Se, mitä Karoliina oli koko naimisissaolonsa ajan pelännyt, näytti
alkavan toteutua.
Aapeli oli alkanut epäillä. Ja vaikka hän ei mitään ollut puhunut niinä
päivinä, joina patoa lyötiin, näki emäntä, että hän iltaisin katseli
Oskaria pitempään ja tarkemmin kuin ennen, ja kun aikansa oli poikaa
tarkastanut, niin silmäsi sitten häneen.
— Vielä se ei usko, mutta sitä se miettii, ja jos vielä joku herjaa
niinkuin Saviojan Vantte, niin ei tiedä, miten käy...
Emäntä teki huomioitaan joka päivä, mutta ilokseen hän havaitsi,
että Aapeli alkoi poikaa hyväillä niinkuin ennenkin ja puhua papiksi
tulemisesta.
Kun pato saatiin kuntoon ja lohia alkoi tulla, näytti Aapelilta kaikki
unohtuneen.
Mutta sitä enemmän mietti emäntä. Hänellä oli, maisterin ollessa
talossa, syntynyt ajatus, joka päivä päivältä oli varttunut ja
vahvistunut ja päässyt oikein voimaansa nyt, kun tiesi mitä Aapeli
mietiskeli. Joka päivä hän eli kuin tulisessa tuskassa ja säpsähti
joka kerta, kun Aapeli tuli näkösälle. Onneksi ei Aapeli lohenpyynnin
aikana käynyt kertaakaan Suomen puolella ja hyvin harvoin kylälläkin,
eikä talossakaan käynyt muita kuin outoja lauttamiehiä, jotka ostelivat
karjan antia ja tuoretta kalaa.
Mutta emännän levottomuus ja pelko kasvoivat päivä päivältä. Hän
ei uskaltanut istua yksin pirtissä eikä kamarissakaan aikeitaan
miettimässä. Siellä oli liian ahdasta. Hän turvausi kesänavettaan, joka
oli taloa alempana, lähellä Isoakoskea. Iltaisin hän lähti pyttyineen
jo paljon aikaisemmin kuin lehmät tulivat, sanoen lehtiä suorivansa...
Navetta oli talvisinkin ollut hänen turvapaikkansa, jossa sai
mietteensä miettiä, itkunsa itkeä. Mutta kesänavetalla oli lisäksi se
etu, että siihen aivan navetan ovelle näkyivät Isonkosken valkoiset
laineet ja kuului lakkaamaton pauhu ja tohina. Siitä näki suurien
lauttain vajoavan kosken korkeihin laineisiin, niin ettei hetken
aikaan näkynyt yhtään miestä. Joskus sentään vilahti kuohujen keskeltä
punainen pusero tai musta hattu.
Se tohina ja se lakkaamaton pauhu helpottivat. Hänen oli helpompi
miettiä, kun sitä kuunteli ja näki suoraan koskeen. Tohina ja pauhu
hivelivät korvaa, silmää ilahdutti hyökyjen myllerrys ja levoton
hyppely. Ajatukset tuntuivat selvemmiltä, ja sydän ikäänkuin vahvistui.
Hän oli koko ajan aavistanut, että kerran se saa siitä tiedon, ja
silloin... Sitä hän oli miettinyt kesät talvet, yöt päivät, ja
miettinyt pojan pelastusta. Sillä hän aavisti, oli varmakin siitä, että
poikaan se ensimmäisen vihansa kohdistaisi, poikaan, jota oli omakseen
uskonut ja vaalinut ja rakastanut... Jahka se varmasti uskoo, ettei
poika olekaan hänen — vaan kenties kenen kulkurin — silloin sen viha ei
rajoja tunne, ja murskaksi se pojan lyö...
Jos olisikin siitä varma, että se järjettömän vihansa kohdistaisi
häneen eikä poikaan, sitten ei niin suurta pelkoa olisi... Mutta
juuri se, että hän jo tunsi tuon kummallisen, vähäjärkisen miehen
ajatusten juoksun, vahvisti häntä siinä uskossa, että se silmittömässä
suuttumuksessaan ei muistaisi häntä, syyllistä, vaan puskisi kaiken
hullun villivihansa viattomaan poikaan...
Mutta nyt hän luuli keksineensä pelastuksen. Se oli niinä päivinä,
jotka maisteri majaili talossa, hänen mieleensä juolahtanut. Silloin
juuri, kun oli maisterilla kuullut, että _hän_ eli, oli virassa ja tuli
hyvin toimeen. Mutta vasta näinä päivinä, nyt patoamisen aikana, oli se
päätökseksi vahvistunut. Oli tehnyt mieli maisterilta paljon muutakin
kysellä, mutta ei uskaltanut, kun ei tiennyt mitä mieltä maisteri
oli. Olisi ehkä pitänyt hänen ajatuksiaan hulluutena, uhkarohkeana
yrityksenä... olisi, kieltänyt eikä kehoittanut...
Nyt hän oli punninnut asiaa sinne tänne ja päätös oli kasvanut lujaksi.
Oskarin oli saatava tietää, kuka hänen isänsä oli, ja sitten salaa
poistuttava, ensin Suomen puolelle, sitten pois — oikeaa isäänsä
hakemaan...
Semmoinen oli hänen päätöksensä.
Nyt oli kuitenkin lisäksi tullut pelko siitä, että Aapeli voisi minä
hetkenä hyvänsä kiljaista: Eihän Oskari olekaan minun poikani!
Siinä sitten olisi pojan loppu ja siinä hänenkin...
Vielä se ei uskonut, mutta sen silmistä näkyi, että sitä asiaa se
mietti.
Onneksi oli padonlyönti käynyt hyvin, ja kalansaalis oli runsas. Isäntä
puuhaili hyvällä tuulella ja näytti lavertelevan pojan kanssa niinkuin
ennenkin.
Kun ei nyt kukaan sitä ärsyttäisi. Kun ei kukaan sitä herjaisi siitä.
Kun se ei menisi Suomen puolelle eikä jätkien kanssa riitelemään.
Hän istui kivelle lähelle kesänavetan ovea. Siitä hän näki suoraan
eteensä koskelle ja taakseen hymyilevään koivikkoon, jonka läpi
karjapolku toi navetalle. Mutta talosta ei näkynyt mitään. Korea
männikkö ja koivikko olivat siinä talon ja navetan välissä.
Tyyni oli ilta, Pohjolan loistavimpia, sillä juhannus alkoi olla
käsissä.
Hän oli siinä istunut pitkän aikaa. Kuunteli ensin, kuuluiko kelloja
metsästä, ja unohtui sitten mietteisiinsä. Merkillistä oli hänestä,
että sittenkun hän oli saanut päätöksensä valmiiksi, hänestä tuntui
niinkuin kosken ääni olisi muuttunut. Ei siinä enää erottanut semmoista
valittavaa uikutusta kuin ennen, se tohisi ja huusi nytkin, mutta sen
äänessä oli varmuutta ja itseluottamusta, niinkuin se olisi tiennyt,
mistä tullaan ja mihin ollaan menossa. Ah! Se oli aivan hänen oman
sydämensä ääni nyt! Se ei itkenyt puristettuna jään alle... eivätkä
hänenkään sydämensä tunteet nyt sulloutuneet yhteen sopukkaan, vaan
ajatukset risteilivät ja lensivät ympäri maailmaa.
Vapauteen Oskari, Suomeen, isänmaahansa!
Hänenkin oli sitten helpompi elää, kun tiesi pojan olevan turvassa.
Ja hän syventyi miettimään Oskarin pakomatkan yksityisseikkoja. Kaiken
täytyi olla edeltäpäin harkittua ja valmiina, kaiken tuli tapahtua kuin
unessa...
Hänen kasvoillaan kuvastui päättävä ilme, ja jonkunlainen riemu täytti
hänen sydämensä, kun hän mietiskeli yrityksen onnistumista.
Silloin hän kuuli tulevan askeleita ja puhelua koivikosta etempää,
polulta päin, joka johti talosta navetalle, mutta tulijoita, jotka
olivat vielä lehvistön peitossa, ei hän nähnyt.
Hän säpsähti ja nousi ja alkoi jotakin toimitella. Mutta tulijat
olivatkin vain Oskari ja Manta. Oskari käveli edellä, ahavoituneena,
punaposkisena ja iloisena.
»Isä käski äidin tulla kotia... on saatu monta suurta lohta... että
Manta jääpi navetalle», sanoi Oskari.
Emäntä alkoi lähteä.
»Oliko keitään vieraita?» kysäisi hän mennessään Mantalta.
»Tuli sinne Suomen puolelta lohen ostajia», vastasi Manta.
Emäntä ja Oskari lähtivät. Oskari juoksi edellä.
Ei vielä! ei vielä! mietti emäntä. Vielä ei ole kaikki valmiina, mutta
sitten vasta sanon...
»Oskari, Oskari!» huusi hän pojan perään. »Älä jätä!» Oskari seisahtui
odottamaan.
»Onko isä ollut pahalla tuulella?» kysyi hän pojalta.
»Hyvänä on ollut... sanoi, ettei ole ollut näin hyvää lohensaalista
moneen kesään...»
Kun he saapuivat siihen kohtaan, jossa polku poikkesi metsästä ihan
törmälle, melkein Isonkosken niskaan, ja josta näköala avautui
suomenpuoliselle rannalle, sanoi Karoliina:
»Katsos, tuolla on Suomi... Muistatko sitä laulua siinä laulukirjassa:
'Oi Suomi, isän, äidin maa...'?»
»Muistan minä», vastasi Oskari tullen äitinsä viereen seisomaan.
Aivan heidän jalkainsa juuressa pauhasi koski, pyörryttävän jyrkän
rantatörmän alla.
»Etkö tahtoisi Suomeen?»
Hän katsahti poikaa silmiin. Poika loi häneen pitkän, kysyvän katseen.
»Tahtoisin minä, mutta isä ei päästä...»
»Ehkä pääsetkin Suomeen, mutta älä puhu mitään kenellekään... et
mitään, mitä äiti sanoo...»
Oskari näytti ymmärtävän, virkkoi:
»Ettäkö ei isä saisi tietää...»
»Niin, ja muutenkin. Muista nyt!»
Pojan silmänurkassa vilahti jotakin semmoista ilmettä, josta äidin
mieleen juolahti ajatus, että ehkä poika jotakin tai jostakin aavistaa.
Suuri tukkilautta samassa tulla keikkui, läheni rantaa siinä, missä
he seisoivat, ja melkein hipaisi kalliota. Sivumennessä heilautti
muuan hattuaan, airon ponnessa seisten, ja huusi jotakin. Karoliina ei
kuullut, mitä hän huusi, mutta miehen hän tunsi: se oli Saviojan Vanne.
»Lähdemme nyt», sanoi hän, ja omituinen pelko taas kouristi sydäntä.
Kun he saapuivat pihaan, saivat he kuulla, että äskeinen lautta oli
ollut laskemaisillaan suoraan patoon, mutta eivät olleet uskaltaneet,
kun isäntä oli sattunut olemaan törmällä.
Kukaan ei ollut lautalla olevia miehiä tuntenut, eikä emäntäkään
virkkanut näkemästään mitään.