Oli hämärtyvä elokuun ilta.
Portaankorvasta oli kaikki väki mennyt ulkoniitylle Pukkisaareen, johon
oli talosta oikoinen penikulma matkaa. Emäntä ja Oskari vain olivat
kahden kotona.
Koko viikon oli emäntä saanut rauhassa toimitella.
Tätä aikaa hän oli koko kesän odottanut — tätä viikkoa, jolloin tiesi
muun väen ja isännänkin menevän viikon kestävälle niittymatkalle. Nyt
se oli tullut, ja emäntä oli sitä aikaa hyväksensä käyttänyt.
Oskari oli saanut tietää koko elämänsä salaisuuden, äiti oli itkenyt ja
poika oli itkenyt, mutta äidin päätös aiottiin toteuttaa.
Karoliina ei ollut nukkunut yhtenäkään yönä. Hän oli kenenkään
tietämättä soutanut useita kertoja Suomen puolelle, toimittanut siellä
tarvittavat seikat reilaan, hankkinut rahaa lainaksi ja kerännyt
kaikki omat säästönsä. Kylän kaikista taloista oltiin ulkoniityillä,
niin ettei muutamissa taloissa ollut kuin joku vanha vaari tai mummo
kotosalla. Talossa ei ollut koko viikkona ketään käynyt, sillä
poutaisena heinäaikana oli kaikilla kiire. Poikansa kanssa oli emäntä
saanut olla kahden.
* * * * *
On jo hyvin myöhäinen, ja elokuun hämy on siksi tuntuva, ettei kukaan
tuntisi, jos näkisikin, kun Portaankorvan emäntä soutaa joen poikki
Suomen puolelle. Oskari istuu kalpeana veneen keskituhdolla, emännän
soutaessa etuteljolla. Kaikki on äiti pojalleen sanonut mitä tietää,
kaikki opastanut...
Ja nyt vielä puhuu:
»Se sormus anna, se on hänen, ja sano: äiti lähetti, ja se kirje
sitten. Kyllä tuntee sinut, omakseen ottaa, poikanaan pitää, rauhassa
olla saat, koulua kulkea. Ei ole henkeäsi vaanimassa räkänokka mies,
tyly ja sydämetön... Ja vielä sano: aina rakastan, aina muistan! Aina
on mielessä ollut, ei hetkeksikään unhottunut!»
Ei tule Karoliinan silmiin kyyneleitä, sillä hän on liian kiihdyksissä.
Hän vetää tuimasti airoja, ja joka veneenpituus vie lähemmäksi
vapautta. Mutta joka hetki kuitenkin tuntuu kuin jostakin vaara
uhkaisi... joku este vielä väliin joutuisi... Mutta ei kuulu, ei näy
mitään... Ruotsin puolen ranta jo jääpi hämyn sekaan, rantatörmä lakkaa
erottumasta, ja metsä kasvaa kiinni illan hämärään... Hän kiskoo
airoja, pitkään hengittäen ja silmien tähystellessä ympärille... Jo
erottaa suomenpuolisen rantatörmän, veneen keula kolahtaa kiveen...
kohta... kohta!
Vielä ehtii hän pojalle sanoa:
»Muistatko äitiä ja rakastatko?»
»Muistan ja rakastan...»
Vene saapuu rantaan. Siinä on vastassa vanha mies, joka ottaa veneen
keulasta kiinni ja vetää maalle. Se on Vankan Aapo, Karoliinan ainoa
uskottu ja apumies.
»Kaikki on valmiina, ja joka talossa nukutaan», sanoo hiljaisella
äänellä Aapo.
Karoliina suutelee vielä kerran poikaansa, vielä muistuttaa
tärkeimmistä asioista.
Ja Oskari lähtee Vankan Aapon kanssa nousemaan tielle, jossa hevonen
vartoo.
Ei liikahda Karoliina veneen luota, mutta korva on terävänä kuin nuoli.
Joka askeleen kuulee poistuvien kävelystä... kuulee kuinka tulevat
tielle... Nyt nousee Oskari kärryihin... nyt kiipeää Aapo perässä...
Hiljainen, tuskin rantaan kantava rattaiden kolina ilmaisee, että nyt
ovat liikkeellä... nyt sivuuttavat jo ensimmäiset talot... Kuuluu jo
kovempi kärryjen päry... pian ovat kylän päässä... siitä alkaa taival,
metsäinen, asumaton...
Karoliina kuulee rattaitten rytinän, kuulee oman sydämensä jyskeen ja
seisoo yhä, liikahtamatta, melkein kuin ei tietäisi tai käsittäisi,
että hän siinä seisoo ja Oskari poistuu...
Mutta kärryjen ääni lakkaa kuulumasta. Karoliina herää, ja ääretön
riemun tunne täyttää hänen sydämensä.
Poika on pelastettu... tulkoon... käyköön nyt kuinka tahansa!
Hän seisoo vielä, korva ei enää niin kuuntele, mutta sydän jyskää ja
riemu pauhaa hänessä, niin että ruumis värisee...
— Pelastettu! Poikani! Poikani!
Ilta yhä pimenee, päivän kajastus on sammunut, taivas käynyt pilveen...
Ei kuulu liikettä maalta eikä joelta, ei mistään päin...
Nyt hän kuulee Isonkosken kohinan, joka tuntuu olevan vallan likellä...
Huutaako riemullisesti vai tuskallisestiko?
Karoliina kuuntelee. Tohisee... tohisee... on väliin kuin riemastuisi,
väliin kuin valittaisi...
»Ei valitusta, ei valitusta!»
Hän työntää veneen vesille ja lähtee soutamaan takaisin Ruotsin
puolelle. Hän ei ajattele mitään selvästi eikä loppuun, tuntuu vain
hyvältä olla. Ei paina mikään eikä sydämessä pakota. Ei ajattele
tulevaisuutta eikä menneisyyttä. On vain nyt niin hyvä olla.
Mutta puolijoessa hän muistaa Oskarin vanhat vaatteet, jotka ovat
jääneet veneeseen, kun on uudet pojan ylle pukenut. Hän kokoaa ne
yhteen myttyyn ja heittää myötävirralle...
Koski huutaa nyt kuin riemuissaan, Karoliina soutaa lujasti, ja pian
vene töksähtää Ruotsin rantatörmään.
Hän lähtee nousemaan rantapolulle ja kävelee sitä pitkin, saapuen
saunalle. Siinä seisahtuu ja katselee virran veteen, joka nyt hohtaa
mustalta. Hän ei jaksa ajatella mitään. Päässä tuntuu olevan kaikki
sekaisin, ja ruumis tuntuu kihelmöivän joka paikasta. Tuntuu, että
jalat tärisevät, ja käsissä on kuin suonenveto.
Niin tulee hän kuin tietämättään taloon, nousee kuistille, lyö ovet
lukkoon ja menee sisälle. Hän saa pirtissä kynttilän palamaan ja nyt
hän taas jaksaa ajatella ja tuntee tointuvansa.
Mutta juuri kun hän on alkanut selvästi ajatella, kuuluu pihalta
puhelua ja niittyneuvojen kolinaa. Hän arvaa, että niittymiehet ovat
tulleet, ja pannen kaiken voimansa liikkeelle nousee hän avaamaan
tulijoille kuistin ovea.
Väki onkin hyvien poutien vallitessa ehtinyt saada niityn tehdyksi
päivää ennen kuin tavallisesti.
Isäntä on hyvällä tuulella eikä hoksaa kysyä, miksi emäntä valvoo näin
yöllä. Muistaa kuitenkin poikaansa ja sanoo:
»Oskari on tietenkin jo nukkumassa... Antaapa pojan rauhassa maata...
Huomenna aiotaankin tuumailla kouluun lähtöä.»
Isäntä ei huomaa emännässä mitään muutosta eikä varro emännän
vastauksia. Puhelee sitä, tätä.
Mutta Mantan katse viipyy kauan emännässä, jonka silmissä palaa niin
kummallinen, outo tuli. Semmoisena Manta ei muista emäntää ennen
nähneensä.