»Aina, koko elinaikani.»
Sitten hän lähti. Kerran kirjoitti. Ei silloin tiennyt, milloin tulisi.
Hän kirjoitti vastaan, kertoi kuinka laitansa oli. Siihen ei vastausta
tullut.
Silloin hän teki epätoivoisen tekonsa. Mitä hän silloin taisi? Oma
ja koko suvun häpeä vartoi. Ja hän päätti kärsiä ja ottaa miehekseen
Portaankorvan Aapelin...
Vasta sitten kun Oskari syntyi, alkoivat suurimmat tuskat ja katumuksen
pitkät yöt. Ei ollut pelastusta missään, ja hänen elämänsä muuttui
valheeksi, alusta asti valheeksi. Pojan elämä oli hänenkin elämänsä,
ja yksi ainoa toivo oli, joka oli henkeä pitänyt, — pojan tulevaisuus.
Hämäränä se oli kangastanut hänen mielessään näinä neljänätoista
vuotena, jotka hän oli tätä valhe-elämää elänyt. Hämäränä se oli ollut,
mutta se oli selvinnyt. Oli ollut tuskan ja epätoivon hetkiä semmoisia,
että kun niitä nyt muisteli, tuntui kummalta, että ne sittenkin oli
voinut kestää, elää niinkuin ei mitään myrskyä rinnassa riehuisikaan.
Niinä semmoisina hetkinä alkoi korva kuunnella kosken kohinaa, ja se
kohina ja pauhu kuin tyynnyttivät, kosken äänessä soi kuin lohtua,
toivoa... Sitä kuunteli ja sillä sydämen kovat kiljumiset asetti...
Toisinaan, varsinkin alkuvuosina, kun talven pimeinä iltoina seisahtui
kuuntelemaan, oli kuin koski olisi huutanut: Hyppää tänne valkoiseen
helmaani! Mutta silloin hän aina säpsähti ja muisti pojan, joka oli
rakkaampi kuin oma elämä.
Pojan vuoksi hän eli, pojan vuoksi kärsi...
Ainainen pelko oli lisäksi vaivannut, että Aapeli joskus saa kuulla —
ellei itse viimein ymmärrä — ettei poika olekaan hänen, ainainen pelko,
että silloin se pojan ruhjoo... Ja vaikka hän sydämensä syvyydessä
tunsi, että kerran se saapi tietää, kerran hän katkaisee kärsimystensä
kahleet, ja silloin on kaikki sileää... Mutta poika piti ensin saada
turvaan, varmaan turvaan...
Ja nyt se oli hänelle selvinnyt. Vielä nyt kun jaksaisi jonkun viikon
viettää tätä valhe-elämää! Kun vielä kaikki onnistuisi eikä Aapelin
epäluulo enenisi! Kohta, kohta tulee otollinen hetki!
Hän makasi avoimin silmin ja mietiskeli... Aapeli kuului vielä
liikkuvan eteisessä, koska ovia aukaistiin ja askeleita kuului.
— Oikeastaan onkin hyvä, että piispan kirje juuri nyt sattui tulemaan,
ajatteli hän. — Nyt on hänellä miettimistä ja kehumista siitä. Se vain
auttaa minun asiaani.
Ei ollut Aapeli muistanut mitään Suomen puolen juhlanvietosta kysyä,
niin oli piispan kirje häntä innostuttanut. Hyvä oli sekin!
Karoliinan ajatukset kulkivat juhlaan, ja hänen mieleensä oli painunut
veljenpojan puhe. Hän muisti melkein joka sanan. Niin hänkin oli
ajatellut kuin Väylänpään Juhani puhui, vaikkei hän koskaan ollut
saattanut sitä sanoa — eikä ensinkään niin kuin Juhani sen sanoi.
Hän muisti Juhanin ilosta säteilevät silmät, valkoisen lakin ja siinä
kimaltelevan kultatähden. Ja melkein kuin tietämättä tuli hänen
mieleensä, oli aivan kuin olisi nähnyt, että se olikin hänen Oskarinsa,
joka siellä seisoi, vaalea, kihara tukka lakin alta näkyen... Oskarin
silmissä oli kaihoa ja katseessa etsivän kaipausta...
Mutta sitten kun alkoi puhua, muuttuikin Kaarloksi, semmoiseksi kuin
hänet muisti... Kaarlo Laukkahan se olikin... Hänen vartalonsa oli
pitkä ja komea, silmät kirkkaat ja kauniit, otsa korkea... Hänen
katseensa etsi jotakin väkijoukosta, etsi tuttuja silmiä ja tuttuja
kasvoja... Hän, Karoliina, vetäysi toisien taakse... ei taitaisi enää
tuntea entiseksi, jos katseet kohtaisivatkin... Mutta ehkä muistaisi...
Nyt alkaa puhua... Mitä sanookaan? »Minulla oli kerran tässä kylässä
rakas ystävä, rakkain kaikista koko elämässäni... En näe häntä
teidän joukossanne... En näe hänen silmiensä loistoa... Minulla on
myöskin poika, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen... Olen tullut heitä
etsimään...»
Karoliina heräsi siihen, että Oskari unissaan alkoi itkeä, mutta
tyyntyi pian...
Ja vaikka hän nyt tiesi olevansa hereillä, tuntui hänestä äskeinen
uni todelta. Se oli niin suloinen, niin ihana! Hän tunsi sydämensä
sykkivän ja onnen elämän pulppuavan. Hän koetti varoa, ettei mitään
himmenisi eikä unohtuisi kirkkaasta unesta, jota hän mieleensä palautti
ja muisteli. Hän makasi hiljaa, silmät puoliummessa, haaveksien ja
uneksien...
Näin ihanaa hetkeä hän ei ollut sitten elänyt kuin siellä Väylänpäässä,
ei koskaan unissaan nähnyt Kaarlo Laukkaa sellaisena...» »Olen tullut
heitä etsimään.»
— Niin! Niin!
Hän sai siitä vahvistusta, uusia voimia siihen, jonka oli päättänyt
tehdä.
— Hän muistaa minua ja poikaa! Rakas! Rakas!
Ja toivoa täynnä ja virkkuna hän nousi vuoteestaan, varmana siitä, että
kaikki käy hyvin.