varmaankin kiivaasta juoksusta oli lopen väsynyt, pysähtyi hetkeksi
hänen eteensä, ja Gyurka tarttui siihen nopeasti ja istuutui, jottei
se pääsisi karkaamaan. Urhomme kääntyi nyt rakastettavan huomaavaisena
lähimmän naisen puoleen ja kysyi:
— Miten voitte, Marta-neiti?
Mutta hän oli kääntynyt väärälle puolelle ja kohtasi äitinsä katseen.
Rouva Gyurkovics kumartui miellyttävästi hymyillen lähemmäksi ja sanoi
julmistuneena:
— Sinä roisto, sinähän olet humalassa!
Hänellä oli sellaisissa asioissa tarkka silmä; ei hän turhaan ollutkaan
Bácskasta kotoisin. Gyurka tunsi samassa rakkaan emonsa, ja päästäkseen
pahasta epäluulosta hän päätti olla hyvin sukkela suustaan ja hurmata
koko seurueen.
Miellyttävä hymy huulilla ja salonkimiehen varmuudella hän kertoi
naisille kohtauksen virkamieselämästään. Juttu oli erinomainen, ja
Gyurka teki ainoastaan yhden virheen kertoessaan: kun jännitys oli
korkeimmillaan, piti hän pienen paussin kiillottaakseen kuulijoittensa
uteliaisuutta, mutta samassa hän aivan haihtuikin kerrottavastaan eikä
enää jatkaessaan muistanut, mitä hänen oikeastaan pitikään kertoa.
Turhaan hän raapi korvallistaan: äly oli hänet kokonaan jättänyt.
Hänellä oli varastossaan neljä kaskua, jotka hän tavallisesti kertoi
kutsuissa, ja nyt hän ei kuolemakseenkaan voinut muistaa, minkä näistä
hän oli kertonut. Aiheiden runsaus saattoi hänet pulaan; hänen kävi
niinkuin sadun kuninkaan, joka eksyi omaan aarrekammioonsa.
Epätoivoissaan hän silmäili ympäristöään löytääkseen jostakin
revolverin, millä ampua kuulan otsaansa (se oli hänen mielestään ainoa
sovelias loppu kaskulle) — mutta hän ei nähnyt pöydillä muuta kuin
teekuppeja ja kaviaarivoileipiä.
Kauan aikaa hän seisoi siinä kylmän hien kihoillessa otsalle; sitten
tarttui häneen yht'äkkiä huima pakenemisen halu. Pois täältä! Ulos
kadulle — kotia — tai minne hyvänsä — mutta pois joka tapauksessa!
Sanatonna hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohden. Kulkiessaan hän
— taivas tiesi minkä ajatusyhdistelmän johdosta — jupisi itsekseen
puoliääneen: Pois Kreetaan! Pois Kreetaan!
Hän erehtyi kuitenkin ovesta, ja kun hän pysähtyi salin toiselle
puolen, ei hän löytänytkään itseään oven, vaan suuren, katosta lattiaan
asti ulottuvan seinäpeilin edestä... Hurjistuneena hän katseli
ympärilleen: mikä hullu arkkitehti liekään tämän rakentanut, kun ei
ole hoksannut jättää ovea seinään? Häntä huimasi hiukan, ja nopeasti
hän istuutui nojatuoliin, neiti Marta Krumpholczin viereen, joka juuri
yksinäisyydessä nautti teetään.
— Mikä teitä vaivaa? kysyi Marta.
— Ei mikään, rauhoitti häntä Gyurka. Sitten hän kuitenkin selitti
tarkemmin ja sanoi: — Minä olen vain hiukan humalassa — siinä kaikki.
— Miksi te sitten tulitte tänne? kysyi neiti kuivasti.
— Totisesti, en minä omasta halustani tullut, selitti Gyurka, — vaan
siksi, että äitini käski minua tulemaan...
Hetken äänettömyyden jälkeen hän kumartui Martan puoleen ja kysyi
häneltä luottavaisesti:
— Sanokaa, jalosukuinen rouvani, kuka täällä on Marta Krumpholcz?
— Minkätähden tahdotte sitä tietää? kysyi tyttö.
Sattuu varsin usein, että humalaiset ihmiset uskoutuvat avoimesti
ventovieraille ihmisille. Useat käyvät aivan epätoivoisiksi, jos heidät
siitä estetään, ja he kertovat solkenaan sisimmätkin salaisuutensa.
Gyurkakin oli juuri niitä ihmisiä.
— Sen tähden, että minusta tuntuu siltä kuin tahtoisi äitini sitoa
meidät yhteen.
Marta-neidin silmät välähtivät voitonriemuisesti.
— Annahan olla! sanoi hän itsekseen, — nyt minä johdan hänet omien
sanojensa ansaan.
— Ja miksi tahdotte naida hänet, vaikka ette edes tunne häntä?
— Ai, puolustautui Gyurka, — älkää luulkokaan, että minä aion naida
hänet! En minä ole pähkähullu.
Tämä sana hämmensi tytön ja haihdutti hänet kokonaan hänen aikeistaan.
Viekkaudella hän ehkä kuitenkin vielä voisi houkutella häneltä yhtä ja
toista tietoonsa.
— Mutta Martahan on hyvin rikas tyttö. Sanovat hänen perivän ainakin
miljoonan.
Gyurka oli tänään hyvin epäitsekkäällä tuulella.
— Minä en naisi häntä, vaikka hänellä olisi yhtä monta miljoonaa
kuin Englannin pankilla... Oikea herrasmies ei koskaan mene Marta
Krumpholczin kanssa naimisiin...
— Miksi ei? kysyi tyttö loukatun uteliaisuudella.
— Sen vuoksi, että hänen miljoonalleen kaikki nauravat... Häntä ovat jo
monena vuonna enää vain teollisuudenharjoittajat ja vararikon partaalla
olevat suurtilalliset liehakoineet; jokainen kunniallinen ihminen
välttää hänen kotiaan ollakseen koko hullutukseen joutumatta...
— Eihän tyttö sille mitään mahda, sanoi Marta.
— Miksi ei mahtaisi! Hän, niinkuin koko joukkokin, luulee, että raha on
kaikki kaikessa... Kun joku elostelija häntä liehakoi, niin hän uskoo,
että kaikki muutkin ovat elostelijoita...
— Mistä te sen tiedätte, kun ette häntä edes tunne?
— Senhän tietää koko maailma ja nauraa sille makeasti...
Marta-neiti vihastui.
— Vain ne puhuvat sellaista, jotka hänen rahojaan kadehtivat.
— Saattaa niinkin olla, mutta minä en ainakaan kadehdi, sanoi Gyurka
epäitsekkäästi. — Raha on hyvä olemassa, mutta ellei sitä ole, niin
välipä sillä! Kun vain on sen verran, että saa päivällisensä ja
voi sytyttää sikarin syötyään... Mitä hyötyä minulla siitä olisi,
jos pöytälaatikossani olisi tuhannen syömätöntä päivällistä ja
peittämätöntä sikaria vielä sitäkin paitsi? Lisäksi en voisi sietää,
että viisaalla miehellä olisi sekainen vastenmielinen rouva...
— Onko Marta Krumpholcz sitten vastenmielinen? kysyi tyttö.
— On, sanoi Gyurka ja väänsi samalla kasvojansa.
Gyurkasta tuntui nyt siltä, että hänen täytyisi sanoa jokin miellyttävä
kohteliaisuus kunnon rouvalle, joka niin hartaasti oli häntä kuunnekut.
— Jos Marta olisi sekainen kuin te, jalosukuinen rouvani, silloin olisi
hänellä paljon oikein kunnollisia kosijoita, vaikka hän olisi köyhäkin
kuin kirkon hiiri...
Sitten hän juonnutti kasvoilleen nöyrästi ihailevan ilmeen ja lisäsi:
— Sanokaa, rouvani, missä kutsuissa te tavallisesti käytte? Tahtoisin
niin kernaasti teidät vielä jossakin tavata, sillä tänne en enää
koskaan tahdo tulla...
Neiti Marta tarkasteli tutkivasti Gyurkaa. Entäpä jos tuo mies ei
sittenkään ole humalassa? Jos hän tietääkin, ketä hän puhuttelee?
Entä jos koko juttu onkin pirullisen kavalasti punottu sotajuoni
Krumpholczien miljoonia vastaan?
Mutta ei sittenkään! Ei tarvinnut muuta kuin katsoa häntä silmiin, niin
jo kaikki epäilykset haihtuivat.
Martan mielen täytti omituinen katkeruus, mutta samalla hyväili hänen
sydänalaansa miellyttävä tunne. Ensi kerran puhui joku hänelle noin
raa'asti, mutta ensi kerran tunnusti myöskin joku pitävänsä hänestä
epäitsekkäästi hänen oman itsensä tähden. Krumpholczien veri kuohahti
hänessä, mutta hänen naisellinen itsetuntonsa sai hänessä vallan.
Ja kuitenkin: jos hän olisi paremmin tuntenut Gyurkan, ei hän olisi
vähääkään iloinnut hänen kohteliaisuuksistaan. Nuoriherra kuului
niihin, joiden esteettisen tunnon viini kokonaan hämärtää. Sumuisena
tuntui hänestä jokainen nainen sievältä ja miellyttävältä. Vanhoja
torimatamejakin, jotka aikaisin aamusella riensivät toimiinsa, hän
ylisti jumalaisiksi. Sanon vielä enemmän: sellaisessa tilassa vaikutti
pelkkä käsite »nainen» hänen mieleensä voimakkaan suggeroivasti.
Hänelle sattui kerrankin, että hän Aequator-kahvilassa taputti
isännän parrakasta poskea, kun tämä oli asettunut hetkeksi poistuneen
kassaneidin paikalle, ja sanoi ihailevasti: — Miten ihmeen kaunis te
olette tänään, pikku enkelini!
Ehkäpä on tarpeetonta yksityiskohtaisesti kertoa, miten Gyurka erosi
Krumpholczien vieraanvaraisesta perheestä ja miten hän Sándorkan
käsipuolessa kulkien lopulta pääsi kotiin. Riittää, kun kerron tämän
käynnin seurauksista. Ensiksikin Marta antoi veljensä ymmärtää,
ettei hänellä olisi mitään sitä vastaan, jos veli tilaisuuden tullen
kutsuisi Gyurkan heidän maatilalleen metsästämään. »Hän ei ole mikään
epämiellyttävä mies, eikä häntä voi aasiksi väittää...» (Tämä oli
suurin kiitos, minkä kukaan oli Martalta koskaan saanut.) Käynnin
toisena seurauksena oli pitkä keskustelu rouva Gyurkovicsin ja hänen
poikansa välillä, keskustelu, josta tähän lainaan muutamia otteita. Kas
tässä:
— Minä olen kaiken elämäni ajan ollut kunniallinen ja jumalaapelkäävä
nainen, ja kuitenkin on elämäni ollut huolta ja murhetta, hamasta
siitä asti, kun voin muistaa. Aluksi oli minun vaikea tottua siihen,
sillä niin kauan kuin isäsi oli elossa, tunsin murheet vain toisten
kertomista... Isäsi hemmotteli minua niinkuin prinsessaa; hän oli paras
mies koko maailmassa... Mutta siitä pitäen kuin jouduin leskeksi,
on minun itse täytynyt valvoa kaikkia teitä... Sillä hän, joka meni
onnellisemmille maille, jätti tilan varsin alakuntoisena jälkeensä...
Miten itkinkään minä monesti yökaudet ja huokailin huolissani, kun hän
kiinnitti uuden lainan maatilaamme! Kirottu korttipeli hävitti meiltä
perheonnen. Vasta siitä päivin olen jälleen elänyt rauhassa, kun olen
saanut koko maatilan hoidon omiin käsiini... Totta kylläkin on elämäni
sen jälkeen ollut alinomaista lietsuamista. Kohtaloni on kovin vaikea,
sillä kukaan ei minua auta ja ympärilläni on ainoastaan kateellisia ja
pahansuopia ihmisiä. Mutta en minä silti ole työskennellyt turhaan,
sillä voin ylpeillä siitä, että koko piirikunnassa ei ole ainoatakaan
ihmistä, joka ei mitä suurimmalla kunnioituksella mainitsisi nimeäni.
Ja se tekee ihmiselle hyvää... Nyt minä jo olen vanha ihminen ja
tiedän, mikä minun ikääni tulee... Toiset naiset elävät vielä minun
iälläni suuressa maailmassa. Ajattele vain rouva Elefántovicsia! Hän
on kolme vuotta minua vanhempi, mutta hän hyppää sittenkin vielä
tanssiaisissa... Mutta hänellä on kasvot puuterissa ja tekohampaat
suussa. Minulla on kaikki omani vielä tallella, sillä minä en koskaan
ole käyttänyt kaunistuskeinoja ja olisin kernaammin kuollut kuin
puuteroinut kasvojani... Sinun isäsi ei juuri ymmärtänyt leikkiä, ja
kun minä menin tanssiaisiin, pyyhki hän aina takkinsa hihaan poskiani,
ja jos hihaan tarttui puuterijauhoa, sain minä siitä aika sapiskat...
Minun ihoni kaunistuskeinona on aina ollut raitis vesi. Viime
kerrallakin sanoi minulle maaherra: »Teidän jalosukuisuutenne on alati
vain nuoria tyttöjä kauniimpi.» Enkä minä koskaan osta kolmea floriinia
kalliimpaa hattua. Monikin rouva maksan neljäkymmentä pariisilaisesta
hatusta, joka on päässä niinkuin mikäkin hyasintti-istutus jauhosäkin
päällä. Mutta minä en pukeudu sellaisiin, minä olen jo vanha ihminen ja
tiedän mikä on aistikasta...
Ja tämä oli vasta hänen puheensa johdanto... Kunnioitettava lukijani ei
voi edes aavistakaan, mihin se lopulta tähtäsi, eikä ole kummaa, ettei
Gyurkakaan voinut sitä aavistaa.
Hänen jalosukuisuutensa lopetti elämäkertansa ja rohkealla käänteellä
tarrautui kiinni Gyurkan elämään. Hän kosketteli vanhempien ja lasten
välisiä suhteita ja tapahtumia, jotka aina ovat enemmän tai vähemmän
epämiellyttäviä ja muuttuivat sitäkin epämiellyttävämmiksi, kun rouva
Gyurkovics näki ne syyttäjän pimeässä valaistuksessa. Loihdittuaan
Gyurkan silmien nähtäviksi maailman kauheimman tappelupukarin kuvan
salli hän hänen hiukan epätoivossaan huoata; sitten hän kuvaili hänelle
loistavan helein värein kultaisen pelastuksen tien.
— Ota puolisoksesi Marta Krumpholcz! Saat miljoonan... Ajattele:
miljoonan! Sinusta tulee kunniakas mies, seuramies ja suuri herra...
Annat valita itsesi valtiopäiville, nimitytät itsesi maaherraksi...
Sillä Gyurkovics, jolla on miljoonan omaisuus, voi tehdä mitä ikinä
tahtoo. Kaikkea! Ettäkö Marta ei ole kaunis? Mitä on kauneus? Ei
mitään! Se on hulluutta! Sulaa järjettömyyttä! Typeryyttä! Ja
sitäpaitsi...
Gyurka ei itsekään oikein tietänyt, mitä oli vastannut äidilleen.
Jotakin sellaista oli hän sanonut kuin: hyvä on, no saadaanhan
nähdä, ehkä... Jotakin hän kuitenkin varmasti lupasi: vastaanottaa
Krumpholczien kutsun ja lähteä heidän maatilalleen metsästämään.
Kun hän palasi asuntoonsa Realtanoda-kadulle, odotti häntä siellä
kirje. Bajnasta se oli tullut. Tuntematon naisen käsi oli kirjoittanut
osoitteen kauniilla, helmenpyöreillä kirjaimilla.
»Rakas Gyurka-herra! Kaksi kuukautta olen minä aikonut kirjoittaa
teille, mutta nyt olen päätynyt siihen, että minun sittenkin täytyy
kirjoittaa. Muistatteko te enää pientä Anikóta, joka leikki kanssanne
metsässä ja jota Csincsák iski puukolla? Kun te, Gyurka-herra, lähditte
täältä, sanoitte te minulle, etten minä saa mennä kenellekään, en edes
Serbian kuninkaalle, ja että minun pitäisi oppia hyvin lukemaan ja
kirjoittamaan, kelvatakseni teille. Siitä on jo kuusi vuotta kulunut.
Serbian kuningas ei ole käynyt minua pyytämässä, mutta kyllä moni muu.
Mutta minä en mene talonpojalle enkä käsityöläiselle. Minä olen
jo kahdenkolmattavuotias. Kaikki entiset tyttöystäväni ovat jo
naimisissa ja pilkkaavat minua ylioppilaan leskeksi. Vähät minä
siitä muuten välittäisin, mutta minä pelkään kovin vanhentuvan!, jos
vielä kauan odottelen, ja sitten en minä enää kelpaakaan teille. En
minä nytkään enää ole se, mikä olin kaksi vuotta sitten. Mutta kyllä
minä olisin tämän kirjeeni jättänyt kirjoittamatta, ellei isäni
olisi joutunut pulaan. Kapakka käy huonosti, ja uudeltavuodelta on
vuokraoikeus ummessa. En tiedä mikä meidät sitten perii. — Vanha
Csincsák on minua jälleen pyytänyt nuoremmalle pojalleen, joka
juuri pääsee sotapalveluksestaan. En minä missään tapauksessa mene
hänelle. Hyvä olisi kuitenkin, jos kirjoittaisitte minulle kirjeen,
rakas Gyurka-herra. Vain pari riviä, jotka sitten näyttäisin isälle,
niin että hän jättäisi minut Csincsákista rauhaan. Isä juo päivät
pääksytysten ja sanoo, että minä olen kaiken surkeuden alkusyy. Minä!
— Antakaa anteeksi, jos tämä on teille epämiellyttävää, mutta
kirjoittakaa pari sanaa. Minä olen aina teidän uskollinen ja nöyrin
palvelijanne: Anikó Jazomirovics. Jälkikirjoitus! Käsialani on muulloin
paljon kauniimpi, mutta nyt vapisee käteni.»
Gyurka luki kirjeen, sitten hän vihelsi puoliääneen. Kauan aikaa hän
käveli edestakaisin huoneessaan pudistaen päätään ja näpsäytellen
sormiaan. Vähän päästä tunki hänen suustaan hiljainen voihke: jui — jui
— jui! Aluksi hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, lopuksi hurjana huutona.
Vihdoin hän heittäytyi sohvalleen ja sanoi: Hyi! ja vaipui syviin
mietteisiin. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän vapaasti saanut valita
joko hirsipuun tai mestauskoneen.
MYÖTÄJÄISIÄ TAKAA-AJAMASSA.
Hiukan häveten täytyy minun mainita, että Gyurka Gyurkovics vielä ennen
joulua lähti Krumpholczien bajnalaiselle maatilalle.
Jänikset antoivat hänelle otollisen tekosyyn matkan tekoon.
Oikeastaan ei metsästys kuitenkaan tarkoittanut pitkäkorvia, vaan
Martan miljoonia. Gyurka oli samoihin aikoihin huomannut, että
»miljoona»-sanalla aivan kuin »rakkaus»-sanallakin on kaksinainen
merkitys. Tietämätön puhuu niistä niinkuin pilvestä tai sumusta. Sanan
merkityksestä perillepäässeestä sitä vastoin, joka elää sen kiehtovassa
pyörteessä, on tämä sana niin paljon merkitsevä, niin syvästi
mielenkiintoinen, niin valtavan salaperäisesti soiva kuin — keskiyön
messun urkusävelet. Nuori mies käveli usein edestakaisin huoneessaan
ja toisti ääneen tuota kummaa sanaa. Miljoona! Miljoona! Aluksi se
jätti hänet aivan kylmäksi. Hänestä tuntui se suorastaan naurettavalta.
Se maistui niinkuin hapan viini, ja hänen kasvonsa vääntyivät sitä
ajatellessa... Oliko se tosiaankin viiniä? Hän joi enemmän ja tunsi
päätään huimaavan. No, no — ei se ole niinkään huonoa viiniä! Ja
lopulta hänen täytyi tunnustaa: hän ei koskaan ollut maistanut niin
erinomaista viiniä!
Sattui silloin useinkin, että Gyurka kaivoi esiin paperiarkin ja
ryhtyi laskemaan. Miljoonan vuotuinen korko on neljäkymmentätuhatta
floriinia. Mahtaisikohan tuo oikein riittää yksinkertaiseen, mutta
hienoon talonpitoon? Yksinkertaiseen, mutta hienoon talonpitoon
kuuluu: pieni budapestiläinen palatsi, kahdeksan palvelijaa,
nimittäin: portinvartija, kamaripalvelija, metsästäjä, ajuri,
tallirenki, kamarineitsyt, keittäjä, keittiöpalvelijatar, — kuusi
hevosta, niistä pari jalorotuista vaunuhevosta, — teatteriaitio, —
kasinon jäsenkortti y.m.m.... Hän huomasi mielipahakseen, ettei hän
läpäise neljälläkymmenellätuhannella floriinilla. Ja kuitenkin oli
hän laskenut ainoastaan kaikkein tarpeellisimmat! Nojaten päänsä
käsiensä varaan vaipui hän synkkiin mietteisiin. Ensi kerran elämässä
kiusasivat häntä vakavat rahahuolet. Sanalla sanoen: miljoona tuotti
Gyurkalle jo edeltäpäin ankaraa päänvaivaa. Kun hän niin kuvitteli
tulevaa elämäänsä, unohtamatta edes sellaisia yksityisseikkoja kuin
palvelijoiden livreepukuja ja valjaiden silauksia, ei hän, kumma kyllä,
vähääkään muistanut miljoonan vastenmielistä peräkaneettia, kauheata
vanhaapiikaa, Marta Krumpholczia.
Gyurka lähti siis kaikesta huolimatta bajnalaiselle maatilalle
valloittamaan kultalipasta. Sándor seurasi veljeään hänen
Argonauta-retkelleen. Heillä oli kummallakin yllään aivan moitteeton
metsästyspuku. Pyssyt oli heillä myöskin matkassaan. Mutta maatilan
jänikset katselivat huolettoman iloisina linnaa kohti ajavia vaunuja,
jota vastoin vanhan Krumpholczin tulen- ja tiirikankestävä kassakaappi
vapisi pelosta.
Neiti Marta vastaanotti vieraansa verraten sekavin tuntein. Osaksi hän
pelkäsi ratkaisevaa hetkeä, osaksi hän oli hyvin utelias näkemään,
minkälainen Gyurka oli. Hän ei ollut rakastunut, pikemminkin olivat
hänen tunteensa äidillisiä. Siitä hän oli aivan selvillä, ettei Gyurka
suinkaan vastannut hänen ihannettaan. Hän teki korskean ja itsevaltiaan
vaikutuksen. Nähtävästi oli hänkin peluri.
Kun he sitten istuivat salissa vastakkain, valtasi tytön kauhea pelko.
— Hyvä jumala, ajatteli hän itsekseen, — täytyykö minun todella mennä
miehelään? Miehelle, jolla on viikset, joka tupakoi ja joka, milloin
vain tahtoo, saa suudella minua? Tämä ajatus tuntui hänestä hyvin
oudolta, ja nyt hän jo toivoi Gyurkan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
Minä en rakasta äkkinäisiä käänteitä ja sen vuoksi kerron jo
edeltäpäin, että uljaat argonautit kärsivät surkean haaksirikon. Jo
heti ensimmäisenä iltana.
Illallisen jälkeen neiti sanoi tarjoilijattarelle:
— Sanokaa Nina-neidille, että me juomme salissa...
Kun he tulivat saliin, odotti Nina-neiti heitä teepöydän ääressä.
— Ka kun onkin soma! sanoi Sándorka itsekseen.
Gyurka ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa kalpenivat äkkiä.
Anikó...
Se oli hän. Hän seisoi siinä vaatimattomana niinkuin palvelijatar.
Hänen yllään oli musta hame ja edessä valkea esiliina. Varmastikin hän
tiesi, että Gyurka oli linnassa, sillä hän ei näyttänyt hämmästyneeltä.
Rauhallisesti ja taitavasti hän palveli seuruetta, ainoastaan silloin
vavahti hänen kätensä hiukan, kun hän ojensi Gyurkalle teekupin.
Gyurka ei rohjennut nostaa katsettaan tyttöön, mutta Sándorka, joka ei
tietänyt, että kaunis neitonen oli heidän muinoinen leikkitoverinsa,
katseli häntä ihaillen.
— Omituista! ajatteli hän itsekseen. — Vasta olivat hänen kasvonsa
tulipunaiset ja nyt ne ovat lumivalkeat!
Kun tyttö laski teekupin Gyurkan edessä olevalle pienelle pöydälle,
kilahti lusikka lautasen reunaan.
— Älkää olko niin taitamaton, sanoi hänelle Marta.
Neiti Martasta saattoi nähdä, että hän ei voinut sietää Anikóta. Hän
vihasi häntä, niinkuin vihaavat rikkaat, rumat tytöt köyhiä ja kauniita
tyttöjä. Anikón kauneus häntä suorastaan hämäsi. Kun tyttö hiukan
myöhemmin poistui, sanoi talon neiti äidilleen:
— Huomasitko miten hän jälleen oli laittanut tukkansa? Se oli niinkuin
kreivittärellä ainakin.
Vanha rouva Krumpholcz oli hyväsydäminen nainen, joka ei yhtynyt
tyttärensä hermostuneeseen vastenmielisyyden tunteeseen.
— Nina on hyvin reipas tyttö...
— Naurettavan keikaileva!
Sándorka, jota kaunis tyttö kovin miellytti, uskalsi tehdä aran
kysymyksen:
— Onko hän kamarineitsyt?
— Ei, sanoi vanha rouva. — Nina on ompelijatar... Hän neuloo Martan
myötäjäisiä ja auttaa lomassa talousaskareissa...
Myötäjäisiä mainittaessa Marta sävähti tulipunaiseksi ja loi äitiinsä
varoittavan silmäyksen. Mutta rouva ei ollut sitä huomaavinaan, vaan
jatkoi keskustelua.
— Hän on jo ollut meillä kuukauden päivät. Minä pidän hänestä paljon,
sillä hän on siisti ja ahkera tyttö... Mutta hänen isänsä on suuri
lurjus.
Hän keskeytti puheensa, sillä Anikó palasi takaisin tuoden lautasella
muutamia sitruunaviipaleita.
Gyurka uskalsi nyt varkain katsella häntä. Tyttö oli sitten viime
näkemän huomattavasti kaunistunut. Hän oli surumielisen näköinen, ja
hänen silmissään oli oudon syvä ilme. Hänen suunsa oli kuin kypsä
kirsikka, ja hänen vartensa oli täyteläinen, voimakas ja kuitenkin
tyttömäisen hento, suorastaan ihana. Hänen käyntinsä oli sulava ja
ylhäinen niinkuin useimpien eteläslaavittarien ainakin.
— Nyt voitte jo mennä levolle, sanoi Marta, joka vaistomaisesti tunsi,
että kauniin tytön rinnalla hänen omat puutteensa pistivät väkevämmin
silmään. Mutta Anikón poistuttua tuntui pojista siltä kuin olisi
huone samassa pimennyt. Isäntä, varmaankin sytyttääkseen edes yhden
kynttilän valaisemaan, kertoi heille elämäntarinansa. Hän kertoi
mielellään, miten hänen rakennushommistaan oli miljoona karttunut ja
antoi itse puolestaan kertomukselleen suuren moraalisen arvon. Hän
ylpeili erikoisesti siitä, että hänen isänsä oli ollut halonhakkaaja
Pozsonyssa. Hän mainitsi sen sellaisella äänellä, että jokainen jonka
isä oli sattumalta maaherra tai ministeri, häpesi itseään.
Kun molemmat Gyurkovicsin pojat vihdoinkin pääsivät lähtemään
huoneeseensa, laskeutui Sándorka, joka oli hyvin väsynyt, heti levolle,
mutta Gyurka ei käynyt edes riisumaankaan itseään.
— Miksi et tule nukkumaan? kysyi nuorempi.
— Minä tahdon ensin puhutella erästä ihmistä, sanoi Gyurka.
Sándor katsoi veljeään hämmästyneenä.
— Älä vain rupea hulluttelemaan!
— Ole vaiti ja nuku, tiuskaisi Gyurka.
Hän meni eteiseen. Anikón kanssa hän tahtoi puhua. Hänestä tuntui,
ettei hän saa unenpäästä kiinni, ennenkuin on saanut välinsä
hänen kanssaan selviksi. Mikä merkitsee: hän huomasi kohdelleensa
tyttöraukkaa kelvottomasti. Hän ei ollut vielä edes vastannut hänen
kirjeeseensä. Nyt hän kuitenkin tahtoi selvittää välinsä. Hän tahtoi
sanoa hänelle — mitä hän tahtoikaan sanoa hänelle? Sitä hän ei itse
vielä varmasti tietänyt; hän tiesi vain sen, että hänen välttämättä
täytyi puhutella häntä.
Kuulumattomin askelin hän hiipi pitkän, puolihämärän käytävän päähän ja
tarkasti toista valkeata ovea toisensa jälkeen. Mikä niistä mahtoikaan
viedä Anikón huoneeseen? Olisi koko kolkko juttu, jos hän arvaamatta
avaisikin Martan oven... Huh!
Onni auttoi häntä. Käytävän päässä aukeni samassa ovi, ja Gyurka ehti
juuri parhaiksi piiloutua ikkunapielen taakse, kun Marta-neiti astui
eteiseen. Marta koputti viereiselle ovelle, raotti sitä hiukan ja sanoi
puoliääneen:
— Nina, älkää nukkuko liian kauan... Herrat lähtevät jo viideltä
metsälle.
— En, neiti, vastasi Anikó huoneestaan.
Marta poistui jälleen, ja Gyurka hiipi ovelle. Hän odotti kotvan ja
koputti sitten aivan hiljaa.
— Kuka siellä? kysyi sisältä uninen ääni. Seuraavalla koputuksella ovi
avautui raolleen.
— Kuka siellä?
— Anikó, oletko sinä yksin? kysyi hän kuiskaten.
— Jessus Maaria, Gyurka-herra!
Nuori herra pujahti sukkelasti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
Tyttö oli todellakin yksin. Nähtävästi oli hän juuri maatamenoaikeissa,
sillä hän oli hajoittanut tukkansa.
— Anikó, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.
— Gyurka-herra! Gyurka-herra! toisti tyttö puoliääneen.
— Anikó, sitä minä tahdoin sinulta kysyä, että — (niin mitä tahtoikaan
hän kysyä häneltä?) — että oletko sinä minulle vihainen?