tummanvihreässä silkkipuvussa ja kotimaansa naisten lempipäähine,

niskahattu päässä. Hän oli Pohjois-Englannin vapaamielisten

valtiollisten nais-yhdistysten lähettämä. Mrs Moore, täysverinen

irlannitar, oli armaassa isänmaassaan vähää ennen lähtöään istunut

keveässä vankeudessa siitä syystä, että oli ottanut osaa valtiolliseen

mielen-osotukseen, eikä sentään pitänyt asiasta suurempaa melua kuin

moinen tapahtuma kannatti. Hänen vasemmalla olallaan heloitti

irlantilaisten valkea- ja viheriä nauharuusu.

Norja, rouva Magelssen-Groth, oli oikea norjalaisnainen, punaposkinen,

kaunis ja reipas. Hänen rinnallaan hohti jotain kummallista

herneviheriätä ja tiilinpunasta, joka sittemmin huomattiin mrs Zabel

Barnes Gustafssoniksi, Lontoon naisten ehdottoman raittiusseuran

edustajaksi. Suuren, sateenvarjonkokoisen hatunreunan alta pilkisteli

kuitenkin niin herttaiset ja hymykuoppaiset kasvot, että kamala pukukin

unohtui. -- Madame Bogelot Pariisista, Ranskan naisvankien innokas ja

toimekas ystävä, ei kelpaisi pariisittaren kaavaksi. Hänen musta

villapukunsa ei loistellut silmää ärsyttävällä sukevuudella eikä hänen

hyväntahtoisissa, älykkäissä kasvoissaan näkynyt veikistelemisen

merkkiäkään.

Kuusi nuorta valkopukuista tyttöä, Ameriikan naisyhdistysten keltainen

nauha nappilävessä, oli emäntinä ja he kuljettivat vieraiden luo

vähitellen kaikki esiteltävät henkilöt. Syvä kumarrus kummaltakin

puolelta, lausutaan: "very happy to see you" sekä "how do you like

America?"[4] kumarrellaan taas ja sama juttu uusitaan yhä uudestaan.

Läsnäolevien joukossa oli mrs Frank Lesliekin, useampien itseansaittujen

miljoonien omistaja. Hänen miehensä perusti "Frank Leslies Paper"

nimisen aikakauskirjan, mutta sairastui parantumattomaan tautiin. Vaimo

ryhtyi rappiolle joutuneeseen liikkeeseen, laajensi sen ja sai sen

odottamattoman kukoistavalle kannalle. Nyt hänellä on palveluksessaan

satamäärin uutistenkokoojia, taiteilijoita ja kirjailijoita ja itse hän

johtaa suurta kustannus-yhdistystä.

Kun esittelemiset, joita kesti melkein kaksi tuntia, olivat päättyneet,

alkoivat puheet. Mrs Blake kuvasi nerokkaasti nais-asian kehitystä

Ameriikassa vuoden 1848 jälkeen, jolloin ensimmäinen pieni kokous

pidettiin Seneca Fallsissa. Vaikka miehet, sellaiset kuin Garrison,

Frederick Douglas ja Robert Purvis kannattivat naisten asiaa, pilkattiin

heitä kuitenkin. Kun Elizabeth Cady Stanton uskalsi vaatia

äänestys-oikeutta naiselle, pudisteli nais-asian harras ystävä,

kveekkarinainen Lucretia Mottkin päätänsä sanoen: -- Elizabeth ystävä,

liikoja jo vaadit! -- Mutta orjien vapautuksen hyväksi työskennellessään

edistivät naiset omaa kehitystään ja aika alkoi käsittää heidän

vaatimuksiansa. Nyt he seisovat vaalipöydän luona vaatien oikeutenaan,

että he, yhteiskunnan äidit, pääsevät mukaan laatimaan niitä lakia,

joita he itse tottelevat ja joita heidän tulee opettaa lapsensa

tottelemaan.

Lopuksi lausui puhuja lämpimiä tervehdyssanoja vieraille, jotka vuoronsa

jälkeen niihin vastasivat, ja sitten juhla vähitellen päättyi.

Seuraavana päivänä oli kolme kokousta, yksi aamulla, yksi

puolenpäivän-aikaan ja yksi illalla. Oikeimmin vietti New-Yorkin valtion

äänestysoikeus-yhdistys nyt vuosijuhlaansa ja useasta kaupungista oli

saapunut edustajia. Yleisöä oli noin 600 henkeä tai enemmän. Kukkaisilla

koristetun puhujalavan alapuolella istui rivissä sanomalehtien

tiedustelijoita ja piirtäjiä, joiden kynät koko ajan herkeämättä

rapsuttivat. Mrs Blake, tummansininen silkkipuku yllään, istui

korkeaselkäisessä nojatuolissa puheenjohtajan paikalla.

Vuosikertomus luetteli yhdistyksen toimet kuluneen vuoden ajalla.

Tärkeinnä päämaalina oli pidetty kunnallisen äänestys-oikeuden

ulottamista naisille, samaa oikeutta äidille kuin isällekkin lapseensa,

sekä että saataisiin poliisimatroonia, jotka ottaisivat hoitoonsa

poliisien käsiin joutuneet naiset. Luettiin myös New-Yorkin valtion eri

kaupunkien nais-yhdistysten vuosikertomukset.[5] Kun eri valtioilla on

erilaisia lakeja, on nais-yhdistysten toiminta eri valtioissa hyvinkin

eroavainen. Useammat työskentelevät kunnallisen äänestys-oikeuden

saavuttamiseksi. Sitä oikeutta ei, näet, ole naisilla muualla kuin

yhdessä valtiossa ja kahdessa territooriossa: Kansassissa,

Wyomingissa[6] ja Washingtonissa. Niillä seuduilla, joilla naisilla on

jo sekä yllämainittu oikeus että kouluneuvostoihin pääsy, koetetaan

kaikin tavoin kehittää naisia kansalaisvelvollisuuksien suorittamiseen.

Samalla puuhataan väsymättömästi ja hyvin järjestetysti valtiollisen

äänestys-oikeuden laajentamista naisille. Luonnollista onkin, että

nais-asia kohdistaa tärkeimmäksi päämaalikseen tämän asian, maassa,

jossa tietämättömimmällä työmiehellä on oikeus viedä äänensä

vaalipöydälle. Sen lisäksi on siirtolaisten ja tietämättömien mustien

lukuisuus alkanut synnyttää levottomuutta Yhdysvalloissa ja on ruvettu

miettimään, eikö olisi syytä ehkäistä näiden vaikutusta antamalla

naisille äänestys-oikeus. Vuonna 1880 oli Yhdysvalloissa noin 21,5

miljoonaa maassa syntynyttä naista ja siirtolaisia 6,5 miljoonaa. Kun

viimeksimainitut enimmäkseen ovat miehiä, sattuu, niinkuin Minnesotassa,

että heidän ääniensä määrä mainittuna vuonna 40,000 äänellä voitti

synnynnäisten ameriikkalaisten äänet. Samoin kuin tämä epäkohta uhkaa

pohjoisvaltioita, uhkaa etelävaltioita neekerien ylivalta. Georgiassa

y.m. valtioissa on mustilla usein yhtä paljo tai enemmän ääniä kuin

valkeilla, joilta orjien vapautussodan aikana sortui miehiä tuhatmäärin.

Ulkomaalaiset edustajatkin kertoelivat, miten nais-asiaa kunkin maassa

oli edistetty.

Viimeisenä päivänä piti yhdistyksen puheenjohtaja vastaanotto-pidot

eurooppalaisille edustajille. Myös "Sorosis", eräs hienonhieno

naisklubbi, kutsui heidät vuosikokoukseensa. Sitä pidettiin

Delmonicossa, New-Yorkin maankuulussa ravintolassa ja päättyi

päivällisillä samassa paikassa.

Ihailtavat New-Yorkilais-emäntämme eivät heittäneet huoliansa meistä

vielä toisena aamunakaan, kun kaupungista lähdimme. He seurasivat meitä

Washingtoniin asti ja tiellä he keksivät lukemattomia vieraanvaraisuuden

näytteitä. Monta ameriikkalaista edustajaa yhtyi meihin tiellä ja

vihdoin meitä oli koko vaununlasti "keltanauhan naisia", joiksi

nais-yhdistysten jäseniä nimitetään Ameriikassa.

Hyvin hauskaa oli nähdä Ameriikan naista puhujalavalla. Onhan Euroopassa

totuttu pitämään häntä äärimmäisen miesmäisyyden irvikuvana

bloomerpuvussa,[7] mieli täynnä tuimaa sappea vahvempaa sukupuolta

vastaan. Luullaksemme Ameriikan nainen kuitenkin todellisuudessa tekee

eurooppalaiseen kaikista vähin sellaisen vaikutuksen, näki hänet sitten

julkisuudessa esiintyvänä tai kodin piirissä. Puhuessaan hän tosin

mielellään, kansalaistensa tavalla, käyttää sattuvia sukkeluuksia ja

toisinaan hän sirottelee sanoihinsa pieniä viattomia sutkauksia miesten

hirmuvallalle. Mutta se tapahtuu mitä hauskimmalla, herttaisimmalla

tavalla ja kuulijat käsittävät täydellisesti puhujan tarkotuksen.

Todellinen, hurmaava kaunopuheliaisuus on hänen kansassaan yhtä

harvinaista kuin muuallakin, eikä hän luullaksemme siinä kohden ole

muiden maiden esim. Englannin tai Ranskan naisia etevämpi. Mutta

julkiseen esiintymiseen tottuminen on sen sijaan hyvin yleistä.

Ameriikatar ei kuole pelkoonsa yleisön kuullen puhuessaan. Hän

käyttäytyy sellaisissa tilaisuuksissa tyynen luontevasti, usein

viehättävällä sulolla. Huomattava erotus on kuitenkin vanhemmilla ja

nuoremmilla naisilla. Vanhemmilla on enemmän käsiliikkeitä, heidän

käytöksensä ja lausumistapansa on levottomampaa laatua, nuoremmat

seisovat tyyneinä käyttäen vaan silloin tällöin jotain sopivaa, varmaa

liikettä, lausuttava on tarkemmin punnitussa muodossa ja tähtää

tarkemmin asian ydintä. Vielä on tosin Ameriikan naisilla

perinpohjaisuuden ja aineen tarkan käsittelyn alalla paljo opittavaa

maansa miehiltä. Luullaksemme heidän heikommuutensa tässä suhteessa on

täällä kuitenkin vähemmän huomattava kuin muualla, syystä että kansalle

luonteen-omainen vilkkaus saa miehetkin sekottamaan kaskuja,

sukkeluuksia ja vertauksia esitelmäänsä, joka siten usein tuntuu

pintapuoliselta ja keveästi harkitulta.

Enimmästi ovat nais-asiata esittelevät puhujat tummissa tai mustissa

pukimissa, useimmin silkissä, päässä tavallisesti niskahattu (bonnet),

sillä enimmät heistä ovat kolmekymmentä täyttäneitä naisia. Täällä

niinkuin muuallakin ottaa harva ylhäisimpien piirien nainen osaa

nais-asian työhön; enimmät sen ajajat ovat nuorenpuoleisia,

perinpohjaisen kasvatuksen nauttineita naisia tai vanhoja, ennen

hyväntekeväisyys- ja raittiusseuroissa, uskonnollisissa tai orjuutta

vastustavissa yhdistyksissä työskennelleitä naisia. Joka paikassa

viljalta tavattavissa erilaisissa naisklubbeissa taas usein on jäseninä

hienon maailman naisia; siksi monessa klubbissa vallitseekin loistoisa

komeus.

Pääpiirteet Washingtonin naiskokouksesta.

Se seikka jo sinänsä on onni, että saa elää aikana, jolloin suuri aate

välinpitämättömyyden, nurjuuden ja ennakkoluulojen peitosta tunkeutuu

ilmoille.

Se ajatus varmaan oli valtavimpana meissä naisissa, jotka 24 päivä

Maaliskuuta 1888 kl. 3 jälkeen puolenpäivän kokoonnuimme komean Riggs

Housen ravintolan "punaisessa salissa" Washingtonissa. Ensimmäinen

kansainvälinen naiskokous oli tuonut yhteen noin 60 hiljaista, melkein

juhlallisena odottavaa naista, Ameriikan naismaailman parasta. Euroopan

lisä oli niin pieni, että se hukkui joukkoon. Sekä matkanmaksut että

myrskyinen Maaliskuu olivat vaikuttaneet, että ainoastaan 7 naista

sieltä oli saapunut. Suurta kummastusta herätti se seikka, että

syrjäiset Pohjoismaat olivat lähettäneet kolme edustajaa, ja kun Norja

ja Suomi nimiä huudettaessa nousivat seisomaan, kulki aaltomainen

uteliaisuuden ja kummastelemisen liike läsnäolevan naisjoukon läpi.

Jokainen siellä olevista naisista oli ihmiskunnan palveluksessa tehnyt

suuremman tai pienemmän työn.

Ensimmäisenä istui mrs Elizabeth Cady Stanton, "Naisten kansallisen

äänestysoikeus-yhdistyksen" presidentti. Mainittu yhdistys oli kokouksen

toimeenpanija. Mrs Stanton on 74 vuoden vanha rouva; lumivalkeat kiharat

lepäelevät näppärästi järjestettyinä molemmin puolin hänen huomattavia

kasvojaan, joita katsellessasi muistat menneen vuosisadan muotokuvia.

Saman yhdistyksen varapresidentti, miss Susan B. Anthony johti kokousta.

Nämät kumpikin ovat vanhoja ystäviä orjuudenvastustus-ajoilta, jolloin

he työskentelivät yhdessä. Mrs Stanton on pelkkää filosofiaa, miss

Anthony pelkkää järjestämiskykyä. Siksi he yhdessä ovat tehneet

jättiläistöitä. Jos kysyt mrs Stantonilta jotain nais-yhdistysten työtä

koskevaa, taputtaa hän olallesi lausuen: -- kysytään Susanilta! -- Jos

perus-aatteellisessa pulmassa käännyt miss Anthonyltä neuvoa kysymään,

vastaa hän heti: -- ystäväni, mrs Stanton sen paraiten tietää. --

Kumpikin he ovat vanhaa kveekkarisukua. Miss Anthony on enemmän

suosiossa ja erittäinkin nuorten lemmikki; ne häntä sanovat "Aunt

Susan'iksi" (Susan-tädiksi).

Hänen vieressään istui sihteeri, miss Rachel Foster.[8] He kaksi ovat

eroamattomat ja kaunista on katsella miss Anthonyn hopeanharmaata päätä

sihteerin kukoistavien kasvojen rinnalla.

Siellä istui mrs Lucy Stone, joka jo kuudettakolmatta vuotta toimittaa

"The Woman's Journalia"[9] ja on yksi nais-asian etuvartioista. Pyöreine

kasvoineen ja yksinkertaisine hameineen hän on suomalaisen maapapin

rouvan näköinen. Siellä oli miss Frances Willard, raittius-apostoli,

joka edustaa miljoonien tahtoa. Hän johtaa suurta "The Woman's Christian

Temperance Unionia"[10] sekä Kansainvälistä naisten raittius-yhdistystä.

Edellisen yhdistyksen sanomalehdellä "The Union Signal'illa" oli vuonna

1888 lähes 40,000 tilaajaa.

Siellä nähtiin vanha, ylhäisen näköinen mrs Julia Ward Howe, eräs

Ameriikan vanhimmista ja arvokkaimmista naiskirjailijoista. Hänen

rinnallaan istui mrs Mary Livermore, joka orjainvapautussodan aikana oli

väsymätön sairaanhoitaja ja sairaalanjohtaja. Hänen kirjansa "Minun

historiani sodasta" kuvaa liikuttavalla tavalla sodankauhuja ja naisten

sankaritöitä sotalasareeteissa ja haavoitettujen keskellä

taistelukentällä. Hän on samalla etevä puhuja, erittäin uskonnollisella

alalla. Nuoremmista oli etevinnä mrs May Wright Sewall Indianapolista,

erään klassillisen tyttökoulun johtaja, Hän on selväjärkinen,

nopeatuumainen ja ponteva nainen; järjestämiskykyä hänellä on uskomaton

määrä. Hän ja miss Foster asettuvat arvattavasti nais-asian johtajiksi,

kun kerta vanhat muuttavat manalaan.

"The Woman's Tribunin"[11] toimittajan, rouva Clara Colbyn siellä näki.

Kun kokous päätettiin pidettäväksi, lausuttiin se toivomus, että joku

Yhdysvaltojen monista naislehdistä ottaisi toimittaakseen jokapäiväiset

keskustelukertomukset. Mrs Colby muutti suuria siekkailematta lehtensä

toimiston Beatricen kaupungista Nebraskasta Washingtoniin -- noin 3

vuorokauden rautatiematkan päähän. Täten toivottiin saatavan luotettavat

ja kelvolliset keskustelukertomukset kokouksesta. Ja rouva Colbyn 12-16

sivuinen, vilkas lehti täyttikin kaikki oikeutetut vaatimukset. Lukuun

ottamatta pikakirjoituksella hankittuja kokouskertomuksia oli siinä oman

maan ja ulkomaalaisten edustajien sekä muiden etevien naisten ja miesten

elämäkertoja, kirjeitä, sähkösanomia ja runoja sellaisilta nais-asian

ystäviltä, jotka itse eivät olleet päässeet kokoukseen.

Miss Anthony lausui vieraille tulotervehdyksen. Erittäin hän puhui

"meren takaisille vieraille", joiksi hän muiden maiden edustajia

nimitti. Nämät olivat: Englannin edustajat mrs Laura Ormiston Chant,

jota sanotaan maansa kaunopuheisimmaksi naiseksi, mrs Butlerin jälkeen

hän nykyään on maansa etevin työntekijä siveellisyys-asian alalla; mrs

Ashton Dilke ja mrs Zadel Gustafson. Skotlannin: mrs Alice Scatcherd.

Ranskan: madame Isabelle Bogelot, Norjan: rouva Sophie Magelssen-Groth.

Saksan: mrs Clara Neymann. Irlannin: mrs Margaret Moore. Kanadan: mrs

Bessie Keefer. Intian: Pundita Ramabai.

Tämä omituinen nuori leski herätti suurinta huomiota ja

myötätuntoisuutta. Hänen kasvonsa ovat pyöreät, iho ruskeahko, poskiluut

korkeat, silmät lempeät ja -- niinkuin sanotaan -- puhuvat. Hänen

naurunsa on lapsellisen heleä ja paljastaa aina loistavan valkean

hammasrivin, hänen murteellinen Englannin kielensä on sominta, mitä

kuulla saa. Kotimaansa tavan mukaan on hänellä julkisesti esiintyessään

valkea leskenpukunsa yllään. -- Ramabai oli tullut Englantiin ja

Ameriikkaan kootakseen rahoja kodin hankkimiseksi n.s. lapsileskille,

joita Intiassa on niin viljalta. Jokapaikassa hän tapasi runsaasti

myötätuntoisuutta ja perusti Intiaan palattuaan aikomansa laitoksen.

Hänellä on laajat ja perusteelliset tiedot ja kotimaassaan hänellä on

oppineen, "Sarasvatin" arvo. Englannissa hän opetti sanskritin kieltä

eräässä kollegessa.

Tässä ensimmäisessä kokouksessa "punaisessa salissa" keskusteltiin,

olisiko pysyvä kansainvälinen naiskongressi suotava. Puheenjohtaja teki

tehtävänsä hyvin ja lausunnot olivat vilkkaat ja sujuvat, kenties

kuitenkin vähemmän asiaan supistuvat kuin meille pohjoismaalaisille on

tavallista. Kello 7 olivat valtakirjat jätetyt kokoukselle, keskustelut

päättyneet ja valmistava valiokunta määrätty.

Seuraavana päivänä saarnasi viidessä kirkossa naispapit ja illalla

avattiin yleinen kokous jumalanpalveluksella. Kokoushuone, Albaughn

suuri opera, oli kukilla kaunistettu, lippuja liehui katosta ja

rivilöiltä. Toista tuhatta ihmistä oli koolla ja harras hiljaisuus

vallitsi pastori Annie Shawin esitelmän aikana samoin kuin jokaisen

viiden naispapin vuoroonsa rukoillessa. Maan tapojen mukaan alotettiin

sekä itse kokous että _jokainen aamu- ja iltapäivä-istunto_ rukouksella

ja virrenveisuulla.

Osanottoa ja innostusta, joka vallitsi maanantaina 26 p. keskusteluja

aljettaessa, ei käy sanoin kertominen. Kun mrs Stanton, 74 vuotiaan

arvokkaisuudella, mustassa silkkipuvussa, valkea harsohuivi kaulassa,

nousi alottajaispuhetta pitämään, tervehdittiin häntä kaikuvilla

käsientaputuksilla. Miehet ja naiset nousivat seisomaan, heiluttivat

nenäliinojaan ja itkivät. Mrs Stantonin puhe ei ollut loistavaa

kaunopuheliaisuutta, mutta sen ytimenä oli järkähtämätön vakuutus ja

neron tuli sitä elähytti. Hänen muistelmansa niistä 40 vuodesta, jotka

olivat kuluneet ensimmäisestä naiskokouksesta Seneca Fallsissa 1848,

olivat liikuttavat. Erittäin hän kuvasi surullisen leikkisästi sitä

halveksimista ja niitä solvauksia, joita nais-asian ystävät muinoin

saivat pitää hyvänään.

-- Lucy Stone, -- sanoi hän tyynellä alttoäänellään, -- miss Anthony ja

minä me muistamme vielä ne ajat, jolloin yleisö tervehti meitä

mädänneillä munilla, eikä kukilla ja käsientaputuksilla niinkuin tänään.

Lavalla hänen ympärillään istui tusinamäärä hänen aikalaisiansa, jotka

yhdessä olivat työskennelleet nais-asian ja orjuuden poistamisen

hyväksi. Mrs Stantonin lopetettua puheensa, esiteltiin ulkomaalaiset

edustajat yleisölle, joka ystävällisesti tervehti kutakin. Sen jälkeen

alkoi se vaatia useoita lemmikkiään esille. Toinen toisensa perästä

talutettiin heistä näkyville hurrahuutojen ja suosion-osotusten

kaikuessa. Frederick Douglas, entinen orja, sittemmin kongressinjäsen ja

yksi nais-asian vanhimmista ystävistä astui esille. Samoin Robert

Purvis, aivan kuin Sauli muinoin, päätään pitempi muita ympärillään.

Mary Grew sitten nähtiin, harmaassa kveekkaripuvussaan, lempeine

lapsensilmineen ja valkeine kutrineen. 85 vuotias Amy Post astui

tutisten, mutta suoraselkäisenä ja punaposkisena yleisön nähtäväksi.

Hänen kotinsa oli muinoin ollut lukemattomien karkulais-orjien

pakopaikka. Siellä näit puhujan ja kirjailijan Henry Blackwellin; hän on

muuten ainoa mies Ameriikassa, joka on sallinut vaimonsa Lucy Stonen

avioliitossakin pitää oman nimensä muuttamattomana. Puolisot toimittavat

yhdessä tyttärensä kanssa "Naisten lehteä". Henry Blackwellin käly,

pastori Antoinette Blackwell, Yhdysvaltojen ensimmäinen naispappi,

siellä myös nähtiin.

Kaikki nämä vanhukset olivat yhdessä työskennelleet orjien vapautuksen

hyväksi, -- työskennelleet sen aatteen palveluksessa, joka Ameriikassa

raivasi alaa ja valmisti mieliä toiselle, vieläkin suuremmalle

aatteelle. Tämä uusi aate ei enää koskenut yksityistä luokkaa tai rotua,

-- ei, se koski koko ihmiskuntaa. Liikutus valtasi mielen, kun katseli

noita uskollisia työntekijöitä, jalojen aatteiden uhraavia palvelijoita,

heidän noustessaan puhumaan siitä, mikä oli ollut heidän elonsa elämänä.

Me nuoremmat itkimme peittelemättä, mutta me itkimme ylpeyden, toivon ja

kiitollisuuden kyyneliä, tuntien sydämmessämme uutta intoa kaikkeen,

mikä elämässä on ylevää ja suurta.[12]

Maanantain kokoukset alkoivat ja päättyivät rankan sateen huuhtoessa

katuja. Illan ohjelmassa oli tärkeä aine: _kasvatus_. Mrs May Wright

Sewall esitti arvokkaan ja laajoihin tutkimuksiin perustuvan kertomuksen

korkeamman naissivistyksen nykyisestä kannasta Yhdysvalloissa. Mrs

Sewall on itse saanut perinpohjaisen kasvatuksen ja hänen esitelmänsä

oli perusteellisuuden ja aineen tarkan tuntemisen kannalta tuomiten

ehdottomasti siinä kokouksessa paras. Pundita Ramabai kertoi hindunaisen

asemasta ja naissivistyksen suuresta edistyksestä viime vuosina

Intiassa. Professori Rena Michaelisin esitelmä yhteiskasvatuksesta oli

innokas ja sujuva. Se vaikutti kahdenkertaisella voimalla, sillä puhujan

suloinen ja samalla reipas esiintymistapa oli ilmi-elävä puolustus hänen

aatteelleen. Hän on saanut tietonsa yhteiskoulussa ja on itse nykyään

opettaja kollegessa, jossa kumpaakin sukupuolta kasvatetaan yhdessä.

Tiistain aineena oli _hyväntekeväisyys_. Keskusteluja johti mrs Harriet

Shattuck, pieni Massachusettsilais-rouva, niin pyöreä, soma ja näppärä,

ettei olisi uskonut hänen koskaan saastuttaneen naisellisuuttaan

julkisten kokousten johtamisella. Kun hyväntekeväisyyttä jo ammoisista

ajoista on pidetty naisen ominaisena alana, voi sitkeinkin

vanhoillaolija hyvällä omallatunnolla kuunnella puhujien kertovan, mitä

kaikkia oli toimitettu yhteiskunnan kurjien, sen lapsipuolten, hylkyrien

hyväksi. Samaa voi sanoa iltakokouksesta, jossa _raittiustyöstä_

keskusteltiin. Sen päiväisistä puhujista mainittakoon Clara Barton,

Ameriikan Punaisen Ristin-yhdistyksen perustaja. Hänen rinnallaan

kimalteli Euroopan hallitsijoiden ja Punaisen Ristin-yhdistysten

lahjoittamia ritari- ja kunniamerkkejä. Mrs Quintonin esitelmää naisten

työstä indiaanien hyväksi kuunneltiin hartaudella. Mutta ei mitään voi

verrata siihen kiihkeään innostukseen, jonka Frances Willard herätti.

Lieneekö toista naista, niin rakastettua, jumaloittua kuin hän on. Mutta

harva on tehnytkään niin paljo kuin hän ja hänen sielunjaloutta

todistavat kasvonsa vaikuttavat nekin jo saarnan tavalla. Hänen

sihteerinsä ja oikea kätensä miss Anna Gordon, selitti lämpimästi ja

hyvästi "kuinka me voitamme lapset", kuinka raittius-aate on saatava

lapsissa eläväksi, heidän lapsellista katsantotapaansa vahingoittamatta.

Mrs Barney, Maailman-Nais-raittiusyhdistyksen vankienhoito-osaston-jäsen

puhui liikuttavan kaunopuheisesti poliisimatroonien välttämättömyydestä.

Keskiviikkona tarkastettiin naisten toimia eri _ammattien_ ja

_teollisuuden_ alalla. Mrs Laura Johns Kansasista oli puheenjohtajana.

Eurooppalaisesta tuntui tämän päivän keskustelut kenties kaikista

huomattavimmilta. Ihmeteltävältä kuului, mitä nämä naiset olivat tehneet

maanviljelyksen, karjanhoidon, tehdasteollisuuden ja viininviljelyksen

aloilla, samoin lääkäreinä, sanomalehtien toimittajina, lakimiehinä,

pappeina ja opettajina jos minkälaisina. Kun vertasi kuulemaansa siihen

mitä silmin näki näistä hauskoista, herttaisista ja ystävällisistä

naisista, niin tuli entistä varmemmin huomaamaan, että käytännöllisyys

on Ameriikan naisen pääominaisuus. "Emansipatsioonistaan" huolimatta on

hänessä kiireestä kantapäähän asti joka verenpisara käytännöllinen ja

tuskin hän mitään niin syvästi halveksii kuin epäkäytännöllisyyttä.

Keskiviikon suosituin puhuja oli mrs Leonora Barry, työväenluokasta

lähtenyt nainen, joka itse on hankkinut itselleen sivistyksensä ja

aseman ja nykyään on yksi suuren "Työn ritarit" nimisen

työväen-yhdistyksen toimekkaimmista jäsenistä. Hänen vilkas, omituinen

puhetapansa muistutti mieleen metsän huminaa, puron sointuista lorinaa,

tai mitä vaan on raitista ja alkuperäistä olemassa. Eräs vanha rouva,

mrs Esther Warnerkin herätti lämmintä myötätuntoisuutta kertoessaan

yksinkertaisesti ja herttaisesti farmernaisten töistä.

Valpas ja huomaava kokoustoimikunta oli luultavasti peljännyt, että nämä

kaksi kokouspäivää tuntuisivat yksitoikkoisilta. Ohjelmaan oli senvuoksi

soviteltu viulunsoittoa ja soololaulua. Taiteilijat olivat nuoria

naisia. Ei mahtanut kuitenkaan kukaan pitkästymistä valittaa

kokousviikon aikana. Uudet puhujat ja uudet keskustelu-aineet ja yhä

kasvava ja vaihtuva innostus estivät yleisön ikävystymästä.

Kokous-ohjelmien pääkohdiksi oli aina soviteltu 20-25 minuutin pituisia

esitelmiä. Muut lausunnot eivät saaneet osalleen enempää kuin 10

minuuttia kukin.

Torstai oli päivänpaisteinen ja kirkas, oikea kevätpäivä lempeine

tuulineen ja äskenpuhjenneine lehtineen. Nytkin, auringon loistaessa,

istui yleisö kuumassa, täyteen sullotussa kokoussalissa yhtä innokkaana

kuin sadepäivinäkin. Päivän aineina olivat _työn järjestäminen_ ja

_naisen laillinen asema_. Frances Willard puhui taas mainiosti. Hänen

yhtymiskehotuksensa naisille vaikutti mahtavasti, sillä jokainen tiesi

kuinka suurenmoisen elävän koneiston kehottaja itse järjestämiskyvyllään

on luonut.

Mrs Louise Thomas, jo ennen mainitsemamme newyorkilaisen naisklubbin

presidentti, kertoi klubbinsa toimista hyväntekeväisyyden, taiteen ja

kirjallisuuden y.m.s. alalla. Enin huomattava oli kuitenkin mrs Devereux

Blaken kuvaus niistä laillisista epäkohdista, jotka sitovat Ameriikan

naista. Erittäin hän kosketteli sitä luonnotonta kohtaa, että _naidulla_

äidillä ei lain edessä ole mitään merkitystä lapsiansa koskevissa

asioissa, mutta _naimattomalla_ äidillä on täysi valta lapsiinsa. --

Kahdessa eri esitelmässä intiaani- ja mormooninaisten asemasta saatiin

kuulla monta uutta ja huvittavaa seikkaa. Perjantai aamuna ryhdyttiin

_siveellisyyskysymykseen_, ja vakavia, liikuttavia sanoja lausui moni

nainen, joka oli tutkinut asiaa usealta eri katsantokannalta. Tohtori

Caroline Winslow, eräs Yhdysvaltojen vanhimmista naislääkäreistä, puhui

naisen hienolla arvokkaisuudella ja vakavasti jalomman, puhtaamman

avioliittokäsitteen välttämättömyydestä. Kristityn velvollisuus on elää

siveellisesti sekä avioliiton ulkopuolella että avioliitossa. Frances

Willard, mrs Saxon, Ameriikan paras ja mrs Ormiston Chant, Englannin

paras naispuhuja tämän aran kysymyksen alalla, liikuttivat kukin syvästi

yleisöä. Kokousta johti arvokkaasti mrs Elizabeth Boynton Harbert

Chicagosta.[13]

Perjantai ilta kävi vilkkaaksi, sillä keskustelu-aineena oli _nainen

valtiollisella alalla_ ja onhan valtiollisilla asioilla se ominaisuus,

että tekevät lämpimästä kuumaa ja kuumasta kiehuvaa. Puhe sujui kuin

voideltu. Mrs Isabella Beecher Hooker, Harriet Beecher Stowen sisar,

lausui voimakkaasti ja asiallisesti, millä perustuksella Ameriikan

naiset vaativat Yhdysvaltojen perustuslakien nojalla itsellensä

äänestysoikeutta.

Lauvantain kokous oli viikon loistokohta. Se oli "tienraivaajien" päivä,

Lava oli kukkatarhana ja siellä istui noin 40 vanhaa naista ja herraa,

40 kaikkein armainta hopeatukkaista, reipasta vanhusta. Yleisö nousi

seisomaan kuin yksi mies, nenäliinoja liehutettiin ja hurraahuudot

kajahtelivat, kun kuushenkinen nuorten naisten lähetystö pastori Annie

Shawin johdolla heille kantoi kauniita kukkakoreja. Mrs Sewallin puhe

vanhuksille oli mestarillinen. Se oli kunnioittavainen, hellä, hupainen

ja uhkui nuoren sukupolven vapaaehtoista, sydämmellistä kiitollisuutta

poistuvalle polvelle. Vanhusten vastaukset olivat tietysti liikuttavan

juhlalliset, sillä 40 vuoden työ, kokemus, ilot ja surut lisäsivät eri

painon joka sanalle.

Illalla jatkettiin keskustelua naisen valtiollisista oikeuksista. Miss

Helen Gardenerin, tiedemiesten tutkimisille nojautuva esitelmä

"Sukupuoleisuus aivoissa" oli illan paras. Oppineen taidolla ja samalla

ominaisesti hän todisti, että väitös naisten aivojen huonommuudesta oli

olettamista, sillä uusimmat tutkimiset sitä eivät suinkaan ole

todistaneet. Esitelmän mukana seurasi koko joukko hyväksymislauseita,

joita tunnetut ameriikkalaiset tiedemiehet käsikirjoituksen luettuansa

olivat siihen liittäneet.

Sunnuntain kokouksessa me eurooppalaiset saimme hämmästyä, kuullessamme

miten laajasti, perinpohjaisesti ja tunnokkaasti Ameriikan naiset ovat

tutkineet uskonnollisia asioita. Ohjelmassa oli virrenveisuuta, rukous,

keskusteluja ja kolme esitelmää: "Uskonnosta ja tieteestä", esittäjä

pastori Antoinette Blackwell, "Äidinrakkaus jumaluuskäsitteessä",

esittäjä mrs Mathilda Gage sekä "Nainen ensimmäisen kristillisen kirkon

aikana", esittäjä mrs Beecher Hooker.

Illalla, kokousten lopettajaisissa, piti mrs Zerelda Wallace, erään

Yhdysvaltojen lempikirjailijan Lew Wallacen äiti, ytimekkään esitelmän

"Vaalilipun siveellisestä merkityksestä". Hänen näyttäytyessään

puhelavalla, alkaa yleisö heti huutaa: -- the mother of Ben Hur! The

mother of Ben Hur! (Ben Hurin äiti! Ben Hurin äiti! -- Ben Hur on

Wallacen suosituin teos). Rouva Wallace oli kauvan ollut epäselvillä

siitä, pitikö äänestys-oikeutta ulotettaman naisillekkin vai ei, mutta

sai ratkaisevan mielipiteen seuraavalla tavalla: Indianan naiset

lähettivät senaatille raittiutta koskevan pyyntökirjoituksen, joka alkoi

sanoilla: "_Me allekirjoittaneet emme vaadi äänestys-oikeutta"_ -- -- --

Mrs Wallace oli itse pyynnön perilleviejänä, mutta senaati kohteli sekä

pyyntöesitystä että sen tuojaa niin halveksivalla tavalla, että hän

huudahti: no niin, jos miehet pitävät näin vakavaa asiaa

jonninjoutavana, täytyy naisen päästä lainlaadintaan! -- Sen jälkeen hän

on ollut "keltaisen nauhan armeijassa" innokkaana työntekijänä.

Mrs Stanton lopetti kokouksen pitkällä, juhlallisella

hyvästijättöpuheella ja siten oli tämä muistorikas, unohtumaton viikko,

ensimmäinen laatuansa, muuttunut menneheksi.

Kokonaisuudessaan oli tämä kansainvälinen naiskokous onnistunut erittäin

hyvin. Tosin ei Eurooppa ollut lähettänyt ainoatakaan etevimmistä

naisistaan, mutta ne kertomukset eri maiden naisvapautuksen työstä,

jotka kokouksessa luettiin, olivat luullaksemme huolellisesti tehdyt.

Ameriikan naisilla oli loistavat edustajat, eikä ainoakaan maan

etevimmistä naiskansalaisista ollut jäänyt pois. N.s. naisten

itsensäjumaloimista huomasi vaan poikkeustiloissa, eikä sillä ollut

tilaisuutta ilmaantuakkaan, kun usiammat puhuivat toimista kokonaisen

suunnan tai yhdistyksen hyväksi, eivätkä omia yksityisiä töitään. Eikä

pikku töitä ylistetty yli arvonsa, sillä monen kokouksessa olleen naisen

teot olisivat miestenkin keskuudessa täys-arvoisia. Tosin tuntui moni

lause suomalaisen korvissa tyhjältä korupuheelta, mutta tuo ylistely

lähti kansan tavasta, eikä ollut naisten vika. "We like to say nice

things to each other",[14] lausuvat ameriikkalaiset, sekä miehet että

naiset. Eikä meidän tarvitse mennä pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle,

jos tahdomme tavata kansoja, joista korulauseet ja kiitokset maistuvat

yhtä hyviltä. -- Kaikki tapahtui tyynesti, ankarassa järjestyksessä,

eikä liioittelemista huomannut nimeksikään. "Siellä näet", sanoi eräs

Washingtonin lehti, "satamäärän vanhahkoja, ja nuorenpuoleisia naisia,

kaikki ovat sievästi puetut, mutta veikistelemishalua et huomaa,

arvokkaisuutta ja tyyneyttä vaan tapaat, kasvoista loistaa äly,

perinpohjainen sivistys ja lähimmäisen tuskille lämmin osanotto".

Järjestys-ohjelma oli oivallinen, sitte kun oli päästy ensipäivästä

monine eri suunnalta tulleine edustajineen. Koko vuoden olivat

varapresidentti, miss Anthony, sihteeri, miss Foster ja toimeenpanevan

valiokunnan puheenjohtaja mrs Sewall, jo tehneet valmistustöitä. Oli

lähetetty 10,000 kutsumuskirjettä, 10,000 kehotusta, 10,000

ilmotuslistaa, 4,000 kirjettä, painettu 17,000 ohjelmaa, hankittu 100

muotokuvaa, suunniteltu yhtä monta elämäkerta-kirjoitusta. Menoja oli

karttunut 10,000 dollaria ja ne suoritettiin vapaaehtoisilla

rahalahjoilla ja sisäänpääsömaksuilla. Yhdeksän eri toimikunnan

huostassa oli soitannon, koristusten ja rautatiepiljettien hankkiminen,

vierasten vastaan-otto ja hoito, ravintolat y.m. Naispuolinen

pikakirjuri apulaisineen piti huolen keskustelukertomuksista

ja mrs Clara Colby johti, valkea esivaate edessä, pientä

tiedustelija-armeijaansa "Kiggs Houseen" tilapäisesti sijoitetussa

toimituspaikassa. Edellisellä viikolla oli tärkeimpien puheiden

pääseikat lähetetty maan etevimmille lehdille, niin että ne voivat heti

seuraavana aamuna sen jälkeen, kun puhe oli pidetty Washingtonissa,

painattaa sen lukijoilleen.

Yksimielisyys, hyväntahtoisuus ja innostus vallitsivat. Jokaiseksi

lomahetkeksi kokoontuivat edustajat hotellinsa saliin. Siellä haettiin

tuttavia, solmittiin ystävyysliittoja. Siellä yhtyi kelpo nainen yhdeltä

ilmansuunnalta vertaiseensa, joka tuli toisaalta. Sitten käytiin

toistensa huoneissa vieraisilla. Naiduilla naisilla oli melkein

jokaisella miehensä ja lastensa valokuvat mukanaan ja niitä piti toisten

välttämättä katsella. Usein sait kuulla seuraavantapaisen keskustelun:

-- Minä olen mrs N. Y:stä.

-- Minä olen mrs Y. N:stä.

-- Eihän nyt, oletteko te naimisissa? Minä luulin teitä naimattomaksi!

-- Minuako? Jolla on miesten paras miehenä (the nicest husband in the

world)! -- Ja sitten täytyi ystävysten tietysti katsella toistensa

perhevalokuvia ja yhdessä vuodattaa pieni kyynel "vauvan" viimeistä

pikkusukkeluutta muistellessaan. Naisten sananparreksi tullutta kateutta

näkyi perin vähän. Ansainneet saivat kyllä sydämmellistä ihailua ja

teeskentelemätöntä kiitollisuutta osalleen. Miss Anthony kuitenkin enin,

sillä hänen vaatimatoin, väsymätöin työnsä luo rakkautta yhtä

luonnollisesti kuin päivänpaiste loihtii kukkia ilmoille. Jokaista

varten hänellä oli lempeä sananen. Sattui kuitenkin usein, että hän

kesken vilkkainta puhettaan laski kätensä puhuteltavan olalle,

tuttavallisesti kysästen: -- my dear, mikä teidän nimenne onkaan? --

Kymmenittäin, usein sadottain esiteltiin hänelle päivässä naisia;

jokaisen muistaminen erikseen ei ollut mikään helppo asia.

Läsnäolevista olivat muutamat perin kummallisia. Muuan tohtori W.,

keski-ikäinen nainen, kävi miehenpuvussa ja mrs L. oli tunnettu siitä,

että oli pyrkinyt Yhdysvaltojen presidentin-ehdokkaaksi. Nuo

liiallisuuksien tavottelijat eivät kuitenkaan häirinneet juhlamieltä.

Kaikenlaiset nais-yhdistykset olivat lähettäneet edustajia. Kokouksella

oli niin laaja perustus, että jokainen valtiollinen ja uskonnollinen

suunta voi lemmekkäästi yhtyä samalla lavalla. Sen lisäksi saapui pitkin

kokous-aikaa likeltä ja etäältä tulvimalla vieraita, enimmäkseen naisia,

jotka itse toimivat joko naisasian, raittiuden, kasvatuksen,

lähetystoimen, sairastenhoidon tai hyväntekeväisyyden alalla.

Ensi kokouksessa valittu valiokunta oli ollut ahkerassa puuhassa koko

viikon. Oli ehdotettu kansainvälistä naisyhdistystä, joka liittäisi

yhteen ja järjestäisi kokonaisuudeksi _kaikki_ ja _kaikenlaiset_

nais-yhdistykset. Valiokunta oli suunnitellut sen säännöt ja ohjelman ja

ehdottanut sen presidentiksi mrs Millicent Garrett Fawcettia Lontoosta.

"Sellainen yhtyminen", sanoi valiokunta lausunnossaan, "auttaisi naisia

välttämään oman työnsä ihailemisen vaaraa, sillä he saisivat täten

vertaamistilaisuuksia, he näkisivät, mitä naiset muissa maissa ovat

tehneet ja huomaisivat aina jonkun oppimista tarjoovan alan."

Sanomalehdet olivat ylipäänsä ystävällisellä tuulella. Toisinaan tarttui

sanomalehtiherroihin kuitenkin polttava ivakuume. Niin kuvasi esim.

muuan lehti surkeilla valitusvirsillä sitä hamevaltaa, joka Riggs

Housessa vallitsi. Kaikki miehet muka hiipivät nurkkia pitkin.

Saappaidenkiillottaja oli lähtenyt tiehensä, viinikauppias mennyt

hirteen ja ravintolan nostolaitosta hoitava poika mietti keinoa, miten

helpoimmalla ja hauskimmalla tavalla pääsisi pois täältä murheen

laaksosta, -- "sillä" -- niin kuului tuo marttyyri sanoneen -- "olkoot

nämä naiset, jos ovatkin, maailman viisainta vaimoväkeä, ei niissä siltä

ole yhden yhtäkään, joka olisi mies löytämään tien omaan huoneeseensa."

"Valkea talo", presidentin asunto, avasi salinsa edustajille;

ajanmerkki sekin, niin vähä kuin Grover Clevelandin ja nais-asian

välillä muuten lieneekin yhtymiskohtia. Kaksi upporikasta senaattoria,

Palmer ja Stanford, piti kumpikin iltaman edustajille. Senaatin

äänestysoikeus-valiokuntakin vastaanotti heidät sekä muutamia etevimpiä

muista kokouksen naisista. Mainioita puheita pitivät siinä tilaisuudessa

rouvat Stanton, Scatcherd, Blake ja Ormiston Chant; viimeksimainittu sai

vakavat senaattorit kyyneleitä vuodattamaan. Hänen loistava puhekykynsä

hurmasi nuoret ja vanhat, oppineet ja oppimattomat.

"Riggs Housen" omistajat mr ja mrs Spofford olivat kokouksen

toimeenpanijoille erittäin ystävälliset: koko laitoksensa he

antoivat naiskokouksen käytettäväksi, samalla myöntäen tuntuvan

hinnan-alennuksen. Kaksi viikkoa oli ruokasali koristettu kaikkien

maiden lipuilla. Juhlamieli vallitsi joka sopessa. Ei kukaan mahtanut

katua tuloansa, oli matka ollut kuinka pitkä tahansa. Itse kokous jo

sinänsä oli mukanaolijalle vahvistusjuoma, se lisäsi hänessä uskoa

kalliin nais-asian järkähtämättömään oikeuteen ja totuuteen. Kaivaten

erosivat Euroopan edustajat uusista ystävistään, juhla-ilosta ja nyt jo

kevätkoreudessaan loistelevasta Washingtonista, jatkaakseen kukin

kulmallaan huomioitaan Uudessa Maailmassa.

Orjuuden ajoilta.

Ameriikan pohjois- ja etelävaltioiden välisen sodan loputtua lakkasi

myös "abolitsionistien"[15] puolue olemasta. Mutta vielä nykyäänkin on

vanhempien ihmisten joukossa miehiä ja naisia, jotka ihastuksella

muistelevat niitä aikoja, jolloin karanneita orjia ruokittiin ja

vaatetettiin heidän kodissaan ja heidän nimeensä liitettiin ivaten

lisänimi "abolitsionisti."

Niinkuin elämässä totutaan moneen muuhunkin asiaan, niin oli Ameriikassa

totuttu orjuuteen ja tottumus esti huomaamasta sen julmuutta ja

luonnottomuutta. Moni, jonka vääryys ja sorto muualla olisi saanut

vimmastumaan, katseli orjuutta omassa maassaan välinpitämättömänä tai

suvaitsi sitä auttamattomana asiana. Jumaliset vetosivat raamattuun.

"Salliihan raamattu orjuuden". Käytännölliset selittivät, että

teollisuus ja maanviljelys etelävaltioissa kerrassaan menettäisivät

merkityksensä, jos kiellettäisiin orjia pitämästä. Ilman-ala oli, muka,

liian rasittava valkoisille, ja jos mustille, jotka osittain kuumuuden

takia, osittain piintyneestä laiskuudesta tekivät työtä hitaasti, jos

heille maksettaisiin palkat samojen perus-aatteiden mukaan kuin

valkoisille työntekijöille, joutuisivat maan-omistajat häviöön.

Neekerejä tuskin pidettiin ihmisinä. Heitä varten oli kirkossa eri

penkit ja herran-ehtoollista heille annettiin eri alttarilta tai eri

päivinä kuin muille. Rautateillä heidän täytyi ajaa eläinvaunuissa.

Vielä vuonna 1844 sai Pohjois-Karoliinan valtiossa se, joka antoi

orjalle kirjan tai sitomuksen tai opetti häntä kirjoittamaan lain mukaan

rangaistukseksi 39 paria vitsoja, jos hän oli vapaa neekeri, jos

rikoksellinen oli valkea, pääsi hän 200 dollarin sakolla. "Sillä",

sanotaan mainitussa laissa, "se, joka opettaa orjia lukemaan tai

kirjoittamaan, tekee heidät tyytymättömiksi heidän kohtaloonsa ja

yllyttää heitä kapinaan". Arvossa pidetyt papit ja piispat julkasivat

saarnoja "sellaisia koteja varten, joissa pidettiin orjia" ja

saarnoissaan he, raamattuun vedoten, kehottivat orjia alammaisuuteen ja

nöyrään kärsivällisyyteen. "Ei kukaan kristitty", sanotaan yhdessä

sellaisessa saarnassa, "uskaltane väittää, että orjuus ei ole Jumalalle

otollinen laitos". Eräässä toisessa sanotaan orjalle: "joko sinä kärsit

syyllisenä tai syyttömästi rangaistustasi. Jos olet syyllinen, niin on

ankarinkin rangaistus oikea. Jos olet syytön, niin olet joko tehnyt

jonkun muun synnin, josta Jumala nyt sinua rankaisee, tai pitää Herra

kärsimyksesi täällä maan päällä sinulle tarpeellisina. Etkö olisi

Hänelle kiitollinen, Hän kun antaa sinun kärsiä rangaistuksesi täällä

alhaalla, jotta sitte kuoleman jälkeen voisit astua Hänen

valtakuntaansa."[16]

Paenneitten orjien lymyttäminen ja auttaminen oli niin suuren sakon

uhalla kielletty, että muutamilta toisinaan meni koko omaisuus sen

suorittamiseen. Moni varakas perhe joutui mierontielle, kun sääli ei

sallinut pakenevan orjaparan ilmaisemista. Georg Washingtonkin oli niin

aikansa katsantotavan vallassa, että hän säälimättömän ankarasti ajoi

takaa Virginiasta Kanadaan asti erästä karannutta naisorjaansa ja sen

lasta.

Sanalla sanoen: orjuuden välttämättömänä-pitäminen oli kansanmieleistä,

orjuuden vastustaminen taas oli kansalle hyvin vastenmielistä.

Abolitsionisteja alussa pilkattiin, myöhemmin vainottiin. Heidän

harrastustaan pidettiin mielettömyytenä, epäkäytännöllisenä

innostelemisena, hulluutena ja -- kenties etupäässä -- sivistyneelle

ihmiselle sopimattomana. Neekerit olivat niin halveksittuja ja kuuluivat

muka rotuun, joka oli niin paljo valkoista rotua alempana, että heidän

puolustajansa sai pitää hyvänään osan mustaparoille tulevasta

ylenkatseestakin. Jos joku etevä mies liittyi orjuuden vastustajiin,

huudahtivat ihmiset päätään pudistaen: sääli, sääli, että niin lahjakas

mies taas on joutunut abolitsionistien hullutettavaksi! -- Nykyään

tuollaiset lausunnot kieltämättä tuntuvat perin omituisilta. Mutta kukin

meistä on aikansa lapsi. Luultavasti on monikin hyvä ja aikanaan

valistuneena pidetty ihminen tyynesti katsellut noita- ja

inkvisitsioonioikeuksien tuomiopäätöksien toimeenpanoja.

Tähän yleis-inhimilliseen asiaan liittyi Ameriikassa vielä se omituinen

valtiollinen pulma, johon kysymys orjien lakkauttamisesta ehdottomasti

oli kietova pohjois- ja etelävallat. Kysymys koski eri valtojen

oikeuksia Unioonin rinnalla. Kuinka pitkälle ulottui valtioiden oma

päätösvalta? Kuinka paljon sai Uniooni sekaantua eri valtioiden

asioihin? Sattuu vielä nytkin että etelävaltalaisten kanssa

keskustellessa kuulee lauseita sellaisia kuin tämä: "orjuus _oli_

kirouksena, mutta mitä se pohjoisvaltioita koski", -- ja tietämättänsä

puristaa lausuja kättään nyrkiksi, samalla kun silmistä hehkuu tulisin

viha. Yhdysvaltojen perustuslain n.s. "14 lisäpykälä" suojeli

pohjoisvaltojen mielestä kaikkien, myöskin neekerien vapautta.

Etelävallat olivat toista mieltä, -- ja sota oli välttämätöin. Vielä

nytkin on nykyisten puolueiden, demokraattien ja republikaanien

erimielisyyden ytimenä sama mielipiteitten eroavaisuus, vaikka nykyiset

republikaanit ovatkin melkoisesti muuttuneet Abraham Lincolnin, -- ja

vielä enemmän George Washingtonin ajoilta.

Tätä nykyä ovat vanhat abolitsionistit ainoastaan menneisyyden

jäännöksiä. He ovat loppuun käytetyitä työaseita, mutta nimitys, jonka

ennen saivat pilkkanimenä, on muuttunut heille kunnianimeksi. "Hän

kuuluu erääseen meidän vanhimmista abolitsionistiperheistämme", kuullaan

usein kunnioituksella sanottavan sekä miehistä että naisista. Tosin

vallitsee vielä monta ennakkoluuloa mustia vastaan, etenkin entisissä

orjavalloissa. On esim. niinkin käynyt, että eräässä suuressa

kokouksessa kaksi vuotta takaperin, sanomalehtienkirjurit käskivät

ilmottaa puheenjohtajalle, ett'ei yksi ainoakaan heistä tule saapuville,

joll'ei käsketä pois neekerityttöä, joka tungoksen takia oli sijoitettu

heidän pöytänsä ääreen. Aivan äskettäin tapahtui, että muutamalla

yhdistyksellä oli valittavana mustan jäsenen vastaan-ottaminen tai

puheenjohtajan -- vanhan abolitsionistin -- eroaminen. Yhdistys luopui

kernaammin puheenjohtajastaan. Mutta vaikka monella valkealla vielä

onkin ennakkoluulonsa mustia vastaan, niin on _orjalaitos_ semmoisenaan

jo aikoja sitten tullut kansalle vastenmieliseksi. Eräs äiti, jonka

lapsuus oli kulunut abolitsionismin ensi aikoina, antoi 12 vuotiaalle

pojalleen "Setä Tuomon tuvan" luettavaksi. Poika sanoi: -- "äiti, kirja

on hyvin hauska, mutta eihän se voi mitenkään olla tosi. Kuinka meidän

vapaassa Ameriikassamme olisi voitu sellaisia julmuuksia tehdä? Sittehän

me olisimme tulleet todellisesti vapaiksi vasta orjuuden lakkauttamisen

jälkeen." --

Muutamia on Ameriikassa, jotka olkapäitään kohauttaen arvelevat, että

abolitsionistit kiihotuksillaan herättivät -- tosin oikeutetun -- mutta

tuiki tarpeettoman sodan. Ennen pitkää olisi muka orjienpito

käytännöllisistä syistä tullut mahdottomaksi. Orjien omistajat olisivat,

näet, itse ruvenneet huomaamaan, että orjien työ ei taloudellisesti

kannattanut. Se vaan näytti edulliselta, aivan niin kuin vanhan-aikuiset

maanviljelyskalut näyttävät uusia halvemmilta, mutta ajan pitkään

tulevatkin kalliimmiksi, sillä niitä käytettäessä ei säästy niin paljo

aikaa kuin uusilla koneilla. Sitä paitsi -- sanovat nämä jälkiviisaat --

on paljoa parempi kärsivällisesti odottaa yleisen mielipiteen

vaatimusta, kuin mahtisanoilla yllyttää muutoksiin. Ennemmin tai

myöhemmin olisi orjuus siveellisestikkin muka muuttunut mahdottomaksi,

niin valtavasti olisi yleisen mielipiteen pakko vaikuttanut orjien

omistajiin.

Kuuluvathan tuollaiset lauseet erinomaisen järkeviltä ja maltillisilta,

mutta olisikohan tuollaista tyyntä viisautta lausuttu, jos asia olisi

koskenut puhujien omia äitejä, vaimoja ja sisaria? -- --

Philadelphiassa meitä kutsuttiin tapaamaan muutamia vanhoja

abolitsionisteja mr Robert Purvisin luona, joka aikoinaan on ollut

orjuuden vastustajien etevimpiä johtajia, mutta nyt kunnioitettavana

harmaapää vanhuksena elää rauhassa muistoineen.

Monta henkeä ei sinä iltana kokoontunut hänen kauniiseen, mukavaan

kotiinsa: meitä oli vaan muutamia seurusteluystäviä, unitaaripappi,

jonka seurakuntaan isäntä kuului ja kaksi vanhaa naista Robert Purvisin

aikalaisista ja työkumppaneista, miss Mary Grew ja miss Adeline

Thompson. Edellisellä oli lempeät, siniset lapsen silmät ja lumivalkeat,

sileästi korvien taakse kammatut hiukset. Vanhanaikaisessa

kveekkaripuvussaan hän enemmän näytti rauhalliselta isoäidiltä kuin

entiseltä puhujalta ja esitelmienpitäjältä. Hänen ystävänsä, miss

Thompson, sitä vastoin oli suoraselkäinen kuin sotamies, hänen

liikkeensä olivat uhkavarmoja ja päätään hän tuon tuostakin heitti

reippaasti taaksepäin. Hänessä oli viehättävä jälkiheijastus

viisikymmentä vuotta sitte kuluneista ajoista. Suuri kimppu tummia

kiharia aaltoili kahden puolen ryppyisiä, mutta vieläkin miellyttäviä

kasvoja ja hänen musta, kukilla koristettu silkkihameensa oli mitä

kummallisinta kuosia leveine kauluksineen ja puhkahihoineen. Muuten hän

oli sekä omituinen että herttainen vanha neiti ja kertoili viehättävällä

tavalla entisistä ajoista.

Illan sankari oli kuitenkin isäntä itse. Vaikka olikin sekaverinen, oli

Robert Purvis nuoruudessaan ollut miehellisen kauneuden ja

ritarillisuuden ihannekuva. Huolimatta 74 vuodestaan on hän vieläkin

henkilö, joka ehdottomasti vetää kaikkien silmät puoleensa. Etelämaista

tulta on hänen silmissään, etelämaista tulisuutta hänen mielevässä

puhelussaan. Katsellessaan hänen suurta kaarevaa nenäänsä, puhtaita,

jaloja kasvonpiirteitään, lumivalkeata, kiharaa tukkaa ja oliivinväristä

ihoaan, ei tulisi epäilleeksikään, että hän sukuutuu halveksitusta

mustasta rodusta. Nuoruudessaan hän oleskeli paljon Englannissa ja

liikkui silloin ylhäisimmissä piireissä. Sieltä hän on perinyt

hienon-arvokkaan käytöksensä, johon Ameriikasta on yhtynyt miellyttävä

leikillisyys.

-- Sanokaa minulle, -- pyysi eräs läsnäolevista nuorista naisista --

kuinka vanha te oikeastaan olette, mr Purvis?

-- Teidän kanssanne puhuessani olen 25 vuotias, -- vastasi hän hiukan

veitikkamaisesti kumartaen.

Hänen vaimonsa ja tyttärensä suorittivat emännän tehtävät arvokkaalla ja

herttaisella tavalla. Tytär on ainoa lapsi vanhuksen edellisestä

avioliitosta mulattinaisen kanssa ja hänellä on isän omituinen ihonväri.

Hän nauttii sekä isänsä takia että itse tähtensä suurta luottamusta ja

hänelle on uskottu monta luottamustointa niissä lukuisissa

naisyhdistyksissä, joita Philadelphiassa, samoin kuin useimmissa muissa

Ameriikan kaupungeissa, on niin viljalta. Robert Purvisin perhe-elämää

on aina kehuttu esikuvaksi kelpaavana. Heti naimisensa jälkeen vihastui

hän siitä, että hänen vaimonsa ei sallittu hänen kerallaan mennä

äänestämään, niin kovasti, että ei siitä päivin ole käyttänyt omaakaan

äänestys-oikeuttaan, -- yhtä epäkäytännöllinen kuin ritarillinen tapa

käsitellä asiaa. -- "Joko on meillä molemmilla äänestys-oikeus, tahi ei

kummallakaan", sanoo hän vielä nytkin ja silmästä leimahtaa äkkiä

salama, "enkä tahdo minä ennen laskea vaalilippuani uurnaan, kuin

vaimoni ja tyttäreni voivat seurassani astua sen ääreen."

Keskustelu kääntyi pian muinaisiin aikoihin ja isäntää pyydettiin

kertomaan jotain. Robert Purvis hymyili, mutta esteli alussa. Hän ei

muka ollut mikään puhuja, parempi olisi, että hänen vanhat ystävänsä

miss Grew ja miss Thompson ottaisivat kertoakseen. Mutta kun estelyt

eivät auttaneet, suoristausi hän arvokkaannäköisesti ja alkoi:

-- Ne olivat ne ajat, jolloin maan-alainen rautatie pantiin käytäntöön

pohjoisvaltioissa. Sillä me abolitsionistit tarkotimme salaista

järjestelmää kuljettaa pakenevia orjia toisesta valtiosta toiseen.

Meillä oli etelässä uskotut lähettiläämme, joiden puoleen onnettomat

henkipatot ensin kääntyivät. Nämä lähettivät heidät sitten pohjoiseen

päin, ensiksi Philadelphiaan, jossa Mary Grew, Adeline Thompson,

Lucretia Mott, hänen miehensä James Mott sekä muita jaloja naisia ja

miehiä oli valmiina vastaan-ottamaan, lymyttämään ja lähettämään heidät

edemmäksi. Rochesterissa oli meillä tuo nyt 80 vuotias Amy Post, jonka

talossa varmaan aina tiesi voivansa löytää yhden tai useampia pakolaisia

kellariin tai ylisille kätkettyinä. Sieltä oli vielä hyvä joukko matkaa

Kanadaan, mutta välitienoillakin oli avuliaita ystäviä, valmiita

rikkomaan tapoja ja lakia totellakseen korkeampaa lakia, joka heidän

sydämmissään hallitsi.

Siihen aikaan karkasi muudan nuori, älykäs mulatti Virgiiniasta.

Kätkettyään ja autettuaan häntä Philadelphiassa, lähettivät James ja

Lucretia Mott hänet "Rautatietä" pohjoiseen päin. Alussa kävi kaikki

hyvin ja Amy Post otti hänet vastaan avoimin sylin. Pahaksi onneksi oli

orja taitava työn tekijä ja hänen isäntänsä oli ansainnut suuria summia

käyttämällä häntä maksusta muilla työssä. Etsiskelemiset olivat sen

vuoksi tavattoman pontevat ja viimeinen "asioitsija", jonka piti

lähettää mies rautatiellä Kanadaan, ei hädissään tiennyt muuta keinoa

vaan lähetti hänet hienoreikäisessä tynnyrissä edemmäksi. Tynnyri tai

astia lähetettiin parin tusinan muun, nauloilla täytetyn tynnyrin mukana

Kanadaan. Mutta takaa-ajajat olivat jo tulleet niin lähelle pakolaista,

että saapuivat viimeiseen piilopaikkaan vähäistä myöhemmin kuin tynnyrit

olivat matkalle lähetetyt. "Asioitsijaa" hätyytettiin, eräs

rautatienmies ilmaisi salaisuuden ja samassa tuokiossa lähetettiin

sähkötietä käsky, että naulatynnyrit pysäytettäisiin matkalla ja

tutkittaisiin, ennenkuin ehtivät Kanadan rajalle. Niin tapahtuikin.

Mutta kaikeksi onneksi olikin selittämättömästä erehdyksestä se tynnyri,

johon mulatti oli kätketty, jäänyt pysäyttämättä ja lähetetty

Kanadaan. Kun ei tynnyrissä ollut mitään osotetta, asetettiin se

tavaramakasiiniin. Päivä kului toisensa perästä, eikä kukaan tullut sitä

noutamaan, sillä "asioitsija" oli kiireesti ilmottanut ystävilleen

Kanadassa, että yritys oli rauvennut tyhjiin sekä että hänellä ja heillä

ei enää ollut muuta tehtävää kuin varoa omaa nahkaansa. Vihdoin kolmen

päivän kuluttua saivat ystävät tietää takaa-ajajien pettymyksen.

He alkoivat aavistaa asian todellista laitaa, kiirehtivät

rautatien-asemalle kyselemään ja löysivät vihdoin miesraukan puoleksi

tukehtuneena, näljästä ja janosta nääntyneenä, mutta vielä elossa

ahtaassa vankikopissaan. Hänen pienet eväsvaransa olivat loppuneet jo

toisen päivän aamuna, töintuskin hän voi liikahtaa istuvasta asemastaan,

häntä vaivasi kamala epävarmuus kohtalostaan, mutta siitä kaikesta

huolimatta ei hänen edes johtunut mieleensäkkään ilmottaa

olinpaikkaansa. Niin valtavasti vihasivat nämä pakolaiset orjuutta ja

herrojaan, että mieluummin kärsivät kuoleman, kuin palasivat takaisin.

-- No niin, mitenkäs mulatin sitten kävi?

-- Ooh, hän virkosi vähitellen Kanadan-ystävien hoidosta ja tuotti

meille paljo kunniaa. Kertomus hänen matkastansa naulatynnyrissä kulki

ympäri maata ja tuli meille hyödylliseksi orjien-omistajia vastaan.

Arveltiin, että orjia varmaankin kohdeltiin julmemmin kuin osattiin

aavistaakkaan, koska karanneet ennemmin olivat valmiit kuolemaan

tuskallisen kuoleman kuin palasivat herrojensa luo.

-- Kertokaa nuoresta P:stä -- pyysi miss Grew. Robert Purvis näytti

olevan hämillään. Hän yskäsi ja alkoi uudelleen: -- eräs mies Georgiassa

oli kuuluisa kovuudestaan orjilleen. Yksi niistä päätti vihdoin paeta ja

tuli meidän luoksemme Philadelphiaan. En tiedä, olimmeko me sillä kertaa

tavallista hitaammat toimissamme, tai olivatko lain palvelijat

tavallista nopeammat. Pääasia oli, että he saivat orjaraukan kynsiinsä

ja veivät hänet pois. Minä olin siihen aikaan -- mr Purvis hymyili --

nuori ja kuumaverinen. Vannoin pelastavani sen miehen, tapahtukoon se

sitte vaikka lainvalvojain nenän edessä. Miehen karkaamiseen liittyi

raskauttavia seikkoja, joten asiasta ruvettiin käymään oikeutta.

Tietysti olin minäkin haastettu, pahasti kun olin asiaan sekaantunut.

Kävin toisesta asian-ajajasta toiseen saadakseni apua. He kohauttivat

olkapäitään. Asiani, eli oikeimmin neekerin asia oli toivoton, eikä

heillä ollut halua siihen ryhtyä. Huomattuani, ett'ei laista ollut, avun

toivoa, päätin, nuori ja rohkea kun olin, ottaa lain omaan käteeni.

Mustalle ajurilleni, James Mottille ja parille muulle ystävälle uskoin

salaisen tuumani ja ryhdyin valmistuksiin. Oikeudenkäyntipäivänä

kohtasimme toisemme, pakolainen ja minä, silmänräpäyksen ajan lakituvan

eteisessä, kun häntä vartioittuna vietiin oikeuden eteen.

-- Oletko valmis valitsemaan elämän tai kuoleman? -- sain tilaisuuden

hänelle kuiskata.

-- Olen, massa, -- vastasi mies, hampaitaan kiristäen.

Lakituvassa kohtasi minua liikuttava näky, sillä pakolaisen nuori kaunis

vaimo, mukanaan heidän ainoa lapsensa, vuoden vanha poika, oli seurannut

miestään ja oli tuotu lapsineen arestista yhdessä hänen kanssaan.

Tuomari, kunnioitettava kelpo vanhus, oli heltymäisillään joka kerta kun

sattui silmäilemään itkeentynyttä, epätoivoista äitiä, mutta

monivuotinen palvelus oikeushuoneissa oli karaissut hänen sydämmensä,

eikä tuomiota lievennetty. Istunto loppui, kun vielä oli lausuttu

muutamia nuhteita ja varotuksia tuomitulle, että hän nöyrästi kärsisi

ansaitun rangaistuksen.

-- Hän ei koskaan tule sitä kärsimään! -- huudahtin minä. Yht'äkkiä olin

syöksynyt tuomitun luo, ystäväni hänen vaimonsa luo. Silmänräpäyksessä

tempasimme heidät hämmästyneen ja valmistaumattoman vartijaston käsistä

ja suorastaan viskasimme heidät vaunuihin, jotka minun salaisesta

käskystäni seisoivat oven ulkopuolella, kaksi nopeinta hevostani

eteenvaljastettuina. Ja seuraavan silmänräpäyksen kuluttua laukkasivat

hevoset nuolen nopeudella pohjoiseen päin. Luonnollisesti meitä ajettiin

takaa, mutta onni oli meille myötäinen, ystävät auttoivat meitä pitkin

matkaa ja perhe pelastettiin.

Pappi pudisti päätään, kun Robert Purvis, melkein hengästyneenä,

säihkyvin silmin, kädet elehtelevinä oli kertomuksensa lopettanut. --

Niin, niin, -- jatkoi hän tyynemmin, huomatessaan papin paheksivan

katseen -- se oli tavaton teko, muuksi en sitä sano. Mutta te, ladyt ja

gentlemanit, ette käsitä, mihin vääryys ja julmat lait voivat meidät

pakottaa.

-- Mitenkä pakolaisten kävi?

-- Miehestä tuli taitava ja suosittu koneseppä. Myöhemmin, orjien

vapautuksen jälkeen hyötyi hän ja tuli rikkaaksi. Useita vuosia

myöhemmin tuli luokseni nuori mies, mulatti, hienosti puettu ja

kauttaaltaan gentlemanni.

-- Te ette tunne minua, -- sanoi hän hämillään, -- mutta uskalsin tulla

luoksenne, koska...

-- Terve tultuanne -- sanoin minä -- kasvonne näyttävät minusta

tutuilta, mutta luulempa ett'emme ole ennen tavanneet toisiamme.

-- Olemme kyllä -- vastasi hän -- Philadelphian lakituvassa 25 vuotta

sitten. Minä olen P:n, sen orjan poika, joka karkasi Georgiasta ja jota

te autoitte oman henkenne uhalla.

-- Teidän pitäisi puhua näille nuorille naisille Grimkén sisaruksista,

-- huomautti vanha miss Thompson.

Robert Purvisin korkea otsa synkistyi. Hän alkoi taas: -- useita vuosia

takaperin asui New-Orleansin läheisyydessä rikas kasvatusmaan-omistaja

Grimké molempine tyttärineen. Vaikka olivat kasvatetut etelässä, jossa

orjuus joka puolella heitä ympäröitsi, tuli sisarista, Sarah ja Angelina

Grimké, hartaita orjuuden vastustajia. Isänsä kuoleman jälkeen

vapauttivat he kaikki orjansa, myivät tilansa ja alkoivat matkustaa

ympäri maata pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan. He olivat vielä

nuoret, jokseenkin kauniit ja aikaansa nähden erittäin sivistyneitä.

Suurella kaunopuheliaisuudella ja tulisella innolla puolustivat he

vapautta ja joka paikassa tungeskeltiin heitä kuulemaan. Vihdoin he

tulivat Philadelphiaan. Huhu oli kulkenut heidän edellään ja mielet

kaupungissa olivat kuohuksissa heidän saapuessaan. Toiset heitä

puolustivat, toiset vastustivat. Molempien sisarten puhetaito oli

hankkinut heille monta kannattajaa ja orjien omistajat ystävinensä

olivat vimmoissaan sisarten menestyksestä. Ennenkun sisaret olivat

ehtineet pitää kokoustansa, kutsuivat orjuuden puolustajat kokoon suuren

rahvaan kokouksen, jossa he kaikilla mahdollisilla keinoilla yllyttivät

kansaa -- tai oikeimmin kaupungin roskaväkeä -- näitä kahta naista

vastaan. Syntyi siitä meteliä. Useimmat työn-antajat olivat helposti

ärsytetyt, sillä heille oli orjuuden pysyttäminen edullista, koska he

sen kautta luulivat voivansa pitää työpalkat alhaisina. Mutta

kiihottajien onnistui saada puolellensa itse mustatkin sekä

tietämättömät köyhät valkoiset. Mustille he uskottelivat, että suuri

joukko vapautetuista neekereistä kuolisi nälkään ja kurjuuteen, koska

vaan harva heistä oli kasvatettu itse itseänsä jollakin toimella

elättämään. Valkoisille työmiehille taas valitettiin, että työpalkat

alentuisivat uskomattomiin, jos työ-aloille päästettäisiin vapautettuja

orjia, jotka mitättömästä maksusta suostuisivat tekemään kaikista

raskaimpiakin töitä. Me abolitsionistit saimme tietää tästä kokouksesta

ja kokoonnuimme James Mottin luo neuvottelemaan siitä, mitä olisi

tehtävä. Useat ehdottivat, että esitelmää ei pidettäisikään, mutta sitä

ehdotusta sisarukset itse vastustivat. He harrastivat palavalla innolla

asiaansa ja luottivat siihen että he nyt niinkuin ennenkin voittaisivat

kuulijat puolelleen juuri sillä, että oikeata asiaa puolustivat.

Raskaalla mielellä me myönnyimme ja kokous päätettiin pidettäväksi

seuraavana päivänä. Suuria kansanjoukkoja tungeskeli käytävissä ja sali

oli täynnä paljoa ennen esitelmän alkua. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta

sisaret eivät olleet vielä ehtineet pitkälle esitelmässään, kun ulvova,

meluava ja kiviä nakkaava väkijoukko piiritti talon. Turhaan puolusti

sisällä oleva yleisö sisaria. Melu kasvoi, akkunoita särjettiin.

Yht'äkkiä kajahti ulkoa riemu-ulvonta, tuikea palonhaju levisi saliin,

tulta ja savua alkoi tunkeutua suljettujen ovien läpi sisään. Villitty

roistoväki oli sytyttänyt talon palamaan. Hädin tuskin pelastuivat

Grimkén sisarukset ja heidän ystävänsä. Moni puristui pahasti

tungoksessa, joka syntyi, kun tuli huomattiin.

Robert Purvis istui äänettömänä, huulet yhteen puserrettuina.

-- Sisarukset -- jatkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen -- jatkoivat

matkaansa yöllä ja ryhtyivät jo seuraavassa valtiossa taas

lähetystyöhönsä. He elivät ja vaikuttivat vielä monta vuotta. Toinen

heistä kuoli nuorena. Toinen joutui naimisiin ja sai nähdä

nuoruuden-unelmansa orjuuden lakkauttamisesta toteutuvan. Philadelphian

käytös näitä jaloja, uhraavaisia intoilijoita kohtaan, jotka olivat niin

paljon edellä aikaansa, niin itseään muistamattomat, niin pelottomat,

niin uskolliset ihanteilleen, on ollut häpeäpilkku kristilliselle

sivistykselle. Grimkén sisarukset olivat kuitenkin niin paljon raakuutta

korkeammalla, että se ei voinut heitä vahingoittaa. Heissä oli sitä

ainesta, josta muinoin marttyyrejä luotiin. Eivätkä he siihen aikaan

olleet ainoat, jotka uhrasivat kaikki edistääkseen asiaa, jota pitivät

oikeana. Vuonna 1837 paistettiin muuan orja lähellä St. Louisin

kaupunkia pienellä tulella kuoliaaksi. Pappi Elijah Lovejoy, tunnettu

orjuuden vastustaja, toimitti samaan aikaan sanomalehteä Altonissa. Hän

luki St. Louisin lehdissä lyhyen kertomuksen tapauksesta, matkusti itse

paikalle, hankki tiedon kaikista tapahtuman seikoista ja julkasi

lehdessään lavean, totuuden mukaisen kertomuksen rikoksesta. Hänen

vaimonsa itki ja pyysi häntä olemaan varovaisen, sillä he olivat köyhät

ja Lovejoyn oli täytynyt neljännen kerran ostaa uudet painotarpeet;

edelliset oli rahvasjoukko hävittänyt, raivoissaan lehden orjille

ystävällisestä suunnasta. Pian hän sai tuntea, että viha ei tällä kertaa

tyytynyt edes siihen uhriin. Hänen henkensä oli vaarassa, hän pysytteli

kotonaan ja pyysi kaupungin hallitukselta apua. Yhtä hyvin olisi hän

voinut turvautua orjan polttajiin. Järjestyksen valvojat tekeytyivät

sokeiksi ja kuuroiksi, kun orjuuden vastustajat tarvitsivat apua. Hänen

ystävänsä neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän vastasi: -- ei, elämäni

ratkaiseva hetki on tullut ja sitä en voi paeta. Minä pelkään Jumalaa,

sen vuoksi en pelkää tekoni seurauksia.

Eräänä päivänä hän työskenteli painossaan muutamien hyvien ystävien

kanssa, sillä latojat olivat hänet jättäneet. Silloin piiritti

roistojoukko painon ja sytytti sen tuleen. Lovejoyn astuessa ulos

palavasta talostaan karkasi lauma hänen kimppuunsa. Viisi kuulaa sattui

onnettomaan ja hän sortui kuolleena maahan ainoastaan 32 vuoden vanhana.

Kun hänen äitinsä sai kuulla poikansa kuolleen, sanoi hän: -- hyvä on.

Parempi kuolla aatteilleen, kuin pettää ne... --[17]

Siten kertoeli Robert Purvis, loihtien meille toisen kuvan toisensa

perästä vanhojen abolitsionistien elämästä. Kaikki hänen harrastuksensa,

hänen paraat muistonsa olivat muinaisuudessa. Hänen asunnostaankin sen

huomasi. Huoneessa riippui Wendell Phillipsin, William Lloyd Garrisonin,

Frederick Douglasin ja Toussaint L'Ouverturen y.m. kuuluisien

abolitsionismin puhujain ja johtajien kuvia. Etenkin kubalaista orjaa,

sotapäällikköä, puhujaa, kapinoitsijaa L'Ouverturea hän innokkaasti

puolusti. Frederick Douglasista kertoi hän seuraavan hauskan jutun: --

Douglas oli mulatti ja oli paennut herransa luota. Herra oli samalla

hänen isänsä. Siihen aikaan oli Douglas kaunis, uljas mies ja kävi

mielellään komeasti puettuna. Eräänä päivänä hän käveli Bostonin

parhaimmalla kadulla puettuna oivallisiin majavannahka-kauluksisiin

turkkeihin. Tämä suututti kovin erästä hienon maailman naista. -- Mikä

hävyttömyys! -- sanoi hän. -- Moni valkoinen miesraukka istuu

vankihuoneessa siitä, että on varastanut esim. halvan meloonin ja tuo

rehentelee ihmisten silmissä majavannahka-kauluksessa, vaikka on

varastanut paljoa enemmän kuin melooneja. Onhan hän varastanut itsensä!

--

Robert Purvis ja Douglas ovat ainoat eloon jääneet lukuisasta,

voimakkaasta ystäväpiiristä, joka aikanaan oli abolitsionistien ytimenä.

Nyt on heidän aikansa mennyt, heitä ei enää tarvita. Mutta heidän

muistojensa läpi väreilee voiton-ilo. He ovat päässeet pyrintöjensä

päämaaliin ja ovat samalla työtänsä tehdessään kylväneet jaloja

siemeniä, joista uusia, orjien vapautustyön vertaisia, vapautta ja

oikeutta puoltavia aatteita taas on kasvava. Ihmis-elämälle siinä on

kylliksi.

Spiritistit ja salaperäisyyden harrastus Philadelphiassa.

Kuten kaikki anglosaksit harrastavat ameriikkalaisetkin innokkaasti

uskonnollisia kysymyksiä. Tämä seikka yhteydessä sen vapauden kanssa,

jonka maan lait suovat eri uskontunnustuksille, on saanut aikaan

vierasta hämmästyttävän joukon eri uskonlahkoja. Spiritismikin[18] on

täällä löytänyt suotuisaa maata. Päinvastoin kuin Saksassa, jossa

spiritismiä useimmiten käsitellään n.s. tieteelliseltä kannalta, lienee

sillä Ameriikassa suurin ja melkein ainoakin merkityksensä uskontona.

Lähinnä Bostonia pidetään Chicagoa ja Philadelphiaa spiritismin

pesäpaikkoina. Olimmekin sen tähden erittäin hyvillämme saadessamme

kutsut rikkaan ja Philadelphian spiritistisissä piireissä hyvin tunnetun

mrs J:n luo.

Hänen asuntonsa oli kaupungin pohjois-osassa Diamond-kadun varrella,

uusi vaaleanvihreä kivirakennus ihastuttavalla paikalla. Sisällä

vallitsi ylellinen komeus: taideaarteita, kallista kiinalaista ja

japanilaista posliinia sekä huonekaluja, joista jokainen jo sinänsä oli

taideteos.

Synnynnäisen philadelphialaisen silmissä oli tällä kalliilla ja hienolla

talolla kuitenkin hyvin vähän arvoa, sillä se ei ollut kaupungin

ylimyksellisessä osassa -- eteläisessä, -- jossa kaikki ylhäinen veri

asui ja vallitsi. Erehtyypä, jos luulee vapaassa Yhdysvaltojen

tasavallassa ylenkatsottavan arvonimiä, sukua ja verta. Ja

kiihkeimmillään on näiden hullutuksien jumaloiminen Philadelphiassa,

rehellisen kveekkariveljen, William Pennin, perustamassa

kveekkarikaupungissa. Voi niitä, jotka osotteensa jälkeen eivät saa

kirjoittaa tuota tärkeätä lisäystä "Etelässä".

Seurassa oli mr ja mrs B., molemmat innokkaita spiritistejä, mrs M.,

kuuluisa meediumi (välittäjä), sekä muutamia nuoria naisia ja herroja.

Mrs J. itse oli noin 40 vuotias rouva, käytökseltään vakava ja arvokas,

joskus tylyyteen saakka kankea; valkeat, kiharat hiukset, tavattoman

vaalea iho ja vaaleansiniset, läpinäkyvät silmät; katse lakkaamatta

tuijottava ja kuitenkin hajamielinen, niinkuin piintyneitten

spiritistien katse aina on.

Meille sanottiin heti tultuamme, että sekä mrs M:n, välittäjän, että mrs

J:n luona oli tänään käynyt niin paljon vieraita (henkiä), ett'ei voitu

enää saada toimeen mitään istuntoa. Tarjoutuivat kuitenkin

hyväntahtoisesti kertomaan omista kokemuksistaan saadakseen meille asian

selväksi.

Keskustelu siirtyi pian henkien näkemiseen ja joku kysyi, miltä mrs

J:stä tuntui näkyjä nähdessään.

-- Aivan samalta, kuin elävien ihmisten kanssa puhuessani. Minä näen

jotakin nyt.

-- Koska?

-- Nyt, tällä hetkellä. Teidän tuolinne takana.

Mrs J. kuljetti mietiskellen etusormeansa ylös ja alas pitkin

käsivarrellaan olevaa timanttista rannerengasta. Hänen silmänsä

näyttivät tuijottavan tuoliin, mutta mahdotonta oli selittää tuota

avaruudessa leijailevaa katsetta.

-- Vieressänne seisoo gentlemanni, -- sanoi hän hitaasti ja

yksitoikkoisella äänellä, -- nuori, mustanhiveinen, kaunis, korkea,

kirkas otsainen. Hyvin pitkä; kaunis, voimakas vartalo. Hän seisoo

nojaten kädellään teidän oikeaan olkapäähänne... Hän katselee teitä...

Nyt pudottaa hän kukkakimpun teidän helmaanne. Kauniita, ihmeellisiä

kukkia ... en ole milloinkaan nähnyt samanlaisia, enkä tiedä niiden

nimestä. Hän katselee teitä hellästi ja iloisena. Nyt hän puhuu. Hän

sanoo: -- _nuoren rakkautemme muistoksi_.

Spiritistit kuuntelivat hartaina. Mrs M. hymyili surumielisesti

hyväksymisensä merkiksi. Vilkas mrs B. löi käsiään yhteen ja katseli

ihmetellen mrs J:tä.

-- Niin, -- hymyili tämä -- moni ei usko ennenkun joku elinkysymys tulee

ratkaistavaksi. Muistan kerran Washingtonissa... Muuan vanhanpuoleinen

korkea-arvoinen mies tuli luokseni varustettuna erään ystäväni antamalla

suosituskirjeellä. -- Hän on suuresti teidän neuvojenne tarpeessa -- oli

kirjeessä. -- Tehkää mitä voitte hänen hyväksensä. -- Katsoin kirjeen

tuojaan. Mies oli hieno, iäkkäänpuoleinen, hovimiehen tapainen herra. --

Tahdotteko auttaa minua mrs J.? -- kysyi hän innokkaasti. -- Tarvitsen

suuresti teitä. -- En, -- sanoin minä. -- Mutta ystävänne sanoi... --

Ystäväni ei voinut tietää, mitä minä tiedän. Teidän kätenne ovat veren

tahraamat. -- Hän säpsähti ja vaaleni, mutta hymyili vapisevin huulin:

-- Minun käteni veren tahraamat? Mrs J., tiedättekö, kenen kanssa

puhutte? -- Puhun murhaajan kanssa, -- sanoin minä. -- Takananne seisoo

indiaani. Hän sanoo teidän murhanneen hänet ja vietelleen hänen

vaimonsa. Mutta hän sanoo myöskin, että vaimo ei ole unohtanut

häväistystään, vaan miettii kostoa, ja silloin, kun te vähin sitä

pelkäätte, ottaa hän teiltä hengen. -- Hän horjui ja ohkui, aivan kuin

olisin pistänyt veitsen häneen. -- Jumalan tähden, älkää hiiskahtako

siitä mitään Washingtonissa, -- änkytti hän, -- jos sen teette, olen

hukassa.

-- Mitä te teitte? Puhuitteko siitä?

-- En! Minä en sano koskaan, mitä näen sellaisina hetkinä. Mainitulla

miehellä on vielä korkea virkansa, eikä kukaan aavista, mitä minä tiedän

hänestä. Toisen kerran -- siitä on jo kauvan -- seisoin eräänä iltana

peilin edessä panemassa talteen 200 dollarin suuruista rahasummaa, jonka

mieheni oli antanut minulle erästä matkaa varten. Silloin seisoi äkkiä

vieressäni nuori, noin 18 vuotias tyttö, joka sanoi: -- lähettäkää nämä

rahat mr X:lle (hän mainitsi erään rikkaan philadelphialaisen nimen).

Teette siten hyvän työn. -- En totellut häntä, sillä minusta tuntui

mielettömältä lähettää 200 dollaria miehelle, jolla oli miljooneja.

Mutta ilta illalta uudistui näkyni, ja lopulta en enää voinut

vastustella. Kirjoitin kirjeen mr X:lle, kerroin, mitä olin nähnyt ja

pyysin häneltä anteeksi tungeskelevaisuuttani. Hän vastasi, ett'ei

mikään rahasumma koskaan ollut tullut sopivammin. Seikat, joita hänen

täytyi pitää salassa, olivat saattaneet hänet rahapulaan, niin suureen.

ett'ei kukaan olisi uskonut häntä, miljoonan omistajaa, jos hän olisi

puhunut siitä. Summa, jonka olin lähettänyt, oli _juuri niin suuri, kuin

hän tarvitsi_, tullakseen autetuksi satunnaisesta ahdingostaan. Tyttö

oli hänen tyttärensä, joka oli kuollut kuuden vuoden ijässä ja joka nyt,

jos hän olisi ollut elossa, olisi ollut 18 vuotinen.

-- Minkä näköisiä ne ovat, nuo henget?

-- Minä muistan -- puuttui mrs B. puheeseen -- kun mr B:n ja minun piti

mennä naimisiin. Mr B. tahtoi saada onnentoivotuksia ensimmäiseltä

vaimoltaan, joka oli kuollut kaksi vuotta ennen ja minä tahdoin nähdä

isäni ja sisarukseni. Me menimme Bostoniin erään kuuluisan välittäjän,

mrs K:n luo. Hän kulki koko ajan ympäri ja puuhasi suuressa

vastaanotto-salissa, jossa me ja muutamia muita istuimme. Hän ei ollut

hetkeäkään hiljaa, vaan kulki levottomana edes takaisin herkeämättä.

Hänen poikansa istui pienessä pimeässä kamarissa salin vieressä.

-- Minkätähden ei hän istunut siellä, missä oli valoista?

-- En tiedä. Lopuksi sanoi mrs K.: tuolla minun poikani luona kamarissa

on joku teitä varten, miss. -- Menin sinne, ja tuskin olin avannut oven,

kun useita vuosia sitten kuollut pieni veljeni suoraa päätä putosi alas

tai oikeammin nousi ylös lattiasta ilmielävänä silmieni eteen. Minä

huudahdin: -- Willie, Willie, Willie! Oletko se sinä? Kuinka se on

mahdollista? -- Hän nauroi, taputti minua molemmin käsin, tarttui

kaulaani ja kuiskasi: -- sisar, sisar! Olen niin iloinen. Tahdoin tulla

tervehtimään sinua. -- Samassa hetkessä oli hän kadonnut ja pitkä,

vanhanpuoleinen herrasmies, jota minä en tuntenut, seisoi hänen

sijassansa. Hän oli jotakuta muuta vierasta varten. Kuinka välittäjä

olisi voinut loihtia esiin veljeni, jos Willie itse ei olisi tahtonut

tulla? Kuinka hän olisi voinut tietää, miten vanha veljeni oli,

millaiselta hän näytti, millaisia vaatteita hänen oli tapana käyttää

-- -- --? Se oli merkillinen aamupäivä. Ystäviä tuli tavattoman

runsaasti. Toisinaan oli koko huone täynnä niitä. Niitä oli nurkissa,

pöydillä ja tuoleilla, katossa, joka paikassa.

-- Sama nainen, mrs K., joksi hän itseänsä nimittää, -- sanoi eräs nuori

tyttö puoliääneen -- on petturi. Äitinikin uskoi häntä. Hän ja hänen

poikansa tulivat Philadelphiaan ja äitini pyysi heitä asumaan meillä.

Ensi iltana sanoi mrs K. tuttavallisesti äidilleni: -- hyvä mrs P.,

olettehan te jo kauvan sitten huomannut, että meidän toimemme on

elinkeino, niinkuin kaikki muutkin toimialat. Mekin noudatamme

tilaamisen ja valmistamisen yleistä lakia ja minä toivon, ett'ette

hyödyttömillä ilmaisemisilla turmele meidän mainettamme.

-- He ovat petturia -- sanoi mrs J. yksitoikkoisesti, -- ja minä tiedän

mitä keinoja he käyttävät henkien manaamiseen. Mutta en tahdo pilata

heidän mainettansa. He ansaitsevat hyvästi ja moni uskoo heitä.

Joku kysyi, mitä hyötyä spiritisteillä on näyistänsä.

-- Oh, meillä on ihmeellinen hyöty kaikissa asioissa, sekä suurissa että

pienissä, -- vakuutti mrs B. -- Kerran kadotin kultavitjat, muiston

äidiltäni, enkä löytänyt niitä, vaikka etsin joka paikasta. Silloin

menin erään välittäjän luo, jossa, kun hän on näkemisissään, on erään

indiaaninaisen, squawin, henki.

-- Kuinka sen tiedätte?

-- Hänen puheestaan -- vastasi mrs B. avomielisesti.

-- Toisinaan käyttää hän sangen kummallisia lauseparsia, kun hänen

pitäisi mainita asioita ja esineitä, joita hän, indiaaninainen kun on,

ei ole koskaan nähnyt. No niin, menin hänen luoksensa ja vaikka en

maininnut mitään vitjoistani, sanoi hän heti: -- te olette kadottanut

jotakin hyvin rakasta, mutta te ette ole etsinyt sitä oikeasta paikasta.

Teidän teltassanne riippuu yksi teidän _kiiltävistä nahoistanne_ (hän

tarkotti silkkiläninkejäni). Tunnustelkaa tarkasti, näin -- (hän

kuljetti kättään pitkin hameensa lievettä). Mutta -- lisäsi hän -- te

ette tiedä, että varas murtautuu siihen taloon, jossa te asutte. Pankaa

lukon taakse tavaranne ja varokaa mustanhiveistä miestä. -- No niin,

menin kotia, tutkin kaikki silkkiläninkini ja kas, yhden liepeessä

vuorin ja päällisen välissä oli vitjat. Ne olivat pudonneet sinne

ratkenneen sauman läpi. Olin silloin naimaton ja asuin pensioonissa. 8

viikkoa keskusteluni jälkeen indiaanihengen kanssa tuli sinne muuan

mustanverinen, hieno herrasmies ja pyysi päästä asumaan pensiooniin.

Sekä emäntä että me muut ihastuimme niin häneen, että hän samana päivänä

otettiin vastaan ilman puoltolauseita. Mutta seuraavana aamuna oli hän

ainaiseksi lähtenyt ja hänen kanssansa menivät kaikki mrs S:n hopeat,

enin osa naisten jalokivistä ja silkkiläningeistä ja 200 dollaria...

Eikö se ollut ihmeellistä, että se nainen voi edeltäpäin sanoa sen?

Mr B. ja muuan nuori nainen kiistelivät Shakespearesta.

-- Luuletteko, nuori ystäväni, -- huudahti mr B., -- että Shakespeare

olisi tullut siksi, mikä hän oli, jos hänessä ei olisi ollut joku henki?

Se viisaus, joka on hänen teoksissansa, on nähtävästi suurempi, kuin

mitä yksi ihminen olisi voinut tuottaa. Hänen viisautensa on enemmän

kuin 600 vuotta vanha.

-- Minusta tuo tuntuu alhaiselta ja luonnottomalta, -- vastasi hänen

vastustajansa, -- että noin koetetaan tehdä mitättömäksi kaikki korkea

ja suuri, mitä ihmisnero on luonut. Jos me näkymättöminä voimme tehdä

nerontöitä, miksi emme voi tehdä niitä näkyväisinäkin? Te saarnaatte

aina, mr B., että ystävämme toisella puolella ovat täydellisesti

samanlaisia, että heissä ei tapahdu mitään muutosta, että heillä on

samat virheet ja hyveet, sama kyky pahaan ja hyvään. Teidän

väitöksissänne on ristiriitaisuutta.

-- Ristiriitaisuutta tietämättömyydelle, -- alkoi mr B. innokkaasti,

mutta hänen vaimonsa laski hiljaa kätensä hänen polvellensa ja kutsui

meitä ystävällisesti luoksensa seuraavana iltana.

Mrs J. ei luvannut tulla. Hänen miehensä oli Englannissa, hän oli useina

öinä perätysten saanut sanomia häneltä ja oli valmis matkustamaan meren

yli, kenties hyvinkin pian.

-- Onko eversti J. lähettänyt sähkösanoman? Onko hän sairas?

Halveksivia sivukatseita spiritistein puolelta.

-- Mrs J. on _nähnyt_, -- selitti mrs B. ystävällisesti, -- ja ääni on

sanonut hänelle: valmistaudu pian matkustamaan.

Seuraavana iltana istuimme B:n perheen hauskan huvilan vierashuoneessa.

Useimmat edellisenä iltana mukana olleista olivat nyt poissa. Meitä oli

vaan kuusi. Maanviljelijä C. oli vanhanpuoleinen hyvänluontoinen mies,

jolle vaatteet, kädet ja jalat näyttivät tuottavan suurta puuhaa ja

vaivaa. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi, ettei miestä liian suuri järki

vaivannut. Hänen 9 vuotias tyttärensä, välittäjä, oli kalpea,

mustanhiveinen, hoikka tyttö. Hänen suurissa mustissa silmissään oli

kova pelon-ilmaus; hän oli sairaan eläimen näköinen, joka haluaa juosta

pakoon ja kätkeytyä yksinäiseen paikkaan. Hänen pukunsa oli korea ja

huoleton. Mustat kiharat valuivat järjestämättöminä tulipunaiselle

röijylle, joka oli reunustettu vaaleilla turkiksilla ja hänen musta

samettihameensa vivahti likaisen ruskealle. Hän istui hiljaa tuijottaen

nurkassa ja vastasi yksitoikkoisesti kaikkiin kysymyksiin.

Paitsi mr ja mrs B:tä oli läsnä mr B:n poika hänen ensimmäisestä

avioliitostaan, pitkä, kaunis nuorukainen sinisine silmineen, joista

veitikkamaisuus pilkisteli.

Asetuimme pienen pyöreän pöydän ympäri, jonka läpimitta oli noin kaksi

jalkaa, ja mrs B. ryhtyi muutamiin valmistuksiin.

-- Minkätähden laskette alas ikkunanverhot ja sammutatte lampun?

-- Henget eivät tule koskaan, kun on valoista.

-- Miksei?

-- Well,[19] olisi liian pitkä sitä selittää. Lyhyesti sanoen: samasta

syystä kuin muutamia nesteitäkin voidaan säilyttää ainoastaan pimeässä

huoneessa, mutta haihtuvat auringonpaisteessa.

Oli tukahuttavan lämmin ilta. Ikkunat olivat auki, mutta tuskin

tuulenhenkäystäkään tuli huoneeseen. Keltaväristen, silkkisten

oviverhojen lävitse virtasi viereisestä huoneesta valoa, mutta vaan niin

vähän, että töintuskin ihmiset erotti.

-- Tytöt ovat menneet maata, meitä tulee siis olemaan kuusi, -- sanoi mr

B. ja nykäytteli ruumistaan hermostuneena. Hän oli kalpea ja

jännityksissään. -- Kolme herraa ja kolme naista. Se on hyvä. Vuorottain

nainen ja herra.

-- Minkätähden niin?

-- Well, sen selittäminen veisi liian paljon aikaa. Lyhyesti, siten

syntyy enemmän sähköä.

Sanottiin, että ystävät rakastivat soitantoa ja pelilaatikko kierrettiin

soimaan. Sieltä tulla helisti "Koti kallis", "Jumala suojaa

kuningatarta", "Terve Columbia" y.m., mutta jos henget olivat

musiikinsuosijoita, mahtoi tuo soitanto enemmän ajaa heitä pakosalle,

kuin houkutella luokseen.

-- Etkö näe mitään, -- kysyi mr B. välittäjältä.

-- En, sir.

-- Onko hän hiljan nähnyt jotain?

-- Yes, ma'am.[20] Meillä oli eilen illalla siunattu istunto, loppui

kello 2 yöllä. Kaupungista tuli meille muutamia gentlemania; tahtoivat

tietää liikettään koskevia asioita. Tyttäreni näki ihmeellisiä asioita

ja herrat palasivat hyvin lohdutettuina kaupunkiin. Meillä oli

naputuksia ja useampia henkiä tuli puheillemme. Tyttärelläni on

istuntoja toisinaan joka päivä. Hän ei sentään nykyään näe yhtä paljo

kuin ennen; hän on vähä raihnainen tähän aikaan. Otin hänet pois

koulusta ja hän lepää melkein koko päivän. Hän syökin hyvin vähän.

-- Etkö näe mitään? -- kysyi mr B. Hänen kätensä liikkuivat ylös alas

pöydällä kuin rumpukapulat.

-- Minä olen aina tällainen, -- selitti hän -- kun meillä on istuntoja,

mutta en ole vielä saanut selville, mikä henki minun luokseni tulee

tällä tapaa. Ystäväni (tytölle), näetkö mitä?

-- En, sir.

-- Oh, kyllä sinä näet, -- kehotteli isä. -- Puhu pois vaan. Mitä näet?

-- En mitään, sir.

-- Kun vähän odotamme, niin sinä kyllä näet jotain, -- lohdutti isä.

-- Naputus! -- huudahti mrs B.

-- Toinen! -- huudahti hänen miehensä.

-- Tiesinhän minä sen, -- sanoi maanviljelijä tyynesti riemuiten. -- Kun

tämä lapsi on mukana, lähestyvät ystävät aina. --

-- Ystävät! -- sanoi mrs B. hellästi, kumartuen pöydän yli. -- Me olemme

niin iloiset siitä, että olette tulleet. Me toivomme niin hartaasti,

että Suomesta tullut rakas ystävämme saa nähdä jotain.

-- Oletteko tyytyväiset tässä huoneessa? -- kysyi mrs B.

-- _Yksi_ naputus, se merkitsee: emme, -- sanoi mr B.

-- Tahdotteko istua itämaisessa huoneessa?

-- Ei se ollut muuta kuin minun käteni, jota liikutin pöydällä, --

huomautin minä. -- Meidän kätemme ovat kosteat kuumuudesta ja me olemme

kaikki hermostuneet pitkästä istumisesta.

Syntyi tyytymättömyyden suhina.

-- Odottakaa, kysytään vielä kerran, -- sanoi mrs B. -- Ystävät, antakaa

anteeksi että kysyn vielä kerran. Ystävämme ei tiedä teistä mitään ja

teidän täytyy sen vuoksi antaa anteeksi, että hän ei usko meitä.

Vastaatteko, jos kysyn missä tahdotte istua? Täälläkö?

Ei vastausta.

-- Tahdotteko istua itämaisessa huoneessa?

Hiljaisuus.

-- Ystävät, ettekö tahdo vastata? Meidän takiamme, niin että saamme

ystävämme vakuutetuksi teidän olostanne.

Ei vastausta. Pöytä oli närkästynyt. Mrs B. puhui nöyrästi anteeksi

anoen, mutta henget olivat kuin hemmotellut lapset. He eivät vastanneet.

-- Niitä ei saa kohdella epäluuloilla, -- sanoi mr B. kiivaasti. --

Sitten ne eivät tule. Ne vaativat luottamusta.

-- Ei ole hätää, -- sanoi mrs B. sovittaen. -- Tulkaa, mennään

itämaiseen huoneeseen. Minä luulen ihan varmaan ystäviemme tarkottavan,

että menisimme sinne.

Me menimme erääseen huoneeseen talon itäisellä puolella. Siellä oli

vielä pimeämpi, vielä kuumempi, sillä vanhoja kastanjapuita seisoi

akkunoiden edessä yötuulta estämässä.

Tuskin olimme sinne istahtaneet, kun pöytä jo keikahti.

-- He tulevat! He tulevat! -- huudahti mrs B. -- Ystävät, minä olen niin

iloinen tulostanne, iloinen siitä, että olette antaneet meille anteeksi!

Pöytä keikahti taas.

-- Ketkä täällä ovat? -- kysyi talon isäntä. -- Onko Annie täällä?

Pöytä kolkutti kolme kertaa lattiaan.

-- On. Oh, minä olen niin iloinen!

-- Kuka Annie on?

-- Minun vaimoni, -- vastasi mr B.

-- Pappa, nähkääs, on mormooni -- selitti nuori Yrjö-herra,

-- Hm ... en suinkaan ... no ... niin, tavallansa, -- naurahti isä.

Sitten hän kumartui pöydän yli ja kysyi lempeästi:

-- Annie, onko sinulla lapset mukanasi?

Pöytä kolkutti kolme kertaa.

-- Tyttäreni, jotka kuolivat pieninä, -- ilmotti mr B.

-- Ovatko isäni ja Willie täällä? -- kysyi mrs B.

Pöytä kolkutti: ovat.

-- Onko täällä ketään meidän ystäväämme varten?

Pöytä mietti. Sitten tuli vitkastellen: on.

-- Suostutteko kirjoittamaan jonkun hänen ystävänsä nimen, jos mr B.

luettelee kirjaimet?

Taas miettimistä. Sitten hidasteleva suostumus.

Mr B. alkoi luetella kirjaimia. Pöytä seisahutti, kun tultiin G:hen.

Seuraava kirjain oli R. Sitten tuli I. Sitten V.

-- Sinä lausut ne liian nopeasti, my dear, -- moitti mrs B. Hänen

miehensä alkoi alusta; nyt saatiin G.R.I.V.X.

-- Se on erehdys, -- lausui mrs B. hämillään. -- Sinä luettelet

kirjaimet hirveän nopeasti, ystäväni.

Alettiin taas alusta. Nyt oli pöytä ihan pyörällä. Se tavasi

G.R.E.W.V.X.Y.Z.

Kenties henki olisi pystynyt paremmin tavaamaan, jos se ei olisi niin

nuorena lähtenyt koulusta.

-- Jätetään tämä ja kysytään jotain muuta, -- ehdotti mrs B. -- Ystävät

tahdotteko sanoa vieraamme tervetulleeksi?

Pöytä sanoi tahtovansa.

-- Näyttäkää se painautumalla häntä päin.

Pöytä syöksyi minua päin ja painausi lujasti vasenta säärtäni vastaan.

Se oli edellisenä päivänä rokotettu, sillä rokko liikkui Philadelphiassa

ja vaivoin sain tuskanparahdusta hillityksi. Henget olisivat voineet

olla jollain muulla tavalla kohteliaat.

-- Nähkääs! -- riemuitsi mrs B. -- Ystävät suostutteko vastaamaan, jos

vieraamme kysyy teiltä jotain? Onko täällä ketään hänen ystäväänsä, joka

suostuu vastaamaan?

-- On, -- vastasi pöytä.

-- Kysykää, kysykää siis! -- kehotti mrs B. innokkaasti.

Mutta minä en tahtonut kysyä ja lyhyt, kenties närkästyksen hiljaisuus

syntyi.

-- Onko teillä meille mitään ilmotettavaa tän'iltana? -- kysyi mr B.

nöyrästi pöydältä.

-- On, -- kolisti pöytä.

-- Mrs B:llekkö?

-- Ei.

-- Yrjöllekkö?

-- Ei.

-- Ystävällemmekö?

-- Ei.

-- Kysykää, pitääkö minun mennä tieheni! -- pyysin minä.

Pöytä kohteliaasti kielsi menemästä.

-- Minullekko? -- kysyi mr B.

Pöytä kolkutti: ei.

-- Saattepa nähdä, että Patterson on taas vehkeilemässä, -- huomautti

maanviljelijä.

Samassa keikahti pöytä ilmassa ja kolhi meidän varpaitamme.

-- Kuka on Patterson?

-- Eräs nuori, mr C:n renki, joka toissa vuonna kuoli lavantautiin.

-- Patterson, -- kysyi entinen isäntä, kumartuen pöydän yli, -- oletteko

täällä?

-- Olen, -- kolkutti pöytä.

-- Arvasin minä sen, -- mutisi maanviljelijä. -- Sanokaapas Patterson,

onko täällä muita ystäviä tänä iltana?

-- Me tahtoisimme niitä puhutella. Suostuvatko ne vastaamaan, jos mr B.

kysyy?

-- Eivät.

Pöytä keikkui ja pyöri, nousi lattiasta ja tanssi hauskasti ympäri.

-- Sellainen se on, se Patterson, -- sanoi maanviljelijä, puoliksi

harmistuneena, puoliksi tyytyväisenä. -- Hän on ihan samanlainen kuin

eläissäänkin. Kiivas, vallanhimoinen, oikullinen, pitää aina oman

päänsä. Saatte nähdä, että hän ei anna muiden vastata. Hän tulee usein

meidän istuntoihimme, eikä muut saa silloin suunvuoroakaan.

-- Patterson, -- sanoi mrs B. lempeästi, aivan kuin olisi koettanut

rauhoittaa kiivasta lasta, -- rakas Patterson, ajatelkaa ystäväämme,

joka on tullut aina Suomesta asti. Me tahtoisimme, että hän saisi nähdä

jonkun todistuksen, voidakseen kertoa siitä kotimaassaan. Ettekö tahdo,

Patterson, antaa muiden vastata?

-- En -- vastasi pöytä jäykästi.

-- Suostutteko itse vastaamaan?

-- En.

-- Sellainen hän on, -- nyökkäili maanviljelijä.

-- Sellainen hän on, -- myönsi mr B. -- Aivan yhtäläinen kuin täällä

ollessaan.

Pöytä pyörähteli kannoillaan ja sätkytteli kuin nuori hevonen. Minä

laskin salaa käteni mr Yrjön käsille, nähdäkseni olivatko ne molemmat

pöydällä. Hän ymmärsi tarkotukseni, kumartui minua päin, pudisti

moittien päätään.

-- Ystäväni Patterson, -- sanoi mr B., -- suostutko nostamaan pöydän

maasta, jos olet täällä?

Pöytä kohosi jalan verran lattiasta.

Mr B. huudahti riemusta. Pöytä kohosi taas.

-- Nyt minä koetan painaa sitä alas, -- sanoi mr B. Samassa hiipi mrs B.

ovelle ja työnsi syrjään oviverhot. Sisään virtaava hämärä valo valaisi

välittäjän, joka oli seisaallaan, niin kuin me muutkin -- me olimme

kaikki nousseet, kun pöytä alkoi kohota, -- ja tuijotti ilmaan

sieluttomilla, pelkoa ilmaisevilla silmillä, huulet tiviisti

yhteenpuristettuina.

Mr B. oli kalpea, katse harhaili hurjasti; koko hänen ruumiinsa vapisi.

Hammasta purren hän heittäysi pöydän kimppuun. He painivat ja pöytä

painui lopuksi maahan, mutta mr B. sanoi, että se tapahtui vasta sitten,

kun hän oli lakannut ponnistelemasta. Vähän ajan perästä hän tahtoi

uudestaan yrittää samaa, mutta mrs B. esteli.

-- Rakas Patterson, -- jatkoi emäntämme pyytäen ja pöytään päin

kääntyen. -- Ettekö anna jonkun ystävistäni vastata minulle?

-- En, -- vastasi pöytä jyrkästi.

-- Ovatko ne täällä?

-- Eivät.

-- Mutta ne olivat hetki sitten. Ovatko ne menneet pois.

-- Ovat.

-- Nyt minä olen suuttunut, -- sanoi mrs B. -- Te olette ilkeä

Patterson, kun käyttäydytte noin. Hyvästi, nyt en huoli teistä enää.

Hyvästi, Patterson.

-- Katkastaan ketju, -- ehdotti mr B.

Me istuimme hetkisen käsi kädessä. Muutamia lauluja laulettiin ja

pelitoosa sai helistää säveliään, mutta kun taas laskimme kätemme

pöydälle oli renki heti kiusanamme. Taas kyseltiin, puhuttiin

ystävällisesti ja moitittiin hellästi. Turhaan. Renki tahtoi vaan hyppiä

ja keikkua. Me otimme monta kertaa kätemme pois, lauloimme ja istuimme

pimeässä mutta apua ei lähtenyt. Patterson pujahti heti esiin, kun

uudestaan alotimme ja mrs B. vakuutti huoaten, että renki kyllä aikoi

jatkaa juoniansa kaiken iltaa. Me teimme huoneen vielä pimeämmäksi, ja

mr B. kysyi tuon tuostakin tytöltä: -- etkö näe mitään? -- Mutta tyttö

ei nähnyt mitään, vaikka isä mutisi, että hän kyllä näki, vaikka ei

tahtonut sanoa sitä.

Puoliyö oli tulossa. Maanviljelijä sanoi huoaten, että hän oli hyvin

pahoillaan, mutta että heidän täytyi jo lähteä.

-- Hyvästi, miss, -- sanoi hän hyvästijättäessään. -- Minua pahoittaa,

ett'ette saanut nähdä mitään, mutta tappiokin on väliin voitoksi. Jos

olisimme tahtoneet pettää teitä, olisimme kyllä voineet sen tehdä.

-- Kas tässä, -- sanoi mrs B. ystävällisesti tyttärelle -- ota pelitoosa

mukaasi. Se on sinun.

Kuusisävelinen pelitoosa yhdeksänvuotiaalle tytölle. Tuon pienen ja

kiusatun lapsen-irvikuvan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään ilon

merkkiä, hän ei edes katsahtanut kalliiseen lahjaan. Hänen tuijottava

katseensa tähyeli yhtämittaa akkunasta yön pimeään.

Mr Yrjö kertoi palattuaan asemalta, johon hän vei maanviljelijää

tyttärineen, että tyttö matkalla oli ollut melkein kuoliaksi säikyttää

hänet, yht'äkkiä sanoessaan: tuossa istuu joku meidän välillämme. --

Sitä hän sitten oli kertonut vähä väliä. -- -- --

Päivä paistoi heleästi toisena aamuna, kun ajoimme asemalle. Tien

syrjällä rehotteli villejä kirsikkapuita mustine ryhmyisine runkoineen

ja valkoisine tai vaaleanpunaisine kukkineen. Pellot ja niityt huokuivat

kevätkosteutta; aurinko lämmitteli puiden ruskeita, puhkeavia

lehtisilmikoita ja pensas-aidan vaaleanviheriätä verhoa. Tuntui

kummalliselta, kun yön salaperäisten keskustelujen ja näkyjen jälkeen,

pääsi tämän nuoren, raikkaan, elämän todellisuutta uhkuvan kevään

helmaan.

Saattomiehemme oli omituinen kokoonpanoltaan: toinen puoli hänessä oli

spiritismiä, toinen puoli maatilojen kauppaa. Edellisenä iltana oli

spiritismillä ollut yksinvalta, tänään puhkesi jälkimäinen puoli

ilmoille ja hänen sukkela kielensä arvosteli uskomattoman nopeasti

jokaisen maatilan, jonka ohi ajoimme.

Yht'äkkiä hän keskeytti kaaren, jota piiska kädessä piirteli ilmassa,

seutua minulle selvitellessään, ja sanoi puoliääneen: -- ei mutta,

tuollahan kulkee miss G. Hänet teidän täytyy tavata. Hän on

sielutieteellinen arvoitus.

Vielä hiljemmällä äänellä:

-- Hänen laitansa ei ole aivan oikein. Hän uskoo olevansa Kristuksen

henkinen äiti, niinkuin neitsyt Maaria oli hänen ruumiillinen äitinsä.

Katsokaa häntä, minkä ehditte, minä annan hevosen kulkea hitaammin...

Hyvää huomenta miss G. Työhuoneeseen matkalla, vai kuinka?

Keski-ikäinen nainen, vakavan hienossa puvussa, vastasi nyökkäämällä.

Niinkuin usealla vanhanpuoleisella naisella Ameriikassa, oli hänelläkin

lumivalkea tukka; kasvot olivat säännölliset, kulmakarvojen muoto

ilmaisi raskasmielisyyttä. Vaikka hän oli pitkä ja laiha olivat hänen

liikkeensä miellyttävät ja käytöstavassa vallitsi levollisuus, selvyys

ja varmuus. Hän oli heti taipuva kutsumaan meitä käymään hänen

työhuoneessaan Philadelphiassa.

-- Täydellinen sielutieteellinen arvoitus -- lausui mr B. udelleen

puoliääneen. -- Uskoo olevansa Kristuksen äiti. Hänellä on ollut hyvin

kummallisia ilmestyksiä ja nyt hän sanoo olevansa Jumalan todistaja maan

päällä.

Työhuone oli erään suuren kivitalon 4:ssä kerrassa. Akkunoiden edessä

riippui paksut persialaiset verhot.

Miss G. työnsi yhdet verhot syrjään ja alkoi näytellä maalauksiaan. Ne

olivat keskinkertaisia jäljennöksiä eurooppalaisten mestarien tauluista

ja täyttivät huoneessa kaksi suurta seinää. Kolmaskin seinä oli täynnä

tauluja, mutta niitä peitti suuret verhot, eikä "taiteilijalla" näkynyt

olevan halua niitä näyttelemään. Hän puhui sujuvasti, seurakeskusteluun

tottuneen tavalla kolmivuotisesta olostaan Euroopassa. Suurempaa tai

vähempää syvämielisyyttä tai omituisuutta, kuin matkakertomuksissa

yleensä, ei hänenkään matkahavainnoissaan huomannut. Haaveksijaa ei

näkynyt missään, tosin hän toisinaan sanoi sanottavansa hiukan

konemaisesti ja hajamielisesti, ikään kuin olisi puhe ja ajatus

liikkuneet eri aloilla, mutta kiihkoa tai levottomuutta ei voinut

havaita. Hän oli nähtävästi seuraelämään tottunut, maailmaa matkustanut

hieno nainen, tyyni ja arvokas samalla.

Vähitellen alkoivat hänen katseensa yhtenään harhailla peräseinän

verhoihin. Vähän vielä epäröittyään näytti hän tehneen varman päätöksen

ja lupasi nyt näyttää meille omintakeisia maalauksiaan.

Samassa hän veti verhot syrjään. Noin 2 neliökyynärän suuruisella

taululla näkyi tummalla pohjalla 10 ympyränmuotoista esinettä, joista

muutamat olivat valkeita, muutamat veripunaisia, muutamissa oli molempia

väriä. Miss G. alkoi selittää tauluansa, tyynesti ja soveliaasti niin

kuin ennenkin.

-- Minä olen kauvan miettinyt synnin ja perkeleen valtaa ihmiseen. Vasta

nyt on kysymys selvinnyt minulle. Näettekö tuota lumivalkeata palloa? Se

on vastasyntyneen lapsen sielu. Perkeleessä ei ole mitään valtaa siihen,

se on täydellisesti viaton. Katsokaa tätä toista palloa ja sen kapeata

punaista juovaa. Se on muutaman vuoden vanha lapsi, johon perkele jo on

tarttunut. Tämä, josta kolmas osa on punainen, on kääntymätön mutta

luonnosta jalo sielu. Ymmärrättehän tarkotukseni? Punainen on synti,

valkea on vanhurskaus. Katsokaa kuinka synti vähitellen hiipii sieluun!

Enkös ole saanut sitä silminnähtäväksi! Ja tässä ovat vastakohdat

korkeimmillaan: kas tätä punaista palloa ja sen tuskin huomattavaa

valkeata reunaa. Se on synnin tahraama ja ijankaikkiseen kadotukseen

tuomittu sielu, jota Jumalan armon toivo ympäröi. Ja tässä on sen

vastakohta, lumivalkea pallo: lunastettu sielu, uskon kautta puhtaaksi

pesty synnistä. Kauvan aikaa minulta meni ennenkun sain tämän

lunastusjärjestelmän havainnollisesti nähtäväksi. Ei minun tarvinne

sanoakkaan, että sillä tulee olemaan valtaava vaikutus. Se on oleva

tulikekäle jumaluusoppineille, mutta papit ovat jo vanhastaan

vihamiehiäni, erittäin senjälkeen kun julkaisin viimeisen kirjoitukseni.

Teidän täytyy lukea se. Minä sain sen aineen, niinkuin kaikki muutkin

tällaiset tietoni ilmestyksessä.

Tämän hän lausui yhtä tyynellä äänellä kuin edellisetkin puheensa.

-- Onko teillä usein ilmestyksiä?

-- On kyllä, vaikka riippuu se ajastakin. Minä olen viime aikoina ollut

sangen siunattu siinä suhteessa ja olen saanut olla sangen ahkera. Tässä

esim. on hyvän ja pahan tiedon puu -- hän veti esille taulun, jossa

näkyi kummallinen puu, jonkunlainen jalavan ja kastanjan välimuoto --

tässä on kukka ja tässä on hedelmä. Te näytätte hämmästyneeltä. Kenties

luulitte tekin niinkuin minä, että hedelmä oli enemmän omenan näköinen;

minäkin niin hämmästyin kun ilmestyksessä näin, että se oli persikan

näköinen. Olen saanut tehdä parastani, sillä näyt tulevat uudestaan,

kunnes olen ne maalannut. Rasittavin tauluni oli perkeleen kuva. Tässä

se on.

Hän paljasti taulun, josta hirvittävät, tulipunaiset ihmiskasvot

luonnollisen suurina irvistelivät. Kähärä tukka oli tulipunainen,

ohauksissa törröttivät pienet punaiset sarvet, korvista, sieramista,

leuvasta, kaulasta ja niskasta kasvoi pitkiä tulipunaisia käärmeitä,

joitten päät inhottavasti olivat yhdennäköiset kuin perkeleen punaiset

kasvot. Kaikkein kamalimmat olivat silmät. Ne olivat kierot, punaisen

ruskeat, silmäterät suuret ja mustat, ja niistä loisti niin pirullinen

häijyys, että ainoastaan hullun mielikuvitus oli ne voinut luoda.

Miss G. esitteli pahanhengen hämmäilemättä ja tuttavallisesti, niinkuin

yleensä tunnettua henkilöä esitellään.

-- Niin, tällaiselta hän näyttää. Se on kummallista -- eikös ole? --

että hän voi hengittää käärmeiden päiden kautta? Minäkin sitä

kummastelin, sillä en minä häntä ihan tällaiseksi luullut. Se oli vaikea

aika, jolloin minä häntä maalasin; minusta tuntui kuin olisi Jumala

minut hyljännyt ja jättänyt minut sielunvihollisen haltuun. Sen sijaan

on minulla ollut muita suloisempiakin näkyjä. Omituista on minun

tavallani elää täällä maan päällä Jumalan valittuna todistajana. Kenties

on teille jo kerrottu, että minun nimeni on kirjoitettuna n.s.

kuningattaren huoneessa, Keopsin pyramiidissa, siis olen minä se

todistaja, josta profeetta Esaias puhuu. Jumala ilmotti sen minulle

Joulukuun 15 p. vuonna 1872 ja on sen jälkeen monta kertaa ja monella

tavalla todistanut sen todeksi. Hän on käskenyt minun ilmottamaan hänen

varotuksensa ihmisille. Ihmiset ovat halveksineet niitä ja siten tehneet

elämän minulle katkeruudeksi. Mutta minä en sure sitä enää. Väsyneenä

minä vaan ihmettelen, että ihmissuku ennemmin valitsee kärsimyksensä,

kuin vastaanottaa sen ilosanoman, jota minä sille tuon.

Yksitoikkoisella, puolisurullisella äänellä hän yhä jatkoi kertomusta

tehtävästään maan päällä. Seitsemänätoista vuotena oli Jumala hänelle

ilmottanut tahtonsa. Nöyränä ja ihmetellen oli hän vastaan ottanut

tiedon, että oli Kristuksen henkinen äiti, yhden arvoinen ja ikuinen

kuin Pyhä Henki, joka hänen oli siittänyt. Ihmiset sanoivat sitä

hulluudeksi, mutta Jumalan viisaus on lihalliselle mielelle hulluus.

Vaikka hän oli ylennetty kaikkia muita, Neitsyt Maariaakin ylemmäksi,

niin ei hän ollut ylpeä, sillä olihan hän aivan ilman omaa ansiotansa

ylennetty Jumalassa.

-- Mutta ymmärrättehän, -- jatkoi hän vakavasti hymyillen, -- että

korkea arvoni vaatii minulta monta uhria. Minun täytyy melkein kokonaan

pysyä erilläni ihmisten seurasta. Ylpeydestä minä en sitä tee, vaan

kunnioituksesta siihen Herraan, jonka lähettiläs minä olen.

Ymmärrättehän minua?

Erottaessa antoi miss G. meille kirjoituksensa: "Varotus papistolle", ja

erään toisen kirjasen, jolle hän oli pannut nimeksi "Jumalan salaisuus

ilmotettuna, varotus maailmalle; kirjoittanut Elisabeth Margaret G.,

Jumalan, Isän kaikkivaltiaan todistaja."

Koko ajan hän käyttäysi yhtä ystävällisesti, yhtä tasaisesti, kiitti

kohteliaasti käynnistä ja pyysi tulemaan toistekkin. Hänen siellä

työhuoneensa ovella seisoessaan tyynen ja hienon näköisenä, ei olisi

tullut uskonkiihkoilijaa ajatelleeksikaan, jos ei hänen kamala taulunsa

perkeleenpäineen olisi ilkkunut huoneen perältä.

Kummallista kyllä, spiritistit sanoivat häntä heikkomieliseksi, mutta

kunnioittivat suuresti erästä naista, joka uskoi sielujenvaelluksen ja

piti itseään Aspasiana. Saman naisen mies uskoi olevansa Caton uusi

olemismuoto. Mitä törkeimpien petosten paljastukset eivät järkyttäneet

spiritistien uskoa. Philadelphiassa istui korkeavirkainen mies vankina

siitä syystä, että oli erään välittäjän, jo mainitun mrs K:n käskystä

kuluttanut valtion varoja. New-Yorkissa kesti parast'aikaa

oikeudenkäyntiä, jonka päähenkilöinä olivat eräs miljoonamies ja

muuan välittäjä. Nämä väittivät olevansa avioliitossa, vaikka

kummallakin oli elossa laillinen aviopuoliso. Monessa kaupungissa oli

spiritistilääkäreitä ja niillä oli tulvimalla sairaita; parantaminen

tapahtui kätten päällepanemisella ja henkien apuun vetoamalla.

Bostonissa ja Chicagossa oli monta spiritistiseurakuntaa, joilla oli

omat komeat kirkot, saarnaajat ja koulut. Niissä tiesi varmaan

tapaavansa todellista lähimmäisenrakkautta, köyhien ja kärsivien

auttajia. Spiritistit seuraavat tavallisesti innolla ajan kysymysten

kehittymistä. Ja vaikka heidän salaperäiset menonsa syrjäisestä tuntuvat

vastenmielisiltä, voittavat he luonteittensa ja elämänsä

nuhteettomuudella tavallisesti lämmintä myötätuntoisuutta.

Niagara.

Jos lähdet New-Yorkista sitä rautatietä myöten, joka Hudsonjokea

seuraten vie länteenpäin, näet ensin ympärilläsi iloisia, hedelmällisiä

seutuja. Rata kulkee ihan joen äyrästä pitkin. Jyrkkien rantojensa

välissä vyöryttelee leveä virta vesiään, vuoron päivänpaisteessa

hupaisesti polvitellen, vuoron taas suorana teräsharmaana viivana

venytellen viljavien ketojen poikki. Pieniä, somia joki-näköaloja, jotka

ovat aivan kuin pienennyskuvat naisten viuhkoissa, vilahtelee toisen

vuoron ohi, ja toisen vuoron taas katselemme kauniita, vakavia

vuorimaisemia.

Syys-aikaan vallitsee metsissä hurmaava väriloisto. Ameriikan syksyt

ovat siitä kuulut, erittäinkin Hudsonjoen tienoilla ja Uudessa

Englannissa. Välkkyvän mustan vedenpinnan yli riippuvat haavan

loistavankeltaiset ja villin kirsikkapuun tummanpunaiset lehvät, niiden

lomista pilkkivät kiemurtelevan viiniköynnöksen ruskeankirjavat lehdet

sekä rhododendronpensasten tulipunaiset ja vaaleat värit. Noiden

hehkuvien värien takana seisovat harmaat vuoret ja havumetsät. Syys ei

näytä valtansa aikana muuta tekevänkään kuin maalailevan päivät

pääksytysten. Joka eri väri luontoa kaunistaa hänen isännöidessään. Hän

vihaa talven yksitoikkoista pukua ja kiiruhtaa voimakkailla

siveltimenvedoilla armastansa kirjailemaan, vaikka hän toisinaan ei ehdi

muuta kuin ohimennen ripsutella punaista ja keltaista puille ja

pensaille.

Alkukeväästäkin nämä seudut ovat kauniita. Joki on silloin uhkuvan rikas

vesivaroista, joita sulava lumi ja lukemattomat vuoripurot sille

lähettävät. Voimakkaasti kehittävässä kevät-ilmassa seisovat kevätsateen

äsken huuhtomat puut vaalean viheriään sumuun kiedottuina; maissi nostaa

korviaan mullasta; joka paikka vihertää; asemilla vilisee väkeä, eloa ja

liikettä on kaikkialla.

Niin tullaan länteenpäin.

Vaikka asemien nimet Ithaka, Rooma, Syrakuusa ja Utika panevat

etelämaiden ihanuutta odottamaan, muuttuu seutu yhä yksitoikkoisemmaksi.

Metsät, joet ja järvet katoavat ja silmä näkee vaan aroa. Laajaa aroa,

joka tähän vuoden-aikaan on musta tai harmaanruskea, siellä täällä vaan

huomaat kevättä ennustavan viheriän heijastuksen. Pimeänä,

viileätuulisena toukokuun yönä rientää juna arojen halki. Seutu muuttuu

yhä autiommaksi ja yksinäisemmäksi. Buffalon kaupungin luona temmataan

vaunun-ovi auki ja kumiseva ääni huutaa jyräyttää: -- Niagaran

matkustajat muuttavat junaa! -- ja unisina, pitkästä yömatkasta

rähjääntyneinä seuraavat matkustajat konduktööriä, jonka lyhty heitä

johtaa asemasillalla vallitsevan vilinän läpi. Yhä aukeampia aroja.

Aamua ennustavassa hämärässä seutu näyttää ohi vilahdellessaan

ruskealta, aallottomalta mereltä. Aurinko nousee. Pitkinä valojuovina

virtailee aamuruskon hehku arolle. Ihana, uhkuva loisto kultaa ja punaa

autioita kenttiä, kevyt ruusuinen auer niitä kiertelee. Mutta päivän

päästyä taivaan kannelle sammuu hehku ja aro uinuu yhtä autiona ja

alastomana kuin ennenkin.

Luonto ei yritä mitään, se unohtaa joet, puut, vihannuuden. Sillä ei ole

voimaa, ei väriä, ei vaihdosta tuhlattavana. Huolettomalla kädellä se

kyhää satoja penikulmia aroa, saadakseen sitten olla rauhassa. Se

odottaa, lepää, kokoo voimia, vetää henkeään...

Juna seisahtuu pienen kyläpahan luona. Huomaat muutamia taloja,

hiekkaisia katuja, huutavia ajureja -- -- -- missä on putous? Kohinaa ei

kuulu. Mutta kaupungin alapuolella näkyy valkeata usvaa -- -- --