Keskikesällä aikoivat Suomen puolen nuorisoseuralaiset viettää
kesäjuhlaansa omassa talossaan »Nuorten mäellä». Siitä levisi tietoja
Ruotsin puolellekin, jonka nuoriso oli hartaudella seurannut veljiensä
ja sisariensa toimia ja usein ollut iltamiaan »Nuorten mäellä»
viettämässä.
Perä-Pohjolankin nuoriso oli alkanut heräillä. Isänmaan asiat
alkoivat olla silläkin huolena, ja se alkoi käsittää tehtäväänsä ja
velvollisuuksiaan. Oma talo oli vähitellen saatu pystyyn, ja sen
kurkihirren alla lämpenivät sydämet ja mielet virkistyivät.
Ruotsin puolen nuoret tahtoivat mukaan. Ja vaikka heille jäi
arvoitukseksi ja hämäräksi se, mikä toisia yhteenliitti ja innostutti,
viehätti yhdessäolo, leikit ja laulut, joista heitä vastaan lehahti
lämmin tunne suloisin suomenkielin.
Aiotusta kesäjuhlasta oli jo kauan puhuttu Ruotsin puolellakin.
Kerrottiin ohjelman tulevan rikkaamman ja vaihtelevamman kuin koskaan
ennen. Puheen tuli pitämään kotikylän oma poika, seuran jäsen, vasta
ylioppilaana kotia saapunut Väylänpään vanhin poika, Juhani. Hänestä
kerrottiin paljasta hyvää sekä Ruotsin että Suomen puolella. Koulun
paras oppilas oli ollut ja loistavasti läpäissyt ylioppilastutkinnossa.
Kuitenkin oli kelpo poika, jota ei joutava herruus vaivannut. Kesäisin
oli aina kotonaan työtä tehnyt niinkuin muukin väki.
Ohjelmaan kuului lisäksi monenlaisia leikkejä, joita vartavasten oli
juhlaa varten harjoitettu, kauniita kuvaelmia Kalevalasta ja Vänrikki
Stoolista sekä paljon muuta hauskaa.
Väylänpään Juhani, joka nyt vasta oli ylioppilaslakki päässään kotiin
palannut, ei ollut usein Portaankorvassa käynyt. Karoliina-täti ei
ollut häntä nähnyt moneen vuoteen, vaikka nuorempi poika Eemeli oli
usein kesälläkin soudellut Portaankorvaan ja välistä uistinretkellä
viipynyt yötäkin talossa.
Elämä Portaankorvassa meni entistä menoaan. Isännällä oli omat
kiireelliset työnsä, ja emäntä sai hoitaa rauhassa omia tehtäviään.
Mitään semmoista ei ollut tapahtunut, josta isäntä olisi saanut uutta
aihetta epäilyksilleen.
Hän näyttikin ne jo unhottaneen. Mutta emäntä oli pannut merkille, että
hän vieläkin tarkasteli poikaa. Kerran yöllä, kun oli tullut kotia ja
luullut emännän nukkuvan, oli mennyt pojan viereen, peitettä nostanut
ja pitkän aikaa poikaan katsonut...
Emännälle ei hän kuitenkaan ollut mitään virkkanut, ja emäntä sai
rauhassa pakoa varten toimittaa minkä mitäkin. Sillä päätöksestään ei
hän enää millään hinnalla aikonut luopua.
Näinä päivinä oli isäntä ollut vallan hyvällä tuulella. Emäntä
käytti kerran tilaisuutta hyväkseen ja otti puheeksi Suomen puolella
pidettävän kesäjuhlan. Sinne hänkin tahtoisi mennä ja viedä
Oskarinkin...
Hän oli uskonut isännän panevan vastaan, mutta merkillistä kyllä
suostui tämä heti Karoliinan pyyntöön.
»Sano sinä sille veljesi pojalle, Juhanille, että ylioppilas siitä
tulee meidän Oskaristakin, mutta tälle puolen rajaa...»
— Vai siitä paikasta nyt kenkä painaa, — ajatteli emäntä ja ymmärsi
nyt, miksi isäntä niin mielellään oli Oskarinkin luvannut päästää,
vaikka ennen aina oli vimmastunut jo siitäkin, että hän joskus talvella
oli aikonut.
»Ja saatatpa sanoa, jos kohtaat Väylänpään väkeä, että ei meidän
tarvitse kyläläisiin turvautua, jos poika koulutetaankin... eikä lyhene
rakennus silti...»
»Kyllä sanon... Kyllä sanon...»
»No niin. Mutta muistakin sanoa.»
* * * * *
Kesäjuhlaa suosi erittäin kaunis ilma.
Leppoisa, ihanan lämmin sunnuntai-iltapäivä oli, kun ruotsinpuoliselta
rannalta alkoi veneitä soutaa Suomen puolelle. Korkealla mäellä näkyi
uljas nuorisoseuran talo, lippujen ja lehtipuiden keskellä.
Lauttahaminassa hoilasivat tukkilaiset, ja lauttoja laskettiin
paraikaa. Mutta ylipyrkijät soutivat maihin ylemmäksi lauttahaminaa,
josta tie lähti suorana nousemaan »Nuorten mäkeen». Tulijat olivat
enimmäkseen nuorta väkeä, poikia ja tyttöjä. Jossakin veneessä näkyi
jokunen vanhempi nainen, mutta ikämiestä ei monta. Portaankorvan
emäntä ja Oskari olivat päässeet naapurinsa Pikkukorvan veneessä,
jossa oli talon poika ja kaksi tytärtä. Heistä ei yksikään ennen ollut
käynyt »Nuorten mäellä», mutta nyt sattui niin hyvin, kertoivat he
Karoliinalle, että isä ja äiti olivat menneet Järvikylään vierailemaan,
joten heidän nyt sopi...
»Väylänpään Juhani kuuluu pitävän puheen», kertoi nuorempi tytöistä,
Kaisu. »Lieneekö hyvinkin ylpistynyt, sittenkun herraksi on tullut?»
»Ei toki. Suomenpuolelaiset kertoivat hänen olevan aivan samanlaisen
kuin ennenkin», tiesi toinen tyttö.
Karoliina istui keskituhdolla ja Oskari etukeulassa. Karoliina ei
kuunnellut, mitä nuoret keskenään puhelivat; ajatukset askartelivat
muualla. Oskarin silmistä loisti ilo, ja kun hän katseli äitiään, meni
suu nauruun.
— Ajatteleekohan se, että nyt mennään Suomeen, juolahti Karoliinalle
mieleen, ja hän hymyili takaisin pojalle, nyykäytti päätään,
tarkoittaen: Nyt menemme Suomeen, eikä ole mistään pelkoa.
Karoliinan kaikki ajatukset olivat näinä viikkoina olleet niin
yhteen ainoaan asiaan kiintyneinä, että tuntui oikein oudolta muuta
ajatellakaan. Vähitellen hän kuitenkin alkoi kuunnella, mitä nuoret
puhuivat, mutta silloin he juuri saapuivat Suomen puolelle.
Rannalla oli muutamia tuttuja isäntiä ja emäntiä, joita Karoliina
kätteli.
»Eipä sinua enää näy koskaan tällä rannalla... niinkö oletkin
syntymäkyläsi unhottanut», sanoivat he.
»Eipä sitä jouda kylässä kulkemaan», vastasi Karoliina vältellen.
Kaikki he katselivat uteliaasti Oskaria.
Karoliina huomasi sen ja punastui.
He lähtivät nousemaan maihin ja tulivat tielle. Liput liehuivat
»Nuorten mäen» suuren rakennuksen katolla, ja koivujen ja köynnöksien
keskellä liikkui siellä nuorta kansaa edestakaisin.
Juuri tielle tullessa saapui paljon väkeä ylempää, ja Karoliina tunsi
joukon jälessä kävelevän veljensä, Väylänpään isännän.
Veljen ja sisaren tervehtiminen oli vilpitöntä, ja veli olikin ainoa,
joka tiesi Karoliinan salaisuuden, tiesi, että sisar avioliitossaan
oli sangen onneton, ja tunsi Portaankorvan luonteen ominaisuudet.
Sisarukset olivat hyvin yhteen näköön, ja helposti tunsi heidät
veljeksi ja sisareksi samanvärisestä tuuheasta tukasta ja silmien
syvästä katseesta.
Veli katsahti Karoliinan silmiin. Tämä ymmärsi veljen katseen ja
virkkoi:
»Siinä ne ovat sentään päivät kuluneet... vaikka eivät ne ilonpäiviä
ole... Tässä on Oskari...»
Oskari kumarsi enolleen.
»Kas vaan sinua, kuinka olet kasvanut», sanoi eno katsellen pojan
hienoja kasvoja. »Eipä häneen juuri ole äidistään jäänyt muuta kuin
ehkä silmien ilmettä...»
Hän katsahti Karoliinaan. Tämä hymähti.
Aivan ihme on, kuinka häneltä on tullut isänsä näköinen», sanoi hän
hiljaa Karoliinalle.
Karoliina nyykäytti päätään.
He läksivät nousemaan »Nuorten mäelle» päin. Heidän edellään kulki
joukko ihmisiä, ja toisia tuli perässä, muita niin kaukana, etteivät
voineet heidän keskusteluaan kuulla.
»No vieläkö hän ruotsalaistuttaa poikaa?» kysyi veli.
»Nyt vasta onkin oikein hulluksi tullut... Hänen hupsutuksiaan on
mahdoton kertoa...»
Veli ei nähtävästi ollut kuullut Saviojan Vanten ja Aapelin
yhteenotosta mitään. Karoliina vältti siitä puhua, samoin kuin hän
Oskariin nähden piti kaikki omina tietoinaan.
»Kaikkihan nyt kuitenkin menisi hyvin, jos se ei alkaisi epäillä...
jos edelleenkin uskoisi poikaa omakseen... Välistä olen pelännyt sinun
puolestasi... kun tiedän, minkälainen villi miehesi on...»
»Poikaan hän ensiksi kohdistaisi vihansa... ja minuun sitten...»
Mutta Karoliinan äänessä oli sitä sanoessa kova kaiku ja silmissä tuima
ilme.
— Ei hän ainakaan näytä itse pelkäävän, ajatteli veli.
Kun olivat aivan lähellä taloa, sanoi Karoliina:
»Tässä omia asioitani ajattelen enkä muista sinua onnitella... Juhani
on nyt ylioppilas...»
»No, niin pitkällä hän nyt on», sanoi Väylänpää, ja hänen vakaville
kasvoilleen ilmestyi iloa. »Ehkäpä hänestä mies tulee...»
»Joko hän on tänne saapunut? Hauskaa on nähdä häntä...»
»Täällä on puuhannut monta päivää... Saapa kuulla, mistä hän puhuu,
mutta luulen, että ruotsalaiset saavat osansa... Tänne näyttää tulleen
paljon ruotsinpuolelaisia...»
»Monta veneenlastia», tiesi Karoliina.
* * * * *
Ohjelmassa oli ensiksi puhe. Väkeä kerääntyi kerääntymistään. Nyt
nähtiin joukossa vanhempaakin väkeä, joka ennen oli ylenkatseellisesti
kohdellut nuorten hommia. Karoliina tapasi veljensä pojan pikimmältään
siksi, että ehti tervehtiä ja jonkun sanan vaihtaa. Nuoren ylioppilaan
kasvot loistivat, ja hänen tuuhea tukkansa kiemurteli somina kiharoina
valkoisen lakin alta. Hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä voimaa, ja
kauniissa, ruskeissa silmissä loisti into ja voiton varmuus. Hän oli
koko puuhan keskipisteenä. Hän muisti kaikkia, järjesti kaikkea, ja
hänellä oli ystävällinen sana jokaiselle. Erityisesti hän näytti
riemuitsevan siitä, että Ruotsin puolen nuorisoa oli niin paljon
kokoontunut...
»Terve tuloa Suomeen!» sanoi hän niillekin nuorukaisille, joita ei
tuntenut tai joiden nimeä ei muistanut.
Puheen piti heti alkaa. Väylänpää itse alkoi jo hätäillä poikansa
puolesta, että kuinka käykään, kun Juhani hommailee vain muuta eikä
ensinkään näy muistavan, että hänen pian on astuttava puhujalavalle.
Muutenkin hän pelkäsi pojan hämmentyvän niin suuren väkijoukon edessä.
Mutta isän pelko oli turha. Juhani astui varmana puhujalavalle,
pyyhkäisi kerran vasemman käden sormet läpi tuuhean tukkansa, toivotti
kaikki läsnäolevat tervetulleiksi ja aloitti puheensa.
Karoliina oli Oskarin kanssa mennyt hyvin likelle puhujalavaa, niin
ettei häneltä jäisi sanaakaan kuulematta...
Juhani puhui alussa kuin leikillä. Mutta kuta pitemmältä puhetta
jatkui, sitä mukaa vakaantui äänikin ja hän innostui omista sanoistaan.
»Laulu on kaikkina aikoina ollut Suomen kansan pyhempi kieli, jolla
se tuo ilmi surunsa ja ilonsa, toivonsa ja kaipauksensa» — jatkoi
hän, ja hänen kirkas äänensä kierteli suuren salin joka soppeen. —
»Suomen kansan runous kumpuaa suoraan kahdesta kirkkaasta lähteestä,
yksinäisyydestä ja surusta. Soitto on suruista tehty, murehista
muovaeltu. Meidän kansamme on laulua ja soittoa rakastava kansa, ja
samalla se on rauhaa rakastava kansa, itsenäinen, omien, tyynten
mietteillensä kansa. Ja vaikka voitettuna ja valloitettuna, on se
vieraan vallan alaisena aina pitänyt oman ajatus- ja elintapansa. Sillä
isänmaa on sille aina ollut rakkain — rakkain, jonka hyväksi on kaikki
alttiiksi pantava.
Sellainen on ollut meidän kansamme. Onko se vieläkin sama kansa?
Pohjolan nuoriso! Oletteko ajatelleet oman kansanne kohtaloita?
Oletteko milloinkaan muistaneet menneitä sukupolvia, jotka
kärsimisillään tämän karun, mutta ihanan maan meille jälkeentuleville
omaksi isänmaaksi pelastivat? Oletteko ajatelleet, että se Mooses, joka
johdatti esi-isämme tänne ja tämän tuhatkukkulaisen, tuhatjärvisen
maan isänmaaksemme valitsi, että hän luotti kansansa sitkeyteen? Hän
uskoi, tuo historiantakainen Mooseksemme, että hänen kansansa oli luotu
tuota karua maata hedelmälliseksi tekemään ja tämän maan märät korvet
ihaniksi viljavainioiksi viljelemään...
Jos sitä olette ajatelleet, niin tiedätte, että sitkeä on ollut
se kansa, joka vieraan vallan jaloissa ja tallattavana on yhtenä
kokonaisena kansana pysynyt. Ja tiedätte myös, että raskas on se
kärsimysten sarja, joiden läpi esi-isämme maatansa puolustivat. Tätä
maata, joka heille oli rakas, tätä maata, jonka humisevissa hongikoissa
ja sinervien järvien rannoilla he palavat ajatuksensa lauleloiksi
ja soitannoksi sovittivat, tätä maata, joka opetti rakastamaan
ja velvoitti työhön, tätä maata, joka oli rikas köyhyydessään ja
hymykasvoin uljaista pojistaan ylpeili...»
Puhujan silmät säteilivät, ja hän loi kuulijoihinsa kysyvän katseen.
Hänen äänensä kirkas sointu kuului kauas pihalle, ja yleisö oli ihan
kuin paikalleen naulattu. Väylänpää seisoi ovenpielessä, väliin lentäen
tulipunaiseksi... Hän ei ollut koskaan ennen kuullut poikansa puhuvan,
mutta nyt hän vasta tunsi, että ei ollut pojan koulunkäynti hukkaan
mennyt.
»Rakastammeko me tätä maatamme, jossa lahovat menneiden sankari-isiemme
luut? Täytämmekö me velvollisuutemme suurta, rakasta yhteistä kotiamme
kohtaan?
Kaikin tiedämme me, kuinka ahdistettuna maamme tällä hetkellä on.
Tiedämme, että Idän kotka on levittänyt siipensä poloisen maamme yli,
— tiedämme, että lännessä, rajallamme, harjoitetaan suomenkielen
sortoa...»
Puhujan katse liiteli ympäri väkijoukkoa, ikäänkuin hän olisi
tähystänyt jokaista silmiin. Ja yleisö näytti ymmärtävän mitä puhuja
tarkoitti. Mutta hänen kasvoilleen leimahti puna ja hän jatkoi katseen
tuimetessa ja äänen kovetessa:
»Niin, lännessä — tässä rajallamme. Veljemme ja sisaremme, jotka
kova kohtalo meistä erotti — he eivät saa alkuopetustakaan omalla
äidinkielellään. Vieras, kankea ja tyly on ruotsinkieli meikäläisen
lausua, ja vieras, köyhä on se meidän ilojemme ja huoliemme
ilmaisijaksi. Ruotsalainen sivistys on tuominnut vääräksi sen, minkä
Idän halla meille teki, ja kuitenkin se omassa nimessään harjoittaa
samaa sortoa. Se kai uskoo Ruotsinmaan onnen ja menestyksen riippuvan
siitä, että se tuon rajaseudun saa ruotsalaistumaan...»
Puhuja vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
»Minua, meitä kaikkia, ilahduttaa suuresti, että kaikesta
lapsellisuuksiin asti menevästä harrastuksesta ja todennäköisesti
suurista ponnistuksista huolimatta ruotsalaistuminen käy sangen
vitkaan. Sitä todistaa nyt sekin, että näemme täällä joukossamme
lukuisan parven rajantakaisia veljiämme ja siskojamme...»
Yleisön joukossa kävi kohina. Karoliina oli aivan haltioissaan, puristi
poikansa kättä ja kuiskasi korvaan: »Kuuletko sinä!»
Oskarin tarkkaava katse todisti, että hän kuunteli ja jaksoi
ymmärtääkin.
»Mikä kutsuu heitä tänne joukkoomme? Mikä yhdistää siskot siskoihin,
veljet veljiin? Eivät estäneet tänne seuraamme tulemasta ruotsalaisen
piispan rukoukset eivätkä kansanopistonjohtajan juhlapuheet. He tulivat
ja olivat tervetulleita.
Sillä se on sittenkin se samainen halveksittu Suomemme kieli, joka soi
suloisimmin — ja se heidät tänne toi. Täältä läikähtää vastaan kotoisen
lieden lämmin, ja se laulu, jonka laulamme, painuu heidän sydämiinsä
kuin keväinen kosteus maahan. Sanalla sanoen: se on kansallistunto,
yhteinen suuri innostuksen ahjo, jonka ympärille hekin tahtovat
kokoontua. Se on sitä suomalaista sitkeyttä, katajaisuutta, joka meidät
nytkin yhdistää...
Olkaa tervetulleet juhlaamme ja viekää vanhemmalle väelle terveisemme,
— terveiset siitä maasta, joka on heidänkin isänmaansa...»
Taas piti puhuja hetken lomaa. Karoliinan posket paloivat kuumina,
ja hän koetti tarkastella, minkä vaikutuksen puhe oli tehnyt
ruotsinpuolelaisiin. Kaikkien kasvot näyttivät kuin kirkastuneilta.
Väylänpää seisoi punaisena ovenpielessä.
Karoliina muisti samassa Aapelia, mutta puhuja jatkoi: »Perä-Pohjolan
kansalaiset! Meidän pitkä talvemme on tiessään. Poissa on pimeys, ja
valo on herrana Pohjolassamme. Ihana, kirkkaan kuulakka, keväinen valo.
Tuo selittämätön valo, tuo takataivaitten ihmeellinen sädesoihtu, joka
tänäkin iltana ympäristömme kirkkaudellaan valaisee ja yömme päiväksi
muuttaa, — eikö sen loistossa mielemmekin vaikene, eikö sen loistossa
nouse rakkaus Pohjolaamme kohtaan! Kaikkien tulisi meidän olla valon
lapsia, valon ystäviä, ja kaikkien nyt riemurinnoin valon aikaa viettää.
Köyhä ja kylmä on Pohjolamme, — niin sanovat ne, jotka eivät tiedä,
mitä meillä kuitenkin on. Köyhä ei ole Pohjolamme, kun sen nuoriso
valveutuu, kun sen nuoriso käsittää, että sen tulee olla valon lapsi,
päivän poika. Eikä ole kaukainen kolkkamme kylmäkään, kun rintojamme
lämmittää isänmaanrakkaus ja eheän elämän etsintä.
Sillä jos oikein ajattelemme, ei meillä ole pimeyttä luonnossa
ensinkään. Miksi valaisevat talviöitämme valkohanget ja hopeinen kuu?
Miksi liekehtivät taivaalla leimuavat revontulet, jotka sähisten
valaisevat öiden pimeyttä ja sammuvat vasta keväisten valojen
voittaessa? Eivätkö juuri sen vuoksi, että pimeä lyhyt olisi, yö kuni
uni hauska...»
Oli jo aamupuoli yötä, kun ruotsinpuolelaiset palasivat juhlasta.
Aurinko kohosi suurten vaarain takaa, virran veteen kimallellen.
Karoliina palasi poikineen samassa veneessä, jossa oli tullutkin.
Hänestä ei koskaan ennen ollut tuntunut niin vaikealta palata
Portaankorvaan kuin nyt. Nuoret puhelivat kaikesta siitä, mitä olivat
nähneet ja kuulleet, olivat innostuneita ja aikoivat mennä toistekin.
Karoliina kuuli heidän puhuvan, mutta hänen mielensä oli raskas.
Salaisuus, jota hän niin kauan oli mielessään miettinyt, ei antanut
yhtään rauhaa. Eikä hän kuitenkaan voinut kenellekään aikeestaan
puhua. Hän pelkäsi, että velikin, ainoa, joka varmasti tiesi hänen
entisyytensä, kieltäisi häntä semmoiseen ryhtymästä, pitäisi
hulluutena... Mutta veli ei aavistanut, että Aapeli voisi minä päivänä
hyvänsä saada asian tosipuolen selville... ja se olisi pojan loppu...
Ja se sama päätös, joka jo aikaa oli sydämen pohjalle kuin kiinni
kasvanut, sama päätös nytkin varmana vielä häntä elähdytti. Omaa
elämäänsä hän ei ajatellut, ei hetkeäkään etemmäksi kuin siihen asti,
kun tiesi pojan olevan turvassa. Eikä hän liioin miettinyt aikomansa
teon seurauksia — ei osannut eikä halunnutkaan...
He lähtivät, äiti ja poika, yhdessä rantapolkua kotiin päin kävelemään.
X
Oskari oli hilpeällä tuulella, ja merkillistä oli, äidin mielestä, että
poika niin hyvin oli puheen sisällön ymmärtänyt.
»Mitähän isä olisi sanonut?» arveli hän.
»Isälle älä virka mitään siitä, mitä Juhani puhui.»
Oskari ymmärsi. Hän oli, varsinkin viime aikoina, oppinut pitämään
äidin sanomia salassa. Hän tiesi, että jos isä tietäisi, olisi hän paha
äidille.
Karoliinan tapasi, kun he jo olivat lähellä saunaa, semmoinen halu,
että nyt hän sanoo pojalle, nyt!... nyt!...
— Ei vielä!... Ei vielä! kuiskasi samassa ääni hänen sydämessään, ja
aiottu sana nousi vain huokauksena.
— Kaikki ensin valmiiksi... sitten vasta!
Hän oli toivonut, että kun he palaavat kotia, koko muu talon väki
isännästä alkaen on nukkumassa. Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä,
ja luhti, jossa palvelijat kesäisin nukkuivat, oli suljetuin ovin.
Rantapadon päälle oli kulkenut irtaimia tukkeja, josta emäntä päätti,
ettei isäntä ollut niillä tunneilla padolle käynyt.
Mutta kun tulivat pihaan, näkivät he, että porstuan ovet olivat auki,
ja samassa kuulivatkin pirtistä puhelua.
Karoliina seisahtui hetkeksi pirtin oven taakse kuuntelemaan. Aapelin
äänen hän tunsi, mutta toista ääntä, joka tuntui olevan miehen ääni,
hän ei tuntenut. Aapelin äänestä hän päätti, että se oli hyvällä
tuulella, vaikka häntä muuten ihmetyttikin, että isäntä vielä oli
valveilla. Jotakin merkillistä oli nyt tapahtunut.
Oskari seisoi äitinsä vieressä, ja hänen kasvoillaan värähteli
ikäänkuin pelko.
»Älä pelkää!» sanoi Karoliina, ja he menivät sisälle.
Peräikkunan luona istui Aapeli paitahihasillaan ja häntä vastapäätä
kylässä asuva rajavartija Vaanperi. He olivat vilkkaassa keskustelussa.
Vaanperilla oli kädessään kirje, josta näytti lukeneen.
»Jopa tulitte!» sanoi Aapeli nousten seisomaan. »Kauan jo olen
odottanutkin. Nyt kuuluu kummia, Karoliina!»
Hän siristeli silmiään ja oli aivan erinomaisen iloinen.
Karoliina ei osannut arvata, mitä ihmeellistä oli tapahtunut, eikä
sitä, mitä Vaanperilla oli talossa tekemistä.
Isännän hyvä mieli ei kuitenkaan näyttänyt tarttuvan Karoliinaan,
päinvastoin inhotti häntä aina, kun Aapeli hyvillään lörpötteli.
»Jo kuuluu kummia», hykerteli Aapeli eikä muistanut vesihernettäkään
nenän päästä pyyhkäistä. »Piispalta on minulle tullut preivi... sitä on
Vaanperi minulle suomentanut...»
Karoliinan kasvot vähän kalpenivat.
»Ja kirjoittaa kuin vanhalle tuttavalle... Vaanperi tässä juuri pääsi
suomentamasta... Kohtasin tiellä Vaanperin, niin pyysin, että lähtee
suomentamaan... Mitä sanot, Karoliina?»
»Mitäpä minä siihen sanon», lausui Karoliina välinpitämättömällä
äänellä.
»Etkä tiedä mitä kirje sisältääkään», pirahti isäntä ja pyyhkäisi
nenäänsä.
»Mistäpä minä sen tietäisin», arveli Karoliina ja alkoi riisua
päällystakkiaan.
Aapeli pyörähti keskelle lattiaa, remahti nauruun ja puoleksi huusi:
»Kun käskee nyt jo syksyllä toimittaa Oskarin isoon kouluun Luulajaan
asti...»
Hän uskoi uutisen vaikuttavan yhtä repäisevästi Karoliinaan kuin
häneenkin, mutta nähtyään, ettei vaimonsa ollut millänsäkään
kuulemastaan, virkkoi hän Vaanperiin päin kääntyen:
»Se ei usko... ei usko. Lue, Vaanperi, vielä kerran se piispan preivi,
että kuulee... lue sanasta sanaan... Lue, että kuulee...»
»Kuulen minä sen... ja uskon», sanoi Karoliina. »Ei sitä minun vuokseni
tarvitse lukea...»
»Vaan suomennahan, että Karoliina kuulee, mitä Oskaristakin
mainitsee... Se on piispa kerrassaan ihastunut Oskariin...»
»Mitäpä minun siitä tarvitsee tietää», esteli Karoliina, mutta Vaanperi
oli jo ruvennut piispan kirjettä suomentamaan.
Oskari oli tullut äitinsä viereen ja seisoi siinä kalpeana.
Kirjeessään piispa kehoitti Aapelia kouluttamaan poikansa ylioppilaaksi
ja sitten papiksi. Nyt syksyllä olisi poika jo lähetettävä Luulajaan,
jossa ei saisi ensiksi kuulla yhtään suomen sanaa, jotta perinpohjin
oppisi ruotsinkielen. Sitten hänellä, tulevaisuudessa, olisi
erinomainen tilaisuus vaikuttaa rajaseudulla sekä sielunpaimenena että
opettajana.
Karoliina oli kuuntelevinaan, mitä Vaanperi kirjeestä selitti,
oli sitten olevinaan hyvilläänkin... Hänen täytyi, hänen _täytyi_
teeskennellä pojan vuoksi — pojan elämänonnen vuoksi.
»Jopahan uskoo... jopahan uskoo nyt Karoliinakin», pakisi Aapeli
nähtyään ja uskottuaan, että emäntäkin naureskeli siitä ilosta.
»Syksyllä Oskari kouluun!» sanoi hän sitten ja kehaisi Vaanperille:
»Eikä tässä taida tarvita naapuriin lähteä rahaa lainaamaan, vaikka
Luulajaankin lähtö tulee...»
* * * * *
Oskari oli kesän aikana nukkunut äitinsä kanssa rakennuksen toisessa
päässä olevassa huoneessa, joka oli uunitta ja viileä. Aapeli nukkui
yksin pirtissä. Hänen täytyi usein öisinkin olla liikkeellä patoa
kokemassa ja muutenkin, kun outoja tukkilaisia kulki usein läpi pihan,
milloin kosken alle, milloin päälle.
Tultuaan huoneeseensa Oskari ratkesi itkemään, kysyen, pitikö hänen
lähteä Luulajaan kouluun. Äidin vakuutuksista hän kuitenkin pian
tyyntyi ja kävi vuoteeseensa.
Mutta kauas kaikkosi uni Karoliinan silmistä. Tätä hän ei ollut osannut
ajatella eikä ollut sen varalta varustautunut. Mutta hänen täytyi nyt
olla myöntävinään, tehdä niinkuin Aapeli käski... olla varovainen,
ettei tämä saisi minkäänlaista vihiä siitä, mitä hän mietti. Nähtävästi
oli mies unhottanut kohtauksen Saviojan Vanten kanssa, koska ei mitään
muutosta hänen käytöksessään ollut tapahtunut. Nyt oli hänellä piispan
kirjeen saatuaan uutta miettimistä eikä hän siis joutanut tarkkaamaan,
mitä emäntä toimitteli. Aikaa oli vielä toimittaa. Syyskuussa vasta
alkoi Luulajan koulu, mutta sitä ennen tuli Oskarin jo olla kaukana,
kaukana täältä.
Oli sittenkin onni, ettei hän ollut ketään ottanut uskotukseen, ettei
kenellekään ollut aikeestaan puhunut. Ei kukaan osannut aavistaakaan,
mitä hän mietti poikansa onnen ja elämän vuoksi. Yksin vain hän sen
tiesi, eivätkä sitä muut koskaan saisi tietääkään.
Oskari oli jo nukkunut. Karoliina kuuli hänen keveän hengityksensä.
Hän oli pitänyt huoneen ikkunassa verhoa, ettei aamuaurinko pääsisi
huonetta kuumentamaan. Mutta nyt tuntui hänestä ikävältä, ja hän
siirsi verhon ikkunasta. Kirkasta aamuauringon paistetta tulvasi huone
täyteen, ja hänestä tuntui nyt hauskemmalta...
»Hän on hyvä mies ja suuressa virassa», oli maisteri sanonut.
Miksei hän kuitenkin ollut kysellyt enempää, yksityiskohtia? Ei ollut
uskaltanut eikä tahtonutkaan!
Mahtoiko muistaa kaikki, mistä he puhelivat kesäyönä siellä Väylänpään
vieraskamarissa? Ehkä muisti... Hän, Karoliina, ne kyllä muisti, muisti
joka sanan.
»Kerran minä sinut vielä kohtaan... kerran tulen tänne takaisin.»
Hän oli niin rakas, niin rakas! Hän oli niin hyvä ja lempeä!
»Et unhota minua?»
»En, en koskaan.»