Yhtäkkiä loppuivat kirkkaankylmät aamut. Taivaan vaalea sini muuttui
harmaaksi, pohjatuulen palkeet väsyivät. Eteläinen alkoi liehua, lauha
tuuli puhalteli, ja harmahtava taivas viskoi vettä.
Koski tiesi aikansa tulleen. Yhtenä ainoana yönä puhdistui jäistä
Portaankorva ja muuttui virtavaksi ränniksi Isoonkoskeen asti.
Tulva alkoi nousta, jäälauttoja vihkaisi ohi Airiston ikkunan, ja
virran viri kierteli törmän tasalla.
Isokoski riemuitsi. Sen uikuttava ulvominen oli muuttunut vapauden
riemulauluksi, ja sen äänessä kajahteli kuin irralleen päässeen
jättiläisen karjunta. Se ei tohissut enää, eikä tukahtuneesta rinnasta
noussut sen ääni, joka paisui ja koveni yötä päivää. Valkoisena
vaahtona myllersi koko koski, nieli kuin nälkäinen jalopeura ränniä
pitkin tulevia jäitä. Ne murenivat sen hampaissa pieniksi hileiksi, ja
sen suupielistä roiskui vaahto molemmille rannoille, roivi yli niemen
nenän ja näytti nousevan korkeuteen. Pihalle saattoi nyt tulvan noustua
nähdä Isonkosken pyörteet ja valkoharjaiset laineet.
Airisto käveli pitkin rantoja luonnon mahtavia voimia ihaillen.
Hän seisoi saunan luona, jonka porraskiven editse nyt virta vieri,
ja katseli joelle, joka törmäin tasalta vei vettä Isoonkoskeen,
käveli joskus Isonkosken äyräällekin nähdäkseen, kuinka koski ruhjoi
pirstoiksi kaiken mitä Portaankorva jaksoi sen kitaan kuljettaa. Se oli
kamalaa leikkiä ja tuntui puistattavan koko olemusta.
Usein hän tapasi emännän joelle ja koskelle päin katselemassa. Kerran
osui emäntä rannalle, kun hänkin sinne käveli. He eivät olleet _siitä_
asiasta sittemmin puhuneet. Ei ollut emäntä aloittanut, eikä tahtonut
Airistokaan mitään puhua. Hän oli jälestäpäin tavannut emännän yksin
miettimässä, milloin talon miesväki oli poissa.
Emäntä oli pessyt vaatteita ja huuhtoi nyt niitä väkevässä virrassa
saunan porraskivellä seisoen.
Jäät olivat menneet menojaan, tulvakin oli tänään hiukan laskenut.
Portaankorvassa virtasi vesi kuin rauhallisempana, eikä Isonkosken
pauhu kuulunut nyt niin villin riemukkaalta kuin niinä päivinä, joina
jäät sen kitaan murenivat.
Emännän käsivarret olivat paljaat kyynärpäihin asti, hän oli avopäin,
tuuhea tukka vähän epäjärjestyksessä.
Airisto käveli viereen.
»No nyt ovat jäät menneet», sanoi hän. »Näin suurenmoista luonnon
leikkiä en ole koskaan nähnyt.»
Emäntä pyyhkäisi saippuavaahdon käsivarsistaan ja virkkoi:
»Niin on, ja tulvakin alkaa pian laskea. Kohta aletaan rantapatoa
lyödä.»
Hän ei katsonut Airistoa silmiin, mutta hetken kuluttua hän lisäsi:
»On joinakuina keväiminä vielä rajumpaa jäänlähtö... Tältäkin paikalta
ovat jäät vieneet saunan... Olin silloin tyttärenä Väylänpäässä, mutta
hyvin muistan... Me lapset juoksimme katsomaan tuohon törmälle...
tuohon vastapäätä... Suuri jääteli tuli vinhaa vauhtia rantanivaa
pitkin... kerran vain hipaisi saunaa, joka oli puolitiestä tulvassa...
näytti nurkkaan vain koskevan... silloin vierähti sauna tältä paikalta
juuri kuin hattu miehen päästä...»
»Jopa se oli... Tämä sauna on siis tämän nykyisen isännän tekemä?»
»Sen tämä on. Tälle kohdalle rantapato lyödään.»
»Vai niin...»
»Mutta tulvan täytyy vielä laskeutua... sitten vasta aletaan padon
lyönti. Tuossa ovat törmällä kaikki patoneuvot valmiina kuivumassa.»
Emäntä alkoi uudestaan huuhtoa.
»Eipä näkynyt miehiä kotosalla», sanoi Airisto hetken kuluttua ja
lisäsi sitten melkein yhteen menoon:
»Lienevät jo kylällä veneet vesillä, että poikki pääsisi... Huomenna
aion lähteä...»
»Huomennako jo? Suoraanko Helsinkiin?»
Emännän käsi liikkui nyt huuhtoessa nopeasti.
»Käyn Lapissa päin ensin... viikon, pari viivyn... sitten palaan
Helsinkiin.»
»Sinne suureen maailmaan...»
Emännän ääni värähti, Airisto kuuli sen, vaikka emäntä koettikin sitä
salata. Hänen olisi tehnyt mieli emännälle jotakin sanoa, lohduttaa,
puhua Oskarista, jonka tiesi olevan emännän sydäntä lähinnä, mutta oli
jokin, joka esti ja jonka vuoksi hän ei voinut.
He olivat pitkän aikaa ääneti, emäntä huuhtoen vaatteita, Airisto
istuen kivellä savuketta poltellen. Hän näki selvästi, että emännällä
olisi halu jotakin kysyä, puhua _siitä_ asiasta, mutta joko ei tahtonut
tai katsoi hänet liian vieraaksi kertoakseen hänelle asioitansa.
»Olisi ollut hauska vielä viipyä, mutta en jouda», sanoi Airisto
vihdoin. »Olisi ollut hauskaa nähdä tukkilauttojen porhaltavan ohi ja
muutenkin...»
»Kyllähän tässä kohta liike alkaa. Heti tulvan laskettua alkavat
tukkilautat tulla ylimäistä... Ja pianhan olisi lohenaikakin... Tästä
padosta melkein aina saadaan ensiksi... Ja pian tulva laskee, kun
kerran rupeaa laskeumaan...»
»Paljon olisi katsottavaa...»
»Mutta ei ole aikaa... Taitaa jo tuntua ikävältä?»
»Ei toki. Olisin kuitenkin suonut, että olisin isäntään paremmin
tutustunut, mutta hänellä on omat hommansa...»
»Eipä sen puheista taida vieras viisastua. On siksi...»
Airisto päätti puolustaa isäntää.
»Mutta onhan hän toimellinen mies, joka hoitaa talonsa hyvin. Ja taitaa
kerätä varojakin?»
»Siihen kyllä on toimellinen. Vaan olettehan nähnyt hänet, minkälainen
on muuten.»
Emäntä sanoi sen halveksivalla äänellä.
Kun he taas olivat hetken olleet vaiti, kysyi Airisto:
»Mistä hän on saanut päähänsä sen, että tahtoisi olla ruotsalainen ja
saada poikansa papiksi Ruotsiin?»
»Tämän puolen herrat, pappi ja kansanopiston johtaja, ovat sen hänen
päähänsä saaneet... Siinähän sen löyhyys juuri tuntuukin... se
uskottelee itsekin olevansa ruotsalainen, mukamas, kun on tältä puolen
jokea kotoisin... Ja siitä asiasta ensi kerran tulikin tosi riita, kun
minä halusin poikaa Suomen puolen kansakouluun...»
Airisto kuunteli tarkkaavasti emännän puhetta, mutta omasta puolestaan
hän ei arvellut asiasta mihinkään päin.
»Nyt se teki kauniin työn viimeksi...» aloitti emäntä uudelleen.
»Minkä teki?»
»Löysi Oskarin kirjojen joukosta suomalaisen laulukirjan ja heitti
palavaan uuniin... Ja minua kiusataksensa se sen teki... Kai ovat
herrat senkin hänelle opettaneet...»
Emäntä oli huuhtonut vaatteet, väänsi niistä liian veden pois, latoi
vasuun ja aikoi lähteä asettamaan niitä kuivumaan.
Airisto oli omissa mietteissään, mutta ennenkuin he lähtivät taloon
päin, kysyi hän:
»Eivätkö sitä patoa tukkilautat tyrkkää mennessään, kun kerroitte
lauttojen kulkevan hyvin likeltä rantaa?»
»Ei ole minun aikanani sattunut kuin kerran, eikä silloinkaan tullut
ihmishengen vahinkoa. Mutta on siitä padon päältä, kesää ennen kuin
minä tulin tähän taloon, hypännyt mies väylään... Tältä puolen saunan
oli potkaissut juoksemaan, vihkaissut hirveää vauhtia saunapolkua ja
siitä jyrkkää alas padolle ja padon päähän... ja siitä potkaissut
puolijokeen...»
Emäntä kertoi Kivi-Santerin kuoleman yksityisseikkoja myöten: kertoi
niin vilkkaasti ja innolla, kuin olisi sen silmäinsä edessä nähnyt.
Hänen äänessään tuntui sellainen sävy kuin hän olisi hyväksynyt
Kivi-Santerin teon. Kun he tulivat pihaan, juoksi Oskari heitä vastaan,
kirjat kainalossa tullen koulusta, ja huusi:
»Kahden päivän päästä loppuu koulu!»
Pojan kasvoille oli kohonnut puna, ja silmät loistivat. Hän oli todella
kaunis miehen alku.
Hän juoksi viemään kirjojaan sisälle, ja emäntä alkoi toimittaa
vaatteita kuivumaan.
»Eikö hän... kuinka sanoisin... ole keneltäkään kuullut viittauksia
sinnepäin, ettei Oskari ole... tai eikö hän koskaan ole epäillyt...?»
Emäntä ymmärsi, mitä Airisto tarkoitti, ja vastasi hiljaisella äänellä:
»Jos hän sen tietäisi... tai edes aavistaisi jotakin... olisi hän jo
varmaan tappanut minut tai pojan...»
Hänen kasvonsa värähtelivät sitä sanoessa. Niissä ilmeni semmoista oman
voiman ja oman tunteen ilmettä, että Airistosta tuntui kuin emäntä
sittenkin olisi oma itsensä ja että hän poikaan nähden kyllä puolensa
pitäisi. Mutta miten hän menettelisi, se jäi Airistolle arvoitukseksi.
Silloin he kuulivat kärryjen jyrinää kujalta ja näkivät oudon
herrasmiehen istuvan kieseissä ja hänen vieressään isännän, suu
leveässä naurussa.
Tulija kuului olevan kansakoulujen tarkastaja, joka vartavasten oli
lähtenyt liikkeelle itse kuullakseen, kuinka koululapset täällä rajalla
ruotsalaistuivat.
Isäntä oli vaatinut häntä talossa käymään, jotta hän saisi kuulla,
kuinka _hänen_ poikansa puhui ruotsia kuin ruotsalaiset ainakin.