kuudentoista ikäinen poika, jolle hän pyysi Anikóta. Poika ei
vielä ollut edes nähnytkään morsiantaan, mutta eihän sellainen ole
bunyeváceilla aivan välttämätöntä. Pääasia on, että tuleva miniä
appivanhempiaan miellyttää. Miklós Csincsák oli aikoinaan samalla
tavoin naitettu, ja niin hän tahtoi naittaa omatkin lapsensa ja
lapsenlapsensa. Jos kerran ikivanhat perintötavat olivat pyhiä, niin
oli tämä ainakin hyvin pyhä.
Miklós Csincsákilla oli ainoastaan yksi ylhäinen kilpailija,
joka oli häntä ylempänä: Betekintin kapakoitsija. Häntä ei raha
tehnyt aristokraatiksi, vaan syntyperä. Hän polveutui aatelisesta
Jazomirovics-suvusta, jonka eräs jäsen — kuten mainitaan — joskus
oli ollut tuomari. Betekintin isäntä lukeutui myöskin arvokkaan
Visky-perheen sukulaiseksi, vaikka perheenjäsenet eivät muistelleetkaan
sukulaisuuttaan muulloin kuin valtiopäivämiesvaalien aikana, joka
heidät toi kapakkaan.
Meidän päivinämme ei enää ole outoa, että ylhäisten perheiden jäsenet,
kirkastaakseen haalistuneet kilpensä kullalla, tekevät mesallianssin,
eikä meidän senvuoksi tarvitse kovin kummeksia Jazomirovicsia, kun
hän antoi tyttärensä Csincsákin pojalle. Hän ei sitä tehnyt ensin
kauan epäröimättään ja oikeastaan hän vielä nytkin sydämestään vihasi
Csincsákia, jota hän salaa nimitti »löyhäsuiseksi talonpojan jässiksi».
Mutta raha taivuttaa kopeimmankin sukuylpeyden.
Molemmat appivanhukset istuivat vielä sivu puolenyön Betekintin
kapakassa. He tyhjensivät jo kolmatta pulloaan (neljännellä he
säännöllisesti riitaantuivat), kun ovi aukeni ja sisään tuli joukko
uusia vieraita.
Gyurkovics-komppania siinä tuli koko voimallaan: kaikkiaan heitä oli
kuusi. Pojat tilasivat samppanjaa. Mutta kun sitä ei ollut, tyytyivät
he Siller-viiniin.
— Joka pojalle pullonsa ja joka pullon viereen tuikkiva kynttilä!
Mustalaisillekin pullo mieheen!
Sen sanoi Gyurka.
Kun minun ystävälliset lukijani, jotka jo ovat Gyurkovicsin poikien
raha-asioiden perillä, varmaankin hiukan rauhattomasti ajattelevat
suorituksen hetkeä, riennän minä edeltäpäin kertomaan, että Gyurkalla
tällä kertaa oli rahoja. Korkeasti kunnioitettava rovasti oli hänelle
antanut viidenkymmenen floriinin setelin yhdessä ylioppilastodistuksen
kanssa: yliopistollisen stipendin sijasta, kuten hän sanoi. Pojan
itsetietoisen varma esiintyminen tämän päivän kuluessa johtuikin
suurimmaksi osaksi oudon suuren setelin vaikutuksesta.
Anikó oli jo puoliksi riisuutunut saadessaan tietää ylioppilaiden
huvittelevan kapakassa. Nyt hän ymmärsi Gyurkan jäähyväissanat, joita
oli tähän asti turhaan aprikoinut.
— Minä tulen auttamaan tarjoilussa, sanoi hän.
Hänen tullessaan kapakkahuoneeseen soittelivat mustalaiset parahiksi
hurjaa csárdásta. Gyurka hypähti samassa hänen rinnalleen, kietoi
kätensä hänen uumilleen, ja pian he tanssivat kiivaassa tahdissa
mustalaisten edessä. Toverit säestivät heitä hihkuen ja rallatellen;
ainoastaan Jazomirovics ja Csincsák rypistivät tyytymättöminä
kulmiaan. Isä käski tytärtään moneen kertaan lopettamaan tanssinsa ja
painautumaan levolle, mutta Anikó ei kuullut eikä nähnyt mitään, tanssi
vain niinkuin järkensä menettänyt, tai niinkuin olisi, ollut lumouksen
valloissa. En tiedä mitä keinoja Betekintin ravintoloitsija olisikaan
käyttänyt saadakseen pontta isänmääräysoikeudelleen, ellei Visky
onnellisella päähänpistolla olisi tyynnyttänyt nousevaa myrskyä.
Lasi kädessään hän astui Csincsákin pöydän luo.
— Kumpi herroista on minun Jazomirovics-setäni? kysyi hän
vaatimattomasti.
Pöhönaamainen kapakoitsija hyväili tuuheita viiksiään.
— Kuka minua kunnioittaa kysymyksellään?
— Nimeni on Sándor Visky...
— Jalosukuisen herra maaherran poikako? kysyi kapakoitsija.
— Niin... Minun isäni mainitsi nimenomaan viimeisessä kirjeessään,
etten saisi lähteä Bajnasta, ennenkuin olen käynyt tervehtimässä
rakkaita sukulaisiamme... Isäni on usein puhunut kodistanne. Hän sanoi
aina, että teillä, setäni, on erinomaiset valtiollisen älyn lahjat ja
että vain aniharvat herrasmiehet osaavat niin verrattomasti huvitella
Bácskassa kuin te...
Minun täytyy myöntää, että Visky tällä kertaa silmittömästi valehteli.
Maaherra oli vain kaksi kertaa kaikkiaan maininnut kapakoitsijan nimen
ja oli silloinkin nimittänyt häntä holipoli-honttioksi. Sukulaisuudesta
ei hän tietänyt ja jos tiesikin, ei ollut tietääkseen. Mutta minun
täytyy samalla kuitenkin mainita, että Jazomirovics luki tämän hetkensä
elämänsä onnellisimpien joukkoon. Että se tyhmänpöyhkeä talonpoika
kerrankin osui omin korvin kuulemaan! Mieluinen ylpeys täytti hänen
sydämensä, ja ylhäinen arvokkuus kuvastui hänen kasvoillaan... Häntä
ei edes tarvinnut kehoittaa, hän tuli itsestäänkin poikien pöytään.
Niin alentuvaisen hyväntahtoisesti hän katseli heidän ilonpitoaan, kuin
itsevaltias silmäilee aatelispoikien leikkiä.
— Samanlainen olin minäkin poikavuosinani! sanoi hän.
(Silloin hän oli ollut lahtarinsälli.)
Osoittaakseen miten oikeassa maaherra oli kiittäessään häntä Bácskan
verrattomimmaksi huvittelijaksi, alkoi hän juoda äärettömästi ja
lopulta hän huvitti vieraitaan viskelemällä laseja pirstoiksi.
Hullumpaa oli, että hän ryhtyi politikoimaan. Hän tahtoi osoittaa
todeksi senkin, että hänellä on erityiset valtiollisen älyn lahjat, ja
hän esitti perustuslakimme historian neljänkymmenenkahdeksan vuoden
pohjalla, arvostellen sitä ankarasti.
Gyurka ja Anikó tanssivat taukoamatta. Tyttöä tuskin tunsi entisekseen.
Hän hiipi vastustamattomasti tanssijansa povelle, hikikarpalot
kihoilivat hänen otsalleen, hänen silmänsä olivat puoliksi ummessa.
Hänen kasvoillaan oli niin jäykkä ilme, kuin olisi hän jotakin
säikähtänyt, ja kuitenkin oli hän sanomattoman onnellinen. Hän rukoili
itsekseen, että tämä yö, jota hän myöhempinä elinpäivinään ajatteli
elämänsä onnellisimpana ja kirkkaimmin loistavana tähtenä, saisi
kestää iäisyyden. Ei hän olisi pahakseen pannut, vaikka olisivat
katonkannattimet suistuneet haudaten heidät alleen.
Tanssijat pysähdytti Miklós Csincsák. Tuleva appivaari, joka oli jäänyt
yksikseen pöytänsä ääreen, ei mitenkään saanut sulatetuksi sitä, että
hänet oli syrjäytetty. Häntä kaiveli se, että kukaan ei hänen rahojaan
häneltä kadehtinut, ja se häntä vielä enemmän katkeroitti, ettei edes
tarjoilija ollut hänestä huoliakseen. Hän sytytti viiden kreutserin
sikarin, sitten hän astui lakkipään Gyurkan luo, tarttui häntä aito
bunyevácilaisen ylimielisesti käsipuolesta ja sanoi:
— Hei, pikku veljeni, tämä on minun tanssini.
Gyurka ei sen vuoksi ollut tämän päivän iltapuolella iskenyt
kunniatuomioistuimen puheenjohtajaa korvalle, että nyt olisi sallinut
Csincsákin tehdä mitä halusi. Hän näppäsi isännän lierekkeisen lakin
peukalon ja etusormensa väliin, heitti sen keskelle huonetta ja sanoi
kylmän ylimielisesti:
— Jos minulle puhut, niin paljasta pääsi!
En kirjoita sankarirunoelmaa, jonka vuoksi suopeat lukijani sallinevat
minun hiljaisuudella sivuuttaa sen melun, joka täytti seuraavan
neljännestunnin ajan Betekintin kapakan jokaisen sopen.
Odysseus saattoi omin voimin voittaa Itakan kosijaparvet, mutta hänellä
ei ollutkaan pitkävartisia saappaita, jotka olisivat estäneet häntä
vapaasti liikkumasta. Sen vuoksi voivatkin mustalaiset jo neljänneksen
kuluttua virittää reippaan voittomarssin säestämään Jazomirovicsin ja
Csincsákin kaksinpuhelua kahden puolen katuovea.
— Saat pitää tyttösi, kapakoitsija!
— Vielä puhutkin minun tyttärestäni, moukka. Minun Anikóni on
herrasneiti ja voi valita miehekseen viskaalin tai muun ulosottomiehen!
— Minä kostan vielä verisesti, kapakoitsija!
Jazomirovics nosti Csincsákin lakin lattialta ja heitti sen kadulle.
— Vahinko, sanoi hän palatessaan poikien luo, — että raipat on laissa
kielletty. Sen koommin ei enää voi tulla toimeen moukkien kanssa!
Viskyn sukulainen ryyppäsi taukoamatta, vähääkään välittämättä
tyttärestään, joka sanatonna istui Gyurkan vieressä pitäen lämpimissä
käsissään Gyurkan kättä.
Aamu oli aikoja sitten sarastanut, ja mustalaiset soittivat unisesti,
kun muuan palvelija ilmestyi kapakkaan.
— Herra Gyurka, rientäkää kotiin, teidän veljenne Bandi odottaa teitä
vaunuilla!
— En astu askeltakaan, huusi Gyurka. — Ilonpito kestää kolmanteen
päivään!
Ei se kestänyt kuitenkaan puolta tuntia kauemmin. Silloin pysähtyivät
kevyet vaunut Betekintin eteen ja metsästyspukuun puettu herrasmies
astui kapakkaan. Uljaasta ryhdistä ja käskevästä katseesta hänet heti
tunsi vanhimmaksi Gyurkovicsien pojista.
Bandi astui huoneeseen korskean päättäväisenä. Hän maksoi mustalaiset
(mitä hän varmastikaan ei olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut
vihiäkään Gyurkan taskussa olevasta viidenkymmenen floriinin setelistä)
ja ajoi ulos koko soittokunnan. Tehtyään tilit kapakoitsijankin kanssa
tarttui hän veljeään kauluksesta ja talutti hänet kadulle. Gyurka
salli kaiken vastaansanomatta tapahtua. Gyurkovics-veljekset erosivat
Bismarckista siinä, että he pelkäsivät, paitsi jumalaa, myöskin
toisiaan. Ketään muuta he eivät pelänneet koko maailmassa.
Juomaveikot saattoivat heidät vaunuille katsellakseen lähtöä. Samassa
alkoivat he hurjasti liikehtiä; raivostunut mies hyökkäsi heidän
keskellensä, kiiluva tikari kädessä. Se oli Miklós Csincsák. Ollakseni
aivan oikeudenmukainen täytyy minun sanoa, että Csincsák siinä teki
aivan oikein Bajnan talonpoikaiskunnian kannalta katsoen. Jos joku
ajetaan kapakasta, voi hän saada hyvitystä ainoastaan tikari kädessä.
Jos hän sen tekee, pelastaa hän kunniansa. Ellei, on hän siveellisesti
kuollut.
Csincsák toimi siis yleisen mielipiteen pakottamana, kun hän tahtoi
surmata Gyurkan. Hän iski ja osui. Mutta hän ei osunut Gyurkaan, joka
älysi väistää, vaan Anikó-parkaan. Tyttö parahti heikosti ja vaipui
Gyurkan syliin, mutta ei pyörtynyt, vaan nousi tuokiossa pystyyn
jälleen, ja samassa hyökkääjä suistui pientareelle Bandin voimakkaan
nyrkiniskun kaatamana.
Csincsák ei ruvennut puolustautumaan sen enempää; hän ei ajatellut
pakoakaan. Hän pisti tikarin tuppeen ja antautui miehekkäästi
kohtaloonsa, niinkuin ainakin ihminen, joka on hyvää tarkoittanut,
mutta tahtomattaan joutunut pahantyön tekoon.
Tikari oli osunut tytön käsivarteen. Kun hänen puseronsa riisuttiin
kaivon luona, oli koko paidanhiha aivan verinen. Verenvuoto ei ottanut
tyrehtyäkseen edes kylmästä vedestä, ja Bandi lähetti vaununsa lääkäriä
noutamaan. Kesti kokonaisen iäisyyden, ennenkuin tohtori tuli, mutta
tulihan hän lopulta kuitenkin. Silloin oli koko seurue jo selvinnyt
yöllisestä humusta.
Tohtori tyrehdytti verenvuodon nopeasti ja sitoi haavan.
— Ei se ole vaarallinen, sanoi hän.
— Siinä tapauksessa lähdemme! sanoi Gyurkan veli.
Poika meni Anikón luo, joka yhä istui kaivonkappeella, ja sanoi hänelle
kaikkien kuullen:
— Nyt minun täytyy lähteä, Anikó. Älä sure minua, vaan ole rohkea.
Jos sinua tullaan pyytämään avioksi, niin älä mene, älä edes Serbian
kuninkaalle, sillä parin vuoden kuluttua tulee Gyurka Gyurkovics sinua
noutamaan.
Bandi keskeytti hänet.
— Tahdotko korvapuustin? kysyi hän hiljaa.
Gyurka jatkoi ääntään kohottaen:
— Siihen mennessä opi hyvin lukemaan ja kirjoittamaan, niin että
kelpaat rouvakseni.
— Kyllä, kuiskasi tyttö, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
Viiden minuutin kuluttua laukkasivat jo raudikot tuttua tamásilaista
valtatietä vieden matkassaan Gyurkan, joka itsepäisen äänettömästi
torjui luotaan veljensä valikoidut haukkumasanat.
III.
GYURKA JA SÁNDOR.
ALKUSANA SELITYKSEKSI.
Kuusi vuotta oli kulunut sitten Gyurkan ylioppilastutkinnon ja kaksi
siitä muistettavasta päivästä, jona Sándorka — pitkän ja katkeran
taistelun jälkeen monia persoonallisiksi luulemiaan vääryyksiä vastaan
— Bajnan opettajakunnan edessä julistettiin kypsäksi vapaaseen
ylioppilaselämään.
Kertomuksemme alussa ovat molemmat veljekset pääkaupungin kultaisen
nuorison innokkaita jäseniä; Gyurka oli Pestin piirikunnan tanssiaisten
johtaja, ja Sándorka niitti laakerinsa teknillisen korkeakoulun
tanssitilaisuuksissa. Heitä ei kuitenkaan sokea kohtalo johtanut
karnevaalien eriseuraiseen telmeeseen, vaan heidän elämänkutsumuksensa.
Gyurka oli nimittäin maan suurimman piirikunnan oikeuslaitoksessa
harjoittelijana, ja Sándorka oli vihkiytynyt teknillisiin opintoihin.
Sándorkan saattoivat voittamattomat vaikeudet latinankielen opinnoissa
teknilliseen korkeakouluun. Hän oli jo lapsuudessaan lausunut
vakaumuksenaan, että latinan lukeminen on aasimaisen tyhmää, eikä häntä
koskaan voitu siitä mielipiteestä järkyttää. Polyteknikko-aikanaan
hän kuitenkin heräsi näkemään, että matematiikka on aivan yhtä
vihattavaa kuin latinakin, ja vannaankin oli tämä syynä siihen,
että hän, johdonmukaisesti vakaumuksiaan noudattaen, uskollisesti
pysyi poissa luennoilta. Hänen passiivinen suhteensa korkeakoulun
luentoihin antoi teknillisissä tanssiaisissa aihetta Sándorkalle hyvin
ikävään kohtaukseen: joku vanha herra oli töytäissyt häntä, ja kun
itsetuntoinen nuorukainen vaati ritarillista hyvitystä, saikin hän
tietää olevansa tekemisissä oman rehtorinsa kanssa.
Vielä täytyy meidän tässä mainita, ettei Gyurka silloin enää oikein
selvästi muistanut juhlallista lupaustaan, jonka hän oli antanut
eräälle Anikó Jazomirovics-nimiselle tytölle, ja ne suosiolliset
lukijani, jotka itse joskus nuorina vihreävarpusina ja ensimmäisiä
vapaita askelia tepastelevina ylioppilaina ovat luvanneet naida
kotiopettajattarensa tai jonkun tanssikoulu-»flammansa», eivät
varmaankaan sitä ota niin kovin vakavalta kannalta.
Jos voisimme luoda pienen sisäsilmäyksen Gyurkan sydämeen, emme sieltä
löytäisi jälkeäkään Anikósta, mutta sen sijaan loistaisi sieltä
vastaamme kirkkain tulikirjaimin neljä naisen nimeä.
I ja II. Ella ja Margit Lányi, piirikunnan eniten verotetun Gáspár
Lányin tyttäret. Molemmat he olivat hyvin sieviä, rusoposkisia ja
pystynenäisiä neitosia. He kulkivat aina yhdessä, pukeutuivat samalla
tavoin ja olivat hyvin toistensa näköisiä. Gyurka jumaloi heitä
molempia, mutta ei koskaan päässyt selvyyteen, kumpaa hän enemmän
rakasti.
III. Neiti Liza. Sukunimi tuntematon. Ammatiltaan Aequator-kahvilan
kassaneiti.
IV. Kornélné Risztory. Viidenneljättä, mutta itseään yhdeksänkolmatta
ikäisenä pitävä, hyvin kaunis ja erittäin hieno, naimisissa oleva
rouva. Hän kulki tavallisesti Kossuth-Lajos-kadulla liitävin liikkein
ja askelin, huulet alati puoliavoimina ja arvoituksellisesti hymyillen.
Oli omituista, että nämä samat neljä nimeä olivat myöskin Sándor
Gyurkovicsin sydämeen painuneet tulikirjaimin. Hänkin tanssi
paljon Lányin neitosten kanssa eikä hänkään voinut päättävästi
valita. Liza-neidin mieliksi hänkin retkotteli puoleen yöhön asti
Aequator-kahvilan tarjoilupöydän ääressä. Ja hänkin kohtasi sykkivin
sydämin kevytaskelisen rouva Risztoryn Kossuth-Lajos-kadulla.
Ne, jotka ovat lukeneet Milán Gyurkovicsin elämänvaiheet, tietävät,
että Bácskan ylpeys näihin aikoihin järjestelemällä onnistuneita
valtiopäivämieskekkerejä oli päässyt kunniaan ja maineeseen loistavalla
valtiollisella urallaan. Milánin kunniaksi on vielä mainittava,
että hän uhrautuvaisesti opasti nuorempia veljiään. Hän suositteli
heitä yliopistopiireissä ja vei heidät ylhäisiin perheisiin, antoi
heille hyviä paikkoja patsaiden paljastustilaisuuksissa ja jakeli
heille pääsylippuja lehterille valtiopäiväistunnoissa — rahaa hän
vain ei heille antanut koskaan. Jos Sándorka, joka luonteeltaan
oli hyvin optimistinen, pyysi häneltä rahaa, maksoi Milán rahan
sijasta kultaisilla neuvoilla. Näin hän sanoi: Raha ei tee ihmistä
onnelliseksi; niinkuin vuoteensa valmistaa, niin sillä nukkuu; illan
virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää; aamuhetki kullan kallis;
j.n.e. Kerran hän esitti heille esimerkiksi sopivana spartalaisen
nuorison, joka hänen sanojensa mukaan vain kerran viikossa oli saanut
lämmintä ruokaa illalliseksi.
Että molemmat nuoret Gyurkovicsit näissä oloissa kuitenkin saattoivat
elää asemansa mukaisesti käyden tanssiaisissa ja ajaen kaupungilla
kaksivaljakoilla, se oli kokonaan Gyurkan ansiota. Hänellä oli
erikoinen, sielutieteellisesti vielä aivan liian vähän tunnettu lahja
saada aina lainoja itselleen. Kaikkein ruostuneimpienkin rahaholvien
ovet, joita ei koskaan avattu tilapäisessä rahapulassa oleville
ihmisille, ponnahtivat Gyurkalle vaivattomasti auki. Varmasti oli
oikullinen luonto jakanut hänelle suurin määrin näitä aivan erikoisia
lahjoja, sillä miten voitaisiin muuten selittää se, että monet kuolevat
nälkään rahan loppuessa ja toiset siitä huolimatta nopeasti kokoavat
satojentuhansien floriinien rikkauksia? Tieteeseen voi työllä ja
ahkeruudella syventyä, mutta taiteilijaksi synnytään. Turha olisi
tutkia, miten Jókai on ajatellut romaaninsa, ja turhaa olisi minun
kertoa, miten Gyurka järjesteli raha-asioitaan; lukijaa ei se vähääkään
hyödyttäisi.
ROUVA GYURKOVICS YHDISTELEE.
Eräänä iltana tuli Sándorka pelästyneenä Aequator-kahvilaan.
— Eikö Gyurka ole ollut täällä? kysyi hän. Liza-neiti vastasi, ettei
hän ollut nähnyt.
— Sitten en tiedä missä hän mahtaa olla, sillä olen etsinyt häntä
kaikkialta.
Myöhemmin johtui hänen mieleensä, että hän ei vielä ollut etsinyt
häntä kotoa. Vaikka se tuntui turhalta vaivalta, lähti hän kuitenkin
varmuuden vuoksi sinnekin.
Tultuaan Realtanoda-kadulle, missä he silloin asuivat, hän näki miehen,
joka käärmeen tavoin kiemuroiden tuli vastaan, milloin rynnäten
millekin puolelle kapeata katua.
— Se on varmaankin joku outo, joka ei löydä etsimäänsä numeroa,
ajatteli Sándorka.
Hän huusi hänelle:
— Tasaluvut olivat kadun oikealla puolella ja parittomat vasemmalla.
Vieras käännähti, ja Sándorka tunsi veljensä Gyurkan.
— Sinäkö se oletkin! sanoi hän. — Olen sinua etsinyt puolipäivästä
asti! Missä olet ollut?
— Csinkotassa, vastasi Gyurka hiukan kangastelevin kielin. — Olin
Elefántovicsin todistajana, mutta koko jupakasta ei tullut mitään, kun
vihamiehet sopivat... Sitten menimme aamiaista haukkaamaan...
— Kuulehan, sanoi Sándorka, — äiti on tullut kaupunkiin. Hän lähetti
sanan, että meidän täytyy tulla Krumpholczien iltakutsuihin...
— Se on vähän vaikeata, vastusti Gyurka.
— Äiti sanoi, että minun täytyy tuoda sinut joko elävänä tai kuolleena.
— Entä humalassakinko? kysyi Gyurka.
— Oletko hyvin hiprakassa?
— Koko lailla, totesi vanhempi. — Mutta ei sen tarvitse minua estää
tulemasta. Pääasia on: täytyykö siellä seistä, vai saako siellä istua.
Jos minun täytyy seistä, niin minua pyörryttää... Mutta jos istun, ei
kukaan voi minusta mitään huomata... Minulla menee viini jalkoihin,
mutta pääni on aina selvä. Vieläpä monet sanovat, että minä sellaisessa
tilassa olen harvinaisen rakastettava. Minä olen paljon puheliaampi
kuin muulloin, ja siitä tytöt pitävät...
— Hyvä on, sanoi Sándorka, — sittenhän voimme mennä kutsuihin...
Menemme käsikoukussa sisään, sitten etsin heti sopivan paikan, mihin
istuudut. Mutta pidäkin huoli siitä, että eivät sinusta mitään huomaa.
— Älä pelkää! Kun kerran olen saanut tuolista tukea, ei minulla enää
ole mitään hätää.
Krumpholczit asuivat talvella suuren kiertotien varrella omassa
talossaan; kesät he viettivät maatilallaan Bácskassa. He olivat Bácskan
raharikkaimpia svaabeja. Ukko Krumpholcz oli vielä miljoonamiehenä
seurustelutavoiltaan samalla tasolla kuin ollessaan rakennusmestarina,
mutta hänen poikansa eleet olivat jo herraskaisia. Krumpholczien
kutsuilla — jotka eivät koskaan oikein rauhallisesti päättyneet —
oli vapaamielisellä rouva Gyurkovicsilla kunniasija. Niin kauan kuin
hänellä oli ollut naimattomia tyttäriä, oli hän hyvinkin kiinnostuneena
seurannut miljoonanperijä-nuorenmiehen askelia, johtaakseen ne
sopusointuun omien pyrkimystensä kanssa. Mutta kun viimeinenkin
Gyurkovicsin tyttäristä oli mennyt naimisiin, olivat molempien
perheiden välit kylmenneet.
Nyt oli hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovics kuitenkin uudelleen
solminut ystävälliset välit. Hänen silmänsä eivät tällä kertaa
tähdänneet nuorta herraa, vaan hänen hempeää sisartaan, Martaa.
Marta Krumpholcz kuului siihen naisryhmään, jota muuan ranskalainen
kirjailija on mairitellut nimellä: monumentaaliset kaunottaret. Hänen
kaikki muotonsa olivat valtavat: silmät, nenä, suu, korvat, kädet
ja jalatkin. Tähän aikaan hän saattoi olla enintään viidenkolmatta
korvissa.
Miehistä hän ajatteli, että he poikkeuksetta olivat kortinpelureita
ja että he yhtä poikkeuksettomasti tahtoivat kaikki naida Marta
Krumpholczin. Tietysti he tahtoivat naida hänet ainoastaan voidakseen
pian tehdä lopun hänen omaisuudestaan. Kun hän niin helposti näki
heidän aiheittensa ytimen, oli hänen helppo olla heistä välittämättä.
Jos joku nuori mies sanoi hänelle: Miten voitte, Marta-neiti?
tarkasteli tyttö häntä kiireestä kantapäähän ja vastasi: No siinähän
se menee. Mutta itsekseen hän ajatteli: Eikö totta, hulivili, sinulle
kyllä rahani menisivät mukiin?
Varmaankin nuoret miehet arvasivat, mitä Marta-neiti itsekseen
ajatteli, sillä ennen pitkää ei kukaan enää tullut häneltä hänen
voimisiaan tiedustelemaan. Kahtena viimeisenä vuonna olivat ainoastaan
sellaiset upseerit häntä käyneet tervehtimässä, joitten olisi
velkojensa vuoksi muuten täytynyt ampua itsensä. Sellaiset onnettomat
ihmiset kävivät vielä joskus heillä, ennenkuin ryhtyivät viimeiseen
epätoivontekoon. Mutta kun he olivat pari minuuttia keskustelleet
Martan kanssa, valitsivat he sittenkin kernaammin pistolin.
Täsmälleen seitsemältä tulivat molemmat Gyurkovicsit Krumpholczien
taloon.
Se oli tilava ja komeasti sisustettu. Vanhukset olivat päättäneet, että
kun heidän Martansa kerran menee miehelään, asuu hän täällä, eivätkä
he olleet säästäneet rahoja silatakseen sekä pöydät että seinät.
Heidän kaltaisensa vanhoilliset porvarit kiinnittävät eniten huomiota
sellaiseen, mikä on kestävää ja pistää silmään. Heidän mielestään on
kaikki sellainen ylellisyyttä, mistä silmä vain ohimennen hyväillen
iloitsee. Kaikki perheenjäsenet kulkivat kallisarvoisissa turkeissa,
heidän astiakaappinsa olivat täynnä hopeoita — rautatiellä he samasta
syystä eivät matkustaneet ensimmäisessä luokassa, teatterissa
he istuivat aitioissa, ja kuka nuori mies tahansa pääsi heidän
seurapiiriinsä sillä suosituksena, että hän poltti kahdenkymmenen
kreutserin sikareja.
Meidän täytyy mainita, että nuori Krumpholcz ainoastaan kotona pysyi
perheen kalsean porvarillisissa tavoissa. Muuten hän eli eräässä
merkityksessä kulkurivariksen elämää. Kodin ulkopuolella hän seurasi
kaikessa aikansa rientoja. Hän oli Orfeumin alituinen kävijä, hänen
taskunsa oli aina täynnä floriinin sikareja, ja hänen mielijuomansa oli
Heidsick-viini.
Mutta seuratkaamme Gyurkan vaiheita Krumpholczien iltakutsuissa.
Astuessaan saliin hän katseli hämmästyneenä ympäristöään. Mitä kummia!
Lamput ja huonekalut pyörivät salamannopeasti hänen ympärillään, ja
hänestä tuntui, kuin olisivat siellä olleet nuoret naikkoset piirissä
pyörineet hänen ympärillään kuin vedenneidot. Lopulta hän sai erään
haltiattaren pysähdytetyksi.
— Suutelen käsiänne, jalosukuinen rouvani, sanoi hän.