Vieraalle annettiin huone porstuan perältä. Se oli talon siistein
huone, emännän vierashuone, jossa huonekalut ja kaikki muu irtain oli
emännän myötäjäisinä seurannut Väylänpäästä.
Maisteri Airisto laskeusi levolle valkoisten lakanain väliin hyvin
pehmoiselle vuoteelle. Oli vielä valoisaa ulkona, vaikka ilta oli
jutellessa kulunut myöhäiseen. Hänen maatessaan sopi suomenpuolinen
ranta näkymään, suuri, siististi rakennettu kylä ja sen takaa korkeita,
lumipeitteisiä vaarain lakia. Hän ei ollut koskaan käynyt näin kaukana
Pohjolassa eikä ollut tätä tämmöiseksi osannut kuvitella.
Ja hän unohti unta odotellessaan, että oli tullut tänne rajalle
kielimurretta tutkimaan, valmistaakseen väitöskirjaansa »Tornion
murteesta».
Omituisiin oloihin hän tunsi tulleensa.
— Sama lännessä kuin idässäkin, — ajatteli hän. — Suomen kieli, ainoa
omamme...
Mutta sitten hänen ajatuksensa siirtyivät tähän taloon ja talon väkeen.
Hänen mielestään olivat emäntä ja isäntä vastakohtia. Emäntä vilkas ja
puhelias, avomielinen, isäntä kuiva kalanpyytäjä, itara ja pöyhkeä. Ei
näyttänyt emäntä isosti miehestään pitävän... Rumakin oli noin komean
emännän mieheksi... Mikä lieneekään hänessä ollut puoleensavetävää,
kun emäntä hänet oli miehekseen ottanut? Ehkä tavara? Mutta emäntä ei
tuntunut olevan tavarassa kiinni...
Sitten muisti pojan, joka oli kotiintunut isän mukana. Poika
oli kaunis. Ei ollut mistään paikasta isänsä näköinen, ei ollut
äitiinsäkään. Hänessä oli jotakin aivan vierasta, varsinkin silmissä ja
takaraivolla.
»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi, siitä se pitää...»
Ehkäpä olikin niinkuin hän oli arvellut. Poika ei ollut _tämän_
isännän, vaikka mies näytti siinä uskossa olevan...
Ja hänen tuli kuin sääli emäntää, joka vielä oli pulska ja punakka
ihminen, vilkas, kohtelias ja puhelias. Isäntä ei osannut muuta kuin
kehua poikaa ja sen ruotsinkielen taitoa.
Hän muisti halveksivan katseen, jonka emäntä loi mieheensä, kun tämä
alkoi nauraa räkättää saatuaan kuulla, että vieraskin piti poikaa
isänsä näköisenä.
»Hä-hä... vieraan silmään se juuri pystyykin, hä-hä!» räkätti hän, ja
pitkän nenän päässä heilui vesiherne.
Vihdoin vieras päätti olla ajattelematta muuta kuin sitä, mitä varten
oli tänne rajalle tullut ja pyrkinyt ruotsinpuoliselle rannalle asumaan.
Ja siihen hän nukkui.
Kun hän aamulla heräsi, oli kirkas päiväpaiste. Aurinko paistoi suoraan
idästä hänen ikkunastaan huoneeseen.
Talossa oltiin jo toimessa. Hän kuuli ovien käyvän ja porstuasta
askeleita. Ja kun hän tarkemmin kuunteli, kuului Isonkosken pauhukin
yksitoikkoisena kohinana kuin maan alta. Hän oli nukkunut hyvin, oli
tyytyväinen kaikin puolin ja päätti heti ryhtyä työtänsä aloittamaan.
Nyt ensiksi piti nousta ylös ja lähteä kevätaamuun tuulettumaan.
Silloin ovelle koputettiin ja emäntä tuli kahvitarjottimineen sisälle.
»Kuulin, että maisteri oli valveilla... Olette tainnut herätä, kun
tästä ovat miehet aamukylmässä metsään lähteneet...»
Emäntä asetti tarjottimen tuolille vuoteen viereen.
Airisto kehui nukkuneensa mainiosti.
Emäntä näytti melkein nuoremmalta nyt kuin eilen. Puku oli siistimpi,
näytti uudelta, ja hän oli avopäin, niin että runsas tukka oli
näkösällä.
»Onko isäntäkin mennyt?»
»Meni se. Patoneuvoja pian tarvitaan... Tänään tulee lämmin päivä...
Pian tulee jäille lähtö... Terveiset käski sanoa. Piti teistä
kovasti...»
»Vai niin, kiitoksia...»
»Te kun ette pannut vastaan... ja sanoitte Oskarin olevan hänen
näköisensä...»
Emännän silmissä vilahti veitikkaa.
Maisteri hymähti. Hän ymmärsi emännän erinomaisen hyvin.
»Oskari! Miksi juuri semmoisen nimen panitte?»
»Hänen on panemansa. Kuninkaan kaima siitä piti tehtämän: Oskar Gustaf
Adolf.»
»Jopa... jopa... Koreaapa piti olla.»
»Niin tietenkin.»
Airisto joi kahvia ja sanoi laskiessaan tyhjää kuppia takaisin
tarjottimelle:
»Maata pannessani en kuullut kosken kohinaa, mutta nyt kuuluu
kuin vierestä... Sehän onkin tämän joen suurin koski tuossa talon
alapuolella.»
»Niin on... Kuuluu se selvään pirttiin talvellakin... Se on kaunis
koski... Tässä ihan ikkunan alla on virtavin korva... Mutta rantapato
lyödään aina saunan kohdalle... Ja tästä vilahtavat tukkilautat sivu
Isoonkoskeen niin nopeasti, ettei miehiä tunne, vaikka kuinka tuttuja
olisivat.»
Emäntä vilkastui puhuessaan ja meni ikkunaan.
»Pian tässä on avovesi... ehkä huomenna... Oikein ikävöitsee jo silmä
virran juoksua nähdä ja korva kuulla kesäisen kosken pauhua», sanoi hän.
»Minä en ole koskaan asunut kosken partaalla. Tämä lienee suurenmoinen
kesäisin.»
»Niinkö? ⁻Vai ette ole asunut... Minusta on kosken kohina niin
hauskaa... Kyllä te nyt näette...»
»Niin... siitä tulee hauskaa.»
Hetken kuluttua tokaisi taas emäntä:
»Se luuli teitä semmoiseksi, joka on ryssäin asialla... vaan uskoi
sentään minua...»
Airiston huomio kiintyi.
»Onko täällä sitten semmoisia kulkenut?»
»Sitä en tiedä, vaan opettaja kuuluu varoittaneen semmoisista, jotka
sahoja viilaavat...»
»Vai niin. Onko se koulu kaukana tästä?»
»Tässä se on ihan tuon sakean männikön takana. Yhdeksältä menevät
kouluun.»
»Meneekö Oskarikin?»
»Jo tietenkin. Pirtissä lukee läksyjään.»
Kun emäntä poistui, nousi Airisto sukkelaan sängystä.
— Pitääpä huvikseen mennä katsomaan, kuinka suomalaiset ruotsia
oppivat, — sanoi hän itsekseen ja puki ylleen.
Kun hän tuli pirttiin, oli Oskari jo kouluun lähdössä. Airisto tervehti
poikaa ystävällisesti ja katsoi häntä nyt tarkemmin. Hento oli varsi
hänellä, mutta ikäisekseen pitkä. Kasvot olivat kapeat, melkein enemmän
tyttö- kuin poikalapsen kasvot, ja silmät syvänsiniset. Otsa oli korkea
ja kasvojen ilme vakava.
Hän puhutteli Oskaria tuttavan tavoin ja virkkoi, että hänkin lähtee
aamukävelylle. Ehkä käypi koululla asti.
»Koulun pihalta näkee Isonkosken aaltoja, kun arvannette katsoa», sanoi
emäntä.
He lähtivät.
Emäntä seurasi heitä porstuaan ja jäi portaille seisomaan, kun he
kävelivät poikki pihan.
Kansakoulu oli mäenkukkulalla, komea kaksikerroksinen rakennus,
jonka suuret ikkunat loistivat Suomen puolella kulkevan silmään kuin
minkä kuninkaanlinnan. Tie Portaankorvasta vei mutkaisena talon
säästömännikön halki koulun ohi valtatiehen.
»Onko siellä montakin oppilasta?» kysyi Airisto Oskarin puoleen
kääntyen.
»Ei ole nyt neljääkymmentäkään... Talvella erosi muutamia.»
»Minkätähden?»
»Eivät oppineet ruotsia lukemaan.»
»Oskari taitaa osata?»
»Osaan minä. Mutta osaan minä suomeakin. Minulla on suomalainen
lukukirjakin. Siinä on paljon kauniita suomalaisia lauluja... 'Saimaan
rannalla' ja paljon muita.»
»Keneltä Oskari on niin hyvän kirjan saanut?»
»Väylänpään Eemeli antoi.»
»Vai niin. No mitä teillä nyt on läksynä?»
»Könyng Kaari ten tolftesta...»
He saapuivat lähelle koulua. Sieltä kuului lasten huutoja ja isoäänistä
puhelua. Koulurakennuksen etelänpuolisessa päässä oli iso, sula täplä.
Siinä olivat pojat seinärahalla ja toiset nappia kuoppaan heittämässä.
Oskari ei mennyt poikajoukkoon. Hän juoksi kirjoineen suuria rappusia
kouluun, mutta Airisto kävi poikain puheille.
Oudon herrasmiehen näkemisestä taukosi ääni ja leikki ja pojat jäivät
paikoilleen seisomaan. Joku tervehti lakkia nostamalla, mutta useimmat
pitivät lakin päässään. Katselivat vierasta pitkin, kysyvin silmäyksin.
»Hyvää huomenta, pojat!» tervehti Airisto.
Silmänräpäyksessä tapahtui poikalaumassa muutos.
Suut menivät hymyyn, ja Airisto kuuli supatuksia:
»Ei se olekaan ummikko... suomea puhui.»
Lasten kasvot loistivat. He alkoivat keskenään puhua — selvää suomea,
jokivarren murretta.
Eräs vikkelä poika rohkaisihe ja kysyi:
»Suomen puoleltako te olette?»
»Suomesta minä olen. Suomestahan tekin olette?»
Pojat tirskahtivat nauramaan. »Tuo Honkamaan poika on Suomen
puolelta... Me muut olemme tästä kylästä.»
»Mutta suomeahan te puhutte kaikin...»
Kukaan ei vastannut.
Äskeinen rohkea poika sanoi:
»On täällä yksi ummikko... tuo tyttö tuossa... se ei ymmärrä vielä
suomea... se on viskaalin Tyyra... vasta talvella tullut kouluun...»
»Jo se hyvän ymmärtää... Ymmärräthän, Tyyra?» puolusteli toinen poika
Tyyraa.
»Jo mie vähäsen», sanoi Tyyra, mutta Airistosta näytti, että tyttö oli
häpeissään.
Häpesikö hän sitä, että osasi suomea, vai sitäkö, ettei osannut?
Jälkimmäinen näytti Airistosta otaksuttavammalta.
Pihan toiselta puolelta kuului samassa kouluun saapuvien toisten
poikain huuto:
»Jo 'Fyyfinska' tulee!»
Se oli koulun opettajatar, pitkä, laihanlainen nainen, jolle pojat
olivat antaneet »Fyyfinskan» nimeksi siitä, että hän aina häpäisi
suomea puhuvia lapsia sanoilla »fy, finska!»
Airistolla meni suu nauruun.
— Taitaapa kulua aikaa, ennenkuin suomalaispojistamme on kaikki
»finska» kadonnut, ajatteli hän.
Lapset juoksivat vauhdilla sisälle.
Hän kääntyi takaisin kujaa kohti ja ehti juuri ulos toisesta kujasta,
kun opettajatar toisesta käveli pihaan.
Männikköön, lähelle koulua, hän seisahtui. Otti savukkeen esille
ja mietiskeli. Mietti paljon semmoista, joka ei kuulunut hänen
väitöskirjaansa...
Hetken kuluttua hän kuuli koulusta urkuharmonin soittoa ja erotti
naisäänen, joka veisasi ruotsinkielistä aamuvirttä.
Tietämättä nousi rinnasta raskas huokaus, silmä haki etäisiä Suomen
puolen vaarain lakia, ja korva kuuli kosken kohinan. Siinä kohinassa
tuntui nyt kuin valituksen voihkinaa, raskaan raskasta huokausta, jota
kukaan ei ymmärtänyt ja joka ei kenenkään sydämeen koskenut.
Hän käveli verkalleen Portaankorvaan viepää tietä pitkin, painava tunne
rinnassaan.
Kun hän saapui takaisin taloon, havaitsi emäntä hänen miettivissä
sinisissä silmissään omituisen, kaihonsekaisen katseen ja kasvoilla
jäykän ilmeen.
Hän katsahti kerran vierastaan silmiin. Ja hän luuli ymmärtävänsä syyn
muutokseen.
»Miltä koulu näytti?» kysäisi hän.
»Kovin on komea...»
»Mitä muuta näitte?»
»Minä näin hyvin paljon... hyvin paljon, josta tahtoisin...»
»Isännällekö puhua? Ei! Älkää millään muotoa... Veljelleni, Väylänpään
isännällekin, on ikuisesti suuttunut...»
»Semmoinenko on?»
»Niin on. Ei maksa vaivaa sen hupsun kanssa puhua.»
»Olkoon niin», sanoi Airisto, mutta hänestä tuntui, ettei hän nyt
ymmärtänyt emäntää.
»Minä sen tiedän, joka sen villin kanssa tässä olen kolmetoista vuotta
taistellut.»