Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1911.
I
Taloa ylempänä olivat jo kevätvirrat leikanneet pitkän railon
keskijoelle, mutta Portaankorvassa ulottui vielä rykelmä talven
jäätämiä jääneliöitä venevalkamasta sulan syrjään saakka. Mutta
alempaa, joen niemen takaa, kuului yötä päivää kesät talvet suuren
kosken pauhu, vaikkei itse koski sopinutkaan taloon näkymään.
Talviaamuin huokui se höyryjään niemen nenää korkeammalle, ja sen läpi
kimalteli aurinko etelän taivaanrannalta pirtin peräikkunaan kuin
maasta nousevan usvan läpi.
Talo oli korkealla törmällä, kalliorantaisen joen korvassa, jossa
kulki syvin uoma, ollen lohien ylösnousureittinä ja tukkilauttojen
alasvienti-tienä. Päärakennus, punaiseksi maalattu, oli joen
suuntaisena törmällä, joka jyrkkänä ja kivisenä laskeutui virtavaan
jokeen. Ulkohuoneiden päädyt sitävastoin olivat joelle päin. Sauna oli
etempänä, kiviseen törmänlohmuun salvettu, lehtipuut tukenaan joen
puolella. Saunan sivu vei polku jyrkkänä rantapadolle, joka talon
rantaan joka vuosi rakennettiin.
Kesäisin oli talossa vilkasta liikettä lauttojen kuljetuksen ja
lohenpyynnin aikana, mutta talvisin tuntui kuin jähmettyisi elämäkin
samoin kuin jäätyi joki talon kohdalta. Suuren kosken pauhu kuului
kuitenkin aina, pakkastalvinakin, yötä päivää... yötä päivää. Talvisin
oli sen pauhussa voimattoman vaikerrusta, ja sen ulvonta kuului kuin
ahdistetusta rinnasta, jossa liikkuivat pauhaavat tunteet ja villit
halut, mutta jonka voimattomana täytyi kärsiä.
Talvi-iltoina varsinkin tuntui siltä. Emäntä seisahtui usein keskelle
pihaa navettaan mennessään ja kuunteli... Talven taivas oli pimeän
pilven peitossa, ei tähtien välkettä, ei kuun kumotusta, ei revontulten
loimoa... silloin se kuului suuren kosken pauhu niin kummalta
valitukselta... Ah, se oli aivan kuin emännän oman rinnan tukehtunut
kiljaiseminen, niinkuin hänen oman sydämensä tuskanhuuto, jonka täytyi
aina vaieta, silloinkin, kun se väkisin pyrki ilmoille pääsemään.
Pimeä oli pihakin, eikä kukaan nähnyt hänen siinä seisovan
navettapolulla ja kuuntelevan. Tuntui että helpotti. Noin se ulvoi
ja pauhasi hänenkin rinnassaan, noin väliin karjaisi ja tuskaisena
kiljahti... noin vihlaisi väliin ja noin vaikeroi... Niin se koski
kahleissaan huusi, usvaansa työnsi ja uikutti...
Mutta keväällä se pääsee täysin keuhkoin huutamaan... keväällä se
puhaltaa pois tuskansa ahdistetusta rinnastaan ja riemumielin kohisee
kauas pois... kauas pois... suureen ihanaan maailmaan...
Mutta hän ei koskaan saa tuskaansa huutaa!
Yhä hän seisoi, kasvot koskelle päin.
Pirtin ovi narahti. Tuliko kukaan! Ei kukaan. Siellähän tuo istui takan
ääressä nuottaa kutoen, pitkässä nenänpäässä vesiherne...
— Jos se tietäisi, mitä täällä liikkuu ja mitä ajattelen! Vaan eipä
tiedä, eikä koskaan saa tietääkään! Hölmö! Siellä se nauraa ja
hyvittelee poikaa... Ah, sinä vanha houkka! Hyvä, että olet parhaiksi
hupsu!
Silloin taas koski ulvahti, ja kuului kuin sen ääni nousisi niemen yli
ja pyrkisi vastavirtaa taloon päin.
Hän juoksi silloin aina navettaan, ajatuksiaan säikähtäen.