Portaankorvasta ei soudettu veneellä Suomen puolelle. Virta oli liian
väkevä talon kohdalla, ja Isokoski nieli, veden vähissä ollessa,
kuin peto kitaansa päin. Portaankorvalaisten, samoin kuin toistenkin
kyläläisten, oli poikki soudettava ylempää keskikylän kohdalta, ja
sittenkin virta veti venettä satoja syliä alemmaksi lähtöpaikkaa.
Patoamisen aika oli tullut.
Portaankorvan isäntä oli menossa Suomen puolelle noutamaan vanhaa,
tottunutta patomiestä Vankan Aapoa padon lyöntiin. Ei ollut toista
niin rohkeaa koskimiestä eikä niin taitavaa padonlyöjää kuin Aapo
koko Isonkosken seutuvilla. Joka vuosi olikin Aapo Portaankorvassa
patoamassa.
Ja häntä oli isäntä nyt noutamaan menossa. Tulva oli laskemassa,
huomenna oli jo ruvettava patoamaan. Tukkilauttoja oli jo ylimäistä
saapunut, niitä oli jo viikon päivät laskettu Isonkosken alle, ja
toisia oli vartomassa suomenpuolisella rannalla, jossa oli vasituinen
lauttahamina ja tukkilaisten olopaikka. Siinä lautat lopullisesti
valmistettiin, soudut kiinnitettiin lujempaan tukkeihin, airoja tehtiin
lisää ja keksejä uusittiin, ennenkuin Isoonkoskeen uskallettiin laskea.
Pitkin rantaa oli rakennettu kahvi- ja ruokapaikkoja ja yösijoja
lauttamiehille. Paljon niitä nytkin näytti siellä olevan sekä
sellaisia, jotka lauttoineen olivat ylimäistä saapuneet, että muita
tukkilaisia, jotka vain soutivat lauttoja koskien alle eivätkä sen
pitemmälle tukkien matkassa kulkeneet.
Rannoilla ja lautoilla liikkui miehiä, ja kahviloista kuului
kovaäänistä puheen sorinaa.
Portaankorvan isäntä souti haminan rantaan ja päätti ensin käydä
kysymässä, oliko Vankan Aapoa näkynyt, Aapo kun oli taitava koskimies
ja kesät laski lauttoja.
Siinä olikin saman kylän miehiä, joista Portaankorvakin tunsi jonkun.
Miehet löivät korttia kivellä, joka oli kahvilan edustalla.
Portaankorvan tunsivat kaikki suomenpuolelaiset, tiesivät tyhmän
ylpeäksi ja rikkaaksi mieheksi. Tukkilaisten kanssa hän oli aina
ollut kireissä väleissä, ja muutenkin olivat kaikki tulleet mitä
omituisimpiin käsityksiin hänestä.
Hän meni mahtavana, niinkuin tapansa oli, nenä pystyssä ja kädet
viuhtoen, korttia lyövien miesten puheille. Joukossa oli hänen entinen
renkinsä, Saviojan Vantte, jonka kanssa hän ei ollut ensinkään sopinut
ja joka oli kesken vuotta jättänyt palveluspaikkana. Sensijaan että
olisi kysynyt Vankan Aapoa, alkoikin hän haukkua Vanttea vetelykseksi
ja lurjukseksi. Miehet näyttivät olevan selviä, eikä hän muita
tuntenutkaan kuin Vanten.
Vantte kiivastui heti ja heitti isännälle kompasanan, joka merkitsi,
ettei semmoinen mies kyennyt lapsia siittämään. Hän tiesi isännän aran
paikan ja pisti senvuoksi heti alussa niin että tuntui.
Ja se näyttikin vaikuttavan. Isäntä kalpeni, sieraimet laajenivat, ja
julman kiivas kun oli, suuttui hän heti silmittömästi.
»Mitä sinä kerjäläinen puhut?» sähisi hän.
»Älä röyhkeile täällä! Et olekaan nyt omalla rannallasi», sanoi Vantte.
Ja taas hän lennätti sen äskeisen sanan.
Isäntä oli täydessä vimmassaan ja etsi asetta lyödäkseen, mutta kun ei
löytänyt mitään kättä pitempää huusi hän:
»Etkö sinä tiedä, kelvoton, että minulla on semmoinen poika,
jonkalaista ei ole koko Suomen puolen rannalla.»
Vantte nauroi, ja ne toisetkin nauroivat isännän vihalle.
»Sinun poikasi!» sanoi Vantte. »Et sinä semmoista poikaa ole ikinä
pystynyt tekemään. Häälahjana sen olet saanut...»
Maailma musteni Portaankorvan silmissä, ja hän tavoitteli asetta, mutta
samassa kuului kauhea huuto joka haaralta:
»Lauttoja pääsee irti, touvit katkeilevat!»
Jokaisesta kahvilasta pullahti miehiä törmälle. Huudettiin, juostiin,
kirottiin. Toinen syytti toistaan, mutta vihdoin riensivät järkevimmät
lautoille pelastaakseen koskeen pääsemästä ne, jotka olivat likimpänä
rantaa.
Virta oli siinäkin kohden jo väkevä, ja muutaman minuutin kuluttua
loittonivat irtipäässeet, raskaat tukkilautat seljemmäksi eikä niitä
enää voinut mikään ihmisvoima pidättää koskeen painumasta. Etenivät ja
etenivät hitaasti vielä, mutta varmasti. Virta veti ruotsinpuoliselle
rannalle ja Portaankorvaan päin, eikä siitä enää pitkä matka ollut
Isoonkoskeen. Kaikki tiesivät, kuinka niille käy: ne hajoavat yksin
puin Isossakoskessa, ja vielä laskematon vahinko on tiedossa.
Huutojen ja hämmingin aikana livahti Portaankorva kenenkään huomaamatta
tiehensä. Hän oli niin kuohuksissa, ettei muistanut, mille asialle oli
tullut, mutta ei hän veneensä luo kävellyt. Nousi maantielle ja siinä
vasta hoksasi, missä oli ja mitä oli kuullut.
Häntä kadutti nyt, että oli jätkäjoukkoon ollenkaan mennyt, ja se,
mitä hän oli kuullut, tuntui suurelta valheelta. Vantte oli häntä
ärsyttääkseen sanonut. Tyhmä hän sittenkin oli, kun meni puheille.
Mutta vielä hän Vanten neuvoo ja opettaa! Muistakoon, rakkari!
Mutta sitten hänen mieleensä muistui, että hänelle kerran ennen oli
sanottu sinnepäin kuin Vantte nyt. Se oli tapahtunut monta vuotta
sitten Ruotsin puolella, mutta mieleen oli sekin jäänyt. Sen sanojan
hän haastoi käräjiin, ja sitä sakotettiin. Mutta täällä Suomen puolella
ei taitaisi maksaa vaivaa ruveta käräjöimään.
Merkillisen pian hän kuitenkin selkeni vihastaan niinkuin on semmoisten
ihmisten laita, joiden käsityskyky on heikko. Mutta oli siitä sittenkin
jäänyt paha haava mieleen, ja nyt alkoi hän ensi kerran miettiä asiaa
pohjia myöten. Itse hän ei kuitenkaan keksinyt eikä löytänyt mitään
semmoista todistetta, josta olisi voinut saada varmuuden, oliko Vanten
puheessa perää vai eikö. Mutta tässä asiassa hän luottikin muiden
arvosteluun enemmän kuin omaansa. Hänen näköisekseen olivat poikaa
kaikki sanoneet, piispasta asti. Niin oli sanonut maisteri, joka oli
viikkokausia talossa, ja niin kansakouluntarkastajakin, vaikka oli
ummikko.
Mutta semmoisia asianhaaroja, joista hän pian olisi päässyt asian
oikean laidan tietämään, ei hänen mieleensä juolahtanut.
Hän saapui Vankan Aapon pirtille, joka oli syrjässä valtatiestä.
Aapo oli juuri lähdössä kosken soundin.
»Aamulla kuulin, että perämiehistä on puute, niin aioin juuri lähteä
koskelle.»
Hän arvasi heti, mitä asiaa Portaankorvalla oli.
»Olen minä tässä ajatellutkin, että eikö tänä keväänä Portaankorvaan
patoa lyödäkään», sanoi hän. »Akkakin siitä on maininnut.»
Hän palasi porrasten edestä pirttiin, ja Portaankorva tuli perässä.
Aapon akan, suulaaksi tunnetun Leenastiinan mielestä oli Portaankorva
nyt vielä höpsymmän näköinen kuin ennen koskaan. Nauroi ja puhui puuta
heinää, nenänpäästään vähänväliä vesipisaraa pyyhkien.
— Siinä on pörhöinen mieheksi, mietti eukko. — Merkillistä, miten
Karoliina tuon kanssa tulee toimeen.
Sitten hän kysyi ääneen:
»No hyvinkö siellä Karoliina ja poika voivat?»
»Hyvin, hyvinpä tietenkin. Poika kasvaa ja varttuu. On kohta Väylänpään
Eemelin kokoinen, vaikka on kolme vuotta nuorempi.»
»Vai niin vankka, vaikka seitsenkuisena syntyi.»
Leenastiina silmäsi Portaankorvaan, ymmärtäisikö tämä siitä mitään.
Mutta ei näyttänyt ymmärtävän.
»Taitaa pysyä isänsä näköisenä niinkuin ennenkin?»
Taas vilahti akan silmissä, ja Aapo rypisti vaimolleen kulmiaan, että:
»ole tuossa!»
Portaankorva pääsi taas mieliaineeseensa: poikaansa kehumaan. Ja hän
selitti kaikki koulunkäynnit ja viimeksi sen, mitä Suomen maisterikin
oli sanonut, — isänsä näköisenä oli pitänyt. Vielä selitteli hän, että
aikoi pojan kouluttaa papiksi, piispa kun oli kehoittanut.
»Karoliina on vähän vastaan... kaiketi luulee, että varat kesken
loppuvat, he-he-he...»
Hän nauroi sille niin että hytkyi.
»Taitaisi Karoliinan mieleen olla, että Oskarista tulisi Suomen
puolelle pappi...»
Silloin Portaankorva tulistui.
»Ei, helvetti vieköön, tule minun pojastani Suomen puolelle pappia...
ryssiä ja perkeleitä palvelemaan... sen minä sanon!»
Aapo heristi nyrkkiään akalle, ja akka ymmärsi pitää suunsa kiinni.
Huomisaamuna oli Aapon määrä tulla patoamaan. Portaankorva otti
pulleasta lompakostaan setelin käsirahaksi Aapolle.
»Siinä on, jotta sitten on varma, että tulet.»
»Varma on», vakuutti toinen ja pisti rahan taskuunsa.
Portaankorvan ei ollut tapana joutilaana kauan kylässä viipyä ja nytkin
hän alkoi päivitellä, että meni monta tuntia taas tällä matkalla...
tässä jaaritellessa.
Sitten hän läksi kiireesti kävellen lauttahaminaan päin, johon oli
veneensä jättänyt.
Kun Vankan Aapo vaimoineen oli jäänyt kahdenkesken, sanoi Leenastiina:
»Ei sillä ole aavistustakaan, kuinka asia on... Ettei se itse hoksaa ja
näe...»
»Hyvä on, ettei näe... Taitaisi siinä tulla ikävä elämä Karoliinalle,
jos Aapeli asian perille pääsisi.»
»On se Karoliina saattanut sen silmät pimittää ja yhä saattaa... eikä
se siitä miehekseen olisi huolinutkaan, jos ei olisi varmaan tiennyt,
että sen pettää saattaa...»
»Oli miten oli, mutta hyvä olisi, että rauha säilyisi... Äläkä sinäkään
viittaa sinnepäin... Mitä se sinuun kuuluu.»
»Luuletko sen uskovan, vaikka suoraan sanoisin, että täytetyn puolikon
otit, kun Karoliinan otit... ei uskoisi...»
»Ole siinä!»
»Ja kun se tihrusilmä ja räkänokka vielä kuvittelee poikaa
näköisekseen! Varmaan sitä ihmiset miehissä valehtelevat...»
»Koko asia ei kuulu sinuun... Eihän siitä kylällä kukaan puhu...»
»Ei puhu, mutta kun puhe tulee, niin kaikki tietävät...»
»Siihen se unehtuu koko asia, kun vain sinä osaat pitää suusi kiinni.»
»Minun puolestani kyllä saapi olla, ja hyvä olisi Karoliinan ja
pojankin vuoksi, ettei se koskaan saisi tietoonsa...»
»No niin. Ole sitten hiljaa äläkä ota puheeksi.»
* * * * *
Silloin kun Karoliina lopulta suostui Portaankorvaan emännäksi
lähtemään, liikkui jo huhuja monenlaisia, ja kun sitten syntyi poika
seitsenkuukautisen avioliiton perästä, uskoi moni, että pojan isä
olikin kesällä Väylänpäässä majaillut maisteri. Eikä huhu ollut
vieläkään vaiennut, vaikka asiasta hyvin harvoin puhuttiin. Näinä viime
vuosina ei siitä juuri ollut puhuttu mitään, eikä Karoliina itsekään
ollut siitä kuullut kuin joskus salaisen viittauksen.
Ruotsin puolelle ei huhu ollut sanottavasti levinnytkään.
Kotiin päin palatessa johtuivat Portaankorvan mieleen taas Vanten
puheet. Mutta niin lujaan uskoon oli hän jo tullut siitä, että oli
pojan isä, ettei hän sitä asiaa epäillytkään. Mutta hänelle johtui
mieleen, että Karoliinalla niihin aikoihin oli ollut muitakin
kosijoita, ja yksin jo se asia häntä harmitti. — Olisi tullut heti
kun kävin ensi kerran pyytämässä, ei olisi tätäkään... Karoliinan on
syy... kun sitten lopulta kuitenkin suostui, taloon tuli ja sanoi: nyt
pappilaan...
Kun hän pääsi puoliväylään, tapasi hänet villi ajatus, ja ensimmäinen
epäilys sävähti hänen mieleensä. Se tunne tuli niin voimakkaana, että
hän kiskoi airoista kuin mielipuoli.
»Saatanan helvetti... saatanan helvetti», hoki hän ja souti
vastavirtaan, veneen mutkitellessa sinne tänne.
Ei kertaakaan ollut hän sitä tullut ajatelleeksi, ja poikaa oli hän
niin rakastanut...
Mutta kun hän pääsi rannalle, oli hänen vihansa taas lauhtunut ja hän
käsitti, että kiusasi itseään turhaan. Taikka piru kiusasi häntä, juuri
niinkuin Jumalan sanassa sanottiin...
Ja turha kunnianhimo, joka häntä oli elähdyttänyt jo monta vuotta, sai
voiton äskeisestä epäilyksestä. Ei, hänen se on poikansa, ja pappi
siitä tehdään... Piispa ja nyt tämä kansakouluntarkastaja viimeksi
siihen kehoittivat, olkapäälle taputellen. Oskari on ensimmäinen pappi,
joka täältä rajamaalta...
Semmoista poikaa ei ole koko jokivarrella», oli piispa kehunut.
»Semmoisia miehiä juuri täällä rajalla tarvitaan.» — Ja kaiken hyvän
lisäksi oli ehdottanut, että pojalle annettaisiin ruotsalainen nimi:
Abelsson, se on Aapelinpoika. Ja Abelsson on nyt Oskari...
Muisti kuinka piispa poikaa hyvästellessä kätteli ja koko nimeltä
puhutteli näin:
»Jaha, min gosse Oskar Gustaf Adolf Abelsson...»
Ja sitten hän vielä hymähti ja suomeksi sanoi Aapeliin kääntyen:
»Siitä pojasta on teille iloa ja kunniaa.»
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta Karoliina ei ottanut osaa hänen eikä
piispan iloon.
— Samanlainen lautapää kuin veljensäkin, Väylänpää.
Niin ajatteli hän silloin, ja piispan poistuttua hän sen sanoi
vaimolleenkin, ja samoin nyt, kun kotiin päin mennessä asiaa muisteli.
Hän käveli rantapolkua pitkin, joka törmänhamaraa myöten johti kylältä.
Saunan luona oli kylän poikia harreja onkimassa, ja Oskarikin oli
joukossa. Aapeli kuuli poikain puhuvan keskenään jostakin juhlasta,
mutta ei saanut selvää mistä. Mutta yhtään ruotsalaista sanaa ei kukaan
lausunut.
»Puhukaa te ruotsia keskenännekin, niinkuin opettaja on käskenyt, ettei
kesän aikana unhotu», sanoi hän seisahtuen törmälle poikien onkimista
katsomaan.
»Viis siitä, mitä 'Fyyfinska' käskee», murahti yksi pojista, mutta
isäntä ei kuullut, mitä hän sanoi.
Pojat jäivät ongelle, isäntä käveli pihaan. Hänellä oli mielessään
monenlaisia töitä, jotka koskivat huomenna alkavaa patoamista, ja hän
mietti, mihin ensiksi ryhtyisi.
Hän kävi pirttiin. Siellä ei ollut ketään. Hän kaipasi emäntää ja lähti
kamariin, mutta kamarin ovella tulikin Karoliina vastaan.
»Nytkö sinä jo palasit? Pianpa sinä...»
Karoliina käveli hänen ohitsensa pirttiin. Hän seurasi perässä.
Yhtäkkiä hän taas muisti, mitä oli kuullut, ja hänen sisässään jo
leimahti. Hän silmäsi emäntää. Karoliina tuntui näennäisesti tyyneltä,
mutta katse, jonka hän mieheensä loi, oli vimmaa täynnä. Isäntä ei sitä
huomannut. Huomasi vain sen, että Karoliina oli komea emäntä, lihonut
paljon sittenkun tähän taloon, tuli.
»Tapasin meidän entisen Vantten lauttahaminassa», sanoi hän.
»Vai tapasit...»
»Tapasin. Ärsytteli minua ja sai niin suuttumaan, että hengen olisin
ottanut, jos olisi ase sattunut käteeni...»
Karoliina alkoi aavistaa asiaa. Hänestä oli heti ensi silmänräpäyksellä
näyttänyt miehen muoto erilaiselta kuin tavallisesti. Hän kuuli
sydämensä lyövän nopeammin, mutta koetti kaikki voimansa panna
liikkeelle, ettei hämmentyisi.
»Vai sillä lailla... se vanha kelmi...»
»Joo», sanoi isäntä pitkään. »Sakkoon sen siitä saisi, jos tahtoisi...
Kun kehtasi sanoa, ettei Oskari ole minun tekemäni, että häälahjana on
emäntä sen taloon tuonut...»
Ilme emännän kasvoilla ei muuttunut vähääkään, ja vaikka hän olisikin
vähän punastunut tai muuten hämmästynyt, ei sitä isäntä olisi huomannut.
»No sen arvaa, että semmoinen mies kuin Vantte hoksaa vaikka mitä...»
Emäntä koetti nauraa ja ihmetteli itsekin, että se kävi niin
luonnollisesti.
»No mitä sinä siihen?» kysyi hän ja katsoi nyt avonaisesti miestään
silmiin.
»Hengiltä olisin lyönyt, jos ase olisi käteeni sattunut.»
»Olipa onni, ettei ollut toki asetta...»
Onnihan se kuitenkin oli», myönsi isäntäkin, mutta sanoi heti perään,
sieraimet laajeten ja silmät välähtäen:
»Pilkkasi se muutenkin...»
»Tietää sen... Se on Vanttekin jo niin jätkän koulua käynyt, että on
kaikki oppinut.»
»Niin on, vaan jos kohtaan, niin pään halkaisen...»
Mutta sitten hän yhtäkkiä näytti muistavan jotakin ja läksi ulos.
»Huomenna ruvetaan patoamaan!» sanoi hän ovella mennessään.
Emäntä pelkäsi hänen pian tulevan takaisin ja pääsevän villiin
intoonsa. Hän koetti rauhoittua, mutta nyt vasta pelästyikin. Oikein
häntä ihmetytti, että äsken oli saattanut niin tyynenä olla.
Mihinkähän se meni? Uskoikohan se vai eikö? Kuinka sen silmät pyörivät
päässä ja leukalihakset tärisivät!
Emäntä kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko hänen askeleitaan...
Jotakin kolahti porstuassa...
»Herra Jumala! Nyt se hakee kirvestä! Tai jos hakee Oskaria!»
Hän alkoi vavista ja tunsi semmoista voimattomuutta, ettei koskaan
ennen.
Korva kuunteli... sydän löi, eikä hän päässyt paikaltaan istumasta...
Silloin hän kuuli jonkun pihalla hakkaavan, ja kun silmäsi ulos, näki
hän Aapelin veistämässä patovaajaa.
Hän rauhoittui, mutta vain hetkeksi.