Aamu vaikeni kirkkaana, kastehelmisenä ja lämpöisenä. Öinen usva
laskeusi maille ja vesille. Suuri, sininen taivas oli pilvetön.
Portaankorvan isäntä oli aikaisin liikkeellä.
Hän oli kahdesti kysynyt emännältä Oskaria, mutta ei ollut saanut
mitään vastaukseksi. Mutta kun hän kolmannen kerran kysyi eikä emäntä
sittenkään vastannet, luuli hän pojan vielä nukkuvan ja riensi emännän
makuukamariin.
Kummankin vuode oli tyhjä, eikä niissä näyttänyt kukaan nukkuneenkaan.
Olisiko poika Väylänpäässä kyläilemässä?
Hän arveli niin olevan ja meni pirttiin. Rengit ja kesämies istuivat
penkillä, vielä väsyneinä raskaasta työstä. Emäntä seisoi selin, joelle
katsellen. Yhtäkkiä leimahti isännän viha, ja hän karjaisi:
»Missä Oskari on? Oletko päästänyt hänet Väylänpäähän, vaikka kielsin?»
Emäntä kääntyi nyt pirtissä olijoihin päin. Hän oli tuhkanharmaa
kasvoiltaan, ja silmät paloivat kuin tulen liekki. Ei kukaan ollut
häntä sellaisena nähnyt. Mutta isäntä ei häneen katsonutkaan.
»Missä poika on?» karjaisi hän uudelleen, niin että pirtti jymisi.
»Olipa missä hyvänsä... Mitä sinä hänestä...»
Emännän ääni tuntui soinnuttomalta, ja hän oli kalpea kuin kuolema.
Siinä samassa syöksyi Manta pirttiin, Oskarin vettätippuva arkilakki
kädessä.
»Hyvä Jumala! Mihin Oskari on joutunut, kun lakki löytyi padon päältä?»
Miehet ja isäntä riensivät lakkia tunnustelemaan, mutta emäntä ei
liikahtanut paikaltaan.
Se oli Oskarin lakki.
»Missä on poikani? Mitä olet, onneton, tehnyt pojalleni?»
Isännän silmät pyörivät kuin mielipuolen päässä.
»_Sinunko_ poikasi», sanoi emäntä nyt pitkään ja pilkallisesti.
»_Sinun_ poikasi! Etkö tiedä, että se poika on paremmista paikoista
lähtöisin...»
»Mitä sinä puhut?» sähähti isäntä ja tarttui ensimmäiseen esineeseen,
joka hänen eteensä sattui.
Mutta silloin emäntä singahti kuin luoti keskelle lattiaa, ja
vuosikausia hillitty viha syöksyi kauhealla pauhulla lähteistään. Kuin
hullu hän asettui isännän eteen, heristi nyrkkiään ja kiljaisi:
»_Sinunko_ poikasi! Etkö sinä vaivainen räkänokka ymmärrä, ettet sinä
semmoista poikaa ole ikänäsi saanut... Minun on poikani...»
Isännän häntä kohti heittämä jakkara lensi sivuikkunasta ulos,
hipaisten emännän ohimoa.
Silloin isäntä alkoi hakea uutta asetta. Miehet nousivat seisomaan, ja
Manta huusi.
Emäntä ponnahti pystyyn lattialta, johon oli kaatunut, ja syöksyi
ovesta ulos juuri kun isännän tähtäämä kirves lensi ovipieleen...
Miehet kävivät isäntään kiinni, mutta hän heitti heidät syrjään ja
kasvoillaan hirmuinen vimma rynnisti emännän perään. Miehet riensivät
jälkeen.
Emäntä juoksi jo lähellä saunaa, avopäin, tuuhea tukka hulmuten
tuulessa...
»Herra Jumala! Herra Jumala!» huusi Manta ja juoksi ohi miesten,
saavutti isännänkin ja juoksi hänen edelleen...
Miehet näkivät emännän rientävän saunalle, porhaltavan pysähtymättä
padolle ja suistuvan pää edellä virtaan...
Isäntä ehti juuri saunalle ja Manta törmän alle — kun kuulivat kimakan
parkaisun ja näkivät emännän uppoavan...
Aapeli töksähti istualleen kuin salaman satuttamana, silmät ummessa.
Manta juoksi padolle ja miehet rannalle mihin ehtivät.
Keskellä jokea, jo alempana, he näkivät ihmiskäden nousevan virrasta,
liikkuvan kuin apuun pyytäen...
»Lautta tulee!» huudettiin Mantalle.
Suuri tukkilautta oli tulossa korvan yläpuolelta. Se oli joutunut
väärälle reitille ja tuli epäilemättä törmäämään patoon... Manta älysi
vaaran, ja juuri kun hän ehti ensimmäiselle rantakivelle, rysähti
lautta koko painollaan patoa vasten, nostaen sen kokonaan kohoksi
pohjasta asti ja painaen alleen... Hetken päästä se jo kulki siinä
kohden, missä emännän käsi oli pinnalle noussut.
Aapeli istui retkallaan kivellä, kädet silmillä.
Manta nousi törmälle. Hän näki lautan vihaista vauhtia painuvan
Isoonkoskeen, joka aamuvarhaisella huusi ja ulvoi...
Kun lautta oli kadonnut näkyvistä ja kosken ulvonta kuin hiljennyt,
ymmärsi Manta, että se peto nyt oli saanut kitaansa hänet, jota
toistakymmentä vuotta oli houkutellut...
Padon paikalla pyöri virta vaahtoisena, valkoisia pyöryläisiä
seljemmäksi kuljetellen.