Emäntä Karoliina istui karsinanpuolisen ikkunan luona kehräten. Siitä
sopi näkymään ylempänä oleva sula, joka näinä viimeisinä paisteisina
päivinä oli levinnyt ja pitennytkin. Se näytti mustalta valkoisten
jäiden keskellä, ja virta siinä jo kiehui valkoista vaahtoa keräten
railon alapäähän. Päivän, kahden kuluttua, kolmen korkeintaan, puhkeaa
koko selkäjää Isoonkoskeen asti. Pian rantajäät sitten lohkeilevat...
tulva alkaa nousta... kevät tulee ja kesä...
Hän ei oikein hyvin nähnyt työnsä äärestä joelle. Hän heitti hetkeksi
rukkinsa ja kävi ikkunan luo, kyynärpäillään ikkunan kynnyslautaan
nojaten ja kasvot ruudussa kiinni. Nyt hän näki paremmin ja etemmäksi.
Tänä päivänä oli sulanperä jatkunut melkoisen matkaa alaspäin. Jos
olisi mennä törmälle katsomaan, niin olisi jo saunan kohdalla,
väkevimmän korvan yläpuolella...
Minkätähden hän aina vartoi ja odotti kevättä ja jäiden lähtöä?
Minkätähden toivoi ja eli kuin tuskassa, kun kylmä kevään tuloa
hidastutti?
Niin hän aina oli toivonut, ensi keväänä jo, kun tuli emännäksi
Portaankorvaan. Toista kymmentä vuotta oli siitä kulunut...
Emäntä kuuli jonkun tulevan pirttiin. Askeleista hän tunsi, että tulija
oli Manta piika, joka vasta oli karttaamasta lähtenyt pihasalle. Hän ei
viitsinyt kääntyä katsomaan, virkkoi vain, kasvot yhä kiinni ikkunassa:
»Suvea tietää... sulanperä on paljon pitennyt tänä päivänä...»
»Kohisevan kuuluu koskikin niinkuin suven edellä kohisee», hän kuuli
Mantan vastaavan.
»Vai jo kohisee... suvea tietää!» sanoi hän, ja hänen silmänsä
kirkastuivat.
Mutta sitten hän ikäänkuin katui vilkastumistaan, katsoi taas joelle ja
kysyi välinpitämättömällä äänellä:
»Mihinkähän se meni, koska ei näy olevan patovaajoja kolomassa?»
»Kuului puhuvan kirveen pajoittamisesta.»
Taas vilkastui emäntä, ja silmissä leimahti ilo.
»Vai niin», hän sanoi ja heitti pitkän, vaalean palmikon olkansa taakse.
Manta alkoi kartata.
»Tässähän nämä nyt ovatkin menossa viimeiset talvivillat... saamme
kaikki valmiiksi... talvityöt pois ja rukki ullakolle... kevät ja kesä
tulevat... Eikö olekin hauskaa, Manta, kun tulee kesä taas!»
»Hauskaa on...»
»Voi, se talvi on pitkä ja ikävä... Ei näy monta ihmistä koko
talvena... Ei näkisi kulkijatakaan, ellei tästä näkyisi Suomen puolen
maantielle...»
»Ikävää ja pakkastahan se on talven aika», puhui kartatessaan Manta,
keski-ikäihminen. »Taitaa olla emännänkin joskus ikävä, vaikka
tämmöinen talo on.»
»On minun joskus hirveän ikävä. Mistä Manta sen arvaa?»
»On näyttänyt siltä... Suomen puolelle taitaa olla ikävä...»
Karoliina oli taas asettunut ikkunaan eikä näyttänyt muistavan rukkiaan
eikä kuulevan mitä Manta puhui.
Hänen katseensa luisti yli valkoisen joen jään vastaiselle rannalle,
jossa oli suuri kylä pitkin joen kaarena juoksevaa törmää. Viistoon
ikkunasta näkyi Väylänpää kylän ylipäässä, hänen syntymä- ja
lapsuudenkotinsa. Siinä oli Suomi, ja tuo ranta tuossa, noin lähellä,
oli Suomen ranta...
Hänen katseensa pysähtyi entisen kodin katselemiseen. Päärakennus
oli korkealla kivijalalla, ikkunat kiiltäen ilta-auringon valossa
kuin kulta. Silloin se oli punainen, nyt oli laudoitettu ja maalattu
valkoiseksi. Lapsuuden koti!
Hänen mieleensä tulvi lapsuuden ja nuoruuden muistoja niin, että hän
alkoi laulella. Siellä oli ollut ilon ja onnen hetkiä... siellä oli
ollut pettymystä ja katkeraa surua... Siellä oli ollut koko elämän
ihanin ja muistorikkain hetki...
Jos vielä saisi sen ajan takaisin! Ei tänne tulisi, ei rupeaisi
vaimoksi vastenmieliselle miehelle, vaikka kuninkaan linnaan asumaan
pyytäisi! Ennen kärsisi häpeänsä, kärsisi sukunsa vihat ja elättäisi
poikansa vaikka kuinka raskaalla työllä...
Mutta se aika ei enää tule takaisin! Eikä tule hänkään, jota rakasti ja
joka lupasi tulla... Mutta jäipä poika muistoksi, ja rakas oli vieläkin
hän, jonka kanssa elonsa ihanimman kesän vietti...
Hän unohtui siihen Suomen puolen rantoja katselemaan ja kuluneita
vuosia muistelemaan. Mutta kun katse palasi Suomen puolelta, pysähtyi
se taas sulaan, joka jo näytti pitenneen saunan kohdalle asti. Silloin
muisti hän erään tapauksen, joka tuossa virtavimmassa korvassa oli
sattunut samana kesänä, jona hänetkin tänne Portaankorvaan emännäksi
tuotiin. Hän ajatteli sitä niin vilkkaasti, että omien tunteittensa
käskystä kiljaisi...
»Herra Isä!» huudahti Manta. »Mikä tuli?»
»Ei mikään!»
Karoliina kääntyi naurusuin Mantaan päin.
»Muistin tässä taas, kun tuohon sulaan katsoin, sitä Kivi-Santeri
vainajaa.»
»Niin häntäkö, joka hyppäsi rantapadolta koskeen?»
»Niin! Huuh! Kun kuuluu juosseen pitkin saunapolkua ensin saunalle ja
siitä padolle ja patoa pitkin... ja potkaisemalla potkaissut. Onhan
Manta sen kuullut?»
»Olen minä kuullut... Jumalaton mies, mikä lienee ollut...»
»Nuori ja vankka mies kuuluu olleen... Pää edellä kertovat hypänneen,
eikä ollut kertaakaan pinnalle noussut... Ja vasta syksyllä löydettiin
Isonkosken alta ruumis...»
»Kirjaton kulkuri kuuluu olleen... Hautaamatta kuuluu olevan vieläkin.»
Karoliina oli poistunut ikkunasta, yritti jo kerran istumaan rukkinsa
ääreen, mutta kävikin keskilattialle ja virkkoi:
»Padon päästä on monta syltä veteen... Pohjaan painui, kun hyppäsi...»
»Taisipa painua...»
»Näin sillä olivat olleet kädet... katsos, Manta... ja näin se oli
vauhdissa juossut...»
Emännän poskille nousi puna, ja silmät leimusivat.
»Juoksipa tuo nyt miten hyvänsä», sanoi Manta ylenkatseellisesti.
»Oli nähty Suomen puoleltakin, Väylänpäästäkin... Mutta ei ehtinyt
kukaan apuun.»
»Perkele vei omansa.»
»Oli jäänyt morsian johonkin Lapin rajoille.»
»Niin lie.»
»Ensi syksynä, kun tähän taloon tulin, kummitteli se tapaus mielessäni,
ja öilläkin välistä heräsin... Onkin niin kaamea ja vaarallinen tuo
pato... Minä pelkään siihen katsoakin... Huimaa päätäni, kun lautatkin
sivu vilistävät... Syysiltoina olen kuulevinani kuin avunhuutoja, aina
Isostakoskesta asti...»
»Joutavia...»
»Ja kun kerran tuli unissa ja otti kädestä...»
»Emännän ei kannattaisi semmoisia miettiä...»
»Johtuvat väkisinkin mieleen...»
»Ei saa antaa johtua. Pitää ajatella muuta.»
»Kumma se on, ettei siinä ole kukaan patomiehistä tai lohenpyytäjistä
hukkunut!»
»Eivät pyri omasta halusta, niinkuin Kivi-Santeri teki. Ja tottuneet
kun ovat... niinkuin tämänkin talon isäntä...»
»Niin! Kun välistä Aapelikin uskaltaa ihan vaarallisimpaan paikkaan...
Kyllä Mantakin näkee, jahka korvapatoa ruvetaan lyömään. Niin, kesä
tulee! Lauttojen lasku alkaa... tulee liikettä ja elämää... Sattuu
sieltä tukkilaisten joukosta tulemaan Mantankin hyvä...»
»Pyh...»
»On siellä joukossa sorjaa ja norjaa, hyviä soittajiakin...»
»En minä enää... Ikäihminen jo. Emäntä puhuu kuin nuorelle tytölle.
Pian suutun.»
»Leikkiä minä lasken. Kyllä Manta leikin ymmärtää.»
Manta ei siihen vastannut, karttasi vain, huulet pitkänä kuin ruomat.
Kauheata, kuinka ruma tuo Manta olikin, ajatteli emäntä. Nuorempi oli
emäntää, mutta niin vanhan näköinen kuin voiteeton saapasvarsi.
»Leikkiä se oli...»
»En minä välitä semmoisesta leikistä.»
Manta näytti todella suuttuneelta. Ei sentään malttanut olla
hymyilemättä, kun emäntä ratkesi raikkaaseen nauruun.
»Niin on tuo emäntä kuin hulliaiset tyttäret luonnoltaan», sanoi hän.
»Ei tässä nyt vielä niin vanhoja olla, ettei leikkiä joskus saa laskea.»
Emäntä aikoi taas kehrätä, mutta äkkiä hän muisti jotakin ja meni ulos.
Manta jatkoi karttaamistaan.
Sen oli Manta ennenkin pannut merkille, että emäntä isännän poissa
ollessa oli erilainen kuin muulloin: oli iloisempi, puheliaampi ja
sanoi paljon semmoista, jota ei isännän kuullen sanoisi. Kuinka
lienevät heidän suhteensa? Puhuihan maailma yhtä ja toista. Ja vikaa
kai siinä oli, koska emäntä aina pyrki miehestään loitommaksi. Eri
huoneessa nukkuivatkin...
Mikä tiennee?
Manta oli vasta pyhäinpäivänä tullut Portaankorvaan palvelukseen, mutta
yhtä ja toista oli jo kuluneen talven aikana ehtinyt huomata. Isännässä
ei mitään erikoisempaa havainnut. Se oli aina työssä ja liikkeellä.
Ja milloin pirtissä nuottaa kutoi, hän kehui poikaansa, joka oli
paras kansakoulun oppilaista. Mutta emäntä, Karoliina, näytti joskus
omituiselta. Manta oli monta kertaa nähnyt emännän pimeinä iltoina
pysähtyvän pihalle ja ikäänkuin jotakin koskelta päin kuulostelevan.
Kerran sattui hän kaivon kannelle eikä emäntä häntä huomannut.
Silloinkin seisahtui navettaan tullessa ja kuulosteli. Ja itsekseen
höpisi:
»Ah, kuinka se ulvoo ja huutaa... näkee se kerran, kenen poika on, vaan
pitäköön, hupsu, omanaan vielä.... ja kehukoon...»
Nytkin oli tullut kuin villiksi, kun tiesi isännän menneen pajaan.
Mutta annahan kun saapuu kotia, jo on emännän suu lukossa ja silmissä
leimahtelee... Soisi kai kuolevan, hukkuvan...
Hän jatkoi karttaamistaan. Mihin se nyt jäi, kun ei joudu kehräämään!
Portailla seisoi Karoliina avopäin ja katseli niemelle päin, jonka
takaa Isonkosken pauhu kuului. Hän hengitti täysin keuhkoin kirkasta,
leutoa kevätilmaa, jossa jo tuoksahti pihkan lemua. Hän oli tukeva
ihminen, pitkä ja jäntevä, parhaassa iässään vielä. Kasvoissa oli
välistä lapsellinen ilme, mutta joskus leimahtivat suuret ruskeat
silmät kuin vihaisinta vihaa, ja silloin kasvoillekin ilmausi kova,
katkera piirre.
Melkein kuin tietämättään jäi hän siihen seisomaan ja havaitsi pihalla
kuusiriukuja, joita isäntä oli ollut nitomassa patovaajoiksi.
»Pian kai tulee siihen taas naputtelunaan ja nenäänsä niistämään!...
Viipyisi vielä hetkenkään!»
Hän kävi pihalle ja joutui rakennuksen nurkalle, josta näki jäälle ja
Suomen puolelle. Silloin hän huomasi Väylänpään rannassa kaksi miestä,
jotka näyttivät pehminnyttä tietä pitkin pyrkivän Ruotsin puolelle.
Edellä kulkeva näytti olevan poikanen, joka veti kelkkaa perässään.
»Keitä lienevät. Väylänpäästä ne näkyvät lähteneen. No, eipä heillä
mitään vaaraa ole tarjona... vastahan aamupäivällä on hevosellakin
poikki ajettu...»
Hän huomasi olevansa avopäin ja riensi sisälle.
»Aikoiko kauankin olla pajamatkalla?» kysyi hän, mutta riensi vastausta
odottamatta joenpuolisen ikkunan pieleen tulijoita katsomaan.
»Tuolta tulee kaksi miestä poikki, toinen vetää kelkkaa, jossa näyttää
olevan kapsäkkejä vai mitä lie... Tule katsomaan, Manta!»
»Mitäpä minä heistä. Kun eivät vaan tuone tullinalaista tavaraa...
menettävät kuin se tavallinen vieraskin...»
»Eivät ne noin rohkeasti päivän aikana tulisi, jos luvatonta kelkassa
olisi... Tulehan katsomaan!»
Tie, jota pitkin tulijat Suomen puolelta lähenivät, nousi maihin
ylempänä Portaankorvaa, melkein keskikylälle. Tien kohdalle oli siinä
rantatörmään kaivettu loivempi kuja, josta tie nousi törmälle.
Tulijat olivat jo hyvin lähellä ruotsinpuolista rantaa, kun emäntä,
joka koko ajan oli katsonut heidän tuloaan, huudahti Mantalle:
»Nyt minä tunnen kelkkaa vetävän pojan. Se on Väylänpään Eemeli...
Luultavasti on toinen joku matkustavainen, joka kyydillä on tullut
Väylänpäähän ja siitä tahtonut poikkisaattajaa...»
»Lienee joku kaupustelija», arveli Manta, mutta nousi hänkin ikkunaan
katsomaan.
Kun poikkitulijat olivat nousseet maihin ja kadonneet näkyvistä,
ryhtyivät naiset työhönsä, Manta karttaamaan, emäntä kehräämään.
* * * * *
Manta oli jo mennyt iltalypsylle ja emäntä oli yksin pirtissä, kehräten
kartanpaloja, jotka Mantalta olivat jääneet. Hän alkoi jo odotella
poikaansakin, Oskaria, jonka tiesi olevan koululla ja viipyvän tänään
voimistelun vuoksi kauemmin. Mutta nyt olisi jo pitänyt sieltäkin ehtiä.
— Kaiketi on Aapeli laittanut luunsa koululle, koska ei kuulu
tulevaksi, — mietti emäntä. — Sinne on mennyt viivyttämään opettajaa ja
poikaa kehumaan... Hupsu! Se toivoo Oskarista pappia tänne rajalle...
Samassa kuului askeleita porstuasta, mutta emäntä tunsi heti, ettei
tulijain joukossa ollut isäntää.
Tulijat olivatkin äskeiset miehet, hänen veljensä poika Väylänpään
Eemeli ja laihanlainen, siivon näköinen herrasmies, hieno turkki yllään.
Vieras herra tervehti ystävällisesti käyden kättä antamaan emännälle.
Saatuaan kuulla, että vieras oli Helsingistä, maisteri Airisto, ja että
hän pyysi asumaan taloon lyhemmäksi aikaa, tutkiakseen kielimurretta,
vilkastui emäntä ja kävi vieraan kanssa keskusteluun.
»Vai Helsingistä... Se on Suomen pääkaupunki...»
Emäntä tarkasteli vierasta suurilla ruskeilla silmillään, ja jokin
salainen ilo leimahti hänen mieleensä.
»Vai Väylänpäästä tänne opastettiin», hän puheli työntäen uunin luo
karttapenkkiä ja rukkia. »Se on minun syntymäkotini. Veljeni on siinä
nyt isäntänä... Vieras riisuu turkin ja käy istumaan...»
»Jo minä kuulin, puhui vieras hiljaisella äänellä. »Väylänpään isäntä
jo kertoi ja tämä Eemeli lisää tullessamme. Taitaakin olla täällä
tavallista, että Suomesta emäntiä haetaan...»
»Sattuu joskus...»
»Vaikka suomalaistahan on asutus tälläkin puolen rajan ja suomalaisia
asukkaat...»
»Niin kai ovat, koska samaa suomea puhuvat, mutta tämä uusi polvi oppii
aivan ruotsinkieltä... koulussa aivan ruotsia opetetaan... Siellä on
meidänkin Oskari...»
»Vai niin...»
Vieraan kasvot synkkenivät.
»Suomeahan ne puhuvat kaikki koulun pihalla», sanoi Eemeli. »Eivätkä
sano ymmärtävänsä mitä lukevat...»
»Tjaa», arveli vieras ja kysyi sitten, ikäänkuin haluten puhua muusta:
»Niin, miten käy, emäntä? Saanko jäädä taloon?»
»No jo toki. Kun nyt vain ette olisi liian vaativa. Ei ole Aapeli tässä
kotona, vaan mitäpä hänelläkään olisi... ja pian kai hänkin tulee... On
tässä porstuakamari, jossa kyllä saatte rauhassa olla... Mutta ei ole
näin talonpoikaisessa talossa...»
»Vielä mitä, kyllä toimeen tulemme... Minä tyydyn ihan samaan ruokaan
kuin te itsekin...»
»Kun rantapato saadaan pyyntiin, niin saatte lohta... Ei ole enää
pitkää aikaa jäänlähtöön...»
Karoliina oli jutellessa keittänyt kahvit ja käski vieraan ja Eemelin
vierashuoneeseensa. Hänellä oli hopeiset kahvivehkeet, kannut, kerma-
ja sokeriastiat.
Vieras ihmetteli.
»Ne ovat minun matkassani tulleet», sanoi emäntä. »Isävainaja antoi
ne minulle, kun olin vireäjalkainen palvelemaan matkustavaisia, joita
myötäänsä silloin kulki Väylänpäässä.»
»Oliko silloinkin kestikievari Väylänpäässä?»
»Siinä on ollut monta kymmentä vuotta.»
Kahvia juotaessa sanoi vieras:
»Vai ei ole kuin yksi lapsi, tai ymmärsinkö äsken väärin...»
»Ei ole kuin se yksi... eikä ole ollutkaan useampaa... Kolmentoista jo
on... pian on koulunsa käynyt läpi...»
Vieras ja emäntä jäivät juttelemaan. Eemeli läksi kelkkoineen takaisin
Suomen puolelle.
»Vie terveisiä Väylänpäähän!» evästi Karoliina, ja kun Eemeli oli
painanut oven kiinni, hän lisäsi vieraalle:
»Tästä pojasta veljeni toivoo maamiestä... Heillä on vanhin poika
lyseossa... Tämä Eemeli on kahta vuotta vanhempi meidän Oskaria.»
»No kuinka Oskarinne oppii ruotsinkieltä?» kysyi vieras.
Emäntä laski äänensä melkein kuin supatukseksi:
»Hyväoppinen kun on, niin oppii. Isänsä on kuin hullu, että ruotsia
pitää oppia, ja papiksi aikoo kouluttaa, ja Oskarin lahjoilla papiksi
kyllä tuleekin. Vaan minä tahtoisin, että Suomeen pitäisi pojan
pyrkiä...»
Emäntä innostui puhumaan Suomen puolesta ja kertoi sinne ikävöivänsä.
»Hyvin usein käyn Väylänpäässä Suomen sanomalehtiä lukemassa», hän
sanoi.
Hän läksi noutamaan kuumempaa kahvia, mutta tulikin äkkiä takaisin,
unhottaen tarjottimenkin pirttiin. Hänen kasvoilleen oli ilmaantunut
jotakin pelonsekaista. Hän kumartui vieraan puoleen ja kuiskasi, huulet
aivan vieraan korvan ääressä:
»Sanokaa poikaa isänsä näköiseksi... siitä se pitää... älkääkä
muutenkaan panko vastaan sen puheita... tuossa ne tulevat nyt
kujalla... se on semmoinen... semmoinen vähän niinkuin — löyhä...»
Vieras näytti ymmärtävän, nyykäytti päätään ja nousi hänkin mennäkseen
isäntää vastaan.
»Hyvä, hyvä», kuiskasi emäntä, joka seurasi vierasta porstuaan.