Viikon päivät oli maisteri jo asunut Portaankorvassa.
Eräänä iltana, kun oli lopettanut kirjoittamisensa, hän kävi pirttiin
puheille.
Isäntä kutoi nuottaa, Oskari luki historiasta Kaarle XII:n
Norjan-retkestä, ja emäntä toimitteli illallista.
Hän istahti keinutuoliin, joka oli keskellä lattiaa, ja virkahti:
»Tänään on sulanselkä pitennyt paljon... nyt jo ulottuu alemmaksi
taloa.»
»Viikon päästä on jäänlähtö», sanoi isäntä. »Ja minun merkkini pitävät
paikkansa.»
»Nouseekohan iso tulva?» kysyi maisteri.
»Luulenpa nousevan. Ylimaassa on kerrottu olevan paljon lunta, ja lunta
on vielä täälläkin, niin että kun äkkiä suveaa, niin puhaltaa siitä
vettä jokeen.»
»Lienee hauska nähdä oikeaa jäänlähtöä!»
Emäntä ehti nyt vastaamaan:
»On siinä joskus semmoinen mylläkkä, että päätä huimaa, kun rannalta
katsoo. Tulee joskus korkeina tulvakeväiminä kokonaisia heinälatoja.
Tästä vielä eheinä pääsevät sivu, mutta Isossakoskessa murenevat yksin
hirsin...»
Oskarikin näytti kuuntelevan heidän puheitaan.
»Luepas, Oskari, ääneesi, jotta tämä maisterikin kuulee, että lähtee
sieltä ruotsia kuin vettä...»
Oskari näytti tulevan hämilleen.
»Olen minä kuullut», ehätti vieras Oskarin puolesta vastaamaan. »Hyvin
lukee!»
»Onkos kumma! Paras oppilas koko koulussa», sanoi isäntä ja lisäsi
sitten Airistoon kääntyen:
»Siitä on tullut minun velivainajaani lahjainsa puolesta.
Niin hyvä muistin lahja on Oskarillakin. Velivainaja osasi raamatun
ulkoa...»
»Osasipa se... vai ulkoa!»
Airisto myönteli kaikkeen. Emäntä kääntyi selin ja toimitti jotakin,
joelle katsellen.
»Menisi tässä useampikin poika näin isossa talossa», sanoi Airisto.
Aapeli hymähti.
»Mitäpä niistä niin monesta! Kun on yksi ja hyvä, niin se riittää.»
Sen sanottuaan hän ratkesi nauramaan.
»Onpa niinkin», hymähti Airisto.
Isäntä pyyhkäisi vesiherneen nenänsä päästä ja puhui, muka ainoastaan
Airistolle, vaikka sen muutkin kuulivat:
»Minä sanoin heti, kun poika syntyi, että jopa tuli minun näköiseni ja
velivainajani lahjainen. Karoliina väitti silloin vastaan, vaan jo on
aikoja sitten uskonut.»
Ja sille hän taas nauroi niin, että vesiherne ilmausi nenänpäähän.
Airisto näki emännän punastuvan ja hänen silmiensä iskevän tulta.
»Piispa kun kävi mennä kesänä täällä, niin tulkin kautta minulle
käski sanoa, että kouluta Oskari papiksi. 'Siitä tulee hyvälahjainen
pappi tänne rajalle', oli sanonut. No minä sanoin, että ei tarvitse
taloa liikuttaa, jos poika papiksikin koulutetaan. Karoliina muka
sanoo, että ei kouluteta, että kuka talon perii, vaan mieleistä on
Karoliinallekin... niinkuin maisteri hyvin ymmärtää... Se on vähän
juonikko, tämä Karoliina... Ja saatan minä vieraalle sanoa, että kauan
kesti, ennenkuin suostui tulemaan emännäksi tänne Portaankorvaan...
Mutta jopa viimein tuli, melkein pyytämättä...»
Nyt ei emäntä enää hillinnyt itseään. Hän oli muuttunut, niin että oli
aivan kalpeana ja ääni värähteli, kun hän tiuskaisi:
»Ole tuossa lörpöttämättä...»
Oli siihen sanomaisillaan lisääkin, mutta isäntä ehti kivahtaa:
»Pidä sinä suusi! Minä puhun maisterille, en minä sinulle puhu.»
Isännän naama muuttui tulipunaiseksi, ja niska notkahti taaksepäin.
Airisto huomasi, että Oskari kalpeni ja katsoi isäänsä pelokkain
silmin, vapisevin huulin.
Emäntä poistui kiireesti pirtistä, ja isäntä virkkoi:
»Tässä nyt vaimoväki rupeaa vastaan tinkaamaan ja juonittelemaan!»
Airiston tuli paha olla. Häntä iletti ja hänen tuli sanomattoman sääli
emäntää ja Oskaria, joiden hän nyt ymmärsi olevan isännän orjia. Hän
nousi ja meni sanaakaan puhumatta kamariinsa.
Yksi asia häntä ihmetytti. Että emäntä oli alistunut tuommoisen
puolihupsun miehen käskettäväksi! Semmoinen selväjärkinen, roteva
ihminen!
Mutta toinen taisi olla peto, peto sydämeltään ja peto voimiltaan.
Kuinka täytyikään emäntäparan kärsiä tuommoisen raa'an miehen parissa!
Vastahakoisesti hän alkoi syödä illallista, jonka emäntä hänelle oli
huoneeseen toimittanut.
Todellakin oli hän sattunut omituisiin oloihin ja kummallisten ihmisten
pariin.
* * * * *
Syötyään hän istahti ikkunan ääreen ja katseli joelle, jonka jää oli
alkanut muuttua vedenväriseksi. Siitä luisti silmä Suomen puolelle,
kylälle ja kyläntakaisiin vaaroihin. Joki oli Portaankorvan kohdalta
kapea, niin että selvään erotti Suomen puolen maantiellä kulkijat.
Hänen silmänsä viivähti vaarain lakien huipuilla, joiden lumi vielä
pohotti sinisen valkoisena vaaleampaa taivasta vasten, kierteli kylää,
jonka ohi tie kulki, nyt mustalta nauhalta näyttäen, mutta lopulta jäi
katse Väylänpään taloon, joka oli kylän upein... Siitä taas ajatukset
lensivät tämän talon emäntään, joka oli Väylänpäästä kotoisin.
»Tuli melkein pyytämättä», oli isäntä sanonut.
Ainakin täytyi olla niin, ettei Oskarin isä ollut tämän talon isäntä.
Saattoi olla emännällä joku nuoruudenunelma, josta...
Hän ei ajatellut sen pitempään, mutta sanomaton sääli hänen oli
emäntää. Ja mielessään hän päätti, että kun hän on jäänlähdön nähnyt,
siirtyy hän Suomen puolelle ja matkustaa Lappiin. Hän olikin saanut jo
sanavarastoonsa paljon lisiä ja toivoi ylempänä jokivarrella löytävänsä
enemmän.
Hän ei ollut kuullut emännän tulevan takaisin.
Ehkä meni johonkin itkemään! Ei ollut hän kertaakaan nähnyt emäntää
itkeneen näköisenä, mutta ehkä nyt...
V
Emäntä juoksi suoraan navettaan, häveten itseään ja miestään. Viha,
joka kauan oli kytenyt isäntää kohtaan, nousi nyt semmoiseen voimaan,
että hänen täytyi molemmin käsin painaa rintaansa.
— Se häpäisee itsensä ja minut!
Hänen kätensä pusertui nyrkkiin, ja sama ajatus, sama toivomus,
joka aina salaisena oli rinnassa kytenyt, nytkin sinne tuli. Kun se
kuolisi... hukkuisi... suistuisi pää edellä padolta koskeen!
— Mutta ei sen loppu ole likellä, ei! Ennen rääkkää minut ja
poikaparan, jonka on puolikuoliaaksi pelottanut... Haa! Sinä vanha,
pirullinen ilkimys!
Hän puristi nyrkkiään ikäänkuin toivoen siitä helpotusta... Se
helpottikin. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan.
— Kyllä maisteri nyt on selvillä, nyt ymmärtää! Minä näin sen hänen
silmänluonnistaan, että ymmärsi... ymmärsi, ettei Aapeli sopinut
_minun_ poikani isäksi... Mutta olipa viisas! Ei vastaan pannut, ei
sanallakaan!
— Ensimmäisestä sanastani jo pääsi käsitykseen, kuinka hupsua on
kohdeltava! Ei olisi moni niin vähästä ymmärtänyt! Mutta tämä hoksasi,
ei ollut suotta maailmaa kulkenut ja oppinut...
— Mitä ajatelleekaan!
— Helsingistä on kotoisin! Sieltä on hänkin! Tietäisikö? Tuntisiko?
Uskaltaisinko kysyä?
— Uskallan... uskallan. Siivo ja viisas mies! Ehkä hyvinkin tuntee...
ehkä tietää jotakin. Samanikäiseksi mieheksi uskoisin tämänkin, mutta
ei ole tämän katse niin kirkas ja kiehtova, ei otsa niin kaareva eikä
käynti niin uljasta kuin oli hänellä...
— Jos huomisaamuna... kun miehet menevät metsään... Manta navettaan...
Oskari kouluun... jos silloin suoraan kysyn... Luulisikohan hulluksi!
— Ei luule, sen uskon. Hänen katseensa on ystävällinen, hän ymmärtää,
että kärsin... Oi, ihanaa olisi tietää, että hän elää!
Hän joutui navetasta pihalle ja seisahtui siihen.
Koski ulvoi, tohisi niin, että korvissa soi, kun lisäksi myötätuuli
auttoi sen ääntä taloon päin.
— Ulvo nyt siellä ja uikuta, huuda ja riehu... tulen minä. Kohta on
kevät ja kohta on kesä! Ah sentään! Huomisaamuna minä kysyn... kysyn
minä. Se on viisas ja pitkämielinen mies. Ei laverra tietojaan...
ei sanallakaan kenellekään hiisku... menee menojaan takaisin omaan
maahansa... Ei kukaan saa tietää, mitä Portaankorvan emäntä jutteli ja
mitä kysyi...
— Aamulla kysyn!
Silloin hän näki Oskarin tulevan portaille ja heräsi kuin unesta.
Ikkunan läpi hän näki isännän pistelevän käpyä.
»Maisteri kysyi äitiä», sanoi Oskari.
»Lapsi kulta... minä tulen.»
Hän pyyhkäisi kerran kasvojaan, jotka tuntuivat palavan kuin
tulenliekissä.
Kun hän tuli pirttiin, murahti isäntä:
»Paneppa illallinen pöytään ja sitten levolle joka sorkka!» Emäntä
alkoi sanaa puhumatta toimittaa.
Seuraavana yönä ei häntä nukuttanut.
Kun miehet aamulla varhain nousivat metsään lähteäkseen, oli hänellä jo
kahvi valmiiksi keitettynä ja eväs pantuna metsämatkaa varten.
Hän toivoi vain, että miehet pian lähtisivät.
Isäntä oli nyt hyvällä tuulella. Maisteri oli illalla, kun hän
iltasen jälkeen oli käynyt puheilla, kehunut taloa hyväksi, poikaa
hyväoppiseksi ja isäntää erinomaisen toimeliaaksi.
»Se kirjoittaa kaikenlaisia sanoja, joita sanoi tarvitsevansa», jutteli
isäntä rengeilleen aamukahvia juotaessa. Oppinut mies on ja sanoi, että
'hyvä on, että poika oppii ruotsia, hyvä että oppisi vaikka viittä
kieltä'. Ei tämä maisteri hauku koulua eikä kummastele, että Ruotsissa
ruotsia opetetaan ja puhutaan.»
Emäntä kuunteli toisella korvalla isännän puhetta, mutta toisella,
kuuluiko maisterin kamarista liikettä.
Miehet läksivät metsään. Kevätaamu oli kylmähkö, ilma kirkas, ja
aurinko oli noussut kuin hymyten itäisten vaarojen takaa.
Kun kulkusten kilinä lakkasi kuulumasta, riensi emäntä takaisin
pirttiin.
Oli aina kuin paino olisi pudonnut sydämeltä, kun isäntä lähti kotoa.
Nyt tuntui vielä enemmän kuin koskaan ennen.
Oskari nukkui vielä sängyssään. Emäntä meni vuoteen viereen ja katseli
kostein silmin poikaansa.
— Oma poikani... oma poikani... ei ole isäsi se, jota isäksi sanot...
Kaukana on sinun isäsi. Rakastaisi sinua ja pois kutsuisi tuon pedon
pesästä, jos tietäisi... Mutta kasva ja vartu vielä! Silloin... silloin
puhkeaa rintani koski pauhaamaan, silloin saat tietää isäsi, ja silloin
tämäkin täällä, joka itseään luulee isäksesi, saa kuulla, ettet ole
hänen poikansa... Ah sentään! Kunpa rientäisi aika!
Hän veti vielä peitettä pojan päälle. — Se raukka pelkää tuota
koljattia ja laihtuukin... poikaparka, raukkani! Mutta onpa sinulla
oman isäsi kauniit silmät ja korkea otsa, ja vartesi vielä varttuu yhtä
norjaksi kuin on isälläsikin...
Hän laittoi kahvitarjottimen reilaan ja kävi oven takana kuuntelemassa.
Hereillä jo oli. Emäntä kuuli hänen rykäisevän ja vetävän tulitikkuun
tulta.
— Nyt... nyt!
Hän melkein vapisi sisällisestä innosta, kun hän kahvitarjotin
kädessään astui maisterin huoneeseen.
Airisto huomasi heti, että emäntä oli joko valvonut tai itkenyt.
Kasvotkin olivat kalpeammat, ja jonkunmoinen hermostuminen, jota hän ei
ennen ollut huomannut, näytti emäntää vaivaavan.
Karoliina oli käskemättä istahtanut luolille. He olivat puhuneet
ilmasta, pian tapahtuvasta jäänlähdöstä ja siitä, että isäntä oli
renkeineen mennyt metsään nyt loppuja patoneuvoja noutamaan.
Emäntä istui pitkän aikaa ääneti. Näkyi, että hän taisteli... sanoisiko
vai eikö sanoisi. Vihdoin hän kysyi:
»Helsingistähän maisteri sanoi olevansa?»
»Sieltä olen. Kuinka niin?»
Maisterin koko olemus, vakava katsanto ja äänen sointu herätti
emännässä luottamusta.
»Tunsin kerran erään helsinkiläisen... Se oli silloin kun olin kotona
Väylänpäässä... Ajattelin kysyä, tuntisitteko hänen nimistään herraa...»
»Tunnenhan minä monenkin nimellisiä...»
Hän loi emäntään pitkän, kysyvän katseen.
»Kaarlo Laukka oli nimeltään...»
Emännän ääni värähti sitä sanoessa.
Airistokin näytti hämmästyvän. Ja hänen ajatuksensa lensivät sinne
tänne, niin ettei hän heti ehtinyt vastaamaan.
»Ylioppilas oli silloin... pitäisi olla teidän ikäisenne mies, mutta
pitempi...»
Hän huomasi emännän silmäin sädehtivän, poskille kohosi puna, ja hän
nousi istumasta ikäänkuin ilon pakottamana.
»Eläneekö vielä?»
Emännän katse oli melkein rukoileva.
»Elää... on isossa virassa...»
Hän katsahti emännän silmiin ja ymmärsi, että emäntä aavisti hänen
ajatuksensa, ja ikäänkuin he jo ennen olisivat asiasta keskustelleet
sanoi hän:
»Toden totta! Kaarlo Laukkahan oli täällä Pohjolassa ensimmäisenä
ylioppilasvuotenaan...»
Taas hän katsoi emäntään.
»Ja Oskari on hänen poikansa...?»
Airiston ääni oli ystävällinen, ja hän katsoi emäntää suoraan silmiin.
»Kuinka minun poikani voisikaan olla... tuommoisen...»
He olivat kumpikin pitkän aikaa ääneti.
»Kyllä minä sitten kaiken muun arvaan», virkahti Airisto.
Emännän silmät kostuivat, mutta itkua ei tullut. Hän oli näinä vuosina
oppinut kaikki salaamaan.
»Jos se aavistaisi, että... että Oskari ei ole hänen poikansa... niin
tappaisi minut. Mutta minä olen hänet pettänyt, ja senvuoksi onkin
elämäni... niinkuin olette nähnyt...»
Airisto ei osannut mitään sanoa. Emäntä näytti arvaavan toisen
ajatuksenjuoksun, koska virkkoi:
»Teille puhuin... kun teki mieleni kysyä hänestä.. En ole muille
sanonut enkä kohtalostani kertonut. Mutta luotan teihin... Viette
salaisuuteni mennessänne?»
Emännän silmät etsivät Airiston katsetta.
»Siitä saatte olla varma. Otan osaa kärsimiseenne ja ymmärrän teidät
hyvin...»
Silloin sai emäntä kuin uusia voimia ja sanoi hehkuvin poskin:
»Kerran se saapi kuulla, kenen poika on... vaan vielä ei sovi... poika
on vielä nuori maailmalle, mutta jahka varttuu... Odotan ja kärsin...»
Hän nousi lähteäkseen.
»Kuinka kuitenkin rupesitte vaimoksi... tuommoiselle...?» kysyi Airisto.
»Kas siinä se onkin! Muka kunniaani pelastaakseni... vaikka silloin jo
tunsin miehen ja tiesin hänet pedoksi...»
»Ja hän todella uskoo Oskaria omaksi pojakseen?» Airisto vähän hymähti.
»Uskoo. Olen hänet saanut siihen uskoon... Sen verran hän on löyhä...»
»Ja Oskari?»
»Uskoo myöskin. Mutta hän saa kerran tietää isänsä... eikä tule hänestä
koskaan pappia Ruotsin puolelle... Siitä asiasta minä kyllä huolen
pidän...»
Emäntä meni. Airisto jäi miettimään, mitä oli kuullut.
Ja nyt hän muisti, että Kaarlo Laukka oli kerran kertonut, että hän
pohjoisella matkallaan tapasi reippaan Pohjolan tyttären... Silloin oli
kestikievari Väylänpäässä... Laukka oli kylässä ollut puolen kesää.
»Se on vanha tarina... vanha tarina... Mutta sääli on poikaa, joka
näyttää niin surumieliseltä... Aivanhan hänellä onkin samanlaiset
silmät ja päänmuoto ja hiukset...»
Ja hän päätti mielessään, että viepi kuin viepikin terveiset Laukalle...
* * * * *
Kun emäntä tuli pirttiin, oli Oskari jo noussut ja luki läksyjään.
Kuinka liekin emännän silmään nyt erittäin kiintynyt se, että Oskari
oli tänä talvena tullut yhä enemmän isänsä näköiseksi. Tuossa kun istui
pöydän päässä lukien, oli kuin olisi _hän_ ollutkin. Vaaleat hiukset,
jotka olivat vähän kiharat, olivat kammatut pystyyn taaksepäin, niin
että korkea otsa oli näkyvissä. Ne olivat _hänen_ hiuksensa, _hänen_
otsansa ja silmänsä. Koko olento, päänmuoto ja vartalon asento
muistutti hänestä, semmoisena kuin Karoliina hänet usein näki. Hän
istui Väylänpään vieraskamarissa kirkkaana kesäaamuna juhannuksen
jälkeen ja kirjoitteli... Karoliina hommaili pihasalla... Hän nosti
katseensa kirjoituksestaan, huomasi Karoliinan pihalla... Silloin hän
hymyili...
Ah! Se kesä ei koskaan mielestä hälvene!
Hän lähestyi Oskaria, kaulaan kätensä laski, otsalle suuteli ja sanoi:
»Äidin oma poika! Rakastathan äitiäsi?»
Oskari katsoi vähän oudoksuen äitiinsä, joka hyvin harvoin näinä
aikoina oli suudellut.
»Rakastan minä», sanoi hän ja otti äitiään kaulasta.
»Enemmänkö rakastat kuin isää?»
Hetken päästä Oskari vastasi:
»Isä on välistä niin kova... On sentään hyväkin...» Karoliina suuteli
kerran vielä ja sanoi lämpimästi: »Rakasta sinä äitiäsi... Äiti
rakastaa sinua niin... kyllä sen kerran saat nähdä...»
Isän poissa ollessa liikkui Oskarikin vapaammin. Uskalsi leikkiäkin ja
puhella iloisemmin. Hän oli oppinut pelkäämään isää ja säpsähti joka
kerta, kun äänen kuuli, vaikkei isä hänelle koskaan kova ollut. Mutta
hän muisti aina, kuinka isä äidille karjui ja vähän viistoon katsovilla
silmillään tähtäsi. Ja silloin hän aina mielessään suuttui isälle äidin
puolesta. Joskus muisti hän itkeneensäkin, kun isä torui äitiä.
Nyt semmoiset tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja hän kysäisi:
»Minkätähden isä aina karjuu äidille? Eipähän karju piika-Mantalle.»
»Se on sen luontoinen, isä...»
»Minun laulukirjani on kadonnut, äiti. Näinä päivinä on kadonnut
kirjain joukosta... Onkohan isä ottanut niinkuin otti senkin ‘Pohjolan
piltin', jonka Väylänpään Eemeli antoi, ja heitti uuniin...»
»Ehkä on ottanut. Ei se salli sinun suomalaisia kirjoja lukevan...»
»Minkätähden ei? Jos se tietäisi, mitä maisteri sanoi, kun kouluun
menimme yhdessä eilen aamulla.»
»Mitä sanoi?»
»Sanoi, että rakasta vain Suomea ja suomenkieltä... se on äidinkielesi,
sanoi...»
»Niinkö sanoi! Oikein puhui! Rakasta vain Suomea ja suomenkieltä... se
onkin äidinkielesi, ja isäsikin kieli...»
Ja emäntä suuteli vielä kerran pojan pehmoisia vaaleita hiuskiharoita.
* * * * *
Koko päivän tuntui hänestä olo keveämmältä. Hän teki töitään hyräillen,
mutta mielessä poltti ja pakotti kummallisia, outoja ajatuksia, ja
rohkeita tuumia, joista ei ennen ollut mitään tiennyt, risteili hänen
aivoissaan.