— Etkö tosiaan ole minulle vihainen?
— En ole, sillä nyt minä jo tiedän, että koko juttu oli järjetön... Ei
siinä ollut mitään totista tarkoitusta, Gyurka-herra! Minä tiedän, että
nuoret herrat saavat leikitellä sellaisilla asioilla, mutta tytöt eivät
saa heidän pilaansa ottaa totena... Koskihan minuun hiukan, kun ette
tänään ollut minua tuntevinanne, mutta en minä silti ole vihainen...
Mutta menkää nyt jo, Gyurka-herra!
— Anikó, sinä luulet minua huonoksi ihmiseksi, sanoi Gyurka synkistyen.
— Miten voitte sellaista sanoa! kauhistui tyttö. — Sellaista herraa —
minä —?! Kyllä minä tiedän, että koko juttu oli sulaa hulluutta. Minun
isäni on juopporalli kapakoitsija ja minä köyhä ja tyhmä tyttö...
Herran nimessä, en minä ole vihainen!
— Miten sinun nyt käy, Anikó?
— Älkää minusta huolehtiko, Gyurka-herra. Minä osaan tehdä työtä, osaan
neuloa ja yhtä ja toista muutakin...
Tyttö sanoi tämän hyvin päättäväisesti. Mutta sitten hän vaikeni
ja taisteluaan hyvän aikaa kyyneltään vastaan hän joutui lopulta
mielenliikutuksen valtaan ja purskahti katkeraan itkuun.
Gyurkalla oli vielä silloin verraten vähän kokemusta naisten
käsittelyssä, ja hän joutui aluksi ymmälleen nähdessään kyynelet. Mutta
hänen terve vaistonsa osoitti hänelle kuitenkin pian sen tien, jota
parempaa ei vieläkään tunneta itkevää naista lohduteltaessa. Hän painoi
Anikón hellästi rintaansa vasten ja suuteli häntä.
— Älä itke, Anikó, säästä kyynelesi!
— Menkää jo, Gyurka-herra! Jättäkää minut! nyyhki tyttö henkeään
vetäen, mutta kietoutui samalla häneen niin lujasti, ettei nuori mies
olisi hänestä päässyt, vaikka olisi tahtonutkin.
Ei ollut enää Anikón sydämessä mielenkatkeruuden rahtuakaan. Niin hän
itki, kuin olisi tahtonut sulaa kyyneliinsä, mutta samalla hän oli
sanomattoman onnellinen. Niin huikaisevan onnellinen hän oli Gyurkan
sylissä, ettei sellainen onnentunne koskaan, edes unissakaan, valtaa
teitä, te raukat Pestin herrasnaiset.
Ihmeellistä, miten pelkkä kosketus voi kokonaan muuttaa rakastavan
naisen ajatuksenjuoksun. Anikókin unohti samassa johdonmukaisuuden
alkeellisimmatkin säännöt, ja ilman mitään ylimenoa hän sanoi Gyurkalle:
— Eikö totta, te rakastatte minua sentään vielä hiukan?
En tiedä, mitä Gyurka olisi tähän vastannut, ellei samassa olisi
kuulunut ovelta ankara koputus. Käytävästä huusi Marta-neiti.
— Nina, onko joku luonanne? kysyi hän ääntään korostaen.
Gyurka ja Anikó katselivat toisiaan kauhistuneina. Nuori herra sammutti
samassa kynttilän. Mutta jo seuraavana silmänräpäyksenä hän katui
äkkipikaista tekoaan.
— Nina, miksi sammutatte kynttilän? Miksi ei Nina vastaa?
— Nyt jouduimme kiikkiin! murisi Gyurka.
— Voi hyvä Jumala! huokaili Anikó.
— Pelasta nahkasi! ajatteli Gyurka itsekseen.
Hän kohotti kätensä varoittaen tytölle ja hiipi ikkunan luo. Onneksi
siinä ei ollut rautaristikkoa... Silmänräpäyksessä oli hän avannut sen,
sitten hän nousi ikkunapenkille laskeutuakseen puutarhaan. Hypätessä
tuntui hänestä siltä, kuin olisi huoneen ovi auennut ja sisään olisi
astunut nainen, joka samassa vetäytyi pelästyneenä takaisin, mutta
sitten hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään, vaan juoksi päättömästi
pitkin puutarhan hiekkakäytävää.
Pian löysi hän vierashuoneen ikkunan. Pitkän aikaa täytyi hänen
koputtaa, ennenkuin Sándorka heräsi. Ikkuna avattiin, ja Gyurka kiipesi
notkeana kuin voimistelutaituri huoneeseen.
— Höh, mistä sinä tulet? kummasteli Sándor.
— Kävelin hiukan puutarhassa, vastasi Gyurka viattoman näköisenä.
— Niinkö?
Sándorkan silmistä karisivat samassa unet. Uteliaana ja epäluuloisena
hän katseli veljeään, mutta tämä ei lainkaan näyttänyt olevan
juttutuulella, vaan alkoi riisuutua näköjään huolettomana, niinkuin
ainakin. Tuskin oli hän heittänyt takkinsa yltään, kun hän sen puki
päälleen jälleen. — Mitenkä Anikón käy? Entä jos ne sittenkin ovat
huomanneet jotakin?
Varovasti hän avasi oven ja kuulosteli. Käytävän äärimmäisestä päästä
hän todellakin kuuli askelia ja sekavaa puhetta... Kolme, neljä ihmistä
keskusteli siellä, miesten ja naisten äänet sekaantuivat toisiinsa,
vihastuneina ja rumasti rääkyen.
— Kuka se oli? Kuka?
— Sanokaa heti!
— Eikö Nina kuule? Ettekö kuule?
— Se oli varmasti mies! Minä näin!
— Mieskö?! Minun talossani!
— Minä näin! Se hyppäsi ikkunasta!
— Kuka se oli? Sanokaa heti!
Eräs ääni kaikui ylinnä, ja miesten ja naisten äänet säestivät ärheänä
ja vihaisena huutona:
— Korjatkaa heti luunne! Pois talosta! Yks'kaks'! Ulos!
Kaikki tämä sanottiin (nähtävästikin vieraitten tähden) pikemmin
käärmeen sähinällä kuin ihmisten äänellä.
Gyurka seisoi liikkumatta ovellaan. Hän nojasi rennosti kalpeat
kasvonsa oven pihtipieleen. Sándorkaan vaikutti veljen omituinen käytös
sen, että hän ponnahti vuoteeltaan ja alkoi nopeasti pukeutua. Hän
ei ymmärtänyt vähääkään koko jupakasta, mutta sen hän ymmärsi, että
jotakin kauheaa oli tekeillä.
Nyt ilmaantui surullinen hahmo eteiseen. Hän kulki pää syvään
kumarassa, pieni nyytti kainalossa. Hänen poistuvia askeliaan seurasi
kostonhimoisten peikkojen sähisevä huuto:
— Korjatkaa luunne! Ulos talosta! Hinaus, wenn ich sag'!
Nyt hän ehti Gyurkovicsien ovelle. Silloin Gyurka avasi oven ja astui
eteiseen.
— Älkää sättikö tyttöä!
Sähisevien peikkojen joukossa vetäytyivät peikottaret samassa
pelästyneinä peikkojen selkien taakse. Heillä oli syytäkin siihen,
sillä he olivat kauhistuttavia öisissä pukimissaan.
Sitten Gyurka tarttui onnetonta Anikóta kädestä.
— Tule, Anikó, minä vien sinut pois täältä...
Hän ojensi hänelle käsipuolensa, ja sanaakaan sanomatta he laskeutuivat
portaita. Krumpholczit seisoivat kivettyneinä eteisen päässä.
Vaikka Sándorka nyt älysi koko jutusta vielä entistä vähemmän, teki
hän kuitenkin heti johtopäätöksensä. Hän ei seurannut veljeään
veljenrakkaudesta, vaan pikemminkin ryöväriyhteistunnon kehoittamana.
Hän otti mukaansa omansa ja Gyurkan talvipalttoon. Sitten hän kumarsi
Krumpholczeille ja sanoi ylhäisesti vain:
— Suutelen käsiänne.
HÄVÄISTYSJUTTU.
Rakastettava lukijani, oletko koskaan nähnyt keskellä valtamerta
yksinäistä karia, joka uhmaavan ylhäisesti halveksii hurjimpienkin
hyökyaaltojen rousketta? Ellet ole nähnyt, pyydän sinua luomaan
vilkaisevan silmäyksen Gyurkovicsien linnan ruokailuhuoneeseen. On
tammikuun kuudes, kolmen kuninkaan päivä. [Unkarinkielinen muoto
_vizkereszt_ merkitsee sananmukaisesti: vesiristi. Juhlaa vietetään
muistoksi kolmen itämaisen kuninkaan saapumisesta Betlehemiin. Tästä
päivästä alkaa myöskin karnevaali, joka jatkuu lakkaamattomana
huvittelujen pyörteenä paaston alkuun asti, helmikuun 19 päivään.]
Gyurka istuu suurella sohvalla. Liikkumattomana, mykkänä ja muodoltaan
kovana kuin kivipaasi. Siinä hän kuitenkin erosi tavallisista
kareista, että hänellä oli sytytetty savuke hampaittensa välissä.
Hänen ympärillään kohajaa myrskyn pieksemä valtameri kaameaa ryskettä
pitäen. Laineitten joukossa tunnemme hänen jalosukuisuutensa rouva
Gyurkovicsin, Gyurkan neljä veljeä, kuusi sisarta ja neljä lankoa.
(Gyurkovicsin tytöt ovat kaikki muut läsnä paitsi rouva Katinka, mutta
häntä odotetaan joka hetki miehineen tulevaksi.)
Täsmälleen kello kolmelta oli Gyurka sanonut viimeisen sanansa.
Juodessaan mustaa kahviaan sytytti hän sikarinsa ja sanoi:
— Rakkaani, minä ilmoitan teille, että aion mennä naimisiin Anikó
Jazomirovicsin kanssa.
Muuta ei hän sanonut. Ja sen jälkeen oli kello jo lyönyt viisi.
Perhe puhui keho kolmesta viiteen. Sinä aikana he puhuivat kaikki
yhteen ääneen, eikä heistä kolmea vähempi ryhmä koskaan puhunut yhtä
haavaa... Tietenkään eivät herrat saaneet kertaakaan sananvuoroa.
Sanoinko sananvuoroa? Jos voi puhumiseksi mainita sitä kaakatusta,
jonka aikaansaa viisi kuusi yht'aikaa huutavaa, parkuvaa, hysteerisesti
nyyhkivää, jalkojaan polkevaa, uhkaavasti komentelevaa ja pilkallisesti
hohottavaa naista; silloin he puhuivat. Kaikkein tottuneinkaan
valtiopäiväkertoja ei olisi kyennyt erottamaan ainoatakaan järkevää
sanaa tai selvästi kuultavaa lausetta koko jupakasta. Ainoastaan
yksityisiä huudahduksia saattoi ymmärtää, ja nekin olivat pilkallisia,
kopeita ja loukkaavia.
En vähääkään valehtele sanoessani, että naiset tyhjensivät rakkaan
magyarikielemme kunnianloukkausjutuissa tavattavan sanavaraston hamasta
puhvelista murtovarkaaseen asti. Mutta Gyurkan ruumiillinen hyvinvointi
ei vähääkään tästä kaikesta kärsinyt. Rouva Gyurkovics sanoi, että
sellainen kuulumattoman kiittämätön poika olisi suorastaan muitta
mutkitta ammuttava, mutta hänen tyttärensä Ella arveli, että se olisi
liian helppo rangaistus, pikemminkin pitäisi hänet pieksettämän niin
että tuntuisi.
Kello viiden aikaan syntyi hetken hiljaisuus. Rouva Gyurkovics oli
puhunut äänensä piloille, ja tytöt olivat järjestään käheitä.
Gyurka vastaanotti koko ryöpyn satumaisen kylmäverisesti. Välistä
näytti siltä kuin olisi hän itse nauttinut myrskyn raivosta, niinkuin
ihminen joskus iloitsee nähdessään luonnonvoimien väkivaltaisen
purkautumisen. Hänen kasvonsa olivat melkein kulmikkaat ja ilmaisivat
järkähtämätöntä itsepäisyyttä.
Viideltä hän katsoi kelloaan ja sanoi:
— Joutukaahan, rakkaani, sillä kuudelta menen työhöni...
Silloin sai Gyurka aivan odottamattoman puoluelaisen: rouva Gida
Radványin, lihavan ja hyväsydämisen Lizan.
— Rakas äiti, sanoi Liza puoliääneen, — ajattele kuitenkin: hehän
rakastavat toisiaan!
Tämä aavistamaton sana pisti tikarina äidin sydämeen.
— Tahdotko korvapuustin? sanoi hän väsyneesti.
Lizán itsetunto heräsi.
— Minua saa ainoastaan mieheni kurittaa, mutta ei äiti! sanoi hän
päättävästi.
Ja sitten hän poistui mielenosoituksellisesti ruokailuhuoneesta saliin.
Puoli kuudelta saapui kiihkeästi odotettu apujoukko: kenraali
puolisoineen. Rouva Katinka, joka tiesi jo koko jutun, pyrähti
huoneeseen niinkuin kaunis, vaalea lohikäärme. Hänestä lemusi hieno
orvokintuoksu, ja tyynesti hän kääntyi veljensä puoleen. (Hänkin muuten
osoittautui aina majesteetillisen tyyneksi.)
— Sinä hullu! Aiotko naida rutiköyhän tytön? Oletko kadottanut järkesi?
— Olen, vastasi Gyurka. — Olen yhtä järjetön kuin kaikki lankoni, jotka
ovat menneet teidän kanssanne naimisiin.
— Teemme sinut perinnöttömäksi! huusi rouva Katinka polkien
julmistuneena jalkaansa.
— Minä luovun kyllä puolestani koko perheen sukukartanosta, vastasi
Gyurka pilkallisesti.
— Ja millä aiotte elää?
— Sitä joudan miettimään häiden jälkeen... Onneksi tuli kenraali
samassa huoneeseen.
— Hiljaa! jyrähti hän komentamiseen tottuneella äänellä. — Kyllä minä
täällä asiat selvitän! Te naiset ette ymmärrä tällaisia asioita...
Te osaatte vain parkua ja suututtaa ihmisiä... Poistukaa täältä
jok'ikinen! Ainoastaan sinä hunttio jäät tänne! Minä tahdon puhua sinun
kanssasi kahden kesken!
Kenraalin tarmokas esiintyminen tehosi koko seuraan ja herätti samalla
luottamusta naisissa. No nyt täytyy Gyurkan antautua!
Kun langokset jäivät kahden kesken, istuutui kenraali, risti kätensä
polviensa ympäri ja sanoi kylmästi:
— Kerro nyt minulle koko hassutus. Kerro alusta loppuun!
— Hyvin kernaasti.
Ja Gyurka kertoi kaiken, mitä kenraali sanoi hassutukseksi:
tuttavuutensa Anikón kanssa. Hän kertoi lapsuutensa leikeistä metsässä,
puukon iskusta, lupauksestaan, kirjeestä ja Krumpholczien linnassa
tapahtuneesta häväistysjutusta. Hän kertoi senkin (mitä ystävälliset
lukijat eivät vielä tiedä), että hän oli saattanut Anikón Krumpholczien
linnasta kotiin isän luo ja että hän siihen sanaan oli tytöstä eronnut,
että hän kuukauden kuluttua tulee hänet noutamaan vihille.
— Nyt tiedät kaiken, sanoi Gyurka lopuksi. — Anna nyt hyvä neuvo, mitä
on minun tehtävä?
— Sinun täytyy mennä tytön kanssa naimisiin, sanoi kenraali lyhyesti.
Gyurka kutsui naiset huoneeseen.
— Me olemme jo selvillä asiasta!
— No? No? utelivat naiset. (Katinka loi mieheensä kiitollisen ja
lämpimän silmäyksen.)
— Kenraalinkin mielestä minun tulee naida hänet...
Gyurka käytti myrskynedellistä hiljaisuutta hyväkseen poistuakseen
huoneesta. Hänen takanaan riehahti orkaani uudella voimalla. Naiset
huusivat äkeissään, nauroivat suuttuneina, polkivat jalkojaan, ja rouva
Katinka oli äitinsä parhaana säestäjänä. Hän olisi jo yksinkin kyennyt
hälisemään yhtä paljon kuin kaikki hänen sisarensa yhteensä.
Valittaen täytyy minun mainita, ettei kenraali näytellyt yhtä
mallikkaasti järkähtämättömän paaden osaa kuin Gyurka. Jo alusta
pitäen hän erehtyi yht'aikaa koettamaan äänellään voittaa seitsemää
kaakattavaa naista. Hänen jyrisevä leijonabassonsa, joka muuten
hallitsi kokonaisen ratsurykmentin, osoittautui tällä kertaa
voimattoman heikoksi. Vasta silloin hiljenivät naiset, kun kenraali
ankarasti kolisteli sapeliaan lattiaan. Kaikki muut hiljenivät paitsi
rouva Katinka. Kenraalin rouvan hermot kestivät minkälaista melua
tahansa.
Näin sanotaan sanassa: »... Kosket pauhaavat; virrat kuohuttavat
laineensa. Mutta väkevämpi kuin koskien pauhu ja merien aallot on
Herra, joka korkeudessa asuu.»
Korkeudessa asuvan Herran tahto oli, että Anikó Jazomirovics tulisi
Gyurkan puolisoksi. Turhaan pauhasivat Gyurkovicsit: häät vietettiin
tammikuun lopulla.
Heidät vihittiin Bajnan kyläkirkossa. Vieraita ei kutsuttu, mutta
Gyurkovicsin perheen jäseniä tuli useampia kuin Gyurka oli uskaltanut
toivoakaan. Hidvéghy, vanhimman Gyurkovicsin tyttären mies, ilmestyi
sen vuoksi, että hänen vaimonsa oli häntä kieltänyt menemästä. Gida
Radványi siksi, että eukkonsa päästi hänet menemään. Rouva Radványikin
oli luonnollisesti siellä, kostaakseen äitinsä hänelle lupaaman
korvapuustin. Sándorka tuli sen vuoksi, että oli lämpimästi kiintynyt
veljeensä, ja kenraali tuli »ilman vain!» kuten hän sanoi.
Hääväen keskuudessa herätti kenraalinrouvan tulo suurta huomiota. Hänen
yllään oli malvanvärinen silkkipuku ja päässään eriskummainen hattu, ja
hänen huulillaan leikki rakastettava hymy. Minun täytyy mainita, että
Katinka-rouva sitten bács-tamásilaisen perhekohtauksen oli ohut kireissä
väleissä miehensä kanssa. Vasta vihkiäispäivän aattona hän oli hiukan
käynyt sovinnollisemmaksi. Siihen oli syynä pari kaunista raudikkoa,
joita bajnalainen hevoskauppias oli käynyt hänelle tarjoamassa. Ne
olivat juuri samanlaisia virmoja, kiiltokarvaisia hevosia, joita
Katinka-rouva jo kauan oli halunnut korivaunujensa eteen! Kun hän
oli selvillä siitä, ettei Gyurka ollut pelastettavissa, tahtoi hän
ainakin pelastaa itselleen molemmat raudikot. Hän astui alttarin eteen
katsellen hymyillen Gyurkaa; sitten hän suuteli morsiamen sormenpäitä
ja pujotti uskaliaasti hansikoidun kätensä kenraalin kainaloon.
Kenraali tunsi samassa pistoksen vasemmalla povellaan, missä hänen
lompakkonsa oli.
Anikó ei huomannut Katinka-rouvaa. Hän ei sillä hetkellä nähnyt mitään.
Hänen silmänsä olivat selkosen selällään, mutta sittenkin tuntui
hänestä siltä, kuin hän olisi seissyt keskellä nopeasti pyörivää
ruusunpunaista kraateria, ja tämä mielikuva huumasi häntä suloisesti.
Alttaria koristavat pienet alastomat enkelit, pyhimykset, pappi ja
häävieraat sulautuivat hänen mielikuvituksessaan samaksi seurueeksi.
Välistä oli hän tuntevinaan Lizán ja Sándorkan piirteet enkelien
kasvoilla. Siitä hän pelästyi ja kävi surulliseksi.
— Vielä minä herään, ja kaikesta kauniista ei jää jälkeäkään! ajatteli
hän itsekseen.
Kun vihkiminen oli suoritettu, kaikui kautta kirkon holvien vieno
soitto.
— Enkelit laulavat, ajatteli Anikó.
Mutta se olikin Marein mustalaissoittokunta, joka kuorissa soitteli.
Tämän yllätyksen oli Sándorka valmistanut. Bajnan pastori oli aluksi
tahtonut kieltää sen.
— Mustalaiset eivät saa soittaa kirkossa.
— Mutta soittavathan tsekkiläiset suuressa messussa, keskeytti Sándorka.
— Tsekkien soitto on aivan toista...
— Miksi se olisi toista? Mustalaisia parempia soittajia ei ole koko
maailmassa!
— Totta kyllä, mutta mustalaiset ovat kovin maallisia...
— Ovatko tsekkiläiset sitten hurskaampia. Nehän ovat aina humalassa.
Pastori suostui lopulta. Mutta yhden ehdon hän asetti: symbaalia ei
saanut tuoda kirkkoon.
Mutta aivan viime tingassa Sándorka näytti pastorille psalmia, joka
kuului:
»Kiittäkää Herraa torvien äänillä; kiittäkää häntä harpuin ja viuluin;
kiittäkää häntä rummuilla ja huiluilla — kiittäkää häntä _iloisesti
helähtävin symbaalein_!»
Niin korotettiin symbaali arvoonsa.
Vasta silloin Anikó heräsi uskomaan onnellista todellisuutta, kun he
tulivat kotiin pieneen parihuoneiseen asuntoonsa. Gyurkalla oli kaiken
kaikkiaan kahdeksankymmentäviisi floriinia taskussaan. Sillä hän aikoi
perustaa perheen.
— Riittää viikoksi tai pariksi, sanoi hän itsekseen, — sittenpähän
joudan maallisia murehtimaan.
Ken luulee bács-tamásilaisten kuluttaneen häiden jälkeiset päivät
hyödyttömään valitukseen, hän tuntee hyvin huonosti Gyurkovicsien
perheen.
Hänen armonsa kertoi puolelle ja toiselle, ettei hänellä suinkaan ollut
mitään syytä hävetä Gyurkan valintaa. Anikó oli tosin köyhä tyttö,
mutta hän polveutui silti Bácskan vanhimmista aatelisperheistä...
Ettäkö hänen isänsä oli juopporalli ja kapakoitsija? Herranen aika,
eikö siirtolaisaikana muutama kreivi kiilloitellut kenkiä New-Yorkissa
tai lakaissut katuja Lontoossa... Ja mitä juoppouteen tulee, niin
heittäköön herroista ensimmäisen kiven se, joka aina on ollut selvänä.
Rouva Gyurkovics kävi samoihin aikoihin tarkasti penkomaan kaikkien
niiden perheiden sukumuistoja, jotka seurustelivat hänen kanssaan.
— Millä pöyhkeilevät Mándacsit? Heidän isoisänsähän oli sikakauppias!
Entä Elefántovicsit? Heillä ei oikeastaan ole mitään isoisää! Ja
Krumpholczit —? Annahan olla! Ukko ylpeilee itse sillä, että hän oli
Pozsonyssa rakennusmestarina, ja nyt he kuitenkin arvostelivat Anikóta
niinkuin mitkäkin ylimykset...
Varsinainen sovinto rouva Gyurkovicsin ja hänen poikansa
välillä tapahtui kuitenkin vasta neljä viikkoa myöhemmin. Hänen
jalosukuisuutensa oli Bajnassa asioitaan järjestelemässä ja tapasi
ennen päivällistä poikansa kadulla. Gyurka suuteli kunnioittavasti
äitinsä kättä.
— Minne matka, äiti kulta?
— Menen »Kultaiseen tähteen» päivälliselle.
— Minä tiedän halvemman ja paremman paikan.
— Missä? kysyi äiti.
— Minun luonani.
Rouva Gyurkovics vihasi siinä määrin ravintolaruokaa, ja hänellä oli
ollut niin paljon kokemusta ravintoloitsijoiden petollisuudesta, ettei
hän voinut vastustaa kutsua. Mutta mustaan kahviin asti hän pysyi
päivällisen aikana hyvin sulkeutuneena. Kun Gyurka sitten päivällisen
jälkeen poistui, suli jää hyvin pian molempien naisten sydämistä.
Nuori rouva valloitti anoppinsa harvinaisella kyvyllä: hän osasi
kuunnella ihmisiä epäitsekkäästi, miltei hartaasti. Niin suulaalle
ihmiselle kuin rouva Gyurkovics oli, tapahtui hyvin harvoin, että hän
sai puhua oikein suunsa puhtaaksi. Nuoriso on meidän aikanamme niin
hermostunutta ja kiirehtivää. Älkäämme sen vuoksi kummastelko sitä,
että rouva Gyurkovics käytti tilaisuutta hyväkseen ja kertoi kolmesta
seitsemään asti yhtä mittaa piirikunnan perhesuhteista, lahtarien
hävyttömyyksistä, hallituksen anteeksiantamattomista erehdyksistä ja
palvelijoiden epäluotettavuudesta. Seitsemältä hän heitti hyvästit
ja suuteli Anikóta. Kotona hän sitten sanoi, että Gyurkan vaimo on
hyvin sievä, reipas rouva, joka pitää taloutensa mallikelpoisessa
järjestyksessä eikä ole niin nenäkäs ja huolimaton kuin muutamat
nuoret rouvat. (Tätä sanoessaan hän heitti puhuvan katseen rouva Bandi
Gyurkovicsiin, omaa sukua Jutka Brenóczy, joka muuten oli ihastuttava
pikku rouva, mutta ymmärsi talonpidosta yhtä vähän kuin kana aapisesta.)
Tähän voinkin jo päättää kertomukseni.
Vielä täytyy minun kuitenkin mainita, että Gyurka virkamiesvaihdoksessa
valittiin Bajnan tuomariksi. Siitä hän sai ensi sijassa
kiittää veljensä Milánin innokkuutta. Herra valtiopäivämies ei
säästänyt aikaansa eikä vaivaansa liehakoidessaan piirikunnan
tanssitilaisuuksissa ylituomarin rouvaa. Hän tanssi kotiljongin hänen
kanssaan. Oli luonnollista, että Gyurkankin erinomainen hallinnollinen
kyky sai sen tähden julkisen tunnustuksen.
Tuskin tarvinnee minun mainita, että Betekintin Anikósta tuli verraton
pikku rouva. Naisilla on paljon suurempi mukautumiskyky kuin miehillä,
ja minä puolestani en naisten joukosta voi erottaa nousukasta.
Olen tuntenut kuorolaulajattaren, josta parissa vuodessa kehkeytyi
täydellinen magnaattirouva.
Ukko Jazomirovicsista en voi yhtä miellyttäviä asioita kertoa. Hänestä
saattoi huomata ainoastaan, että sen sijaan että hän ennen ryyppäsi
maljansa murheelle, tyhjensi hän sen nyt ilonsa kunniaksi. Mutta
ryyppiköön hän rauhassa!
Ja lopuksi vihdoin sana Sándorkasta. Hän oli pyhittänyt voimansa
bács-tamásilaisen tilan kohottamiseen, sen jälkeen kuin hän eräässä
teknillisen korkeakoulun tutkintotilaisuudessa oli joutunut ankaraan
väittelyyn professorinsa kanssa eroavien mielipiteittensä tähden.
En usko kuitenkaan, että tämä hänen elämänuransa valinta on aivan
lopullinen. Varmastikin kangastavat nuoren miehen mielessä rohkeat
tulevaisuudenunelmat, sillä sen voi päättää siitä innosta, millä
Gyurka kaikissa tilaisuuksissa pyrkii kiinnittämään piirikunnan
valitsijamiesten huomion veljeensä. Ottaen huomioon Sándorkan nopeasti
kasvavan kansansuosion, on hyvinkin todennäköistä, että ensi vaalien
jälkeen kaksi Gyurkovicsin perheen jäsentä istuu valtiopäivillä.
Tiedän, että Sándorka asettuu vastustuspuolueen ehdokkaaksi. Mutta
lukeutukoon hän mihin puolueeseen hyvänsä: kun hän kerran on
parlamentissa, en enää hänestä huolehdi. Sillä Gyurkovicsin poikiin
soveltuu Bismarckin sana Saksan kansalle:
— Ei tarvitse muuta kuin istuttaa heidät satulaan, ratsastaa he kyllä
osaavat itsestään.